Aihearkisto: Yleistä

Tiedotukset, selvitykset, informaatio

Syyskuun viimeinen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

syksy

’Sateinen syyskuu vetelee viimeisiään. Nyt ulkona paistaa täysikuu ja se enteilee kylmää yötä. Kävin peittelemässä viimeiset kesäkurpitsat, jotta ne saisivat paisua rauhassa vielä muutaman päivän ajan. Tämän kuun aikana monesti ennen olen tehnyt pitkiä kävelyretkiä syksyisessä luonnossa. Tänä vuonna ne ovat jääneet vähiin. Niinpä ylläoleva kuvakin Laipanmaan Pihtilammelta on viime syksyltä. Eihän se maisema mihinkään vuodessa muutu, mutta syksyn eteneminen saattaa olla vuosittain erilaista. Nyt ei voi muuta kuin toivoa, että lokakuu olisi ulkoilun kannalta vähän inhimillisempi.’

Tänään syyskuun viimeisenä tein perinteisen syksyn katselmuksen. Kävelin puolen tunnin lenkin pihassa ja lähipientareilla merkiten muistiin kukkivat kasvit ja näyttäytyvät linnut. Kasvit olivat monetkin painuneet veden alle tai muuten muussaantuneet pehmeään maahan. Täällä Etelä-Hämeessä monien viljelijöiden viljat on edelleen pellossa riisin tapaan juuret vedessä. Jotenkin tuntuu, ettei suursäätilassa ehdi tapahtua mitään suuria muutoksia ennen kuin sadon kannalta on myöhäistä eikä vesikään taida kovin nopeasti laskea pois pelloilta. Kuitenkin kesän kukkijoita on edelleen paljon kukassa. Laskin tänään viisikymmentä lajia. Toiset olivat vielä ihan reippaassa vedossa, mutta toisista löytyi vain yksi vaivainen puolittain jo lakastuva kukka. Tässä löydetyt lajit:

kylänurmikka, timotei, alsikeapila, puna-apila, metsäapila, hopeahanhikki, saksanhanhikki, päivänkakkara, saunakukka, ahdekaunokki, pelto-ohdake, linnunkaali, voikukka, peltolemmikki, peltohatikka, pihasaunio, niittynätkelmä, harakankello, peurankello, ruusuruoho, ketoneilikka, pihatatar, syysmaitiainen, ojakärsämö, siankärsämö, puna-ailakki, pelto-orvokki, nokkonen, liuskapeippi, ahomatara, otavalvatti, peltovalvatti, savijäkkärä, peltovillakko, pihatähtimö, nurmihärkki, tarhaorvokki, terätönhaarikko, peltovirvilä, sarjakeltano, huopakeltano, poimulehti, heinätähtimö, peltoemäkki, ketohanhikki, metsäkurjenpolvi, tahmavillakko, punapeippi, lutukka, pukinjuuri, jättipalsami

Lintujen osalta olen koko viikon seurannut suurten aurojen matkaa etelään. Hanhilla on tänä vuonna ollut läntinen muuttoreitti ja niinpä täälläkin näkyi kymmeniätuhansia hanhia. Itse en nähnyt kuin muutaman auran eikä kokonaismäärä noussut kuin satoihin, mutta oikein staijaajat saivat kasaan noita käsittämättömän suuria lukuja seuratessaan muuttoa hyvillä paikoilla mm. Päijänteellä. Omalla pihalla katselin tänään valtavia rastasparvia, jotka äännellen kuin keväällä ikään lentelivät pihapuusta toiseen kohti lounasta. Mukana meni sitten pienempääkin lintua. Sen huomasin myös, että metsissä pesineet pikkulinnut ovat taas ilmestyneet pihapiiriin. Niinpä punatulkku vihelteli koivussa ja tiaiset ovat pyörineet ulkorakennuksen nurkissa jo useana päivänä. Kaikesta huolimatta lintusaalis jäi perin vaatimattomaksi kukkiin verrattuna. Tässä tulos:

räkättirastas, punakylkirastas, mustarastas, laulurastas, närhi, keltasirkku, punatulkku, hiirihaukka, peippo, talitiainen, sinitiainen, naakka, harakka, varis, kulorastas, laulujoutsen, käpylintu, korppi, vihervarpunen, pyy, punarinta, käpytikka, västäräkki, sinisorsa

Perinteen mukaan uusin laskennan taas seuraavan kuun vaihteessa ja ehkä vielä joulukuullakin talven tulosta riippuen. Saa nähdä, mikä on tulos verrattuna viime vuoteen, joka oli ennätyslämmin aina joulukuulle saakka.

Monimuotoisuus vai kauneus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruusu

’Elokuun puolivälissä oli vuotuinen kasviharrastajien seminaari, tällä kertaa Hangossa. Viitisenkymmentä alan harrastajaa ja ammattilaista kokoontui vaihtamaan kuulumisia ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Ei kyllä käyty Hangon tavallisissa turistipaikoissa, sillä kasviharvinaisuudet tuskin sellaisissa viihtyvät. Muutama vuosi sitten liikuin samoilla alueilla ja yritin päästä Tulliniemeen vapaakauppasataman aidan toiselle puolelle, mutta verkon taakse jäin. Nyt pääsin sinnekin ihmeitä katselemaan. Kuvan ruusu herättää tunteita, sillä se on väärällä paikalla. Sen alla on pieni vaatimaton suola-arho, jonka kuuluukin olla siellä. Kauneus vai monimuotoisuus, eipä se aina ole helppoa.’

Usein tulee pohdittua kasvien saapumista ja kotiutumista. Jääkauden jälkeenhän kaikki on tapahtunut. Muutamien kasvien oletetaan ’talvehtineen’ nunatakeilla jään yläpuolella, mutta muut ovat tänne levinneet viimeisen 10 000 vuoden aikana, kuka mitenkin. Kasvit jaotellaan usein alkuperäisiin, muinaistulokkaisiin, tulokkaisiin ja satunnaisiin. Lisäksi ovat koristekarkulaiset, viljellyt ja sitten ns. vieraslajit. En nyt tiedä, onko tämä mitenkään vakiintunut luokittelu eikä varmaan kaikkia lajeja voida saada näihin mahtumaan ja toisaalta jokin laji saattaisi kuulua kahteen tai useampaankin ryhmään.

Vieraslajit herättävät näistä ehkä eniten tunteita näinä päivinä. Onhan lupiini kaunis katsella tienpenkalla, jättipalsami komea kasvi rannalla ja jättiputkikin herättää hämmästystä ainakin koollaan, mutta… Kaikki ne ovat vieraslajeja, tänne ihmisen mukana kulkeutuneita ja luontoon ryöstäytyneitä. Sellainen on myös kuvan kurtturuusu, vaikka onkin yleensä kaunis koristepensas puutarhassa. Näin itsekin ajattelin ennen kuin näin sen Hankoniemen hiekkarannoilla. Aikoinaan luin Lutukasta, kuinka sitä on yritetty hävittää ja kuinka paljon hommaa siinä on ja kuinka paljon sen hävittäminen maksaa. Nyt näin sen käytännössä ja kuinka toivottomalta se tuntui. Kasvi kasvaa hiekalla, juuri siellä, missä ne hiekkarantojen harvinaisimmat pikkukasvitkin kasvavat. Voimakkaana kasvina se levittäytyi kaikkialle hiekan sisällä varsiensa avulla ja muodosti lähes läpipääsemättömiä tiheiköitä, joissa ei todellakaan mikään muu pystynyt enää kasvamaan. Se on totaalinen valloittaja. Siellä mistä hiekka oli kuorittu koneellisesti puolen metrin syvyydeltä pois, juuret tuhottu ja sen jälkeen hiekka palautettu takasin, sielläkin se tahtoi uudelleen riehaantua valloilleen.

Onko ruusu tavallinen maahamme jääkauden jälkeen levittäytyvä laji vai onko se haitallinen tulokas. Hangon hiekkarannalla oli helppo olla jälkimmäisella kannalla, mutta Hämeen sydänmailla, kun näkee ruusun tienreunassa pientareella ei ole enää ollenkaan niin varma. Se on kaunis ja tuntuu viihtyvän vain omalla paikallaan eikä leviä eteenpäin toisin kuin lupiini. Mikä erottaa tänne kauan sitten kulkeutuneen kasvin nyt maata valloittavista vieraslajeista? Tämä kysymys ei minulle ole vielä aivan kokonaan valjennut. Ymmärrän ruusun massiivisen voiman, jättipalsamin kaiken peittävän massan suuruuden ja lupiinin tuhoavan vaikutuksen pientareilla, mutta eikö niin teheet myös aikoinaan tänne saapuneet kasvit. Monet tulivat omin avuin, nämä ihmisen tuomana, siinäkö ero? Kuitenkin me suojelemme monia keto- ja niittykasveja, jotka ovat saapuneet ihmisen mukana tai ainakin ihmisen muokkaamille paikoille, jopa rauhoitamme tai perustamme suojelualueita niille, mutta hävitämme nyt saapuvia. Tiedän tämän provosoivaksi, mutta näihin ajatuksiin joutuu usein vastaamaan, kun asiasta keskustelee tavallisten ihmisten kanssa. Heille palsami on kaunis koriste, lupiini hieno piennarkasvi ja ruusukin vain maiseman väriläiskä, joita jopa ostetaan koristeellisiksi pihapensaiksi. Miksi ne pitää tuhota?

Naapurin pihan reunalla jättipalsami levittää juuri nyt siemeniään. Noukin oman tien varresta muutaman kukkivan vielä pienen verson käteeni ja raahasin kotiin kuin hiiri munakärryjä. Mihin ne laitan, siemenet jo poukkoilevat? Kompostiinko? Ei, sieltä se leviää kasvimaalle. Jätesäkkiinkö? Ei, se leviää kaatopaikalle. Lopulta heitin kasvit saunan uuniin ja lämmitin kylyn kuumaksi. Eiköhän tuhoutuneet. Nyt mietin talkoita palsamin tuhoamiseksi naapurin pihasta. Kuinkahan onnistun?

Viranomaiset ovat nostaneet kädet pystyyn lupiinin suhteen, sitä on jo liian laajalla. Jättipalsami on helpompi hävittää, koska se on yksivuotinen ja se voidaan tuhota ennen kukkimista nyhtämällä helposti irtoavat versot maasta. Muutamassa vuodessa sen saa häviämään, ellei se ole sitten saavuttanut sellaisia massiivisia hehtaarien suuruisia kasvustoja, joita näkee vähän päästä, esim. Hämeenlinnassa linnan ja vankilan välisessä kosteikossa. Jättiputket taitavat olla ainoita, joita ihmiset mielellään tuhoavat, koska ne aiheuttavat haittaa heille itselleen. Palovamman kaltaiset rakkulat iholla eivät viehätä ketään.

Tulokaskasvi hävittää tieltään alkuperäistä kasvillisuutta. Näin sanotaan. Monimuotoisuus tuhoutuu kauneuden tieltä. Pitäisikö vaivalloista tuhoamista jatkaa vai sanoa vain Kiven Nummisuutarien lailla: Niin maailma muuttuu, Eskoseni?

Suven juhlaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vanamo

’Tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen. Keskikesän juhla kaikessa kauneudessaan löytyy hienolla tavalla juuri Eino Leinon runosta Nocturne. Tuttu ja monen rakastama runo on minullekin mieluisa, vaikka runot usein jäävätkin proosan jalkoihin. Tässä runossa, jolla on ikää toista sataa vuotta (kirjoitettu Kangasniemellä 1903), tulee esiin monia mielen syvimpiä ajatuksia ja vaikka biologisesti se onkin päin mäntyä, niin se ei haittaa. Runon kauneus yhdistettynä musiikkiin ja oivalliseen esittäjään tekee siitä vieläkin nautittavamman.’

Eino Leino: Nocturne. Vesa-Matti Loiri.

’Niin ja tietenkin itse runo vielä. Se kannattaa lukea aina uudelleen, muulloinkin kuin juhannuksena.

Kaunista juhannusta kaikille lukijoille!’


Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

…

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino: Nocturne (Talviyö, 1905)

Vieraslajiko?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

puistolemmikki

’Kuvan kasvi on puistolemmikki (Myosotis sylvatica), joka on Suomessa uustulokas ja levinnyt Lapin porteille saakka. Yleisesti se mielletään koristekasviksi ja karkulaiseksi. Kasvia tavataan sekä normaalina sinikukkaisena että albiinomuotona valkokukkaisena. Mietin asiaa vain sen vuoksi, että ensi sunnuntaina on Luonnonsuojeluliiton lanseeraama Luonnonkukanpäivä ja sen tämän vuoden teemalaji on luhtalemmikki (Myosotis scorpioides). Nämä kaksi kasvia menevät helposti sekaisin, jos ei ole tarkka.’

Vuonna 2011 julkaistiin ehdotus kansalliseksi vieraslajistrategiaksi. Siinä on listattuna kaikki ne lajit, jotka ovat jo tai voivat olla vahingollisia suomalaiselle elämälle ja luonnolle. Tunnetuimmiksi kasvien osalta ovat tulleet sellaiset lajit kuin lupiini ja jättipalsami. Monet eivät miellä niitä haitallisiksi tai edes vieraslajeiksi, siksi yleisiä ja laajalle levinneitä ne ovat. Näiden kahden osalta ovat monet viranomaisetkin nostaneet jo kädet pystyyn, ei niille enää voi mitään. Tosi onkin, että sekä lupiinia että jättipalsamia tavataan jatkuvasti uusilta alueilta eikä vahojakaan saada tuhotuiksi. Surullisen kuuluisaksi tuli myös jättiputki, sinällään komea kasvi, mutta sen neste on auringonvalon kanssa polttavaa ja aiheuttaa palovamman kaltaisia rakkuloita. Jättiputket on saatu aisoihin suuressa osassa maata, mutta jatkossa niidenkin kanssa saa olla tarkkana, sillä uusia lajeja saapuu maamme läheisyyteen valmiina leviämään meille.

Aikoinaan maahamme tuotiin kotipihojen kaunistamiseksi kasveja ulkomailta. Augustin Ehrensvärd lahjoitti perimätiedon mukaan jokaiselle Suomenlinnan rakentajalle sireenin taimen ja niin koko maa tuli katettua tällä kauniilla koristekasvilla hyvin nopeasti. Nykyään tämä kasvi koristaa varsinkin maaseudulla edelleen kotipihoja ja säilyy autiotalojenkin pihoissa vuosikymmeniä. Kukkapenkkien kautta tänne on tullut koristeeksi myös puistolemmikki. Se on agressiivinen leviäjä ja valtaa yhä uusia kasvupaikkoja asutuksen läheisyydestä. Vielä 1990-luvun alussa esimerkiksi Luopioisista ei oltu löydetty yhtään sen kasvupaikkaa, mutta tällä hetkellä kuvan kaltaisia kasvustoja löytyy yhtenään teiden pientareilta, ojista, pihojen reunoilta, niityiltä ja aitovieristä.

Mikä tekee puistolemmikistä kauniin koristekarkulaisen, mutta lupiinista vahingollisen vieraslajin? Tätä sietää miettiä. Monet maamme kasvilajit ovat tulleet tänne ihmisen mukana ja vallanneet oman kasvupaikkansa. Onpa uhanalaisluettelossakin lajeja, jotka todellisuudessa ovat tulokkaita. Kun lajin suojelua mietitään ja harkitaan kalliitakin toimenpiteitä, luulisi etusijalla olevan alkuperäisen lajin, tosin sekin on tosiasiassa tullut tänne jääkauden jälkeen ja kotiutunut kasvupaikoilleen ihmisen myötä tai ilman. Me ihailemme ketoja ja niiden kasveja, suojelemme niitä ja perustamme uusia kylvämällä ketokasveja sopivalle paikalle. Nurmilaukka tuli tänne rautakaudella yrtiksi ja kotiutui linnojen ja linnavuorien läheisyyteen, piharatamo kulki ihmisten ja eläinten jaloissa paikoilleen ja valtasi lopulta koko maan. Tulokkaita, karkulaisia, vieraslajeja, liekö kaikki samaa porukkaa, toiset muodostuvat vaarallisiksi toiset eivät. Ymmärrän, että vieraslaji uhkaa maamme ns. alkuperäistä kasvillisuutta, mutta mikä sitten on alkuperäistä.

Tulkoon sekin nyt kerrottua, että puistolemmikin erottaa luhtalemmikistä kukkapohjuksen koukkupäisistä karvoista. Katsotaanpa tarkkaan ensi pyhänä. Onhan niillä myös erilaiset kasvupaikkavaatimukset, joten tuskin ne toisiaan uhkaavat tai sekaisin kasvavat. Annetaan karkulaisen viihtyä ja villiintyä kauniina silmänilona.

Itse järjestän kukkakävelyn Sydän-Hämeessä. Se on muodostunut kylän perinteeksi jo usean vuoden aikana ja kolmisenkymmentä innokasta kukkien ’metsätäjää’ on matkassa varmaan ensi pyhänäkin. Tervetuloa joukkoon, yhteystidot löytyvät Luonnonsuojeluväestä ja liiton kotisivuilta!

Henkiinherätetty

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


heratetty’Mikä uusi ulottuvuus avautuukaan vanhoista siemenpankeista. Kuvan kasvia ei enää ole tai ollut, kunnes se herätettiin uudelleen henkiin. Kuva on kaapattu Tiede-lehden verkkosivulta, jossa siihen voi tutustua tarkemmin ja se esittää muinaista kohokkikasvia Silene stenophyllaa. Sama kasvi on edelleenkin olemassa, mutta on aikojen kuluessa muuttanut jonkin verran muotoaan.’

Aikoinaan herätti suurta hämmästystä, kun Siperian ikiroudasta löydettiin hyvinsäilynyt syväjäädytetty mammutin poikanen. Se rekonstruoitiin ja on nykyään nähtävillä Pietarin luonnontieteellisessä museossa. Kävin sitä itsekin muutama vuosi sitten katsomassa ja ihan se näytti mammutilta, vaikka olikin kovin pieni. Tämä mammutti ei kuitenkaan koskaan herännyt henkiin. Se kuoli jäätyään jään sisään n. 40 000 vuotta sitten. Myöhemmin Siperiasta Jamalin niemimaalta on löydetty pari muutakin mammutinpoikasta, joista toivotaan apua selvityksiin mammutin polveutumisesta ja sukulaisuuksista.

Kohokki löydettiin reilu vuosi sitten ikiroudan pakastamana siemenenä Koillis-Siperiasta Kolyma-joen rantatörmästä. Moskovassa siemenet onnistuttiin herättämään henkiin kudosviljelyn avulla ja näin saatiin aikaan kuvan kasvi. Siemenet olivat säilyneet n. 30 000 vuotta vanhassa maaoravan pesässä, jonne eläin oli ne aikoinaan kuljettenut joko ravinnokseen tai pesänsä pehmikkeeksi. Hämmästyttävintä tapahtumassa on se, että näin saatu kasvi on lisääntymiskykyinen. Ruukuissa kasvatetut kasvit kukkivat näyttävästi, pölyttyivät ja tuottivat itämiskykyistä siementä.

Tämä kohokki muistuttaa jonkin verran meillä vanhan kulttuurin seuralaisena esiintyvää puolittaista koristekasvia valkoailakkia (Silene alba), mutta sen terälehdet ovat kapeammat ja koko kasvi huomattavasti pienempi. Nykyistä Silene stenophyllaa ei kasva Suomessa enkä onnistunut löytämään siitä oikein mitään tietoakaan, sillä netti on täynnä tätä sensaatiomaista uutuutta.

Muistan kauan sitten 80-luvulla kuulleeni historiallisbotanistisen esitelmän Turussa tehdyistä tutkimuksista, jossa vanhan keskiaikaisen kaatopaikan kaivauksissa löydettiin myös kasvien siemeniä. Nykyisen Tuomiokirkon läheisyydessä olevasta Mätäjärvestä löydetyt siemenet kylvettiin ruukkuihin ja jäätiin odottamaan, mitä tapahtuu. Aikaa niiden hautautumisesta kaatopaikan hapettomaan tilaan oli ehtinyt kulua muistaakseni viitisen sataa vuotta. Siemenet pystyttiin tunnistamaan ja muutamista saatiin aikaan myös versoja, ainakin vesiheinästä. En tiedä, oliko näillä mitään tulevaisuutta pölytyksen ja lisääntymisen muodossa.

Luonnon siemenpankki on mielenkiintoinen juttu. Ehkä tulevaisuudessa pystytään muitakin jo ammoin kuolleita kasveja herättämään uudelleen henkiin. Ainakin tällainen ikiroudan maasedimentti on otollinen paikka siementen etsimiseen. Mitä niillä kasveilla sitten tehdään? Osa varmaan jäisi vain biodiversiteetin piiriin kuuluvaksi kummajaiseksi, mutta saattaahan sieltä löytyä myös hyötykasveja ravinnoksi, lääkkeisiin, koristeeksi. Aika näyttää. Toisaalta näissäkin jutuissa on omat vaaransa. Kun kasvin luontaiset viholliset ovat jo kauan sitten hävinneet, voi tällaisesta kasvista kehkeytyä myös paha rikkakasvi.

Säätila

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


mittari’Olemme saaneet nauttia muutaman päivän kauniista pakkassäästä. Hiihtäminen ei ole enää hauskaa, mutta mahdollista, puut peittyvät tykyn jälkeen kuuraan ja aurinko kimmeltää oksilla. Kaunista katsella ikkunan läpi. Kun katsoin painemittaria, hämmästyin. En ole nähnyt koskaan moista painetta. Poikkeukselliset säät siis jatkuvat.’

Olen merkinnyt muistiin yli kolmenkymmenen vuoden ajan säätilat, aina silloin kun olen paikalla. Vihkoon ovat kertyneet tiedot pilvisyydestä, tuulista, maksimi- ja minimilämpötiloista, sateesta ja ilmanpaineesta. Alkuaikoina merkitsin paineen elohopeamillimetreinä, sitten millibareina, nykyään ne ovat hehtopascaleja. Muutoksista huolimatta vihoistani ei löydy tällaisia paineita ainakaan tällä vuosituhannella. Joulukuussa 2002 käytiin lähellä 1050 mb, joten se oli edellinen ennätys. Selasin 80- ja 90-lukua myös mutta turhaan. Eilinen (30.1.) on ennätys 1053 mb ja saattaa vielä nousta tulevina päivinä, koska korkea siirtyy koko ajan lännemmäksi.

Säätiloja on hauska seurata ja kaivella vanhoista muistiinpanoista vertailuaineistoa. Nyt huomaa, ettei aikoinaan ole tullut tehtyä turhaa työtä. Ihmiset puhuvat mielellään säistä, sehän lienee jo kliseekin. Joskus tapaa hengenheimolaisia, joilla samalla tavalla vihko pursuaa tietoa. Onko se sitten luotettavaa. Kerran vertasin omia merkintöjäni virallisiin ja huomasin, että ne noudattivat hämmästyttävästi samoja suuntia. Pieniä eroavaisuuksia tietenkin on, mutta suuret linjat olivat samat. Kerran huomasin 90-luvulla, että painemittari täytyy kalibroida, kun se alkoi näyttää ihan kummallisia lukuja. Joku pikkuinen oli varmaankin päässyt sitä säätämään. Eräänä 80-luvun kesänä taas tuli kummallisia lämpötiloja ja syy selvisi, kun seurasin päivän mittarin toimintaa. Talon seinustalta oli raivattu pois puita ja pensaita ja niinpä kaikesta varovaisuudesta huolimatta aurinko pääsi paistamaan mittariin puolen tunnin ajan iltapäivällä. Eipä muuta tarvittu, lämpöennätykset syntyivät siltä kesältä niinä päivinä.


saatilaTässä on elisen päivän sääkartta Euroopasta. Siinä näkyy Pohjois-Venäjällä oleva laaja korkeapaineen alue. Siinä on syyllinen näiden päivien kauniisiin mutta kylmiin keleihin. Monesti Venäjän korkeapaine saattaa vaikuttaa pitkäänkin talven kylmyyteen tai kesän kuumuuteen. Korkeapaineen eteläpuolitse virtaa maahan kaakosta kylmää ilmaa ja saa meidät hytisemään, kesällä päinvastoin hikoilemaan. Kartasta näkyy myös syy Keski-Euroopan kylmyyteen, kun korkea työntää lonkeronsa sinne saakka. Ikävintä siinä on se, että ihmiset siellä eivät ole tottuneet tällaisiin lämpötiloihin ja sen sai nähdä tämän päivän lehdestä, jossa todettiin kymmenien menehtyneen kylmään itäisessä Euroopassa.

Monesti korkeapaine jää pyörimään Keski-Venäjälle johonkin Moskovan tienoille ja se saattaa pitää meillä säätyypin jopa viikkoja nykyisenkaltaisena. 1987 tammikuussa oli vastaava tilanne. Paine käväisi silloin 1040 mb ja lämpötila pysyi pari viikkoa alle – 30 °. Vastaavasti pitkiä hellejaksoja on esiintynyt useitakin kesäaikaan.  Venäjän korkeapaineet säätelevät yllättävän paljon meidän ilmastoamme. Siperia opettaa, sanotaan. Ehkä tässäkin se pitää paikkansa ja kannattaa ottaa kylmyys huomioon. Eilen pienellä hiihtolenkillä olin palelluttaa sormeni. Ne ovat alkaneet vanhemmiten palella enkä ollut varautunut kylmyyteen riittävästi.

Kevään enteitä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


valo

’Onko hullua ajatella jo kevättä, vaikka talvikaan ei ole vielä kunnolla alkanut. Keskinen Suomi sai lumipeitteensä vasta näinä päivinä ja säiden leppeys uhkaa tuhota senkin ennen aikojaan. Kuitenkin ajattelen jo kevättä. Eilen aurinko pilkisti pilevenraosta ennen laskemistaan, siinä oli kevään tuulahdus. Katsoin oikein, joko räystäästä tippuisivat vettä. Tippuihan sitä, mutta ränniä pitkin ja se johtui lauhasta säästä eikä auringosta. Kuitenkin se vaikutti sen verran, että tintti visersi koivunoksalla ti-tyy, ti-tyy.’

Media on viimeisten kuukausien ajan viestittänyt, kuinka poikkeuksellista kaikki säiden suhteen on: ilman lämpötila on hämmästyttävän korkealla, lunta ei ole, myrskyt ovat ennätysluokkaa, maailma on sekaisin. Pitkään asioita seuranneet selvitävät tilastoista, kuinka kaikki mahtuu edelleen vaihteluväliin. Vanhat, siis tosivanhat, muistelevat, kuinka silloinkin vuonna se ja se oli yhtä lauhaa ja kuinka kukat kukkivat tammikuussa. Omien muistiinpanojeni mukaan samanlaisia talvia on ollut ennenkin eikä tässä sen vuoksi ole mitään kummallista. Muistan suunnistaneeni tammikuussa kumitossut jalassa, pudonneeni jäihin samoihin aikoihin, kun jää oli sulanut. Talvimyrskynkin muistan, mutta ei se nostattanut tällaista kohua. Ehkä poikkeuksellista tässä on samanaikaisuus ja tietenkin se, että säät ovat todella viime vuosien aikana lämmenneet, kasvihuoneilmiö on tosiasia. Vuosi toisensa jälkeen sijoittuu mittausjakson lämpimimpien vuosien joukkoon.

Talitintin laulu on monelle kevään merkki, niin minullekin. Olen merkinnyt ensilaulun muistiin kymmenien vuosien ajan. Koskaan aikaisemmin en ole kuullut sitä näin aikaisin (4.1.), mutta ei se kovin kauaksikaan mene. Tosin nyt sen tekee hankalaksi sekin tosiseikka, että kuulin tintin laulavan ti-tyytään ensi kerran jo jouluaaton aattona Hämeenlinnassa. Olikohan se seonnut vai vain hämäläistä sukujuurta ja siksi hieman myöhässä? Tässä tämän vuosituhannen tilastoa Jyväskylän horisontista katsottuna:

2000 12.1.2001 16.1.           2002 16.1.        2003 19.1.

2004 25.1.2005 14.1.           2006 30.1.        2007 10.1.

2008 06.1.2009 16.1.           2010 10.1.        2011 09.1.

Keskiarvoksi taitaa tulla tammikuun puoliväli. Tämä tilasto ei tietenkaan ole mikään virallinen eikä edes tutkimuskriteereitä täyttävä, koska siinä on tehty vain satunnaisia havaintoja, mutta kertoo kuitenkin paitsi tintin ensilaulun vaihteluvälistä myös siitä, että se näyttää hieman aikaistuneen viime vuosina.

Paljon on puhuttu myös talitintin laulun lyhenemisestä. Vielä 80-luvulla tintti lauloi ainakin maaseudulla kolmiosaista kevätlaulua ti-ti-tyy, mutta sitten se on lyhentynyt kaksitavuiseksi ti-tyy:ksi, myös maaseudulla. Ilmiötä on selitetty yleisellä hälyllä ja autojen tyyttäysäänillä. Olen aina suhtautunut siihen tietoon kriittisesti. Suomessahan ei ole tapana käyttää äänimerkkiä. Olisikohan tintteihin tarttunut meistä ihmisistä kiireen tuntua? Enää ei ehdi laulaa loppuun asti ja jos lyhyempikin versio toimii, niin miksi laulaa pidempään. Yleisen hälinän keskellä kukaan ei jaksa kuunnella, ei edes naarastintti, laulua loppuun saakka. Näin se maailma muuttuu, askel kerrallaan!

Ensi lumi

Julkaistu , kirjoittanut
1


Kasvit

’Viime yönä satoi Hämeessä ensilumen. Maa peittyi ohueen verhomaiseen vaippaan. Päivän mittaan se suli pois, mutta lumen muisto jäi ilmaan väreilemään. Talvi henkäisi huurunsa. Kuvan syksyiset mustikanvarvut parin viikon takaa omistan äidilleni. Saatoin hänet tänään yhdessä suvun ja ystävien kanssa viimeiselle matkalle. Mustikka on kuva hänelle ja hänestä, uutterasta ja tunnollisesta ihmisestä. Elo tämän jälkeen on uusi, erilainen, odottava. Lohdun luo kaikki se, mitä voi löytää ja mistä voi riemuita. Usko tulevaan, luottamus nykyisyyteen ja muistot menneestä, ne antavat elämälle uuden mahdollisuuden.’

Vieraslajit

Julkaistu , kirjoittanut
1

palsami

’Näin syksyllä herätään useinkin liian myöhään torjumaan ns. vieraslajeja luonnostamme. Niistä puhutaan silloin, kun ne jo kukkivat ja kun niiden kitkeminen on työn ja tuskan takana, usein toivottoman suuri urakka. Kuvan jättipalsamikasvusto (Impatiens grandulifera) on tähän aikaan hyvin yleinen näky maaseudullakin.’

Vieraslajiksi luokitellaan laji, joka on levinnyt ihmisen mukana tahallisesti tai tahattomasti uudelle alueelle luontaiselta levinneisyysalueeltaan. Siis ihmisvaikutus on keskeistä viraslajien leviämiselle ja ne saattavat alkuperältään tulla hyvinkin kaukaa, jopa maapallon toiselta puolelta. Yleensä ne tuhoutuvat epäsopivassa ilmastossa nopeasti, mutta jotkut muodostavat lisääntyvän kannan ja vakiintuvat uuteen ympäristöönsä. Tällöin ne saattavat aiheuttaa vahinkoa alkuperäiselle eliöstölle jopa ihmiselle. Ne voivat aiheuttaa myös vahinkoa maa- ja metsätaloudelle, ihmisten ja eläinten terveydelle, kiinteistöille tai ihmisten sosiaaliselle elämälle. Niistä siis voi olla paljon enemmänkin haittaa kuin yleisesti luullaan.

Viime maaliskuun lopulla luovutettiin silloiselle maa- ja metsätalousministerille ehdotus kansalliseksi vieraslajistrategiaksi. Tällä pyritään saamaan asia tulevaisuudessa lainsäädännöllisesti hoidetuksi ja viraslajit kuriin maassamme. Samaan pyritään monessa muussakin maassa.

Työryhmä käsitteli asiaa pari vuotta ja löysi yli 150 haitallista vieraslajia maastamme, joista yli sadalla on vaikutusta nimenomaan maa- ja metsätaloudelle. Näistä nimettiin nelisenkymmentä karanteenilajeiksi, koska ne ovat vaarallisia kasvintuhoojia. Strategian mukainen järjestelmä viraslajien torjumiseksi ja tuhoamiseksi pitäisi olla käytössä vuoden 2016 loppuun mennessä.

Näin siis on suunniteltu. Me maastossa kulkijat näemme näiden lajien jatkuvan etenemisen ja silloin vuosi 2016 tuntuu olevan toivottoman kaukana. Kuvassa jättipalsami etenee Kuohijoen lehdossa maantien varressa vuosi vuodelta pidemmälle lähteiseen kosteikkoon, joka on ennen ollut karjanlaidunta. Näin se etenee muuallakin ja näyttää siltä, ettei sille pystytä tekemään yhtään mitään. Tämän kuvan osoittamassa tapauksessa se on lisäksi erittäin valitettavaa, koska juuri tuolla paikalla sijaitsee Luopioisten ainoa tunnettu tesmayrttin (Adoxa moschatellina) kasvupaikka. Kasvi on pieni kevätkukkija ja saattaa olla jäänyt kartoituksissa sen vuoksi liian vähälle huomiolle, mutta missään tapauksessa se ei ole yleinen kasvi alueella. Vuosi vuodelta sen kasvusto on pienentynyt ja nyt sen tulevaisuus on uhattuna myös tämän vieraslajin vuoksi. Tässä on hyvä esimerkki siitä, mitä ne aiheuttavat meidän omille kasveillemme.

Luopioisista on tavattu seuraavat vieraslajit (tässä vain putkilokasvit): isotuomipihlaja, pajuasteri, hukkakaura, karhunköynnös, kanadanvesirutto, amerikanhorsmat (2), japanintatar, jättitatar, paimenmatara, isosorsimo, jättiputket (2), jättipalsami, rikkapalsami, komealupiini, etelänruttojuuri, rikkanenätti, kurtturuusu, terttuselja sekä koristepiiskut (3). Tässä ovat lähes kaikki maassamme tavattavat putkilokasvivieraat. Jokaisesta voisi kirjoittaa oman juttunsa, mutta en siihen nyt ainakaan vielä ryhdy. Kasvisivuilta voi käydä katsomassa, millaisesta kasvista on kyse. Kaikki eivät ole yhtä pahoja, mutta kaikkiin on suhtauduttava viraslajistatuksen antamalla tarkkuudella. Pahimmat ovat lupiini, jättipalsami ja karhunköynnös, maatalouden puolesta varmaankin hukkakaura, joka kuitenkin on aika hyvin pysynyt hallinnassa.

Joskus miettii koko käsitettä vieraslaji. Eikö kaikki lajit ole jossain vaiheessa historiaansa olleet vieraslajeja. Vain muutama kasvilaji on syntynyt tällä alueella, muut ovat tänne tuleet muualta. Nyt kuitenkaan ei ole kyse kasvien luontaisesta siirtymisestä, vaan ihmisen toiminnasta. Tässä on ero. Jokainen voi vaikuttaa tähän omalla toiminnallaan. Puutarharoskien vieminen metsään levittää paitsi koristekarkulaisia niin myös vieraslajeja, tahallinen lupiinin kylväminen pientareille ei ole kasvin kauneudesta huolimatta sopivaa. Myös kitkemällä palsamintaimet alkukesästä omalta maaltaan edesauttaa sen leviämisen pysäyttämistä. Tämä kuitenkin pitää tehdä ennen kasvin kukkimista, vaikka silloin kasvin huomaaminen onkin vaikeaa. Loppukesästä palsami on jo turvannut jälkeläistensä menestymisen ampumalla siemenensä metrien päähän kasvupaikaltaan.

Yritetään kuitenkin.

Pohjoisen kukkaloistoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kurjenkanerva

’Kun pyörii vain omissa nurkissa, ei aina muista, että muuallakin on kuvattavaa, katsottavaa, ihailtavaa. Lapin monet kasvit ovat pieniä mutta kauniita. Niiden puoleen on kumarruttava jopa ryömittävä ja sittenkin  niiden hauras kauneus saattaa paljastua vasta otetusta kuvasta. Kokosin tähän esimerkiksi muutaman tällaisen kasvin äskeiseltä Lapinmatkaltani.’

sielikkö

’Ylin kuva esittää kurjenkanervaa, joka on hyvin yleinen tunturikankailla. Kuva on otettu Piessijängältä Karigasniemeltä, jossa pysähdyimme katselemaan paitsi Ailigas-tunturin karua jylhyyttä, myös Lapin lintuparatiisina tunnetun järven ja jängän lintumaailmaa. Nähtyä tulivat vesipääskyt ja tunturikihut, merikotka ja monet pienet kahlaajat. Yläkuva esittää sielikköä kaikessa kauneudessaan.’

vaivaispaju

’Kun täällä etelässä raivaa ojien pajupensaita raivaussahalla ja yrittää aukoa rantaan näköalaa, ei aina muistakaan, että pohjoisen pajut saattavat olla maanalaisia niin kuin vaivaispaju, jonka eminorkot ovat kuin kauniita kukkia tunturikankaalla. Kasvin varret ovat maanalaisia ja siellä se rönsyilee moneen suuntaan nostaen vain lehtituppaat ja kukat maanpinnan yläpuolelle.’

tunturikohokki

’Tämä kasvi, tunturikohokki, piti mennä kuvaamaan Norjan puolelle Vesisaareen, sillä se on melkoinen harvinaisuus Utsjoen Lapissa. Olen sen tainnut vain kerran nähdä siellä vuosia sitten. Tässä sen kukat ovat jo hieman ohikukkineet ja vaalenneet, mutta tunnistettavissa kuitenkin.’

’Kun kerran sillä suunnalla liikuttiin, piti käydä katsastamassa myös tenonajuruoho. Se on tavallisen kangasajuruohon pohjoinen serkku eli alalaji ja erotettavissa suuremman kukan avulla. Se onkin tyypillistä pohjoisen kasveille, että kukkien koko on suhteessa kasvin kokoon suurempi kuin täällä etelässä. Mistä lie johtuu? Paljon muutakin tuli kuvattua, ehkä pistän ne esille toiste, esim. linnut, joita sinne oikeastaan mentiin katsomaan.’