Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Minä olen monta

Julkaistu , kirjoittanut
4

minä olen monta’Olen lukenut lähes kaikki John Irvingin kirjoittamat ja suomennetut teokset. Monet niistä ovat muodostuneet tärkeiksi ja muistissa pysyviksi kokemuksiksi. Kun tartuin tähän viimeisimpään ja luin sen esittelyn, mietin pitkään, jaksanko pohtia kirjailijan kanssa seksuaalisuutta taas 600 sivun verran. Hänhän on käsitellyt aihetta useassa teoksessaan, erityisesti läpimurtoteoksessa Garpin maailma. Uteliaisuus vei voiton: Kannattiko, menikö aika hukkaan, sainko mitään? Vaikea sanoa näin lyhyellä aikajanalla, ehkä myöhemmin huomaa tästäkin teoksesta saaneensa jotain.’

Irvingin 13. romaani paneutuu tämän hetken pitkään jatkuneeseen muoti-ilmiöön, seksuaalisuuteen ja sen poikkeavuuksiin. Kuusisataa sivua pohditaan asiaa suvaitsemattomuudesta, tasa-arvosta ja suuntautumisesta. Jo kirjan puolessa välissä asia on tullut selväksi ja lukija jäi miettimään, ketä tässä painostetaan tai valistetaan. Kirja kääntyy väkisinkin suvaitsemattomaksi toisinajattelevia kohtaan, vaikka yrittääkin pysyä puolueettomasti aiheessaan.

Billy Abbot huomaa nuorena rakastuvansa vääriin henkilöihin eli poikiin ja vanhempiin naisiin. Tästä alkaa irvingmäinen kavalkadi henkilöitä, jotka eivät ole tavallisia. Kirjassa seurataan Billyn kehittymistä kaveripiirissä, suvussa, koulussa ja harrastuksissa. Hänen isoisänsä Harry näyttelee harrastajateatterissa naisena, isäpuoli ensirakastajana, täti naisrooleissa ja opiskelijat milloin miehinä milloin naisina sekaisin. Shakespeare tulee tutuksi kirjaa lukiessa kuin myös paini, joka esiintyy lähes kaikissa Irvingin teoksissa. Koulutovereista Billylle läheisimmäksi muodostuu Elaine, jonka kanssa hän useaan otteeseen yrittää sopeutua elämään normaalisti sekä voittamaton painija Kittredgen, joka lopulta luopuu mieheydestään ja muuntuu naiseksi.

Billyn ensirakkaus on kirjastonhoitaja neiti Frost. Tämä luotaa Billyn kirjallisuuden pariin ja auttaa häntä löytämään identiteettinsä biseksuaalisena. Neiti Frost osoittautuu transvestiitiksi, joka on muuntunut naiseksi. Häneltä Billy saa ensikosketuksen seksuaalisuuteensa. Se aiheuttaa kuitenkin paikkakunnalla pahennusta ja seuraamuksia. Lukiessani näitä pienen kaupungin ihmisten kokemuksia ja elämäntarinoita en voinut kuin ihmetellä. Tarina oli epäuskottava kaikin puolin. Omalta ajaltani 60- ja 70-luvulta ei muistissani ole ainuttakaan tämäntapaista henkilöä tai tapahtumaa. Homoseksuaalisuuteen törmäsin ensi kerran vasta 80-luvun lopulla, kun pikkupojat haukkuivat kavereitaan tietämättä asiasta yhtään mitään. Vermontin First Sisterin kaupungissa ei tainnut olla yhtään normaalia suhdetta tai ihmistä, kaikilla oli kirjan mukaan jokin seksuaalisuuteen liittyvä erityispiirre, jota yritettiin suvaita.

Billystä tulee kirjailija ja näin teos toistaa samaa teemaa kuin niin moni muukin koulu- tai yliopistopiireissä liikkuva amerikkalainen teos. Jos en tietäisi, että John Irving elää normaalissa suhteessa ja on kolmen pojan isä, voisin luulla kirjaa omaelämäkerralliseksi. Billynkin kirjat käsittelevät seksuaalisuutta ja tulevat hyvin suosituiksi ympäri maailman. Kirjallisuus kiertyy teoksessa kaiken ympärille. Se on täynnä sitaatteja niin Shakespearen näytelmistä kuin muistakin englantilaisen maailman klassikoista. Näitähän vilisee valtaosassa muutakin amerikkalaista kirjallisuutta nykyään. Näytteleminen tuo esiin kirjan nimen. Se on lainaus Shakespearen näytelmästä Rikhard II. Roolit vaihtuvat samoin kuin sukupuolet ja näyttelijä joutuu moneksi. Joillekin rooli jää päälle, kuten iso-isälle, joka pukeutuu edesmenneen vaimonsa vaatteisiin myös teatterin ulkopuolella, joillekin hakemalla haetaan roolia, jolla saadaan erityistä toimintaa aikaan, kuten tytöksi muuttuvan pojan esiintymisestä Juliana.

Kirjan yhtenä teemana on irvingmäiseen tapaan myös isättömyys. Koko kirjan ajan Billy etsii isäänsä, joka löytyy kirjan lopussa transubaarista Espanjasta naiseksi pukeutuneena. Irving toistaa teemojaan loppuun saakka. Niinpä kirjassa kliseisesti päädytään maailmaan, jossa on heikkoja miehiä, joiden identiteetti on hukassa ja olemattomia naisia, jotka esiintyvät suvaitsemattomuuden kaavussa tai ovatkin todellisuudessa miehiä. Koko maailma on kääntynyt nurinkuriseksi. Kirjallaan hän varmaankin tahtoo painottaa kaiken suvaitsemista ja ihmisen tuntemisen merkitystä ennen leiman lyömistä. Sinällään hyvä asia, mutta pitääkö sitä rautalankaa vääntää 600 sivun verran.

Olen aina pitänyt Irvingin tyylistä kirjoittaa ja käännellä juonta, hätkähdyttää lukijoitaan ja tuoda esiin uusia asioita. Varhaisemmissa teoksissaan hän pysyi linjassa ja kunnioitti lukijoitaan. Niinpä teokset Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Ystäväni Owen Meany ovatkin kaukana tämän teoksen edellä. Nyt kirjailija on langennut löysän kirjoittelun ansaan, toistaa selviä asioita kyllästymiseen saakka ja jankkaa samaa asiaa uudestaan ja taas uudestaan. Kirjasta olisi voinut karsia pari sataa sivua pois juonen tai sanoman yhtään käsimättä.

Tämä kirja on Irvingin teoksista mustin. Vaikka juoni puetaan komedian verhoon ja asioita pohditaan kieli poskella, niin alla kuplii syvä mustuus. Ihmiset eivät ole onnellisia, eivät elä rakkaudessa eivätkä ystävyydessä keskenään, etsivät ja sekoilevat. Väkivaltaiset kuolemat sekoittavat soppaa entisestään ja 80- sekä 90-luvun aids-epidemia painaa kuoleman merkin useiden kirjan henkilöiden otsaan. Kun ihmiset kuolevat nelikymppisinä tuskallisesti tai tekevät itsemurhan kumppaninsa kuoleman jälkeen, ollaan todella mustilla vesillä. Billy ei paljasta tunteitaan rakastetulleen rakkaudentunnustusta kummemmin eikä osaa surra poismenneitä. Äidin traaginen kuolema sivuutetaan lähes olankohautuksella, ensirakkaus saa mennä samalla tavalla. Hän ei etsi isäänsä todella, ei nuoruuden kiusaajaansa, ei neiti Frostia, vaikka kaikki ne ovat olleet tärkeitä hänen nuoruudessaan. Niinpä kirja jää laajuudestaan huolimatta kovin pinnalliseksi.

Kirja on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kuten muutkin Irvingin teokset, mutta sille ei voi mitään, että se ei ole mitään miellyttävää luettavaa. Taidanpa harkita jatkossa tarkaan kannattaako aikaansa enää pistää hänen mahdollisten uusien teostensa lukemiseen.

Irwing, John: Minä olen monta (In One Person, 2012). Tammi, 2013, suom. Kristiina Rikman. 604 s.

Miehiä ja ihmisiä

Julkaistu , kirjoittanut
2

miehiä ja ihmisiä’Tätä kirjaa odotin innokkaasti, kun näin siitä ennakkomainoksen. Olli Jalonen on yksi suosikeistani ja varsinkin nämä muistelukirjat ovat iskeneet omien muistojen suoneen. Näin kesän lopulla, kun työt ja koulut alkavat muilla ja kesätyöt loppuvat, tuntuu kirjan kerronta olevan kuin tätä päivää, vaikka liikutaan yli 40 vuotta vanhoissa ajoissa. Hyvä kirjallisuus ei kysy aikaa, se sopii luettavaksi aikana kuin aikana.’

Edellisessä kirjassaan (Poikakirja, 2010) Olli Jalonen pohtii lapsen kasvua 60-luvun kaupunkiyhteisössä keskellä ristiriitoja. Tässä kirjassa minäkertoja on kasvanut lukiolaiseksi. Edelleenkin hänellä on ristiriitoja elämässään, mutta nyt hän joutuu tekemään valintoja. Kirja kertoo yhdestä kesästä, jolloin kaikki tuntui olevan uutta ja ensikertaista. Isä sairastaa sydäntään ja perheen toimeentulo jää äidin siivoustyön varaan. Kertoja miettii tulevaisuuttaan, jättääkö lukio kesken ja mennä töihin, että perhe saisi rahaa elämiseen vai jatkaako ylioppilaaksi. Hän joutuu ottamaan vastuuta uudella tavalla, ei ainoastaan itsestään. Peltisepänliikkeestä Lampisen sedän hoivista löytyy työtä ja pian kertoja tekee paljon sellaista, jota ei olisi aikaisemmin tajunnutkaan osaavansa. Hän pitää kirjanpitoa, siivoaa verstasta, ajaa kortitta autoa, toimii psykologina työntekijöiden välillä, rakastuu, huoltaa kehitysvammaista, seivästää heinää, korjaa kattoja ja leikkaa peltiä.

Keskeiseksi ystäväksi työpaikalla muotoutuu Rekku eli Reijo, Lampisen nuoruudessaan tekemä poika, joka otetaan verstaalle suojatöihin ja josta kertoja pitää huolta. Hän kantaa suurempaakin huolta kuin monet muut läheisemmät. Rekku on hyväntahtoinen lapsi aikuisen vartalossa, mutta myös arvaamaton, jos asiat eivät mene oikein. Hoitolaitos ei ole oikein, mutta onko tädin kanssa asuminen? Miettiipä keroja Rekun adoptoimistakin, kunnes huomaa tämän olevan itseään vanhemman.

Toinen teema on radioasema, jota pyöritetään luokkatoverin Jukan kanssa laittomasti. Eletään merirosvoradioiden alkuaikaa. Tämän teeman kautta nousee keskiöön musiikki, sen ajan kuuluisuudet ja heidän elämänsä. Olavi Virta on kuollut ja se jakaa elämän kahteen puoliskoon. Äidin ja isän häävalssi kulkee musiikillisena selkärankana läpi kirjan. Kun kertoja rakastuu ystävänsä siskoon Karinaan, hänen päässään soi Muskan laulama Häämuistojen valssi. Joan Baez ja muut sen ajan artistit soivat radioaalloilla ja kansa miettii, kuka sitä pyörittää. Kenen tekemää on Kekkosen ja Vennamon väittely.

Keskeinen teema on myös rakkaus. Ensikosketus siihen tulee Rekun tädin Siljan kautta heinäpellolla kansallisromattiseen sävyyn kuin F. E. Sillanpään teoksissa, sitten se syvenee ja päätyy yhteiseen saunaan Karinan kanssa, kuin satamaan. Ensirakkaus on aina ikimuistoisa, niin tässäkin tapauksessa.

Taustalla kirjassa kuohuu Hämeenlinna 70-luvulla. Sen katuja voisi kulkea kirja kädessä ja löytää niin Poltinahon koulun, kuin Myllymäen ja Ahvenistonkin, käydä Kuivalla sillalla ja ajaa kevarilla pitkin kymppitietä niin Renkoon  kuin Hauhollekin. Tutut paikat vilisevät kirjan lehdillä.

Mutta koulu alkaa. Kertoja jatkaa peltipajalla, kunnes työ loppuu. Mitä sitten? Rakkaus yksin ei elätä.

Kirja on loistava kuvaus 70-luvun maailmasta. Se etenee rauhallisesti asiasta toiseen ja jää viipymään 70-luvun tyyliin paikalleen lähteäkseen taas sitten rauhassa eteenpäin. Kaikki on uutta nuorelle miehelle. Hänen kehitystään kuvataan hienovaraisesti mutta tarkasti. Omaelmäkerrallisuus tulee väkisin läpi ja omat kokemukset. Kuinka pitkälle ne viedään, se ei ole tärkeää? Itse muistan Hämeenlinnan muutamaa vuotta aikaisemmalta ajalta ja niinpä nostalgiset tunteet nousivat mieleen useita kertoja lukiessani kirjaa.

Jossain vaiheessa ajattelin kertojan olevan liian fiksu eli hän selvitti asioita, joita ei ainakaan minun aikanani nuoret tehneet, eivät ottaneet vastuuta tuolla tavalla ja viinan kanssa örveltäminen oli selvempää. Nyt viimemainittua hieman pehmitellään. En myöskään muista, että olisimme olleet niin valmiita puhumaan aikuisten kanssa ja ottamaan töitä tehdäksemme. Tosin tässä kertoja on erilainen kuin muut, sen näkee hänen ystävistään, jotka tosin jäävät kovin vähälle kuvaukselle. Olisi toivonut heidän kauttaan pääsevänsä syvemmälle sen ajan elämään. Karina on keskeinen, mutta jää sivuun pitkiksi ajoiksi eikä hänen tunteitaan selvitellä juuri ollenkaan. Silja Rekun tätinä on rempseä ja ottaa mitä tahtoo, mutta jää kovin etäiseksi. Oikeastaan keskiöön kaverina nousee Rekku.

Kesän kuluessa kertoja lukee Rekun lainaamaa Steinbeckin kirjaa Hiiriä ja Ihmisiä. Siinä on selvä vertailukohta tälle kirjalle. Lennien tavalla Rekku on kuin lapsi ja tekee lapsen töitä. Samalla tavalla kertoja on kuin George ja yrittää pitää lapsen aisoissa. Kauhulla ajattelin kirjan loppua, kun tiesin miten Steinbeckin kirjassa käy. Jalonen ei vie tarinaa niin pitkälle, vaan jättää sen auki, hän antaa toivoa ja sijansa myös anteeksiannolle.

Loistava kirja, vuoden parhaita!

Jalonen, Olli: Miehiä ja ihmisiä. Otava, 2014. 509 s.

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Maf-koira ja hŠnen ystŠvŠnsŠ Marilyn Monroe’Kirjastoautolta löytyi Keltaiseen kirjastoon kuuluva muutaman vuoden ikäinen teos, jota en vielä ollut lukenut. Jostain syystä olen viehättynyt näistä kirjoista. Ehkä se on laatukysymys, sillä tähän kirjastoon ei ole huolittu kaikenlaista kirjallisuutta. Viime aikona tästä linjasta on kuitenkin hieman lipsuttu ja Keltaisen kirjastonkin kirjoihin on tullut epätasaisuutta, kuten edellisessä kirjajutussani tuumin. Se saattaa olla hyvä asia madaltamalla kynnystä tarttua tähän kirjallisuuteen, mutta voi myös karsia lukijoita toisesta päästä. Voi olla vaikeaa löytää maailmankirjallisuuden helmiä. Tosin lukeminenhan se on tärkeintä.’

Personifikaatio on vanha juttu lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Aikuisille tarkoitetuissa teksteissä sitä harvemmin tapaa ainakaan näin pitkässä tekstissä. Maf eli Mafia Honey on Marilyn Monroen koira, jonka hän sai ystävältään Frank Sinatralta vuonna 1960 pari vuotta ennen kuolemaansa. Kirjan päähenkilö on Maf, joka kertoo rakkaasta emännästään, tämän kahdesta viimeisestä sairauden ja uupumuksen täyttämästä vuodesta. Samalla koira pohtii ihmisen elämää filosofien, näyttelijöiden, kirjailijoiden ja muiden jukisten henkilöiden kautta. Koira keskustelee muiden koirien, kissojen jopa hyönteisten kanssa taluttaessaan emäntäänsä milloin New Yorkin Keskuspuistossa milloin Los Angelesin kaduilla. Marilyn on juuri eronnut kolmannesta miehestään kirjailija Arthur Milleristä ja pohtii tekonsa oikeutta. Maine kulkee näyttelijän edellä ja julkisuus vaatii häntä naamioitumaan. Ystävät ovat piikikkäitä, neuroottisia ja skandaalinhakuisia. Tässä sekasortoisessa ilmapiirissä koira elää koiran elämää ja ihmettelee, miksi ihminen ei osaa koiraa, miksi tämä ei ymmärrä, mitä sille haukutaan. Se voisi auttaa masennuksen ja lääkkeiden kierteessä.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että sellaiselle, joka tuntee tuon ajan ihmiset, juorut, julkkikset ja tapahtumat, tämä kirja on varmaankin oiva aarreaitta. Kun ei näistä asioista tiedä eikä oikeastaan välitäkään tietää, on kirjan lukeminen aika puuduttavaa. Lukiessa mietin, miksi tästä Norma Jeane Bakerista tuli Marilyn Monroe ja miksi hän saavutti niin legendaarisen maineen ja menestyksen? Elokuvat Miehet pitävät vaaleaveriköistä, Piukat paikat, Bussipysäkki, Kuinka miljonääri naidaan ovat aikansa klassikkoja ja nimenomaan Marilyn Monroen ansiosta. Hän ei saanut yhtään Oscar-palkintoa aikanaan, mutta yleisö rakasti häntä ja hänen elokuvansa pyörivät edelleen teattereissa ja TV:ssä.

Tämä kirja ei ole tähden elämäkerta, sillä sen päähenkilö ei ole Marilyn Monroa vaan hänen koiransa Maf. Tämä veijarimainen filosofi yrittää auttaa emäntäänsä siinä onnistumatta, koska tämä ei ymmärrä koiraansa. Maf-koiran käsittämättömät tiedot koirien ja tunnettujen henkilöiden historiasta ovat ilmiömäiset, suoraan Googlesta, samoin lainaukset niin kirjallisuudesta kuin filosofian historiastakin. Niinpä kirjassa tulee väistämättä veijarimainen tunne, että ketkähän tässä ovat oikeastaan niitä älykköjä ja ketkä perässähiihtäjiä.

Kirjan alkupuoli oli minusta sekava ja kun ei oikein tuntenut henkilöitä eikä tapahtumapaikkoja, tuli tunne joko liiallisesta viihteellisyydestä tai tekotaiteellisuudesta. Lopussa kirjasta kuitenkin muodostui kokonaisuus. Ehkä tämä kirja ei kuitenkaan ole niitä opuksia, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle.

O’Hagan, Andrew: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Suom. Heikki Karjalainen. Tammi, 2011. 322 s.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Totuus..’Tämä kirja on ollut sensaatio ympäri lukevan maailman. Sitä on käännetty eri kielille, arvioitu eri medioissa, julistettu sekä salapoliisiromaaniksi että rakkauskertomukseksi, murhamysteeriksi, kirjailijakuvaukseksi, dokumentiksi kuin myös satiiriseksi komediaksikin. Ehkä se onkin kaikkea sitä ja paljon muuta. Keltainen kirjasto, jossa kirja Suomessa on julkaistu, tarkoitettiin aikanaan käännöskirjallisuuden helmiä varten. Niitä onkin saatu nauttien lukea 60 vuoden ajan. Sarjassa on ilmestynyt yli 450 teosta. Viime aikoina siellä on kuitenkin ilmestynyt myös enemmänkin viihteellisiä romaaneita, joiden taiteellisia tai kirjallisia ansioita ei aina voi allekirjoittaa. Tämä kirja lähenee juuri tätä tasoa. Sveitsiläisen Joël Dickerin kirja on hyvin kirjoitettu ja sen aihe on mielenkiintoinen, mutta… Joku voisi sanoa, ettei noita mutta-lauseita pitäisi kirjoittaa ollenkaan; kirja on hyvä ja piste. Näin ei asia kuitenkaan aina ole.’

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kuuluisan kirjailijan Harry Quebertin puutarhasta löytyy nuoren 30 vuotta aikaisemmin kadonneen tytön ruumis. Ruumiin vieressä on kirjailijan menestysromaanin käsikirjoitus, jonka päälle on kirjoitettu käsin: Hyvästi Nola-kulta. Kirjailija vangitaan ja syyte on selvä, kuolemantuomio odottaa. Hänen oppilaansa yhden menestysrommanin kirjoittanut Marcus Goldman potee kirjailijatautia, valkoisen paperin kammoa. Hän ryhtyy puolustamaan oppi-isäänsä ja matkustaa Auroran pikkukaupunkiin ottamaan asioista selvää.

Tätä sitten pohditaan koko kirjan ajan. Juoni etenee yllätyksestä toiseen, löytää uusia syyllisiä lähes joka luvussa, kaivelee esiin muitakin vanhoja asioita ja sotkee ne nykyaikaan sekavaksi vyyhdeksi. Tuntuu kuin koko pikkukaupunki olisi täynnä erikoisuuksia ja aivan kuin jokainen voisi olla syyllinen, jos ei murhaan niin ainakin peittelyyn, valehteluun, salailuun ja juoruiluun. Kirjassa korostuu kliseisesti amerikkalainen kulttuuri, elämäntapa, kaksinaismoraali ja väkivaltaisuus. Joissakin kohdin lukija ei voi kuin ihmetellä kirjailijan ratkaisuja ja luotujen henkilöiden yksinuottisuutta. Kirjaan on koottu joukko kummajaisia ja pistetty ne koheltamaan pikkukaupungin kaduille ja pusikoihin: on muodottomaksi mukiloitu autonkuljettaja, on tahdottomia miehiä ja kaiken osaavia naisia, kirjailijaraasuja, jotka eivät osaa enää kirjoittaa, rikas homomies, koheltavat poliisit, kaakattavat äidit ja kaiken yllä leijuu kuvankaunis ystävällinen herttainen tyttörukka, joka on murhattu.

Kokonaan oman juttunsa kirjassa saa kustannustoiminta, sensaationhakuiset toimittajat ja kustantajat, joille mikään ei ole pyhää sekä kirjoittaminen, sen opastaminen ja valmentaminen. Jos John Irvingillä kirjoissaan esiintyy paini, niin tässä saman roolin ottaa nyrkkeily. Se rinnastetaan kirjoittamiseen.

Monien mutkien ja syyllisten jälkeen kirjailija M. Goldman kirjoittaa suuren romaaninsa Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Kirjaa on verrattu tietenkin moniin aikaisemmin julkaistuihin teoksiin. Itselleni tuli mieleen J. M. Coetzeen kuuluisa teos Häpeäpaalu, jossa professori rakastuu oppilaaseensa tai Vladimir Nabokovin Lolita, jossa myös puhutaan kielletystä rakkaudesta. Kirjan lopun psykologisointi tuo eittämättä mieleen Alfred Hitchcocin elokuvan Psyko. Dicker hakee kirjassaan päähenkilön muusan 15-vuotiaasta tytöstä, joka kliseisesti antautuu palvomaan kirjailijaa ja auttamaan ihan puhtaaksikirjoitusta myöten tämän suuren menestysromaanin tekemisessä. Juonenkäänteet tekevät tästä Nolasta milloin enkelin milloin paholaisen, totuus vaihtuu sivu sivulta samoin kuin syyllisetkin. Sehän pitää lukijan koukussa.

Kirjaa lukiessa mietti, onko tämä kaunokirjallisuutta vai dokumetaatiota. Kirjan lopussa kirjailija kiittää tekstissä mainittuja henkilöitä aivan kuin olisi vain dokumentoinut tapahtunutta. Mikä on totuus kirjasta? Tänä päivänä kirjoitetaan paljon valheellista kirjallisuutta eli todellisten henkilöiden puheiksi pistetään asioita ja tapahtumia, joilla ei ole tutkittua totuuspohjaa. Tässä tämä asia korostuu lopun kiitoksissa ja nyrkkeilydiplomissa. Kirjan rakenne tukee dokumentaatiota ja voisi hyvin kuvitella, että tässä on kyse nykyajalle niin tyypillisestä tavasta tehdä TV-sarjoja. Tästäkin saisi ainakin kolme tuotantokautta puhdasta draamaa.

Kirjaa lukiessa mietti myös, onko kyseessä satiiri, ironia vai onko kirjailija todella ajatellut asioiden olevan näin yksioikoisia, naiveja. Amerikassa todellakin valmennetaan lahjakkaita henkilöitä kirjailijoiksi. Heillä on agentteja, on kaiken päättäviä kustantajia, on kiirettä aikataulujen kanssa on sensaatiota ja sen hakuisuutta. Enpä haluaisi olla siellä kirjailijana. Pikkukaupungit ovat olleet tapahtumapaikkana niin monessa amerikkalaisessa romaanissa, että tässä se jo nauratti. Samoin lukuisat kirjat juonellisesti käsittelevät kirjallisuutta, kirjallisuuden opettajia ja kirjailijoita. Niin tässäkin. Jotenkin en vain enää jaksa sellaisia lukea. Onhan maailmassa muitakin mielenkiintoisia ammatteja. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta luin kirjan 800 sivua muutamassa päivässä ahmien ja nauttien. Jotain siinä on, se vain ei auennut. Onko kyse ihmisen luontaisesta uteliaisuudesta vai siitä, ettei voi jättää kesken, kun on kerran aloittanut? Tässä korostuukin kirjan ja kirjailijan tärkein juttu, kirjan aloitus.

– Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
– Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
– Mihin?
– Kirjan kirjoittamiseen.
– No ihan varmasti.
s. 15.

Dicker, Joël: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi, 2014. 809 s.

Villit vihreät kaupungit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kaas.indd’Viime vuosina on ilmestynyt muutamia kasvikirjoja, joissa käsitellään kasveja perinteisellä tavalla esittelemällä niitä lajeittain joko systemaattisessa tai elinympäristön määritämässä järjestyksessä. Siksi onkin sekä mielenkiintoista että virkistävää, että kasvit valitaankin pelkästään yhden ekologisen lokeron mukaan. Onhan toki kaupungeissa monenlaisia kasvuympäristöjä, mutta tässä kirjassa kaikkia niitä yhdistää kaupunkiluonto. Kun meillä nykytrendinä on yhdistää naapurikunnat lähikaupunkeihin, ei niiden kohdalla voikaan enää puhua pelkästään kaupunkiluonnosta, kun kaupunkia nimellisesti jatkuu kymmeniä kilometrejä keskustaajaman ulkopuolella. Ehkä tällaisessa kasviossa keskitytäänkin enemmän ydisnkeskustojen maailmaan. Mielenkiintoinen kirja, johon kannattaa tutustua.’

Pertti Ranta on vuosikymmenet tutustunut eri kaupunkien kasveihin väitöskirjatyönsä kautta. Tämä kasvio tuo samoja asioita esiin kansantajuisesti. Kirjan pohjana on muutamia maailmalla julkaistuja kaupunkikasvioita mm. Berliner Pflanzen – Das wilde grün der Grosstadt. Näissä kirjoissa kasvien kuvaus tapahtuu tarinapohjalta, mikä näkyy myös Rannan kirjassa. Näin siihen tutustuminen ja kirjan lukeminen on miellyttävää ja uuden tuntuista.

Kirjan esimerkkikaupungit ovat Helsinki, Vantaa, Tampere ja Oulu, koska kaikista näistä on olemassa kattava kasvikartoitus, osasta jopa julkaistut perinteiset kasvikirjat. Kirjoittaja kutsuu näitä runkokaupungeiksi. Kasveja esitellään kaupunkirakenteen mukaan: kivikaupunki, muutoskaupunki ja viherkaupunki. Varmaan yleisimmät kasvit kasvavat näissä kaikissa, mutta osa kasveista on erikoistunut kasvamaan tiiviisti vain omissa lokeroissaan, niin että osaa kaupungin kivierämaan kasveja on turha etsiskellä puistoista tai kaupunkimetsistä ja päinvastoin. Näin ollen jako on ihan toimiva. Omat osionsa kirjassa saavat myös puuvartiset kasvit, kasvierikoisuudet, vieraslajit ja kiinnostavat kasviympäristöt.

Kirja on hyvä lisä kasvikirjojemme valikoimaan ja siksi sitä voi suositella muillekin kuin vain kaupunkilaisille. Koska valtaosa maamme asukkaista asuu nykyään taajamissa, kirjan anti voi hyödyttää lähes kaikkia. Itsellenikin, vaikka olen kasveja ikäni katsellut ja tutkinut, kirjassa oli paljon uutta ja mielenkiintoista.

Ranta, Pertti: Villit vihreät kaupungit, Suomen kaupunkikasvio. Vastapaino, 2014. 432 s.

Jakarandapuun lapset

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

JAKARANDAPUUN-LAPSET

’Edellinen arviointini oli kirjoitettu kirjasta, joka kertoi kuohuvasta Intiasta. Siinä ei kovin paljon ollut väkivaltaa, vaikka elämän vaikeuksia olikin. Tämä nyt esillä oleva romaani on sitten aivan eri maata. Iranin vallankumous ja sota Irakia vastaan 1980-luvulla on ollut yksi lähihistorian julmimpia aikoja ja tapahtumien seuraukset tempovat maata edelleen. Aivan viime päivinäkin lehdistä on saanut lukea pidätyksistä, kielloista, rajoituksista ja saria-laeista, jotka alistavat toisinajattelijat ja etenkin naiset lähes olemattoman asemaan Iranissa. Tuhannen ja yhden yön tarinat ovat aikoinaan syntyneet näillä alueilla, tämä kirja lisää tarinoiden määrää, mutta tässä vain on yksi suuri ero, nämä ovat totta.’

Kirja on tavallaan tarinakokoelma sotivasta Iranista 1980-luvulta nykyaikaan. Se kertoo nuorista, jotka olisivat halunneet toisenlaisen maan ja joiden ajatukset tukahdutettiin. Heidät suljettiin vankiloihin ja he synnyttivät lapsensa siellä ja joutuivat sitten luopumaan niistä. Kirja kertoo näistä lapsista, jotka kasvoivat lapsuutensa isovanhempien huostassa jakarandapuun varjossa suurperheinä ja jotka menettivät äitinsä, isänsä tai molemmat puhdistuksissa, joissa suuri joukko toisinajattelijoita hirtettiin.

Osa vangeista vapautui aikoinaan, hakivat lapsensa, jotka eivät heitä enää tunteneet, asettuivat elämään suljetussa yhteiskunnassa tai pakenivat ulkomaille. Kirjan lopussa lapset palaavat isoäidin luo, joka tekee kuolemaa. He ovat särkyneitä lapsia, elämän kolhimia, vanhempansa kadottaneita, joille isoäiti oli elämän kiinnekohta ja arvo. Islamilainen vallankumous vei heiltä lapsuuden ja se vei myös tulevaisuuden, sillä he eivät ikinä pääse eroon niistä traumoista, jotka ovat lapsuudessaan saaneet.

Kirja on voimakas kritiikki totalitääristä yhteiskuntaa vastaan. Se tuomitsee tyrannian, naisen alistamisen ja mielipiteen vapauden rajoittamisen. Kirja ottaa vahvasti kantaa poliittiseen valtaan ja hallintoon. Kirjailija on itse kokenut osan kirjan tapahtumista. Hän on syntynyt Teheranilaiseen vankilaan, elänyt Amerikassa ja Italiassa. Kirjan tarinat ovat osaltaan omaelämäkerrallisia. Ne vaikuttavat ensin hyvinkin irrallisislta: on synnytyskohtaus vankilassa, on isä joka tekee korua lapselleen, on rakastumisia ja eroja. Lopussa ne kuitenkin nivoutuvat yhteen ja muodostavat kokonaisuuden, jos vain jaksaa pitää kaikki kymmenet henkilöt mielessään ja osaa sijoittaa heidät oikeisiin lokeroihin suvussa. Vai onko se sitten niin kovin tärkeää. Kun kirjan alussa vankilassa syntynyt lapsi kirjan lopussa juo onnellisen surullisena olutta poikaystävänsä kanssa Torinon katukahvilassa, nauraa ja itkee samaan aikaan, saa kirja kauniin ja ylevän kaaren.

En tiedä, onko tämä maailmankirjallisuutta, onko tärkeää tietää näistä asioista tai onko tämä edes hyvin kirjoitettu, mutta tarina sinällään on paitsi järkyttävä niin myös tosi, sillä tällaistahan siellä on lehtitietojen mukaan tänäkin päivänä, valitettavasti. Siksi ehkä on syytä tietää ja kuulla omakohtaista kerrontaa tuosta ajasta, vaikka itse ei siihen voikaan vaikuttaa eikä edes ymmärtää muuta kuin vain pienen osan ihmisten kärsimyksestä ja tuskasta.

Delijani, Sahar: Jakarandapuun lapset. WSOY, 2014 (suom. Laura Jänisniemi). 283 s.

Tulvaniitty

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tulvaniitty’Ihastuin tämän kirjan kansikuvaan, silkkihaikaroihin ja tyyliteltyihin vesihyasintteihin. Minulle käy usein niin ja luulen, etten ole ainoa. Siksi kustantajien pitäisikin kiinnittää asiaan huomiota, mikäli aikovat saada kirjojaan kaupaksi. Eikä ihastus jäänyt vain kanteen. Kirja on valloittava tarina rakkaudesta, surusta, uskollisuudesta ja ahdistuksesta, elämän osia jokainen. Jhumpa Lahirilta on suomennettu nyt neljä teosta ja taidanpa jossain välissä tutustua muihinkin. Helppoa kesälukemista tämä teos ei ole, vaan vaatii keskittymistä ja ajatusta. Suosittelen kuitenkin, lukunautinto saattaa odottaa näiden kansien sisällä.’

Kirja kertoo kahdesta intialaisesta veljeksestä, Udayanista ja Subhashista. Heidän lapsuutensa on leikkiä Kalkutan esikaupunkialueella eikä heitä erota mikään. Myöhemmän elämän kannalta tärkeä on heidän käyntinsä tarkkaan vartioidulla golf-clubilla, sillä siellä he kohtaavat itsensä, erilaisuutensa ja maailmoiden erot. Vanhempana Udayan ajautuu ääriliikkeeseen naksaliitteihin ja suunnittelee väkivaltaisia iskuja maan hallitusta vastaan. Subhash taas matkustaa Amerikkaan opiskelemaan meribiologiaa. Udayan menee naimisiin Gaurin kanssa, mutta saa pian sen jälkeen surmansa poliisin iskussa. Gauri jää yksin ja hän odottaa lasta. Subhash palaa kotiin ja näkee tilanteen vaikeuden. Hän nai Gaurin ja ottaa syntyvän lapsen, Belan, omakseen. He muuttavat Amerikkaan ja Belasta muodostuu nyt koko tarinan keskus.

Perhe asuu Rhode Islandissa, mutta ei ole onnellinen. Onnellisia eivät myöskään ole veljesten vanhemmat Intiassa. Äiti suree poikaansa hautaan saakka, isä harmaantuu ennen aikojaan. Lopulta ei ole enää surijoita ja Subhashin ja Gaurin liitto hajoaa. Kirja etenee aina nykyaikaan saakka siihen kuinka Bela yrittää selvitellä välejä äitiinsä ja kuinka hänellekin on vaikeaa elää kahden kulttuurin rajapinnassa, vaikka hän ei koskaan ole elänytkään Intiassa. Onko hänen tyttärensä Meghna jo päässyt vapaaksi sukupolvien taakasta?

Kirjailija on itse taustaltaan intialainen, vaikka onkin syntynyt Lontoossa ja kasvanut Rhone Islandissa. Hän tuntee kahden kulttuurin eron ja on osannut tuoda sen onnistuneesti esiin kirjassaan. Poikien erilaisuus, heidän ajatuksensa, haaveensa, toimintansa on hyvin kuvattu. Elämä vuosisataisten perinteiden puristuksessa ei mene jättämättä jälkiä. Gauri kärsii anopin surun ja vihan keskellä, Subhash kokee velvollisuutta ja ottaa veljensä lesken mukaansa, mutta ei hänkään pysty muuttamaan sitä ilmapiiriä, mikä on kasvanut kiinni intialaiseen naiseen ja perinteeseen.

Kirjan onnettomin on Gauri, joka yrittää vimmatusti elää länsimaalaisittain, opiskella filosofiaa, tehdä tutkimusta, lukea ja taas lukea, mutta joka ei sitä kautta löydä onneaan. Hän repii itsensä väkisin eroon ja yrittää löytää elämän, mutta jää yksin, totaalisen yksin. Toinen nainen, veljesten äiti, ei koko loppuelämässään pääse irti kuolleesta pojastaan, vaan pesee tämän muistokiven joka päivä tulvaniityllä ja vie tuoreet kukat kivelle pojan muistoksi, joka päivä. Kolmas etsijä on tytär Bela, joka etsii itseään maatiloilta, toreilta ja kiertolaisen elämästä, mutta löytää sen vasta kun saa tietää totuuden.

Kirjan yksi keskeinen aihe onkin salailu. Onko se yleismaailmallinen ilmiö? Kun Bela ei tiedä oikeaa isäänsä, hän on tavallaan onnellinen, mutta etsivällä kannalla. Kun hän saa sen vihdoin kuulla, hän suuttuu, mutta löytää itsensä. Kirjan kaikki henkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joilla on puutteensa ja mahdollisuutensa. He eivät osaa käyttää niitä, eivät löydä itseään elämän rattaissa, vaan ajautuvat virran mukana, ottavat vastaan kolhuja ja epäonnistumisia, ovat mukana elämässä voimatta siihen kovinkaan paljon vaikuttaa. Ehkä aika tyypillistä elämää, ei sankareita, ei luusereita.

Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Se avaa onnistuneesti kahden kulttuurin ristiriitaa ja antaa lohtua myös omaan vajavaiseen elämään.

Lahiri, Jhumpa: Tulvaniitty. Tammi, 2014, (suom. Sari Karhulahti). 438 s.

Kalmantanssi

Julkaistu , kirjoittanut
2

kalmantanssi’Luin pari viikkoa sitten Milja Kauniston esikoiskirjan Synnintekijä ja koska tarina jäi pahasti kesken, oli tartuttava myös tähän toiseen osaan. Yllättävän taitavasti kirjailija vie tarinaa eteenpäin ja on nähnyt paljon vaivaa saadakseen 1400-luvun ihmiset elämään kirjoissaan. Synnintekijä luotaa nuoren Olavi Maununpojan opiskelua Pariisin yliopistossa ja hänen suhdettaan opiskelutoveriinsa Miracle de Servièresiin. Salaisuudet avautuvat kirjan lopulla ja saavat uutta puhtia tässä toisessa osassa. Tässä muutama hajanainen kommentti kirjasta.’

Synnintekijä-kirjan jatko-osassa Olavi Maununpoika saa isältään Maunu Tavastilta kirkkoherran paikan Kirkkonummelta, mutta joutuu pian naisen viettelemäksi ja pakenee takaisin Pariisiin Sorbonnen yliopistoon. Seurakseen hän saa toisen kotimaassaan ryvettyneen, priori Johanneksen. Pariisi ei ole kuitenkaan mitään, kun siellä ei ole Miraclea. Niinpä Olavin opiskeluista ei tahdo tulla mitään. Myöskään Pariisin ilmapiiri ei ole entisensä. Opikelijat ja opettejatkin ovat kaikonneet pahan paisetaudin, mustan surman, tieltä. Tauti tappaa kaikki ikään, sukupuoleen tai asemaan katsomatta.

Yliopiston johdossa on edelleen piispa Cauchon. Tämä on pääsyyttäjänä, kun tuomitaan Jeanne D’arcia, Orleansin neitsyttä. Niinpä hän lähettää Olaus Magnin englantilaisten ylläpitämään vankilaan vakoilemaan ja ottamaan selvää tytön toimista. Syynä lienee se, että Olaus osaa erottaa naisen miehestä. Tämä piikki viittaa suoraan Miracleen, jonka oikeudenkäynti odottaa Jeannen jälkeen. Olaus tapaa neitsyen eikä löydä tästä mitään syytä mihinkään. Samalla hän kuulee niin paljon valtion salaisuuksia, että voisi niillä hajottaa koko Euroopan sen hetkisen järjestelmän.

Olaus keskittyy kuitenkin tuhoamaan ainoastaan piispa Cauchonin. Jeanne tuomitaan tunnetusti roviolle ja sen jälkeen kutsutaan Miracle yliopiston kurinpitoryhmän eteen vastaamaan kysymykseen sukupuolestaan. Kreivi on kuitenkin sairastunut ruttoon ja selviää siitä vain vaivoin eikä pysty matkustamaan Pariisiin vastaamaan syytöksiin. Olaus puolustaa ystäväänsä ja saa yllättävää tukea. Hän myös pääsee päämääräänsä, tapaa Miraclen ja jättää piispalle ajattelemisen aihetta.

Toinen osa on pitkästyttävämpi kuin ensimmäinen. Pitkään vatkataan Orleansin neitsyen oikeudenkäyntiä ja Ranskan valtion politiikkaa. Kun ihmisten määrä on suuri ja kiemurat juonitteluineen hallitsemattomat, tahtoo lukija mennä sekaisin.

Jotenkin kavahdin tätä aihetta, koska päähenkilöt ovat todellisia ja tarina kuitenkin ainakin puoliksi fiktiivinen. Tässä esimerkiksi piispa saatetaan aika kummalliseen valoon sodomian, murhien ja lahjusten muodossa. Toki hän varmaankin on ollut paha, sitä todistavat myöhemmät sukupolvet, jotka syyttivät häntä Jeanne D’arcin polttamisesta. Kirjailija Bernard Shaw muistaaksen näytelmässään Pyhä Johanna kaivattaa piispan haudastaan ja heittää viemäriin. Kuitenkaan hän ei enää pysty puolustautumaan tämän kirjan syytöksiä vastaan.

Lisäksi kirja tuo esiin suuren joukon vehkeilyjä ja salaliittoja Ranskan kuninkaiden, piispojen ja inkvisiittoreiden tekemiksi, joissa Jeanne väitetään mieheksi ja kuninkaaksi ja vallanperijäksi ja milloin miksikin. Historia ei näistä puhu mitään. Myös päähenkilön toimiin on kirjoitettu sellaisia asioita, jotka eivät tee hänelle kunniaa. Näistäkään ei historian kirjoissa mainita sanan sanaa. Olaus Magni oli oppinein maamme keskiaikaisista piispoista ja hoiti virkaansa huolella, eli Paavali Justenin sanoin: ’erittäin oppinut kaikissa tieteissä ja erittäin harkitsevainen käytännön toimissa’. Kirja ei anna tätä loppuosan kuvaa hänestä.

Sinällään molemmat kirjat ovat hyvää viihdettä, eihän niitä pidä ottaa totena vai pitääkö? Odotan jo seuraavaa osaa, sillä tokihan Olavin harharetket Ranskanmaalla on saatava päätökseen.

Kaunisto, Milja: Kalmantanssi. Gummerus, 2014. 399 s.

Ilta on julma

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ilta on julma’Juhannuksen jälkeisen viikon sadesäät pitivät pirtillä ja oli aikaa lukea kesän pakollinen jännityskirja/dekkari/ salapoliisiromaani, tällä kertaa ehkä jotain siltä väliltä. Karo Hämäläinen tunnetaan paitsi kirjailijana myös talousasioihin perehtyneenä toimittajana ja arvostelijana. Hänen viime kesänä ilmestynyttä kirjaansa kuvataan irtiotoksi hänen edellisistä talousasioita pohtineista kirjoistaan. En ole niitä lukenut, joten en osaa ottaa siihen kantaa. Ilta on julma on julma kirja. Sen tarina jäi moneksi päiväksi kummittelemaan mieleen, enkä tiedä, oliko se sen arvoista. Lukekaa ja kokekaa – mitä siitä sitten saattekaan irtti!’

Kirja on alaotsikoitu tragediaksi ja sitä se onkin. Kun puhutaan pohjoismaisesta jännitysromaanista, yleensä ajatellaan rikoksilla ja verellä mässäileviä ruotsalaisia tai norjalaisia kirjailijoita. Hämäläisen teosta voitaisiin verrata lähinnä Agatha Christien tuotantoon. Tapahtumapaikka on agathamaisesti suljettu lontoolaisen pilvenpiirtäjän luksushuoneisto, johon kaksi suomalaista pariskuntaa asettuu syömään hyvin ja viettämään kosteaa iltaa.

Robert on menestynyt ja rikastunut keinottelija, joka on nainut itselleen luksusvaimon Elisen. Tämä tuntuu olevan tarinassa kuin väärään paikkaan sijoitettu koriste-esine. Siitä huolimatta Mikko on rakastunut häneen ja he ovat viettäneet aikaansa lähinnä helsinkiläisessä hotellissa. Mikko, Robertin koulutoveri ja ystävä, on tutkiva journalisti, joka kaivaa esiin ihmisten väärinkäytöksiä ja salaisuuksia tehdäkseen niistä sensaatiojuttuja mediaan. Hänen vaimonsa Veera on ronski lääkäri, jolla vuorostaan on intiimi suhde Robertin kanssa. Salaisuuksia on siis ihan tarpeeksi ja vanhoja luurankoja kaapit täynnä. Menneisyydestä nousee hetkellisesti esiin myös kuollut Maarit, Robertin rakastettu ja Veeran paras ystävä. Kun sekaan sotketaan lisäksi myrkkyjä, syanidia, shamppanjamiekka ja epämääräinen ruisleipä, on soppa katettu nautittavaksi runsaan alkoholin kera. Kustantajan esittelyn mukaan jälkiruokaa saavat nauttia vain eloonjääneet.

En ihan ymmärrä, miksi tällaisia kirjoja kirjoitetaan. Taas kerran totean, etten ole rikos- enkä salapoliisikirjojen ystävä, petyn ja tulen huonolle tuulelle. Elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi myrkkyihin ja juonitteluihin. En usko todellisen elämän olevan millään asteella tällaista enkä jaksa kiinnostua myöskään tämäntapaisista saduista. Olen varmaan tosikko.

Kirja on tragedia Shakespearen pahimpaan näytelmätyyliin. Jo kirjan alkulehdiltä saa lukea, että vain yksi pakenee, vain yksi selviää hengissä, mutta kirjan lopulla vasta selviää, kuka se neljästä on ja samalla voi arvata, mitä hänellekin tapahtuu. Jääkö kentälle ketään pystyyn kunnon kreikkalaiseen tragediatyyliin, eikä nyt voi syyttää asioista jumalia vaan itseään.

Kirjan henkilöt ovat stereotypioita, valheellisia, pinnallisia ihmisiä, joiden ajatus humalassa ei kulje järjen mukana. Kun nainen heiluttelee shampanjamiekkaa tappaakseen, tulee mieleen Uma Thruman elokuvassa Kil Bil. Yhtä absurdilta se tuntuu tässäkin. Kun kuppeihin ripotellaan syankaliumia tulee mieleen Agatha Christien ylhäisöpiirien murhat kuun kumottaessa verhojen takaa ja kynttiän luodessa varjoja seinille. Kun syanidikapseli piilotetaan taskuun ja haetaan hetkeä rikkoa se toisen juomalasiin, tulee mieleen 2. maailmansota ja sen loppuasetelmat.

Onko kirja kirjoitettu symbolistisesti kuvaamaan ihmisen tyhmyyttä? Nykyaikana ei kukaan voi kuvitella pääsevänsä pakoon turvakameroiden täyttämästä maailmasta, jossa jokainen ostos, jokainen matka reksiteröityy tietokoneille, vaikka kuinka ajattelisi olevansa syytön. Enää ei voi anonyyminä matkata piiloon, sen luulisi niin toimittajan, pörssimeklarin kuin lääkärinkin tietävän. Niin humalassa ei kukaan ole matkatessaan kuitenkin selväjärkisesti halki Euroopan. Kirjassa on varmaan jokin juju, jota en tajua. Toinen asia on sitten, onko syytä tajutakaan. Kirja saattaa olla hyvin kirjoitettu. Sitä oli helppo lukea vaikka minäkertojat vuorollaan menivätkin joskus sekaisin. Loppukaneettina voisi sanoa, että rakenne on hyvä, sanoma ei.

Hämäläinen, Karo: Ilta on julma. WSOY, 2013. 345 s.

Perunkirjoitus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Perunkirjoitus’Kesällä ei kauhean paljon ehdi lueskella, mutta jotain kevyttä kumminkin. Roope Lipastin Rajanaapurit oli sen verran hulvaton kirja, että tartuin innolla hänen toiseen kirjaansa. Naapurikirjassa pilailtiin täysin erilaisten naapurusten kustannuksella ja samalla filosofoitiin ja maisteltiin elämää. Nyt mukana ovat veljekset, jotka matkaavat perunkirjoitukseen toiselle puolelle Suomea. Mutta ehkä enemmän ajatuksia tuohon alapuolelle. Kannattaa tutustua tähän hauskaan veikkoon.’

Jalmari on kuollut ja perunkirjoitus on suoritettava. Nelikymppiset veljekset, Janne ja Teemu, matkaavat halki Suomen Imatralle suuren perinnön toivossa ja luotaavat samalla mennyttä elämäänsä verrattuna Jalmarin elämään. Jalmari ei ole heidän sukulaisensa vaan isoäidin vanhalla iällä ottama puoliso. Testamentti kuitenkin on laadittu niin, että veljekset ovat perijöiden joukossa.

Matkalla sattuu kaikenlaista: liftarit osoittautuvat narkkareiksi, motellissa väännetään kättä ja hankitaan yökaveria, ollaan kolarissa ja romutetaan auto, tullaan kolhuille yltä ja päältä, moneenkin kertaan. Yllätys toisensa jälkeen paljastuu niin Jalmarin elämästä kuin nuoremman veljen Jannekin elämästä, eikä vanhempi velikään, joka toimii minä-kertojana kirjassa, jää muita huonommaksi. Lapsuuden traumat muistuvat mieleen, saavat selityksiä ja aiheuttavat edelleen katkeruutta veljesten välille. Koko ajan matkassa on myös Jalmari, uurnassa, menossa kohti lopullista sijoituspaikkaansa. Hän unohtuu milloin minnekin, huoltoaseman vessasta baarin tiskille, mutta seuraa uskollisena loppuun saakka. Onhan hänelle näyetttävä paikat, jotka ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä.

Mukana kulkee myös Elli, Jannen ex-puoliso, johon myös Teemu on rakastunut ja myös osaltaan aiheuttanut eron. Elli on veljesten puheissa ja ajatuksissa mukana, mutta salaisuutensa Ellilläkin on eikä nekään ole niitä pienimpiä. Lopulta päädytään Imatralle, kaikki neljä. Perunkirjoitus voidaan suorittaa, tosin vähän epätavallisessa paikassa, sairaalassa. Toimitus tuo odotetusti uusia yllätyksiä eivätkä ne lopu edes siihen, kun Jalmari vihdoin viimein päästetään Puruveden aaltoihin.

Kirjalla Rajanaapurit debyyttinsä tehnyt Lipasti päästää tässäkin kirjassa hulvattoman huumorinsa valloilleen. Joka luvun lopussa on uusi yllätys ja koukku viemään lukijan seuraavaan lukuun. Elämänviisaus, tulkinnat ja yleistykset seuravat mukana tässä kuten edellisessäkin teoksessa. Veljekset näkevät elämän nyt toisenlaisena kuin lapsena, jolloin kaunat ja riidat luotiin. He olivat ja ovat erilaisia lähes vastakohtia toisilleen. Tässä toistuu Rajanaapureiden vastakkainasettelu.

Kun elämää on virrannut runsaasti ohi puhumattomuuden, on yllätyksiä selvästi odotettavissa ja niitä myös tulee eikä Teemu aina ymmärrä niistä puoliakaan. Miksi Jannen taskumatissa on mansikkamehua? Miksi Jalmari ei kertonut mitään perheestään? Miksi Elli on niin vaitonainen? Kumpi todellisuudessa on isä? Miksi poliisi on kiinnostunut Jalmarin kuolemasta? Kuka kävi ketäkin katsomassa, niin äitiä kuin Jalmariakin? Kuka oli oikeassa, kuka väärässä? Kaikkiin kysymyksiin kirjassa ei ole vastauksia ja hyvä onkin, jää myös lukijalle jotain mietittävää. Teksti on hiottua ja sujuvaa, huumori hersyvää ja vertaukset sattuvia. Voiko hyvältä kesäkirjalta muuta toivoa?

Lipasti, Roope: Perunkirjoitus. Atena, 2013. 288 s.