Aihearkisto: Yleistä

Tiedotukset, selvitykset, informaatio

Onnea!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

onnea

’ Kevät on lopuillaan, kesä tulossa. On arvion ja juhlan aika. Omalta työuraltani muistan kevään loputtoman kiireen, tuskastumiset ja onnen tunteet. Muistan ne hymyilevät kasvot hyvin menneen vuoden jälkeen, muistan myös ne pälyilevät katseet, huomaako joku, etten onnistunut. Erilaisuutta, mutta toivottavasti yritystä eteenpäin. Nyt eläkkeellä katselee asiaa kauempaa, kun työ on takana ja sen muistot vain muistoja. 

Ylläolevan kuvan avulla haluan onnitella kaikkia huomenna lukukautensa päättäviä, koulunsa lopettavia ja työvuotensa kunnialla loppuun saattavia. Erityiset onnittelut haluan antaa niille parille kymmenelle nuorelle työurani viimeiseltä luokalta, jotka huomenna painavat ylioppilaina päähänsä valkolakin. Se on edelleen kunnianarvoisa suoritus.’

Onnea!

Kasvipuutarha

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kasvipuutarha

’Matkoilla minulla on tapana tutustua matkakohteen kasvitieteelliseen puutarhaan, kuinkas muuten. Niistä löytää aina jotain mukavaa mieleenpainettavaa. Viime viikon vietin Puolan Krakovassa tutustuen upeaan kaupunkiin. Vanhaa kaupunkia reunustaa entisen muurin kohdalla puisto. Kävelin vanhojen puiden alla, joiden oksat muodostivat holvin käytävien päälle. Hevoskastanjat kukkivat, vaahterat harvensivat turhia hedelmyksiään ja tammet kasvattelivat heleänvihreitä lehtiään. Valo säteili lehvistön läpi hiekkakäytäville, joilla lapset leikkivät, nuoret riiasivat ja vanhukset muistelivat penkeillä nuoruuttaan. Minä ajattelin haikeana kotikaupunkini äskettäin kaadettuja lehmusnuorukaisia. Kyllä meillä olisi paljon opittavaa.

Mutta siitä kasvipuutarhasta. Krakovan puutarha on 230 vuotta vanha ja aivan uskomattoman hyvin hoidettu. Olen vieraillut monien kaupunkien puutarhoissa ja tämä taitaa kyllä viedä niistä kaikista voiton. Islannin Akureyrissä on hieno pohjoisen kasvien mikropuutarha, joka on jäänyt mieleen ja Lontoon Kew on tietenkin aivan omaa luokkaansa, mutta ei tämä nyt näkemäni yhtään häpeä senkään rinnalla. Puisto on monipuolinen kokonaisuus niin suurien puiden kuin pienien kivikkokasvienkin osalta. Rodot olivat jo lopettelemassa, samoin liljakasvit, puut aloittelivat kukintaansa ja systemaattinen osasto oli vasta taimivaiheessa. Parhaiten mieleen jäi kuitenkin se tarkkuus, millä kaikki lajit oli merkitty. Lapuista löytyivät nimet puolaksi, englanniksi ja latinaksi. Lisäksi oli kuvan kaltaisia kokoomatauluja, joista näki lähisukulaisten kasvupaikat. Kun puisto on perustettu ja 1700-luvulla, niin puutkin ovat saaneet kasvaa rauhassa koko mahtavaan suuruuteensa. Punapuuta odotin suuremmaksi, mutta se taitaa saavuttaa majesteettisuustensa vain Redwoodin kansallispuistossa Kaliforniassa. Täällä oli vasta taimia, vaikka suurimman rungolla olikin läpimittaa jo melkoisesti. Suosypressin juuret harottivat somasti ylöspäin ja koivut kurkottivat valoa kohti suurempiensa alla. Hieskoivu muuten puuttui puistosta, pitäisiköhän lahjoittaa taimi. 

Puisto on siis käymisen arvoinen, mutta kannattaa varata kunnolla aikaa, sillä katsottavaa riittää. Enpä montaa kertaa ole nähnyt niin kookasta neidonhiuspuutakaan (alakuva) kuin täällä ja vielä hyvinvoivana. Kukapa uskoisi, että tämä elävä fossiili todellisuudessa kuuluu havupuihin ja on säilynyt kymmeniä miljoonia vuosia samannäköisenä.’

Kasvipuutarha

Digitalisointi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Hiirensammal2

’Sanomalehdessä (KSML 18.3.2013) oli laaja artikkeli museoiden siirtymisestä digiaikaan. Siinä olivat erityisenä kohteena luonnontieteelliset kokoelmat. Sinänsä hyvä kirjoitus herätti myös kysymyksiä, kuten varmaan tuleekin herättää. Artikkelissa kerrottiin siitä valtavasta urakasta, mikä museoilla on, kun kymmenet miljoonat näytteet skannataan ja tiedostot siirretään tietokantoihin. Työn tarpeellisuudesta vallitsee laaja yhteisymmärrys, mutta sen käyttö onkin sitten eri asia.’

kanervisaraViereisessä kuvassa on skannattuna kanervisara. Sen tunnistaa kuvasta, jos on lajin nähnyt joskus näytteenä tai maastossa. Itse olen nähnyt sen siksi monta kertaa, että tunnistan sen seisaaltaankin. Siitä huolimatta digitaalisesta kuvasta ei näe pullakoiden muotoa eikä karvaisuutta, ei tukilehden rakennetta eikä tähkäsuomujen värieroja. Siis määritykseen tuosta skannatusta kuvasta ei ole. Tässä onkin minusta asian ongelma. Määritystä varten tarvitaan aina näyte. Kyseinen artikkeli kertoo digitalisoinnin yhtenä tavoitteena olevan sen, ettei enää tarvitse lähetellä hauraita näytteitä tutkijoille ympäri maailman. Tämähän on tarpeen ainakin siinä tapauksessa, ettei näytteellä ole vielä nimeä. Yllä on skannattu kuva sammalnäytteestä, jonka keräsin viikonvaihteessa auringon sulattamasta tienpenkasta. Sammal on siis määrittämättä. Kun katsoo 400 diopterin tarkkuudella skannattua kuvaa, voi päätellä, että sammal kuuluu hiirensammaliin (Bryum sp.), mutta eipä juuri muuta. Tai ainakaan minä en pysty sitä kuvasta määrittämään. Sammalen verso on vietävä mikroskoopin alle, sitä on kasteltava, pyöriteltävä, rikottava lehtiä erilleen ja tutkittava solukoita. Sittenkin voi olla, ettei laji selviä, kun näytteessä ei ole itiöpesäkkeitä.

Digitaalinen kuva, olkoon kuinka tarkka tahansa, ei korvaa näytettä eikä tutkijoiden pöytää mikroskooppeineen. Niinpä digitalisointi ei saa vaarantaa näytteiden keruuta eikä tallentamista, nitäkin tarvitaan edelleen. Se ei myöskään saa poistaa alkuperäisnäytteiden tutkimista, sillä vain niistä näkee ne tuntomerkit, millä lajit erotetaan toisistaan. Olen vuosikymmenet katsellut yliopistonäytteitä, hyvinkin vanhoja, ja hyvin usein sieltä löytyy virheitä. Määritystä ei ole aikoinaan tehty oikein, eikä kukaan ole huomannut sitä myöhemminkään korjata. Tuttujakin lajeja on käytävä uudelleen läpi.

Kokonaan toinen asia on sitten digitalisoinnin varmuus. Omassa pöytälaatikossani lojuu edelleen lerppuja, korppuja, cd- ja dvd-levyjä, muistitikkuja ja hylättyjä muutaman gigan kovalevyjä. Kaikkia en saa enää auki enkä niiden tiedostoja tutkittavakseni, yhteensopivat laitteet puuttuvat. Osa on rikki, tiedostorekisterit tuhoutuneina. Kuitenkaan näiden tallenteiden, vanhimpienkaan, teosta ei ole kulunut vielä täyteen kahtakymmentä vuotta.

Yksi asia on myös raha ja työmäärä. Jatkuvasti harrastaja törmää määritysoppaiden puutteeseen. Selitys kuulluu, ei ole tekijöitä, ei ole rahaa tehdä. Toimitin muutama vuosi sitten satoja sieninäytteitä yliopistolle ja kun sitten kyselin vuoden päästä, joko niiden määritykset on saatu tarkastettua, sain kuulla, ettei sellaiseen ole rahaa. Eli vasta sitten jotain tapahtuu, kun joku opiskelija haluaa tutkia juuri sitä aluetta. Silloin hänen on ensin tarkastettava lähettämäni näytteet ja vasta sen jälkeen ne saattavat siirtyä osaksi digitalisoitua museokokoelmaa. Lehtiartikkelin mukaan tämä sinänsä tärkeä digitalisointi vie aikaa tämän hetken resursseilla 20 vuotta. Siihen löytynee rahoitus, toivottavasti myös käyttö ja saatavuus työn jälkeenkin. Tuo aika on lyhyt, kun katselee museossa vanhaa kasvinäytettä vuodelta 1862, joka on aivan priima ja josta lajin pystyy määrittämään tavallisella suurennuslasilla. Toivottavasti samalla tavalla voi toimia digitalisoidun näytteen kanssa vuonna 2163 ja sen jälkeen.

Uusi paikka

Julkaistu , kirjoittanut
2

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Olen siirtänyt blogin tänne oman kasvisivustoni huomaan. Toivon entisten ja uusien lukijoiden löytävän sen täältä. Blogi on edelleen kaksijakoinen:  Arvioin täällä lukemiani kirjoja, en kovin pätevästi, mutta omien ajatusteni mukaisesti, toisaalta kerron täällä kuvien avulla luonnosta löytämistäni ihmeistä. Itse en ole biologi, joten aina joudun ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta. Loppumaton aarreaitta avautuu kotiportailta ja jatkuu horisonttiin saakka. Sen havainnointi on kiinni vain viitseliäisyydestä. Yhtenä blogin tarkoituksena onkin herättää uteliaisuutta niin kirjoja kuin luontoakin kohtaan. Toivotan hyviä hetkiä blogin parissa. Kuva on otettu muutama viikko sitten Leivonmäen kansallispuistosta. Suosittelen!’

Uusi vuosi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

talvi maisema

’Vuoden lopulla on usein tapana koota yhteen kuluneet tapahtumat, niin hyvät kuin huonotkin. Teen sen tammikuussa. Vanhastaan vuosi vaihtui maaseutukulttuurissa kekrin aikaan, kun sato oli korjattu ja asetuttiin aloilleen vastaanottamaan kylmyys ja pimeys. Vasta 1500-luvulla maassamme omaksuttiin nykyinen kristillistä perua oleva tapa laskea vuodenkulku alkavaksi viikko joulun eli pimeimmän ajan jälkeen.’

’Yllä oleva kuva on otettu aamulla auringon noustessa lumisten oksien takaa. Tämä näky on ollut vallitseva Keski-Suomessa viime päivinä. Luonto on hellinyt esteettisyydellään. Olin joulun alla linturetkellä Gambiassa ja kaipasin siellä tätä kauneutta. Kun ympärillä on hiekkaa, pölyä, roskaa, hälinää ja yli kolmenkymmenen asteen helle, tulee väkisinkin mieleen oman maan täysin toisenlaiset olosuhteet. Osaa arvostaa niitä, vaikka kyllä lämpökin oli ihanaa ja olojen erilaisuus kiinnosti. Matkasta voin kirjoitella toiste enemmän, nyt on syytä keskittyä vuoden vaihtumiseen ja oman maamme satumaisuuteen.’

Oikein lämmintä ja havaintorikasta uutta vuotta 2013 kaikille lukijoille!

Hyvää Joulua

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Joulukortti2

’Kun maas’ on hanki ja järvet jäässä
ja silmä sammunut auringon.
kun pääsky pitkän on matkan päässä
ja metsä autio lauluton,
käy lämmin henkäys talvisäässä,
kun joulu on, kun joulu on!’

Talvi tuli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruusu (1)

’Nyt maassa on jo toistakymmentä senttiä lunta, mutta tämä kuva on otettu juuri edellisenä päivänä ennen lumen tuloa. Ruusu kukkii, tai oikeastaan se on vasta nupulla. Kuva on kännykällä otettu, joten sen laatu on huono ja sommittelukin päin mäntyä, mutta dokumenttina paikallaan. Kasvien kasvukausi jatkui tänäkin vuonna aivan talven kynnykselle saakka. Nyt täällä Keski-Suomessa, jonne taas talveksi olen siirtynyt, varvutkin alkavat peittyä lumen alle ja innokkaimmat jo suihkivat suksillaan ruusunlehtien päällä.’

Vuosien saatossa olen sinnikkäästi tehnyt kukkakävelyitä kuukauden välein seuraten kasvien painumista talvilepoon. Niistä olen täällä blogissanikin kertonut. Vakioreitti maalla Hämeessä kulkee ensin pihan ympäri ja puutarhan kautta metsätielle, jota seuraan sata metriä pellon laitaan katsomaan rehupellon antia. Sitten kuljen kylään päin ja katson rannan ja pellonojan rikkakasvit. Lopuksi kierrän vielä pienen lenkin metsänreunaa ja vanhaa nurmettunutta ketoa saadakseni sieltäkin myöhäiskukkijat kokoon. Puolen tunnin aikana lajit löytyvät ja tulevat muistiin merkittyä.

Nyt tein viimeisen kävelyn pari päivää ennen kuun vaihtumista. Maa oli vielä sula, mutta pari aika kovaakin pakkasjaksoa ja lumisadetta olivat tehneet tehtävänsä ja hävittäneet kukat suuresta osasta pihakukkijoita. Lajimäärä jäi kovin vaatimattomaksi:

kylänurmikka, tarhaorvokki, vesiheinä, saunakukka, liuskapeippi, pihasaunio, niittyleinikki, heinätähtimö

Kylänurmikka on sitkeä heinä ja sen röyhyjä näkee keskitalvellakin, jos maa vain ei ole lumen peitossa. Nytkin jopa heteitä pilkisti tähkylöiden rakosista. Tarhaorvokki lienee yhtä sitkeä kuin monet jalostetut koristeorvokitkin, joiden siementaimi se on. Kukkapenkissä se kukkii läpi kesän ja nousee ehkä ensi vuonnakin samalta paikalta. Sen sijaan pelto-orvokkia en enää löytänyt, vaikka sen oletin sinnittelevän pitkään. Näin on ennen käynyt. Saunakukka oli yllätys, se täytyy myöntää. Sen kukat olivat ihan voimissaan, vaikka itse kasvi suikertelikin jo maata myöten. Niittyleinikki ei oikeastaan kukkinut enää, mutta sen latvassa oli keltaiset nuput, jotka kyllä eivät kehity enää mihinkään suuntaan, sitkeä sissi. Tähtimöt ovat aika sopeutuvia nekin. Pihatähtimö on kylänurmikan kaltainen myöhäiskukkija, mutta heinätähtimö yleensä tähän aikaan on jo kuivunut. Pihakasveista yritin löytää kukkivan tataren, mutta se oli hävinnyt lumen myötä. Sen sijaan ratamon kuivia siementähkiä oli vielä pystyssä, niissä vaan ei ollut kukkia ja jokunen pihasaunio kukki vielä latvaosastaan, vaikka alaosan olisi voinut sanoa jo kuolleen.

Viime vuonna lokakuun lopulla kukki 39 lajia, tänä vuonna 27. Vastaavat luvut marraskuun lopulta ovat 21 ja 8. Tästä voisi päätellä tänä vuonna talven tulleen aiemmin ja nopeammin. Olisi mukava saada kuulla vastaavia lukuja esimerkiksi Oulun korkeudelta tai vastaavasti Helsingistä. Taitaa vain olla tällaisia kaiken ylösmerkkaajia kovin vähän. Suosittelen kuitenkin.

Marraskuun alkua

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Usva’Hetken tuntui siltä, että tavi tulee jo lokakuulla, mutta poishan se meni ja tavanomainen marraskuu pääsi valloilleen. Tänään sade antoi hetken rauhaa ja aurinko siivilöityi sumun läpi kylätielle; kaunista, juhlavaa. Kiersin vanhoja etelähämäläisiä lehtoja etsien kuvattavaa, nyt kun ei tarvinnut odottaa kylmää vettä niskaansa. Siitä huolimatta tulin märkänä takaisin, sillä puut innostuivat ropsauttelemaan taakkansa päälleni. Eipä tuo mitään, paljon sain, paljon näin, tässä siitä jotain.’

Ensinnäkin kasvibongaus: 27 kukkivaa lajia. Tosin täytyy kaikella kohtuudella myöntää, että niistä osa oli pakkasen pysäyttämiä kesäkukkia, jotka eivät enää oikeasti kukkineet, mutta jääneet kukkimisasentoon. Tässä marraskuun alun listaa puolen tunnin saapasetelulta pihateillä siinä järjestyksessä, kun ne vastaan tulivat:

kylänurmikka, vesitähti, saunakukka, nurmihärkki, siankärsämö, lutukka, pelto-orvokki, liuskapeippi, otavalvatti, timotei, voikukka, hopeahanhikki, niittyleinikki, heinätähtimö, syysmaitiainen, pihasaunio, linnunkaali, tahmavillakko, nurmitädyke, tarhaorvokki, peltovillakko, peurankello, saksanhanhikki, ahdekaunokki, peltovalvatti, mesiangervo, kyläkarhiainen

Tuossa näyttävät rikkakasvit pitäneen taas pintansa ja sehän on ennenkin nähty, että ne kukkivat vaikka hankien keskellä. Viime vuonna vastaavana aikana sain kasaan liki 40 lajia, joten nyt pieni luminen viikko teki tehtävänsä ja sorti kaikkein heikoimmat. Niinpä apilat puuttuivat, jäkkärät samoin eikä enää kurjenpolviakaan näkynyt. Jotain uutta sain kuitenkin nähdä tänään iltapäivällä lähipuronvarressa: koiranvehnän täydessä terässä ja vaikka heti alkaisi siementä pukata.
koiranvehnäUskomattomalta se näytti kaiken kuolleen heinän keskellä kookkaana ja rehevänä. Omassa pihassa vastaavat ovat kuihtuneet jo kauan sitten. Varmaankin tuollaisessa lähteisessä puronvarressa vallitsee heinälle suotuisa mikroilmasto. Tosin samalla paikalla ei juuri muuta kukkivaa enää ollut, mutta ainavihannat sinivuokot, talvikit ja puolukat olivat saaneet seurakseen terveen vihreät imikät ja linnunsilmät. Tuo pieni keidas pisti silmään jo kaukaa eikä sitä voinut kiertää, pakko oli tutustua lähemmin. Sammalmaailma piti sisällään paitsi ihan tavalliset niin pari mukavaa yllätystäkin: purosuikerosammal ja kantoritvasammal, jotka molemmat ovat jostain kumman syystä olleet minulle vaikeita löytää. Niillä on kartoitusalueellani kummallakin vain muutama löytöpaikka. No, ritvasammal on kyllä NT-laji, joten ei se ihan joka paikassa kasvakaan.

Samalla pienellä laikulla teki kyllä talvikin jo tuloaan. Kaatuneella ja lahonneelle koivun rungolla rehenteli talvivinokas. Sen limainen lakki sotki käteni tahmeiksi eikä tehnyt mieli kerätä niitä sieniä pataan, vaikka ne näyttivätkin ihan syötävän näköisiltä. Kyllähän sienikirjakin kertoo niiden olevan ruoaksi kelpaamattomia, vaikka eivät myrkyllisiä olekaan. Näin voi sanoa talvisienestyksen ajan alkaneen. Jospa niitä löytyy lisääkin, talvella eläviä sieniä nimittäin. Täytyy katsella.

talvivinokas

Syyskuun viimeinen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

syksy

’Sateinen syyskuu vetelee viimeisiään. Nyt ulkona paistaa täysikuu ja se enteilee kylmää yötä. Kävin peittelemässä viimeiset kesäkurpitsat, jotta ne saisivat paisua rauhassa vielä muutaman päivän ajan. Tämän kuun aikana monesti ennen olen tehnyt pitkiä kävelyretkiä syksyisessä luonnossa. Tänä vuonna ne ovat jääneet vähiin. Niinpä ylläoleva kuvakin Laipanmaan Pihtilammelta on viime syksyltä. Eihän se maisema mihinkään vuodessa muutu, mutta syksyn eteneminen saattaa olla vuosittain erilaista. Nyt ei voi muuta kuin toivoa, että lokakuu olisi ulkoilun kannalta vähän inhimillisempi.’

Tänään syyskuun viimeisenä tein perinteisen syksyn katselmuksen. Kävelin puolen tunnin lenkin pihassa ja lähipientareilla merkiten muistiin kukkivat kasvit ja näyttäytyvät linnut. Kasvit olivat monetkin painuneet veden alle tai muuten muussaantuneet pehmeään maahan. Täällä Etelä-Hämeessä monien viljelijöiden viljat on edelleen pellossa riisin tapaan juuret vedessä. Jotenkin tuntuu, ettei suursäätilassa ehdi tapahtua mitään suuria muutoksia ennen kuin sadon kannalta on myöhäistä eikä vesikään taida kovin nopeasti laskea pois pelloilta. Kuitenkin kesän kukkijoita on edelleen paljon kukassa. Laskin tänään viisikymmentä lajia. Toiset olivat vielä ihan reippaassa vedossa, mutta toisista löytyi vain yksi vaivainen puolittain jo lakastuva kukka. Tässä löydetyt lajit:

kylänurmikka, timotei, alsikeapila, puna-apila, metsäapila, hopeahanhikki, saksanhanhikki, päivänkakkara, saunakukka, ahdekaunokki, pelto-ohdake, linnunkaali, voikukka, peltolemmikki, peltohatikka, pihasaunio, niittynätkelmä, harakankello, peurankello, ruusuruoho, ketoneilikka, pihatatar, syysmaitiainen, ojakärsämö, siankärsämö, puna-ailakki, pelto-orvokki, nokkonen, liuskapeippi, ahomatara, otavalvatti, peltovalvatti, savijäkkärä, peltovillakko, pihatähtimö, nurmihärkki, tarhaorvokki, terätönhaarikko, peltovirvilä, sarjakeltano, huopakeltano, poimulehti, heinätähtimö, peltoemäkki, ketohanhikki, metsäkurjenpolvi, tahmavillakko, punapeippi, lutukka, pukinjuuri, jättipalsami

Lintujen osalta olen koko viikon seurannut suurten aurojen matkaa etelään. Hanhilla on tänä vuonna ollut läntinen muuttoreitti ja niinpä täälläkin näkyi kymmeniätuhansia hanhia. Itse en nähnyt kuin muutaman auran eikä kokonaismäärä noussut kuin satoihin, mutta oikein staijaajat saivat kasaan noita käsittämättömän suuria lukuja seuratessaan muuttoa hyvillä paikoilla mm. Päijänteellä. Omalla pihalla katselin tänään valtavia rastasparvia, jotka äännellen kuin keväällä ikään lentelivät pihapuusta toiseen kohti lounasta. Mukana meni sitten pienempääkin lintua. Sen huomasin myös, että metsissä pesineet pikkulinnut ovat taas ilmestyneet pihapiiriin. Niinpä punatulkku vihelteli koivussa ja tiaiset ovat pyörineet ulkorakennuksen nurkissa jo useana päivänä. Kaikesta huolimatta lintusaalis jäi perin vaatimattomaksi kukkiin verrattuna. Tässä tulos:

räkättirastas, punakylkirastas, mustarastas, laulurastas, närhi, keltasirkku, punatulkku, hiirihaukka, peippo, talitiainen, sinitiainen, naakka, harakka, varis, kulorastas, laulujoutsen, käpylintu, korppi, vihervarpunen, pyy, punarinta, käpytikka, västäräkki, sinisorsa

Perinteen mukaan uusin laskennan taas seuraavan kuun vaihteessa ja ehkä vielä joulukuullakin talven tulosta riippuen. Saa nähdä, mikä on tulos verrattuna viime vuoteen, joka oli ennätyslämmin aina joulukuulle saakka.

Monimuotoisuus vai kauneus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruusu

’Elokuun puolivälissä oli vuotuinen kasviharrastajien seminaari, tällä kertaa Hangossa. Viitisenkymmentä alan harrastajaa ja ammattilaista kokoontui vaihtamaan kuulumisia ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Ei kyllä käyty Hangon tavallisissa turistipaikoissa, sillä kasviharvinaisuudet tuskin sellaisissa viihtyvät. Muutama vuosi sitten liikuin samoilla alueilla ja yritin päästä Tulliniemeen vapaakauppasataman aidan toiselle puolelle, mutta verkon taakse jäin. Nyt pääsin sinnekin ihmeitä katselemaan. Kuvan ruusu herättää tunteita, sillä se on väärällä paikalla. Sen alla on pieni vaatimaton suola-arho, jonka kuuluukin olla siellä. Kauneus vai monimuotoisuus, eipä se aina ole helppoa.’

Usein tulee pohdittua kasvien saapumista ja kotiutumista. Jääkauden jälkeenhän kaikki on tapahtunut. Muutamien kasvien oletetaan ’talvehtineen’ nunatakeilla jään yläpuolella, mutta muut ovat tänne levinneet viimeisen 10 000 vuoden aikana, kuka mitenkin. Kasvit jaotellaan usein alkuperäisiin, muinaistulokkaisiin, tulokkaisiin ja satunnaisiin. Lisäksi ovat koristekarkulaiset, viljellyt ja sitten ns. vieraslajit. En nyt tiedä, onko tämä mitenkään vakiintunut luokittelu eikä varmaan kaikkia lajeja voida saada näihin mahtumaan ja toisaalta jokin laji saattaisi kuulua kahteen tai useampaankin ryhmään.

Vieraslajit herättävät näistä ehkä eniten tunteita näinä päivinä. Onhan lupiini kaunis katsella tienpenkalla, jättipalsami komea kasvi rannalla ja jättiputkikin herättää hämmästystä ainakin koollaan, mutta… Kaikki ne ovat vieraslajeja, tänne ihmisen mukana kulkeutuneita ja luontoon ryöstäytyneitä. Sellainen on myös kuvan kurtturuusu, vaikka onkin yleensä kaunis koristepensas puutarhassa. Näin itsekin ajattelin ennen kuin näin sen Hankoniemen hiekkarannoilla. Aikoinaan luin Lutukasta, kuinka sitä on yritetty hävittää ja kuinka paljon hommaa siinä on ja kuinka paljon sen hävittäminen maksaa. Nyt näin sen käytännössä ja kuinka toivottomalta se tuntui. Kasvi kasvaa hiekalla, juuri siellä, missä ne hiekkarantojen harvinaisimmat pikkukasvitkin kasvavat. Voimakkaana kasvina se levittäytyi kaikkialle hiekan sisällä varsiensa avulla ja muodosti lähes läpipääsemättömiä tiheiköitä, joissa ei todellakaan mikään muu pystynyt enää kasvamaan. Se on totaalinen valloittaja. Siellä mistä hiekka oli kuorittu koneellisesti puolen metrin syvyydeltä pois, juuret tuhottu ja sen jälkeen hiekka palautettu takasin, sielläkin se tahtoi uudelleen riehaantua valloilleen.

Onko ruusu tavallinen maahamme jääkauden jälkeen levittäytyvä laji vai onko se haitallinen tulokas. Hangon hiekkarannalla oli helppo olla jälkimmäisella kannalla, mutta Hämeen sydänmailla, kun näkee ruusun tienreunassa pientareella ei ole enää ollenkaan niin varma. Se on kaunis ja tuntuu viihtyvän vain omalla paikallaan eikä leviä eteenpäin toisin kuin lupiini. Mikä erottaa tänne kauan sitten kulkeutuneen kasvin nyt maata valloittavista vieraslajeista? Tämä kysymys ei minulle ole vielä aivan kokonaan valjennut. Ymmärrän ruusun massiivisen voiman, jättipalsamin kaiken peittävän massan suuruuden ja lupiinin tuhoavan vaikutuksen pientareilla, mutta eikö niin teheet myös aikoinaan tänne saapuneet kasvit. Monet tulivat omin avuin, nämä ihmisen tuomana, siinäkö ero? Kuitenkin me suojelemme monia keto- ja niittykasveja, jotka ovat saapuneet ihmisen mukana tai ainakin ihmisen muokkaamille paikoille, jopa rauhoitamme tai perustamme suojelualueita niille, mutta hävitämme nyt saapuvia. Tiedän tämän provosoivaksi, mutta näihin ajatuksiin joutuu usein vastaamaan, kun asiasta keskustelee tavallisten ihmisten kanssa. Heille palsami on kaunis koriste, lupiini hieno piennarkasvi ja ruusukin vain maiseman väriläiskä, joita jopa ostetaan koristeellisiksi pihapensaiksi. Miksi ne pitää tuhota?

Naapurin pihan reunalla jättipalsami levittää juuri nyt siemeniään. Noukin oman tien varresta muutaman kukkivan vielä pienen verson käteeni ja raahasin kotiin kuin hiiri munakärryjä. Mihin ne laitan, siemenet jo poukkoilevat? Kompostiinko? Ei, sieltä se leviää kasvimaalle. Jätesäkkiinkö? Ei, se leviää kaatopaikalle. Lopulta heitin kasvit saunan uuniin ja lämmitin kylyn kuumaksi. Eiköhän tuhoutuneet. Nyt mietin talkoita palsamin tuhoamiseksi naapurin pihasta. Kuinkahan onnistun?

Viranomaiset ovat nostaneet kädet pystyyn lupiinin suhteen, sitä on jo liian laajalla. Jättipalsami on helpompi hävittää, koska se on yksivuotinen ja se voidaan tuhota ennen kukkimista nyhtämällä helposti irtoavat versot maasta. Muutamassa vuodessa sen saa häviämään, ellei se ole sitten saavuttanut sellaisia massiivisia hehtaarien suuruisia kasvustoja, joita näkee vähän päästä, esim. Hämeenlinnassa linnan ja vankilan välisessä kosteikossa. Jättiputket taitavat olla ainoita, joita ihmiset mielellään tuhoavat, koska ne aiheuttavat haittaa heille itselleen. Palovamman kaltaiset rakkulat iholla eivät viehätä ketään.

Tulokaskasvi hävittää tieltään alkuperäistä kasvillisuutta. Näin sanotaan. Monimuotoisuus tuhoutuu kauneuden tieltä. Pitäisikö vaivalloista tuhoamista jatkaa vai sanoa vain Kiven Nummisuutarien lailla: Niin maailma muuttuu, Eskoseni?