’Nyt olen kahlannut Jeff VanderMeerin romaanitrilogian Eteläraja läpi. Kirjoitin jo ensimmäisestä osasta oman blogimerkinnän ja ajattelin sen riittävän tästä aiheesta, mutta kun kerran kaksi muuta osaa olivat kumpikin tahollaan erilaisia, niin voihan näistä jälkimmäisistäkin jotain kirjoittaa. Helppo lukukokemus tämä ei ollut, mutta useinhan fantasia on tällaista, luonnonlait muuttuvat, mielikuvitus rehottaa ja älykkyyden saa heittää nurkkaan. Usein fantasiakirjallisuuden parasta antia onkin sen mielikuvitusta rikastava puoli. Sitä ei tule ottaa liian vakavasti, mutta lukea kuitenkin huolella ja yrittää päästä kirjailijan kanssa samalle aallonpituudelle. Suosittelen!’

Eteläraja-trilogian toinen osa Hallinta keskittyy elämään Eteläraja-nimisellä tutkimusasemalla aivan rajan tuntumassa. Aseman tarkoitus on toimia Keskuksen alaisena yksikkönä ja koota sekä säilyttää tietoa Alue X:stä. Aseman johtaja on kadonnut viimeisellä tutkimusmatkalla Alue X:lle. Niinpä sinne nimetään uusi johtaja, jolle annetaan koodinimi Control. Hänen toimiaan kontrolloidaan jatkuvasti. Keskuksessa toimii hänen äitinsä, joka on moneen kertaan pelastanut agenttipoikansa pulasta. Asemalla varajohtaja Grace ei häntä hyväksy, vaan vaikeuttaa työtä alusta alkaen. Muutenkin asemalla on kummallista porukkaa, josta Control ei saa selvää. Kuka on Whitby, vanha mies, joka oli jo ensimmäisellä tutkimusmatkalla, entä kielitieteilija Hsyu tai hiippaileva Cheney? Mitä tarkoittaa, kun kadonneen johtajan huoneen pöytälaatikosta löytyy elävä kasvi ja kuollut hiiri, pöydältä vanha kolhiintunut kännykkä?

Control joutuu kuulustelemaan kirjasarjan ensimmäisessä osassa esiintynyttä biologia, joka palaa yllättäen rajan takaa. Nainen väittää olevansa biologin kopio eikä pysty vastaamaan kysymyksiin. Lopulta hän karkaa. Rajalla tapahtuu muutoksia, ihmisissä tapahtuu muutoksia, unet tulevat oudoiksi, elämä alkaa muuttua ja kadonnut johtaja eli psykologi palaa. Lopulta Alue X:n raja alkaa liikkua ja Control pakenee etsimään biologia.

Trilogian kolmas osa Hyväksyntä ja aina vain kummallisemmaksi menee. Nyt pitäisi saada selvyys aikaisemmissa osissa kesken jääneisiin tapahtumiin ja ongelmiin, mutta eihän se niin helppoa ole. Lisää tulee koko ajan ja pitäisi kait lukea rinnan kaikkia kolmea teosta, että pääsisi edes jotenkin jyvälle. Ekokatastrofi etenee ja Alue X toimii jonkinlaisena paratiisina sinne päässeille paitsi, että he muuttuvat kummallisiksi ja kokevat outoja tuntemuksia, näkevät näkyjä ja kokevat elämyksiä.

Nyt kertovat henkilöt vuoronperää: majakanvartija, johtaja, Haamulintu eli biologin kopio, Grace ja Control. Ajassa liikutaan johtajan lapsuudesta rajan liikkumiseen, matkallisesti alueen sisällä majakalta toiselle ja maan sisään outoihin maailmoihin, mutta myös portille katsomaan, miten muun maailman on käynyt. Nyt selviää majakanvartijan kohtalo, huumaava törmäys, hallusinaatiot ja elämän loppu meidän mittapuumme mukaan. Nyt selviää Glorian muuttuminen johtajaksi, yhteiselo tai -riita Loweyn kanssa ja suhde Graceen. Nyt ratkeaa, mitä tornissa on tai ei ole. Tornin Mönkijä on sukua biologille, joka kulkee vaikertaen merillä, tällä on jäljellä inhimillisyydestä vain käsi, joka piirtää tekstiä seinään, majakanvartijan sepustuksia.

Paljon muuta sen sijaan jää ratkeamatta. Miten kävi lopulta Controlin, ei edes Haamulintu pystynyt häntä pidättelemään? Mistä kaikki tuli, mihin meni, mikä sen tarkoitus oli, vai oliko sitä olemassakaan? Yhteistä kieltä ei enää ollut, ei edes yhteistä älyä. Koko Alue X eli omassa maailmassaan, vaikka sen paikka olikin rannikolla rajan takana, vai oliko? Toisissa kohdin Alue X oli jokin olio, toissa se oli meidän mittapuun mukaan vain pala maata. Se, että tavallisen oloisessa Maan maisemassa tapahtui täysin kummallisia tapahtumia toisaalta hämmensi toisaalta kiinnosti mahdollisuutena.

Trilogia on lukemisen arvoinen, mutta kovin pitkälle siinä ei pääse, tai sitten en vain ymmärtänyt. Jälkeenpäin, olen nyt viikon sitä miettinyt ennen kirjoittamista, on siitä noussut aina uusia ajatuksia ja uusia oivalluksia, mutta liian paljon on edelleen umpiossa. Kirjailijan kirjoitustyyli on koukeroinen ja joissain paikoin jopa tylsä, mutta hän osaa koukuttaa lukijansa oivallisesti. Esimerkiksi tässä osassa hän etenee taas ihan uudella tavalla niin kuin edellisessä, joka sekin oli eri lailla kirjoitettu kuin ensimmäinen. Nyt jokainen luku on näkökulmaltaan erilainen ja vie lukijan suoraan asioiden keskelle selittelemättä. Se lähentää, mutta myös hämmentää, kun pitää miettiä, mihin tämä nyt liittyy, onko tässä jokin koukku edelliseen lukuun vei ei. Myöskään hän ei anna selkeitä vastauksia eikä kerro suoraan, mitä kukin kokee. Hän käyttää kiertoilmauksia, kursivoi tärkeitä avainsanoja ja saa lukijan pähkäilemään niiden merkitystä. Eikä niillä välttämättä ole mitään merkitystä.

Kokonaisuutena kirjasarjaa olisi voinut lyhentää ja selkiyttää, mutta koska se on saavuttanut valtaisan maailmanmaineen tällaisenaankin, niin kaipa se menettelee. En ehkä itse vain ymmärtänyt kaikkea, tai edes puoltakaan.

VanderMeer, Jeff: Hallinta (Authority). Like, 2015, suom. Einari Aaltonen. 382 s.
VanderMeer, Jeff: Hyväksyntä (Acceptance). Like 2016, suom. Einari Aaltonen. 365 s.