Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Suomen pyhä sota

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pyhä sota’Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa itsessään pasifistin piirteitä. Väkivalta ja sen ilmenemismuodoista pahin, sota, alkavat tuntua vastenmielisiltä ja kaikella tapaa tuomittavilta. Näin Naisten päivänä ei voi välttyä ajatukselta, kuinka paljon naiset ovat joutuneet kärsimään joko suoraa tai välillistä väkivaltaa. Luettuani Jouni Tillin tutkimuskirjan Suomen jatkosodasta ja luterilaisen kirkon pappien toiminnasta siinä heräsi monenlaisia ajatuksia sodan minkäänlaisesta oikeutuksesta. Kirkon, jos minkä instituutin, pitäisi asiaa tarkkaan tutkia ja vaalia rauhaa. Ei käy kateeksi sen ajan pappien kohtalo: mihin uskoa, mitä tehdä, miten toimia? Mikään ei ole yksiselitteistä.’

Onko sota ja tappaminen oikeutettua kirkon ja pappien mielestä? Onko oikein rikkoa viidettä käskyä: Älä tapa? Kun Suomi taisteli henkensä hädässä talvisodassa hyökkäävää vihollista vastaan, asia oli toinen kuin jatkosodassa, jossa valtakuntamme hyökkäsi samaa vihollista vastaan, vaikka sodan tällöinkin aloitti Neuvostoliitto. Kuinka nyt pitäisi perustella sodan välttämättömyys? Papit joutuivat tekemään itselleen omantunnon kysymyksen eikä se suinkaan jokaiselle ollut helppo. Sodan ylipäällikkö Mannerheim antoi asiaan helpotusta esittäessään päiväkäskyssään kesäkuussa 1941 kutsun pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Päiväkäskyn lopuksi hän vielä kutsuu sotaa ristiretkeksi mahtavan Saksan armeijan rinnalla. Tästä papit saivat oikeutuksen puhua ja kannustaa sotilaita uhrauksiin isänmaan ja Suur-Suomen hyväksi. YTT Jouni Tilli on käsitellyt aihetta Jyväskylän Yliopistossa tarkastetussa tutkimuksessaan vuonna 2013. Tutkimus palkittiin silloin vuoden parhaana väitöskirjana. Tämä kirja pohjaa tehtyyn tutkimukseen ja se sai Vuoden kristillinen kirja-palkinnon viime vuonna.

Kirjan alkupuoli kuvaa lukemattomien esimerkkien valossa sitä liki hurmosta, jolla edettiin ensin talvisotaa edeltäneelle rajalle ja sitten turvattiin luontaiset rajat Syvärille ja Ääniselle, vapautettiin Karjala jumalattoman bolsevismin otteesta. Retoriikka oli kannustavaa, vihollista halventavaa ja urhoollisuutta, kansallishenkeä nostattavaa. Vertaiskohteet haettiin Vanhasta Testamentista Israelin historiasta. Hyvin yleinen saarnan aihe oli Davidin ja Goljatin taistelu. Kun sitten sota kääntyi ensin asemasodaksi ja sitten lähes silmittömäksi perääntymiseksi, muuttui pappien puhe pyhän sodan ja ristiretken tendensseistä syyllistäväksi ja syntejä etsiväksi parannussaarnaksi. Maata ja sen kansaa rangaistiin sen jumalattoman elämän, juopottelun ja irstauden vuoksi.

Teos vilisee lainauksia aikalaispappien puheista, lehtikirjoituksista ja saarnoista. Niistä on koottu tutkimuksen keinoin kirjan sanoma. Mielenkiintoisen kirjan lukemisesta tekee raskaan sen tutkimusmaisuus. Tilli on havainnollistanut kerrontaa lukemattomilla esimerkeillä niin, että teksti alkaa tuntua jankkaavalta. Ehkä vähempikin olisi riittänyt näin kirjallisessa tuotteessa. Sinällään tyyli on sujuvaa ja esimerkit valaisevia. Kirjailija ei myöskään sorru puolueellisuuteen tai selittelyyn. Hän kertoo, mitä on löytämistään teksteistä havainnut, lukija saa tehdä itse johtopäätökset. Sille ei voi mitään, että nykyihminen pudistelee ihmeissään päätään monessa kohdin: voiko todella olla näin? Tuntuu, ettei vastaava onnistuisi tänä päivänä, mutta juuri lukemani Pohjois-Koreaa käsittelevä kirja kertoo muuta. Näitä kirjoja ei tietenkään voi verrasta muulla tavalla toisiinsa.

Minua hämmensi myös se, että sotapapit yksi toisensa jälkeen nousivat sodan jälkeen arvostetuiksi kirkonmiehiksi, piispoiksi ja arkkipiispoiksi, sellaisiksi joista kuulin puhuttavan lapsuudessani. Varmaan tuon ajan kauheus sai heidät etsimään helpotusta Raamatusta, kannustamaan sotilaita kansakunnan puolustamiseen ja täten tukemaan sotilasjohdon pyrkimyksiä. Kokonaan toinen asia onkin se, olivatko nämä pyrkimykset kuinka oikeutettuja. Jälkiviisas on helppo olla. Sitä myös mietin, kuuntelivatko sotilaat pappeja, kun tänä päivänä kirkko ja sen sanoma mediassa koetaan enemmän kiusallisena jäänteenä kuin auttavana ja tarpeellisena. Sanotaan, ettei Suomessa ole koskaan rukoiltu niin paljon kuin sodan aikana eikä vain mummojen taholla kotirintamalla vaan myös sotilaiden keskuudessa juoksuhaudoissa. Niinpä voi hyvin kuvitella, että sotilaat todella kuuntelivat hengellisiä johtajiaan. Siksipä tuntuukin pahalta, että tappion häämöttäessä pappien puheet kääntyivät syytöksiin.

Vaikka sota tai kirkko tuntuisivatkin vierailta, kannattaa kirjaan tutustua jo historiankin valossa. Se avaa hienolla tavalla yhtä unohdettua osaa sotiemme historiassa.

Jouni Tilli: Suomen pyhä sota, papit jatkosodan julistajina. Atena, 2014. 317 s.

Suljettu maa

Julkaistu , kirjoittanut
1

suljettu maa’Ostin muutaman pokkarin talvilukemiseksi. Yleensä en välitä kerronnallisista kirjoista, jotka pohjaavat toimittajien tekemiin haastatteluihin. Niiden sanoma lähtee usein sensaatiohakuisuudesta. Barbara Demick kirjoitti Los Angeles Timesiin joukon artikkeleita, jotka käsittelivät ihmisten elämää pohjoiskorealaisessa Ch’ongjinin kaupungissa. Päästäkseen selvyyteen totuudesta hän päätti haastatella joukkoa tuosta kaupungista loikanneita ihmisiä. Näin kirja sai alkunsa ja vuosien työn tuloksena lopulta pääsi markkinoille. Nykyään kirjailija toimii Kiinassa ja on edelleen kiinnostunut aiheesta. Kirja saavutti suuren suosion ja sai lukuisia arvostettuja kirjallisuuspalkintoja. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Kirja kertoo siis muutamasta pohjoiskorealaisesta ihmisestä, jotka elivät elämäänä suljetussa maassa, kommunistisessa diktatuurissa. He joutuivat koville aivopesun tuhotessa oman ajattelun ja olosuhteiden kärjistyessä sietämättömiksi puutteen ja nälän vuoksi. Lopulta he eivät enää voineet tehdä muuta kuin pyrkiä pois maasta, loikata vapauteen.

Mi-ran on nuori tyttö, joka valmistuu opettajaksi ja jonka on päivästä toiseen toistettava oppilailleen suuren johtajan Kim-il-sungin oppeja maan paremmuudesta ja elämän ihanuudesta Pohjois-Koreassa. Hän seurustelee salaa Jun-sangin kanssa, joka on opiskelijana pääkaupungin Pjongjangin yliopistossa. Vuosikausiin he eivät tapaa toisaan muuta kuin pimeässä tapahtuvilla kävelyillä ja ainoa hellyydenosoitus on satunnainen käsien sipaisu. Tohtori Kim on aatteelle uskollinen lääkäri ja rouva Song perheenäiti, joka tekee kaikkensa kunnioittaakseen suurta johtajaa ja elääkseen tämän oppien mukaan. Hyuck on köyhääkin köyhempi katulapsi, jolla ei näytä olevan mitään tulevaisuutta maassaan. Oak-hee taas on rouva Songin kapinoiva tytär, joka etsii elämälleen parempaa ja on sen löytääkseen valmis uhraamaan kaiken. Kaikille heille on yhteistä, että he loikkasivat Etelä-Koreaan ja olivat valmiit kertomaan tarinansa kirjan kirjoittajalle, joka tutki heidänkaltaistensa elämää ennen ja jälkeen loikkauksen.

Maa syntyi Korean sodan jälkeen 1950-luvulla, kun Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean niemimaan kahtia kummankin etupiiriin. Ensin pohjoinen osa oli vauraampi, mutta viimeistään silloin, kun Neuvostoliitto valtiona loppui, se menetti viimeisenkin tukijansa ja ajautui kaaokseen. Kim-il-sungin kuolema vauhditti katastroofia 1990-luvulla ja nälänhädän katkerat vuodet tappoivat miljoonia ihmisiä. Vakoilu, urkinta, ilmiannot, työleirit, kuolemantuomiot ja perheiden väkivaltainen kohtelu estivät ihmisten paremman elämän etsinnän, ruoan keräilyn ja loikkaukset. Yksityisyrittäjyydestä tai varomattomasta sanasta saattoi päätyä leirille tai tapettavaksi, joten kaikki oli tehtävä salaa ja yöllä. Pako maasta yltyi vuosikymmenen lopulla Kiinan kautta, mutta päästäkseen sieltä Etelä-Koreaan tarvittiin rahaa ja suhteita. Niinpä vain muutama sata vuosittain onnistui pääsemään etelään vanhojen sukulaistensa hoiviin. Pahinta asiassa on se, että sama meininki jatkuu maassa tänäkin päivänä, vaikka maa on menettänyt kaikki liittolaisensa ja saanut yleisen halveksunnan osakseen.

Dokumentaarinen romaani on usein vaikea. Siinä helposti syyllistytään sensaatiohakuisuuteen tai ylilyönteihin. Kun haastatellaan ihmisiä, jotka ovat selvinneet toisen mielestä mahdottomasta, muuttuu kerronta hyvin helposti mustavalkoiseksi. Tässä kirjassakin saattaa olla tätä vikaa, vaikka joistain loppuosan kuvauksista pääseekin rivien välistä havaitsemaan, ettei se uusi maa ollutkaan se paratiisi, jota kaivattiin, vanhassakin oli jotain hyvää.

Toki on ymmärrettävä, että tässä on kyse todella kahdesta hyvin erilaisesta kulttuurista. Vastakkaiasettelu on itsestään selvää. Oikeastaan ihmettelee, ettei se ole vieläkin selvempää. Helposti kauhistelu vaihtuu katkeruudeksi. Lukijana mietin ehkä laajemmin asiaa enkä vain yksittäisten ihmisten kohtaloita. Nämä haastatellut olivat sinnikkäitä ja hyväosaisia, koska pääsivät pois maasta. Ollessaan osana yhteiskuntaa he lauloivat samaa liturgiaa kuin muutkin, epäilyt oli haudattu syvälle ja myötatunto kuoli kuolleiden myötä. Kun joku katosi, häntä ei jääty suremaan, koska oli päästävä omassa elämässä seuraavaan päivään, aamiaisen jälkeen aika kuluin lounaan miettimiseen, päivällistä ei enää ollut. Se, että vajaa parikymmentä vuotta sitten jossain maassa ihmiset kuolivat nälkään ideologian vuoksi, tuntuu mahdottomalta käsittää. Kirjan suurin anti onkin siinä, ettei edes nykyaikana voi tuudittautua onnen tilaan totalitaarisessa maassa, kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Suomen kaltaisessa vakaassa maassa me olemme tottuneet elämään hyvinvoinnissa, mutta onko sekään lopullista, voiko sekin luhistua hertkessä, niin kuin Pohjois-Korea 90-luvun alussa. Silmiä avaava kirja, jota kannattaa pohtia pidenpäänkin.

Barbara Demick: Suljettu maa, elämää Pohjois-Koreassa. Atena, 2014 (suom. Antti Immonen). 436 s.

Lapin kasveja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Lapin kasveja’Jyväskylän Vanhan Kirjan Talvessa muutama viikko sitten sattui käteeni pieni kirja Lapin kasveja. Se on pieni otos Carl von Linnén kuuluisasta latinankielisesta Flora Lapponicasta vuodelta 1737. Alkuperäinen noin 400-sivuinen teos on ilmestynyt Hollannissa Linnén ollessa 30-vuotias ja siinä hän esittelee yli 530 Lapista tapaamaansa kasvia ja sientä. Täällä hän julkaisi myös pääteoksensa Systema naturaen samoihin aikoihin. Tiedot kasvikirjaansa hän sai Lapinmatkallaan kesällä 1732. Silloin hän lähti Upsalasta pohjoiseen ja oikeastaan kiersi Pohjanlahden poiketen suurempien jokien varsia pitkin sisämaahan. Luulajanjokea pitkin hän kävi aina Atlantin rannalla saakka. Takaisin Upsalaan hän palasi Turun ja Ahvenanmaan kautta.

Matkansa ajan hän piti tarkkaa päiväkirjaa ja kirjasi siihen paitsi kasveja niin myös eläimiä. Ihmisiäkin hän tarkkaili kertoen heidän uskomuksistaan ja tavoistaan. Hän keräsi matkallaan myös mittavan kasvikokoelman, johon nykyään voi päästä tutustumaan vaikka internetin kautta. Hänen elinaikanaan ei julkaistu selostetta matkasta, vaan se ilmestyi englanniksi vasta vuonna 1811 ja ruotsiksi (Lappländska resa ) vuonna 1889. Tämä kirja on myös suomennettu vuonna 1969. Flora lapponica on kuuluisa kirja ja sitä on lainattu monessa kohdin, kun Linnéstä puhutaan. Siksi oli mielenkiintoista tutustua tähän aarteeseen ihan suomeksi, vaikka tämä kirjanen onkin vain pieni osa koko teoksesta. Kirjasta aistii kuitenkin jo Linnén suuren oivalluksen eliöiden luokitteluun, jonka hän sitten esitteli Systema naturaessa. Vaikka hän kasvikirjassaan vielä käyttääkin kasvien niminä pitkiä latinankielisiä rimpsuja, niin alta voi nähdä jo kaksiosaisen nimistön alun ja lajien luokitelun luokkiin, lahkoihin, sukuihin ja lajeihin. Esimerkiksi luhtavillalle hän antaa nimen Eriophorum spicis pendulis, jossa alkuosa on säilynyt villojen sukunimenä edelleenkin ja loppuosa ’riippuvatähkäinen’ kuvaa kasvin kasvutapaa. Pitkään kasvin suomenkielinen nimi olikin monitähkävilla, joka tullee lähes suoraan Linnén antamasta nimestä. Nyt kasvin tieteellinen nimi Linnén luoman järjestelmän mukaan on Eriophorum angustifolium.

Linnén aikana kasveihin luettiin sienetkin ja siksi kirjassa on kerrottu myös sienilöydöistä ja niiden käyttötarkoituksista. Linnén mielenkiinnon määrää kuvaa myös se, että hän havainnoi matkallaan kaikkea näkemäänsä. Niinpä kirjan lopussa hän kuvaa myös joitakin Lapille tyypillisiä hyönteisiä, kuten sääskiä ja mäkäriä, joihin edelleenkin jokainen Lapin kulkija törmää. Kirjan lopussa on myös alkuperäisen kirjan 12 kuvataulua. Niistä näkee selvästi tuolle ajalle ominaisen pikkutarkan kuvaustavan. Lisäksi kirja on varustettu suomentajan esipuheella ja kommenteilla.

Hämmästyin, ettei tätä kirjaa ole aikaisemmin suomennettu. Oikeastaan pidin sitä itsestään selvänä, sillä harva meistä tänä päivänä osaa latinaa. Linnén aikana kaikki vähänkin merkittävä kuitenkin kirjoitettiin latinaksi. Pieni kirjanen on Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS) julkaisema ja sellaisenaan kulttuuriteko. Vaikka kirjan ilmestymisestä on kulunut jo reilut kaksikymmentä vuotta ei sen viehätys mihinkään katoa. Niinpä kehoitan alan harrastajia ja muitakin selaamaan antikvariaatteja tai kyselemään kirjaa kirjastoista. Siihen kannattaa tutustua. Sen kautta pääsee tutustumaan itse mestariinkin paremmin.’

von Linné, Carl: Lapin kasveja. SKS, 1991 (suom. Marja Itkonen-Kaila). 176 s.

Pohjolan leijona

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pohjolan leijona’Olen nyt sulatellut lukemaani kuukauden ajan ja lienen valmis siitä jotain sanomaan. Kyse on viime vuoden Tietofinlandialla palkitusta Mirkka Lappalaisen kirjasta Pohjolan leijona. En ole nykyään lukenut kovinkaan paljon tämäntyyppisiä tietokirjoja, enemmänkin määritysoppaita. Ehkä siksi tähän kirjaan oli ensin vaikea päästä sisälle ja saada sen sisällöstä jonkinmoinen kokonaisuus selville. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan, niin tässäkin tapauksessa. Tässä muutamia ajatuksia luetusta. Mielipiteet ovat omiani, tekstin esiin nostamia.’

Kirja kertoo muutaman kymmenen vuoden ajasta 1600-luvun alussa. Kuninkaana Ruotsissa on ensin Kaarle IX ja sitten hänen poikansa Kustaa II Adolf, Pohjolan leijona. Kirja valottaa enemmänkin tuon aikakauden taustoja kuin itse kuningasta. Tämä sankarikuningas on nostettu varsinkin Ruotsissa myyttiseen asemaan, mutta myös meillä, sillä ruotsalaisuuden päivää vietetään ihan liputuspäivänä marraskuun kuudentena, Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä.

Sankariksi Kustaa II Adolf nousi sotiensa vuoksi. Kun Kaarle IX kuoli, ajateltiin perustaa holhoushallitus, mutta vallan ottikin alaikäinen poikanen. Maa oli sekasortoisessa tilassa sisällissodan (Nuijasota) jälkeen eikä Kaarle ollut pystynyt muuttamaan perinteistä kuningaskeskeitä hallitusjärjetelmää. Suomi oli siihen aikaan löyhästi sidoksissa Ruotsiin, ja osa väestöstä oli kallellaan Sigismundin Puolaan päin. Kuningas palautti järjestyksen matkoillaan ja uudistuksillaan myös itäiseen osaan maata. Hän valitsi hyviä neuvonantajia ja niinpä esim. Axel Oxenstierna nousi keskeiseksi hallinnolliseksi uudistajaksi, jopa Euroopan mittakaavassa.

Suomi oli kärsinyt sotilaiden majoittamisesta eli linnaleiristä ja kapinoi sen vuoksi Ruotsin valtaa vastaan. Se oli luonnollista, koska sotaa oli käyty Balttiassa niin Venäjää kuin Puolaakin vastaan. Tällöin sotajoukot kulkivat Suomen kautta ja meidän miehemme vietiin puolustamaan maata vuosikausiksi kauas kotoa. Kustaan oli pidettävä maa tyytyväisenä. Hän uudisti verotuksen ja oikeuslaitoksen, järkeisti kauppaa, rakensi teitä ja soti.

Kirjassa ei kerrota asioita kronologisessa järjetyksessä, niin kuin yleensä on tapana. Se tekee kirjasta sekavan ja osin poukkoilevan tuntuisen. Ensin oli vaikea päästä sen kanssa sinuiksi. Lisäksi dokumentatiiviset ja jopa fiktiiviset jaksot saattavat sekoittua faktoihin. Toisaalta näin henkilöt tulevat lähemmäksi lukijaa, inhimillisemmiksi. Kustaa II Adolf, paitsi että oli suuri soturi, oli myös ajattelija, haaveilija, pelkuri ja paljon muuta, siis tavallinen ihminen. Koko ikänsä hän pelkäsi Sigismundin tulevan vaatimaan Ruotsin kruunua takaisin itselleen. Koko ikänsä Kustaa halusi suojella protestanttista kirkkoa katolisuudelta. Ennen kaikkea hän kuitenkin oli soturi, joka ei kaihtanut vaaratilanteita eikä kurjia olosuhteita.

Kun puhutaan Ruotsin suurvalta-ajasta, puhutaan juuri Kustaa II Adolfin luomasta ajasta. Tosiasiahan on, ettei Ruotsi ole koskaan ollut mikään todellinen suurvalta. Se oli protestanttien ydinalue, tukipilari toista poolia katolisuutta vastaan. Suuret maa-alueet eivät vielä tee suurvaltaa, jos asukkaita on vain kourallinen. Kustaan kuollessa Itämeri oli lähes kokonaan Ruotsin sisällismeri, mutta maa oli sodassa kaikkia sen ympärillä olevia maita vastaan. Vajaan sadan vuoden kuluttua Kaarle XII hävitti sitten kaiken. Kirjan myyttinen kuningas oli inhimillinen olento, joka teki suuria tekoja, mutta myös epäonnistui. Suomi kiinnitettiin silloin lujin siten emämaahan ja sen tehtävä oli tuottaa valtakunnalle veroja ja miehiä eli Suomi oli siihen aikaan lähes siirtomaa-asemassa.

30-vuotisessa sodassa maamme sotilaat saavuttivat myyttisen Hakkapeliitta-maineen. Todellisuudessa tällaista joukkoa ei ollut olemassakaan. Historia ei tunne Hakkapeliittoja. Se on kehitelty vasta 1800-luvulla Topeliuksen tarinoissa. Suomalaiset ratsumiehet olivat kuitenkin uljaita sotureita ja ansaitsevat maineensa. Kirjan luoma kuva pienen ihmisen elämästä silloisessa maailmassa on aika lohduton. Tuli mieleen, että jos pääsi mahdollisimman huomaamattomaan paikkaan asumaan, saattoi säilyä hengissä, muuten ei saanut mitään oikeutta, vain velvollisuuksia.

Sodissa pääosissa olivat suomalaiset miehet ja niinpä vieraillessaan Tukholman kuninkaanlinnan aarrekammiossa, pitää aina muistaa, että siellä olevat aarteet ovat myös meidän esi-isiemme verellä maksetut. Historia pitää suurmiehenä soturia ja valloittajaa. Kustaa II Adolf oli tällainen. Minusta yhä enemmän pitäisi painottaa sellaisiakin piirteitä, jotka vaikuttavat myönteisesti tavallisen ihmisen asioihin. Tälläkin mittajanalla Kustaa oli suuri hallitsija, vaikka monesti vain hänen sotansa muistetaan. Kirja kannattaa lukea huolella. Se on ehkä historian popularisointia, mutta hyvää sellaista.

Lappalainen, Mirkka: Pohjolan leijona. Siltala, 2014. 321 s.

Mies, joka rakasti järjetystä

Julkaistu , kirjoittanut
3

mies, joka..’Hyvä tarina on usein pienestä kiinni. Kun palaset loksahtavat paikalleen, niin syntyy hyvää jälkeä. Fredrik Backmanin kirjassa näin on käynyt. Luin kirjan miltei samalta istumalta ja pelkäsin, kuinka tässä humoristisessa kirjassa lopulta käy. Huumorin taito on tunnetusti vaikea taito, varsinkin kun jokaisella on oma käsityksensä huumorista. Usein törmään siihen, että komedia on minulle kaikkea muuta kuin komedia. Joskus jätän jopa lukematta kirjan, jos sitä hehkutetaan humoristisena. Pelkään pettyväni. Tässä ei niin tapahtunut. Siksi sitä voi suositella eteenpäin, ehkä joku toinenkin pitää tämäntyyppisestä huumorista.’

Ove asuu rivitalossa, yksin. Sonja on kuollut ja työpaikka mennyt. Hänellä ei ole enää mitään syytä elää. Vai onko? Poislähdöstä ei tule mitään, kun aina on häiriötekijöitä. Ihmiset kun eivät osaa lukea kylttejä eivätkä antaa rauhaa toiselle kuolla. Sonja odottaa hautakiven takana ja hänelle Ove käy kertomassa huolensa. Naapurissa asuu iranilainen nainen Parvaneh perheineen ja hänellä on paljon kysyttävää, pyydettävää ja avun tarvetta, sillä hän on viimeisillään raskaana. Ove on yrmeä, epäystävällinen ulospäin, mutta sisältä aivan jotain muuta. Niinpä hän kuljettaa autollaan perhettä milloin sairaalaan, milloin auttaa ajotunneissa, käy lasten synttäreillä, toimii isoisänä, varalla.

Rivitalon toisessa päässä asuu Rune vaimonsa kanssa, paras ystävä ja vihollinen. Yhdessä he ovat ajaneet talon asioita vuosikymmenet. Nyt Rune aiotaan ottaa pakkohoitoon dementian vuoksi, mutta yhteisvoimin kootaan hänelle apu, juuri niin kuin Uve haki apua Sonjallekin, valittamalla ja taas valittamalla. Rivitalon asukkaat muodostavat kiinteän yhteisön.

Kaiken ytimenä on auto, Saab. Mikään muu ei käy, ei ainakaan japanilainen. Uve on ehdoton tässä asiassa ja muussakin. Asuinalueelle ei saa ajaa autolla, pyörää ei saa jättää seinänvierustalle, vieraspaikalle ei saa pysäköidä pysyvästi. Niistä hän huolehtii ja huomauttaa. Niin ja sitten on kissa, se riesa ja vaiva, joka lopulta muuttaa asumaan Uven kanssa. Sonja ja Uve ovat kuin yö ja päivä, erilaiset, mutta tulevat hyvin toimeen keskenään. Uve hoitaa Sonjaa onnettomuuden jälkeen, suree kuoleman jälkeen. Oman kuolemansa hän on järjestänyt etukäteen, mutta eihän kaikki mene niin kuin suunnitellaan.

Kirja on saavuttanut valtaisan suosion maailmalla. Meillä sen sukulaissielu on Kyrön Mielensäpahoittaja. Samanlainen yrmy ikääntyvä mies ja sama kerronta. Tällaisia ihmisiä on olemassa, Ruotsissakin. Toiminnan ja luonteen vastakohtaisuus luo jännitteiset puitteet tarinalle. Vaikka ulospäin näytetään vastenkamppaiselta, ollaan sisältä hyväsydämisiä. Periaatteet sitovat vihaksi asti, mutta lopulta kuitenkin ollaan valmiita luopumaan ja elämään.

Oman jännitteensä tarinaan luovat takaumat. Niissä kerrotaan Uven tarina lapsuudesta alkaen, sen vaikeudet ja kolhut. Niitä riittää, jopa siihen asti, että miettii, kuinka yhdelle miehelle voi niin paljon vastoinkäymistä sattuakin. Ehkä se kaikki kovettaa kuorta. Harvoin kirja on sekä humoristinen että surullisella tavalla liikuttava. Ehkä tämän kirjan viehätys perustuukin juuri tähän. Kuolema on koko ajan läsnä alusta loppuun, mutta samalla tapahtumat muodostuvat tahattomasti koomisiksi. Esikoisteokseksi tämä on harvinaisen kypsä tuotos.

Backman, Fredrik: Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove). Atena 2014, suom. Riie Heikkilä. 382 s.

Värittömän miehen vaellusvuodet

Julkaistu , kirjoittanut
2

Värittömän..’Harvoin luen kirjaa kahteen kertaan ja vielä harvemmin välittömästi peräkkäin. Nyt kävi niin. Haruki Murakamin teksti vei mennessään ja oli pakko lukea kirja heti tuoreeltaan toiseen kertaan ja miettiä sen lauseita uudelleen, syventyen. Moni kohta parani, mutta muutama myös osoittautui latteaksi. Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin hyvä. Tästä japanilaiskirjailijasta on muodostunut lukukokemuksien myötä yksi selvistä suosikeistani, enkä liene ainoa. Lukekaa ja nauttikaa!’

Tsukuru Tazaki on nimensä mukaan viehättynyt rakentamisesta, valmiiksi saattamisesta. Hän suunnittelee ja toteuttaa rautatieasemia Tokiossa. Se on ollut hänen mielenkiintonsa kohde koko elämän ajan. Nuoruudessaan hän asui Nagoyan kaupungissa ja kuului viiden nuoren, kahden tytön ja kolmen pojan, yhteisöön. He tekivät lähes kaiken yhdessä, auttoivat toisiaan ja alempiluokkalaisia, tekivät hyväntekeväisyyttä, elivät yhdessä aina kun se oli mahdollista.

Lukion jälkeen yhteisö hajosi äkisti ilman selityksiä ja tämä tapaus jätti Tsukuruun syvät haavat ja vei hänet useaksi kuukaudeksi lähelle kuolemaa. Vasta 36-vuotiaana hän pystyi käsittelemään asiaa perusteellisesti silloisen tyttöystävänsä Saran kehotuksesta. Hän lähti Nagoyaan tapaamaan ystäviään, juttelemaan ja kuulemaan selityksiä: miksi hänet hylättiin, karkoitettiin tylysti ryhmästä? Yksi heistä oli muuttanut miehensä perässä Suomeen ja Tsukuru matkusti tapaamaan myös häntä. Järven rannalla lähellä Hämeenlinnaa hän lopultakin ymmärsi ja sai selityksen. Samalla hänelle selvisi, mihin hänen tuli pyrkiä, hän ei ollutkaan väritön mies, yksinkertainen ja hylätty. Havoitettu mieli alkoi parantua.

Kirjan juoni ei ole tässäkään pääasia, vaan kieli. Tämä on ensimmäinen Murakamin teos, joka on suomennettu suoraan japaninkielestä, kiitos japanologi Raisa Porrasmaan. Liekö se syynä vai mikä, mutta tässä on aivan omanlaisensa poljento. Tapahtumat eivät ole kovin kummoisia, kerronta polkee joissain paikoin paikallaan, on ehkä turhiakin sivupolkuja, mutta lause elää. Pienillä sanoilla Murakami luo tunnelmia, miljöitä, tarinoita, elämää. Hän kuvaa hämmästyttävän tarkasti Tsukurun tuntemuksia kuin musiikkia, joka sekin on keskeisessä asemassa kirjassa. Aivan loistava on kuvaus Suomesta, hämmästyttävää, koska kirjoittaessaan tätä hän ei ollut käynyt Suomessa. Erin ja Tsukurun keskustelu on täynnä jännitettä ja tunnetta, eikä jätä varmaan ketään kylmäksi. Pienillä tauoilla ja huomioilla hän johdattaa kaksi ihmistä tajuamaan toisensa ja näkemään asioiden läpi. Kuitenkaan niitä ei pohdita puhki eikä selitetä naivisti loppuun. Kumpikin saa, kumpikin antaa ja lopputulos tyydyttää.

Murakami jakaa mielipiteitä. Japanissa ja muuallakin hän on hyvin suosittu. Hänen kirjojaan on käännetty kymmenille kielille, mutta on paljon myös niitä, jotka pitävät häntä pinnallisena, jopa tavanomaisena viihdekirjailijana. Ehkä tällainen kirjalija onkin hyvä kirjailija.

Tätä kirjaa on verrattu hänen Norwegian Wood-teokseen ja paljon tässä onkin samaa: yksinäinen mies, ihmissuhteiden vaikeus, tunteet ja niiden pohtiminen, musiikki. Myös 1Q84-teiksessa yksinäinen mies etsii tietään todellisuuksissa, joita ei ole ainoastaan yhtä vaan useita. Kaikissa kolmessa teoksessa tunnelma on samankaltainen, kiinteä, jännittävä ja salaperäinen.

Murakami, Haruki: Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi, 2014 (2013), suom. Raisa Porrasmaa. 330 s.

Graniittimies

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

graniittimies’Näin vuodenvaihteen jälkeen on syytä tehdä yhteenvetoa myös blogin toisesta puolesta, kirjoista. Joskus ajattelin erottaa nämä osat, luonnon ja kirjallisuuden, toisistaan, mutta en ole kuitenkaan viitsinyt niin tehdä. Vuoden aikana luin noin kirjan viikkoa kohti, mikä on aika vähän menneisiin vuosiin verrattuna. Selityksenä voisi tietenkin pitää kirjojen paksuutta. Murakamin 1Q84 sinällään oli jo kolmeosainen järkäle, jonka kuitenkin merkitsin yhdeksi. Menneenä vuonna halusin lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat ja hieman pohtia koko palkintoakin. Yksi on niistä lukematta. Ehkä sekin jossain välissä tulee vastaan. Jos omaa suosikkia luetuista hakee, niin olisin antanut palkinnon Olli Jaloselle. Miehiä ja ihmisiä oli vaikuttava ja ehjä kirja monella tapaa. Nyt pistän tähän muutaman kommentin vielä Sirpa Kähkösen Graniittimiehestä, jonka luin viime vuoden puolella ennen joulua.’ 

Tätä kirjaa lienee käsitelty lehdissä ja blogeissa laajalti. En ole kuitenkaan niihin kirjoituksiin tutustunut. Viime vuosina on ilmestynyt useita saman aihepiirin kirjoja (esim. Antti Tuuri: Ikitie, Venla Hiidensalo: Karhunpesä). Siksi tämä kirja tuntui ensin aika hämmentävältä. Se kertoo aivan kuin jotain muuta tarinaa. Vasta kirjan loppupuolella, kun päästään Stalinin vainoihin, tunnelma samankaltaistuu, historiallisuus yhdentyy.

Graniittimies kuvaa kahden suomalaisen, Iljan ja Klaran, elämää Neuvostoliiton alkuaikoina 20-luvulla Pietarissa. Ilja on entinen punavanki, Klara punikkityttö, joilla on vankka vakaumus paremmasta huomisesta sosialismin kautta. He ovat fiksuja nuoria ja ottaneet asioista selvää. Aluksi he asuvat kellarihuoneessa ja näkevät nälkää. Ilja ryhtyy puoluetoimintaan, Klara auttamaan katulapsia kaupungin viemäreissä. Samalla he tutustuvat muihin Suomesta paenneisiin: sirkustaiteilija Tomiin, yrittäjä Henrikiin ja tämän vaimoon Jelenaan, Shuraan ja Galkiniin. Kaikki ovat muuttaneet nimensä sopeutuakseen nopeammin uuteen yhteiskuntaan.

Klaran terveys ei kestä huonoa asumista ja viemäreissä ryömimistä, hän sairastuu ja näivettyy pois. Ilja tuhoutuu reilun kymmenen vuoden kuluttua Stalinin vainoissa, Tom muuttuu kovikseksi, Jelena kerjäläiseksi. Unelmat sortuvat vainoihin. Klara on pelastanut viemäreistä sisarukset Dunjan ja Genjan, jotka saavat näin oman elämän vaikean lapsuuden jälkeen. Genja dokumentoi, valokuvaa, Dunja jää kertomaan ottoäitinsä tarinaa, kuinka tämä hiihti Suomesta Petrogradiin toteuttaakseen unelmansa.

Suomesta loikkasi lähes 15000 ihmistä Neuvostoliittoon 1920- ja 30-luvuilla. Heistä yli puolet tuhoutui Stalinin vainoissa, osa palasi Suomeen, osa vain katosi. Heidän hautojaan etsitään nyt Kannaksella ja muistomerkkejä pystytetään. Valtaosa loikkareista oli sisällissodassa punaisten puolella taistelleita, sillä heitä syrjittiin taustansa vuoksi työelämässä sodanjälkeisessä Suomessa. Samoin kävi niille tuhansille Amerikasta tulleille siirtolaisille, jotka matkasivat rakentamaan utopiaansa Itä-Karjalaan. Vain harva pelastui. Tämä kirja kuvaa satuttavasti sitä väkivaltaa, mihin ideologiaansa uskovat ihmiset törmäsivät. Thomas Moren kirja Utopia vuodelta 1516 oli Klaran ja muidenkin ohjenuorana, mutta se ei toiminut. Kun SUPO:n arkistot avautuivat 1990-luvulla, tutkijat pääsivät tutustumaan tarkemmin loikkareiden kohtaloihin. Siihen asti ne olivat vain suvuissa kulkeneita tarinoita. Kirjailija Kähkönen on tutustunut näihin tarinoihin ja koonnut kirjansa uskottavasti niistä sekä oman sukunsa tarinasta.

Kirjaa lukiessa ankeutta ei huomaa. Se hiipii koko ajan mukana mutta taustalla. Historiasta tiedämme, kuinka siinä kävi, mutta kertomus ei hehkuta sitä etukäteen, vaan viipyy siinä lähes onnellisessa ankeudessa päähenkilöiden myötä. Siksi kirjan lopun tapahtumat iskevät sitäkin kovemmin, kohtalot surettavat. Lukiessa odotti loppua, mutta toivoi utopian säilyvän ja päähenkilöiden selviävän. Sen vuoksi onkin hyvä, ettei loppua ole turhaan venytetty. Kirja on hyvin kirjoitettu, omalla tavallaan. Jossain kohdin kielessä oli tuurimaista letkeyttä, jossain kohdin suurten venäläisten kertojien paatoksellista hurmiota, kokonaisuus säilyy paketissa kuitenkin loppuun saakka. Kirja ansaitsi kyllä paikkansa Finlandia-palkinnon ehdokkaana. Voittajaksi siitä ei ollut, vaikka olisi joku voinut sen sellaiseksikin valita.

Mutta mikä on graniittimies tai kuka? Etsin kirjasta kaksi kohtaa, joissa tämä sana mainitaan ja luin ne huolella läpi. Symboliikka ei minulle aivan kokonaan avautunut. Kuvaako Galkinin elokuvassa oleva Graniittimies vallankumousta, Neuvostoliittoa vai elämää yleensä? Ehkä niitä kaikkia. Jähmettyvätkö aatteet patsaiksi, pönötykseksi, kuollakseen lopulta ja jäljelle jää vain kiveen hakattu muistomerkki, tuntematon hautakivi.

Kähkönen, Sirpa: Graniittimies. Otava, 2014. 334.s.

He eivät tiedä mitä tekevät

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

He eivät tiedä..’Vuosi on vaihtunut ja varmaan lukuisissa kodeissa on luettu joululahjana saatua Finlandia-voittajaa. Ahmin itsekin Jussi Valtasen kirjan joulunajan välipäivinä. Ristiriitaisissa tunnelmissa kirjoitin siitä muistiinpanoja. Loistava kieli yhdistettynä pikkutarkkaan asioiden tuntemukseen luo yleensä vertaansa vailla olevan nautinnon. Entä nyt? Yhdellä lukukerralla ei kovin painavaa voi sanoa, kahteen ei nykyajassa ole aikaa. Uutta vyöryy koko ajan päälle. Siinäkö meidän ongelmamme onkin, emme keskity, jotta tietäisimme paremmin mitä teemme. Tässä nämä hajanaiset muistiinpanot, mutta saadakseen kuvan tästä kirjasta, se on jokaisen itse luettava – ja ajatuksella.’

’He eivät tiedä mitä tekevät’ kertoo kirjan pääsanoman. Joe on amerikkalainen neurotieteen professori, jonka tutkimukset pohjaavat eläinkokeisiin. Samuel on eläinaktivisti ja hänen poikansa ensimmäisestä lyhyeksi jääneestä avioliitosta suomalaisen Alinan kanssa. Isä ei ole pitänyt mitään yhteyttä poikaansa ja elää amerikkalaista elämmänsä uuden vaimonsa Mirjamin ja kahden tyttärensä Rebeccan ja Daniellan kanssa Baltimoressa. Samuel matkustaa Amerikkaan ja samaan aikaan Joe joutuu tutkimustensa vuoksi hyökkäyksen kohteeksi, hävitystä ja vihapostia, pahimpana pommipaketti tyttärille. Amerikkalaiseen tapaan suojelu viedään äärimmilleen, syylliseksi leimataan Samuel, joka on toiminnallaan laillisin keinoin kaatanut pörssiyhtiön, jonka toiminta pohjaa eläinkokeisiin. Vihdoin kirjan lopulla isä ja poika kohtaavat välissään ladattu ase. Tapahtumien taustalla jyllää raskas ja laukaisuherkkä turvallisuusorganisaatio. Tietävätkö he mitä tekevät?

Finlandia-voittajaa on vaikea arvostella. Sehän on arvioitu vuoden parhaaksi kirjaksi, ollaan sitten tällaisista palkinnoista mitä mieltä tahansa. Tällä kertaa se on erityisen vaikeaa, sillä kirja on hyvä, ajatuksia herättävä, mutta myös huono, puuduttava ja jankkaava.

On vaikea asettaa tätä kirjaa mihinkään genreen. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen ja takaumat kerrotaan 1990-luvulta alkaen Alinan ja Joen kohtaamisesta. Tarina pyörii pitkälti isäsuhteen ympärillä, mutta onko kirjan tyylilaji fantasia, parodia, ironia, draama vai mikä se on? Kirjailija on paisutellut asioita kohtuuttomuuksiin saakka, käyttänyt liioittelua tyylikeinona ja jännitteen nostattajana jopa niin, ettei lukija lopulta tiedä, voiko hän enää uskoa muuhunkaan tarinassa.

Diktaattori Anne Brunila sanoi kirjan olevan loistava aikalaiskuvaus. Tätä se saattaa olla, mutta… Jos elämä muutaman vuoden kuluttua on tällaista, niin onko se enää elämisen arvoista, vai onko se jo nyt sellaista? Kuvaus suomalaisuudesta, samoin kuvaus amerikkalaisuudesta on varmaankin kärjistävää ja liioiteltua. Itse en näe suomalaista yliopistoa kirjan kuvaamana ankeana paikkana enkä ihannoi amerikkalaista yhteiskuntaa.

Fantasian tunnun kirjassa luo iAm-laite, joka yhdistää aivot suoraan internettiin. Oikeastaan koko tämä jakso on kirjassa turha, se vain sotkee ja sen tuoma sanoma olisi varmaan saatu muutenkin esiin. Koko ajatusrakennelma on liian suuri tähän tarinaan, varsinkin kun se jää pahasti muun kerronnan jalkoihin. Se tarvitsisi kokonaan oman tarinansa, jossa se nostetaan tapahtumien keskiöön. Kirjailija on varmaankin ottanut nimen Raamatusta Mooseksen ja Jumalan kohtaamisesta, jossa Jumala kertoo nimensä olevansa Minä olen (I am). Tämä ajatusrakennelma jää kirjassa pohtimatta. Laite, joka syöttää propagandan suoraan aivokuorelle ja jolla lapsemme aivopestään niin, etteivät he enää tiedä mitä tekevät, luo Orwellin kuvaaman maailman hyvin nopeasti. Sen tajuaa jo tämänkin vähäisen kuvauksen perusteella. Nyt jäi kutkuttava olo siitä, miten tämän asian käy, kun kirjan päätarina päättyy. Pahinta tässä on se, että lukija saattaa pitää koko kirjaa fantasiana, varsinkin kun kerronta on voimakkaasti liioiteltua ja paisutettua.

Kaikesta tästä voisi kuvitella kirjaa huonoksi. Sitä se ei kuitenkaan ole, mutta se pitää lukea ajatellen, sillä ajatuksia se herättää. Ehkä sen perussanomaan kuuluu, ettei valmiita vastauksia ole eikä kukaan ole yksinoikeudella oikeassa. Jos syytät toista väärinkäytöksistä, et välttämättä ole vapaa niistä itsekään. Kaiken pohjana tulee olla vuorovaikutteinen keskustelu ja yhteydenpito.

Valtanen, Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi, 2014. 559 s.

Silkkiäistoukka

Julkaistu , kirjoittanut
1

silkkiäistoukka’En erityisemmin pidä nykydekkareista, liian raakoja monetkin. Siksi tartuin tähänkin Robert Galbraithin toiseen kirjaan empien. Tarttuminen saattaa olla väärä sana, sillä luin sen e-kirjana puhelimelta odotellessani vuoroani sekä lentokoneessa matkan aikana. Toisaalta tämä ei mässäillyt murhilla eikä törkeyksillä, vaikka paikoin aika rankkaa tekstiä olikin. Ehkä oppisi näistäkin pitämään, jos harjoitteleisi.’

Cormoran Strike on yksityisetsivä. Eräänä aamuna hänen ovellaan seisoo harmaatukkainen keski-ikäinen nainen ja pyytää häntä etsimään miestään, kirjailija Owen Quinia. Itsekin hämmästyen Strike ottaa tehtävän vastaan.

Owenilla on tapana kadota aika ajoin, mutta tällä kertaa katoaminen näyttää erilaiselta. Lopulta kirjailija löytyykin kuolleena. Hänet on murhattu samalla tavalla kuin hänen uusimman kirjansa käsikirjoituksessa Bombyx morissa päähenkilö murhataan. Kirjoitus on täynnä paljastuksia ja hävyttömyyksiä Quinen lähipiiristä, johon kuuluvat mm. agentti Elisabeth Tassel, kustantaja Daniel Chard, kustannustoimittaja Jerry Waldegrave, kirjailija Michael Fancourt sekä kirjailijan vaimo Leonora ja rakastajatar Kathryn Kent.

Poliisi pidättää vaimon epäiltynä miehensä murhaamisesta, mutta Strike yhdessä sihteerinsä Robinin kanssa on eri mieltä. Heidän vain tulee löytää oikea murhaaja ja todistaa rikos saadakseen Leonoran pois vankilasta. Strike on menettänyt toisen jalkansa Afganistanissa ja hänen liikkumisensa on siksi vaikeaa. Robin toimii nopeana ja oivaltavana apulaisena, kun verkko tiivistyy epäillyn ympärille. Raaka murha ja siihen liittyvä käsikirjoitus punoutuvat kirjaimellisesti yhteen.

Salaperäinen dekkarikirjailija paljastui ensimmäisen Strike-kirjan (Käen kutsu) jälkeen melko nopeasti Potter-kirjailija J. K. Rowelingiksi. Niinpä tätä toista osaa osattiin jo odottaa. Myynti on nimekkään kirjailijan kautta taattu, vaikka kirja ei kummoinen olisikaan. Täytyy kuitenkin arvostaa kirjailijaa, joka pystyy muuttamaan tyyliään puhtaasta fantasiasta dekkariin ja kaunokirjailliseen tuotteeseen (Paikka vapaana).

Tässä on aidon dekkarin ainekset ja jännite säilyy loppumetreille saakka. Se, että kirjassa käsitellään käsikirjoitusta ja etsitään siitä syitä ja seurauksia ei ole kovin omaperäistä eikä se tässä aivan nappiin menekään, mutta ei se huonokaan tapa ole. Kirjalliset kiemurat menevät vähän yli ja koko rikos kertoo pahoista sielullisista vammoista.

Loppuhuipennuksen aikana osa lukijan huomaamista asioista osoittautuu tärkeiksi mutta lähes yhtä suuri osa menee pieleen. Kirjailija pimittää lukijalta kohtuullisen osan etsivän ajatuksia, jotta murhaaja ei paljastu ennen aikojaan. Itselläni oli aavistus jo puolivälissä, mutta motiivit ja toimintatavat olivat ihan hukassa ennen loppua, niin kuin tuntui Strikelläkin olevan.

En siis ole nykydekkarien ystävä. Agatha Christien tarinat ovat olleet suosikkejani kauan ja tässä on jotain samaa perienglantilaista juonen käsittelyä. Kasassa on suljettu joukko ehdokkaita, joista jokaista vuoronperää sovitetaan murhaajan viittaan, tapahtumapaikka on rajattu ja salapoliisi enemmän nokkela ajattelija kuin joka paikkaan rynnivä nuuskija. Hyviä elementtejä on paljon ja niinpä on syytä odottaa vielä uusiakin seikkailuja tältä voimakaksikolta, Strike ja Robin.

Galbraith, Robert: Silkkiäistoukka (The Silkworm). Otava 2014 (suom. Ilkka Rekiaro). 471 s.

Yöjuna Lissaboniin

Julkaistu , kirjoittanut
4

yöjuna’Otin matkalukemisekseni tarpeeksi paksun kirjan, jottei se loppuisi kesken. Pascal Mercierin kirjaa on kehuttu hyväksi lukuromaaniksi, joten ajattelin sen seurassa viihtyväni, jos matkalla tulee tyhjiä paikkoja. Yhdentoista tunnin lentokoneessaistuminen oli tällainen paikka. Luin kirjaa muulloinkin, sateen ropistessa bungalowin kattoon sademetsän keskellä, joten kun matka loppui, loppui kirjakin, juuri sopivasti. Tässä muutama kommentti tuoreeltaan. Matkasta voin kertoa toisella kertaa, kunhan ensin toivun aikaerosta.’

Tämä epätavallinen kirja pohtii minuutta, irtautumista tavanmukaisesta ja yksilöllistä elämänfilosofiasta. Vanhojen kielten opettaja Raimund Gregorius Sveitsissä jättää työnsä koulussa kesken päivän ja matkustaa Lissaboniin. Yllykkeenä reaktioon ovat sattumalta tavattu portugalilainen nainen ja kirjakauppiaalta saatu salaperäinen kirja. Molemmat tapaukset tekevät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän kokee täydellisen elämänmuutoksen välttämättömäksi. Lissabonissa hän yrittää selvittää salaperäisen kirjailijan Amadeu de Pradon elämää haastattelemalla ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet hänen eläessään. Prado osoittautuu tutkimisen arvoiseksi ja kirjan mittaan Gregorius tapaa Pradon sisaret, opettajan, parhaan ystävän, rakastetut ja kohtalotoverit. Kaikilla on kerrottavanaan jotakin tämän erikoisen miehen elämästä. Pala palalta Gregorius kutoo kokoon palapelin ja selvittää tapahtumien kulun Portugalissa 1970-luvun alussa. Lopussa hän seisoo vanhan professorin edessä ja tajuaa elämän kauneuden ja kauheuden.

Juoni ei kuitenkaan ole kirjan pääasiallinen anti. Kirja pohtii myös laajemmalti elämää, sen kummallisuutta ja sattumanvaraisuutta. Voiko ihminen asettua toisen ihmisen sisään, tämän ajatuksiin, tekoihin, tapoihin? Voiko Gregorius koskaan ymmärtää Amadeun ajatuksia niin, kuinka tämä on ne kirjaansa kirjoittanut? Mikä johti ystävysten välirikkoon, mikä sisarusten eroon? Voiko joku jäädä elämänsä velkaa toiselle? Prado on hyvin itsekeskeinen nero. Hän pohtii elämää, mutta myös omia tekojaan, omaa lääkärinvalaansa. Hän ei hyväksy isänsä tekoja tuomarina diktatuurin aikaan, hän ei hyväksy äitinsä määräysvaltaa hänen elämäänsä. Hän rakastaa ja ei kuitenkaan rakasta, hän ystävystyy, mutta vain tiettyyn rajaan saakka.

Kirja on todellinen aarreaitta pohdinnalle jopa kyllästymiseen saakka. Se pitää lukea hitaasti nauttien, eläen mukana kertomuksessa aivan kuin Gregorius yritti elää mukana Pradon elämässä. Hän toiminnallaan korjaa välirikkoja, auttaa ihmisiä ymmärtämään, vapauttaa lukkiutuneita suhteita, mutta kokee turhautumista, kun ei voi olla toinen. Hän sairastuu itsekin, palaa Sveitsiin tutkimuksiin, eikä tiedä, onko hänen oltava siellä, missä elämäntyönsä on tehnyt vai siellä, missä hänen uusi elämänsä on. Sairauden diagnoosi varmaankin ratkaisee asian, mutta mikä se on? Kirjailija pyörittää kertomusta jännittävänä loppuun saakka ja lukija odottaa myös salaperäisen naisen ilmaantuvan tarinaan uudelleen.

Ehkä tämä kirja kuvaa elämän sattumanvaraisuutta, ehkä me olemme oman elämämme vankeja ja uuden luominen luo myös tuskaa, luo tunteen, ettei osaa päättää, mikä on parasta, mikä on ratkaisu juuri minun elämääni. Luulen kirjan kertovan juuri tästä. Prado oli itsekeskeinen pohtija, joka kuoli varhain aivoverenvuotoon tietoisena siitä, että se jossain vaiheessa tulee. Gregorius samistuu häneen. Johtuvatko hänenkin vaivansa samasta taudista vai projisoiko hän tässäkin itseään Pradoon? Mielenkiintoinen kirja. Suosittelen pohdinnasta pitäville.

Mercier, Pascal: Yöjuna Lissaboniin (Nachtzug nach Lissabon). Tammi, 2010 (2004), suom. Raija Nylander. 611 s.