Lilavuokko

sinivuokko

’ Syksyn ruska alkaa olla jo takanapäin tältä vuodelta. Keltaiset koivut ovat pudottaneet lehtensä, haavat eivät enää havise eikä vaahteranlehdissäkään näy enää tervatäpläsienen koristelemia värikuvioita. Olemme tulleet syksyn tummimpaan aikaan, samalla kun alkoi myös talviaika. Metsä on kuitenkin edelleen täynnä värejä, ne on vain etsittävä, huomattava ja kumarruttava katsomaan. Lila on syksyn väri siinä missä keltainenkin. Lilaksi muuttuuvat monet maahan pudonneet lehdet, kun vesi liottaa niistä loputkin kirkkaat värit pois. Varsinkin useiden pajujen lehdissä on ennen maatumista voimakasta lilaa sävyä. Kuvassa on sinivuokon lehtiä. Uudet saman kesän lehdet ovat pieniä ja heleän vihreitä, uusia ja puhtaita. Vanhemmat lehdet ovat liloja. Tämä ei ole ruskaa. Lilanvärisiä lehtiä sinivuokolla on kaikkina vuodenaikoina, mutta ehkä ne helpoimmin huomaa syksyisin. Olen yrittänyt etsiä syytä tähän ilmiöön, mutta en ole löytänyt. Hämäläisessä metsässä kohtaa liloja sinivuokkoja melko usein eikä väri näytä ajan myötä häviävän tai hävittävän lehteä. Samassa verossa saattaa olla liloja lehtiä vuodesta toiseen. Sitä en ole seurannut, muuttuvatko ne keväällä vihreiksi ja taas syksyllä liloiksi tai kuolevatko lilat lehdet talvella ja menneen kesän uusista lehdistä syntyy uusia liloja lehtiä. Tämä voisi olla mielenkiintoinen tutkimuskohde näin harrastajalle ja luonnon aktiiviselle ihmettelijälle. Ken tietää kertokoon!’

Syksyn airuet

kurjet

’Näky, jossa satoja kurkia ottaa ilmaa siipensä alle lämpöpatjalla, on sisämaassa harvinainen näky. Niinpä minunkin piti matkustaa Satakuntaan asti nähdäkseni taas tämän näyn, josta monissa lauluissa lauletaan ja lapsuuteni kirjoissa kerrottiin. Kurkien muuttoreitit kulkevat pitkin Pohjanmaata ja rannikkoa eikä niitä yleensä täällä Hämeessä kokoonnu satoja samaan paikkaan odottamaan suotuisia ilmoja muuttoa varten. Kuvan pyörteestä laskin liki kaksi sataa lintua, joista tässä on vain pieni osa. Erikoista kurkipyörteessä oli, että siihen oli löyttäytynyt myös hanhia. Ne nousivat hieman erillään ja muodostivat nopeasti auran suunnaten kohti lounasta. Sille ei voi mitään, että kurjan ääni ja auran kiitäminen taivaalla on syksyn enne. Tästä mennään vääjäämättä kohti lehtien tippumista ja kurakelejä eikä sille mahda mitään. Nauttiahan siitä kuitenkin voi ja oikeastaan pitääkin. Miksi suotta suremaan kesän loppua, olihan se vuosituhannen komeimpia ja lämpimimpiä.’

Limaa!

savihäkkinen

”Kun näkee jotain ylläolevan kaltaista, hieraisee ensin silmiään ja sitten sulkee ne kokonaan, jospa se kummallisuus olisikin vain näköharhaa. Kun se ei ole sitä, alkaa ihmetellä ja käännellä päätään puolelta toiselle ja lopulta uskoo, että on tavannut jotain ainutlaatuista. Eikö niin?’

Savihäkkinen (Cribraria argillacea) ei liene kovin harvinainen, mutta minun tielleni se osui ensi kerran pari viikkoa sitten kylätien varresta lahokannon kupeesta melko varjoisalta ja kostealta paikalta. Ei siitä tee ihmeellistä se, että siinä on noin valtavasti kuplannäköisiä osasia eikä se, että se on niin hauskannäköinen, eikä sen värikään, vaan se, että tämä otus on minulle aivan uuden eliöryhmän edustaja, ryhmän jonka opin tuntemaan vasta muutama kuukausi sitten. Eliö kuuluu nimittäin limasieniin ja ne taas eivät enää kuulukaan mihinkään, vaan ovat yksi eliökunnan pääsukuhaaroista, sellaisista kuin aikaisemmin olivat vain kasvit, eläimet, sienet ja bakteerit. Limasienet on siis oma ryhmänsä, hyvin lähellä ameeboita.

Limasienet ovat lisäksi eläinten ohella toinen ryhmä, joka liikkuu paikasta toiseen omin avuin, ei siis tuulen, jonkin toisen eliön tai veden avulla, vaan itse. Ne ryömivät limakkona, yhdyskuntana, paikasta toiseen. Tosin liike on hyvin hidasta, mutta kuitenkin, tänään täällä huomenna tuolla. Näin savihäkkinenkin.

Kaiken tämän ja paljon enemmänkin opin uudesta hienosta Limasienikirjasta, joka ilmestyi kesän alussa. Aikaisemmin tiesin tästä ryhmästä vain huhupuheita ja tunsin paravoin ja sudenmaidon. Nyt olen selaillut kirjaa antaumuksella ja oppinut koko ajan lisää ja ihmetellyt. Kyllä luonto on monimuotoinen ja rikas. Tällaisiakin on. Tosin näiden kerääminen ja tallentaminen, jopa tunnistaminen on hyvin vaikeaa ja en heti alkuun aiokaan opetella kaikkia Suomen yli kahtasataa lajia, mutta vähitellen, kun ne vastaan ’kävelevät’.

limasienet_kansiTässä on kirjan kansilehti. Jo siitä näkee, kuinka värikkäästä ja hauskasta eliöryhmästä on kyse. Marja Härkönen ja Elina Sivonen ovat tehneet hienon työn saattamalla tutkimustuloksensa kaikkien katseltaviksi. Siitä heille kaunis kiitos. Kirja on paitsi kaunis, niin myös hyvin seikkaperäisesti kirjoitettu. Kun luin sitä ensi kerran kesän alussa, teki mieli heti rynnätä metsään etsimään kaikkea tuota kaunista. Sitten luin eteenpäin ja totesin sen olevan enemmän kuin haastavaa. Eliöt ovat pieniä, niitä on vaikea havaita oikeaan aikaan, sillä ne muuttavat muotoaan ja ne ovat monetkin melko harvinaisia. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta ja niinpä olen jo bongannut paitsi savihäkkisen niin myös paravoin ja sudenmaidon.

Lajien suomalaisista nimistä suuri osa on annettu tätä kirjaa tehtäessä ja mielestäni tässä on onnistuttu loistavasti. Koska kyse on pienistä eliöistä, sopii diminutiivimuoto niille hyvin. Niinpä nyt Suomessa asustaa suuri joukko eliöitä, joilla on nimessään tuttu sana: häkkinen, varjonen, vähänen, silonen, kuuranen, nuoranen, takkunen, tupponen tms. Vain vanhat tutut paravoi ja sudenmaito poikkeavat linjasta. Oikeastaan olisin toivonut yhden nimen kyllä muuttuvan. Kun sanoo katselevansa ja etsivänsä limasieniä, niin kuulijalle tulee yleensä äglöttävä olo ja kun kyseessä ei edes ole sienet. Olisiko koko ryhmälle voinut antaa jonkin kauniimman tai sopivamman nimen, esim. ryömijät tai vaeltajat. Onhan määmyyräkin saanut luovuttaa nimensä ja muuttua kontiaiseksi ja partatiaisesta tuli viiksitimaali.

Kun en niitä kesän alussa löytänyt, olin väärään aikaan niitä etsimässä. Nyt on se aika. Syksyllä nämä kummajaiset ryömivät koloistaan meidän löydettäviksemme, joten sienimetsässä kannattaa katsella pienempiäkin väriläiskiä tarkkaan. Kirjasta löytyvät sitten ohjeet, miten näitä otuksia pitää tallentaa tai kerätä kokoelmiin.

Härkönen, M. & Sivonen, E. 2011: Limasienet (The Myxomycetes of Finlans). -Norrlinia 22: 1 – 224.

Kesän jälkeen

kesän jälkeen

’Se tuli taas – yllättäen! Eilisen lumipyryn jäljet ovat viipyneet tähän päivään saakka. Syksyinen lehtimatto on peittynyt loskan alle, vain taikinamarjan jo haalistuneet lehdet muistuttavat kesästä.’

Syksy on ollut kiireistä aikaa, sammalrintamallakin. Monet lajit olen käynyt etsimässä niin kauan kun vielä ehtii. Tein toissapäivänä pitkän retken Salminkalliolle Evinsalon porstuaan ja etsin kallion kiinnostavia sammalia. Useat tutut sivuutin jo helppoina tapauksina, mutta moni kummallisuus pisti edelleen kunnolla miettimään. Alla on kuva runkokarvesammalesta, pienestä maksasammalesta, jonka luulin löytäneeni jo keväällä Kuohijoen kalkkialueelta, mutta joka vasta nyt esitteli itsensä ja kokonsa kameralleni. Miksei kukaan sanonut minulle, että sen verso on alle millin levyinen?

karvesammal

Ehkä on syytä tehdä myös kesän kasveista jotain yhteenvetoa. Heinä-syyskuun aikana ehdin kiertää kuumuudesta huolimatta 26 kokonaista neliökilometriruutua ja muutamien osia sen päälle. Ruudut ovat pääasiassa Puutikkalan kylän ja Koivulahden väliseltä metsäalueelta. Sieltä ei löytynyt juurikaan kummoista kerrottavaa, melko karua seutua. Sen sijaan lehtoneidonvaipan yleisyys hämmästytti. Vielä viime viikolla merkitsin muistiin Jylhänniemestä kymmenien neidonvaippojen kasvustoja. Onko se yleistynyt vuosien saatossa vai eikö sitä vain ole aikaisemmin näiltä alueilta huomattu. Hienoa oli löytää myös kovaa kyytiä uhanalaistuvalle laskospoimulehdelle uusi kasvupaikka. Nyt sitä kasvoi muutaman neliön alueella Puutikkalan jätepisteen läheisyydessä.

Kesän aikana Luopioinen sai neljä uutta kasvilajia: masmalo Aitoosta, lännenisosorsimo Vahdermetsästä, nurmiajuruoho Haltialta ja kierumatara Rautajärveltä. Pitkään etsin Puutikkalasta sykeröpiippoa, joka on siellä suullisen tiedon mukaan kasvanut 90-luvulla, mutta en onnistunut kasvia tänä kesänä paikallistamaan. Pari muutakin tarkastettavaa lajia on ollut pakko jättää seuraaviin vuosiin.

Uhanalaiskartoituksiakin tuli tehtyä muutamien kasvien osalta. Hajuheinäkasvusto Ämmätsässä voi edelleen hyvin, vaikka onkin hieman supistunut viime tarkastuksen jälkeen. Kurkisuon harvinaisuudet löytyivät vain osittain: Punakämmekkä on laajentanut kasvualuettaan, kaitakämmekkä sinnittelee puolen tusinan entisen verson avulla, vaaleasara on vahvoilla ja levittäytynyt edelleen, suovalkkua en löytänyt ollenkaan, mutta se saattaa hyvinkin piilotella joinakin vuosina. Sen sijaan rimpivihvilästä olen huolissani. Sitä ei löytynyt ja entiset kasvupaikatkin näyttivät näin kuivana kesänä peräti huonoilta. Häyläsuon punakämmekkää ei myöskään havaittu, mutta se saattaa olla myöhäisen etsintäajankohdankin syytä.

Komea kesä antoi myös muhkean kuvasaaliin, josta aikoinaan talvella päivitysten yhteydessä siirrän satoa myös kasvisivuille.

neidonvaippa

’Lehtoneidonvaipan lumoa Suomen suvessa.’