Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Limaa!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

savihäkkinen

”Kun näkee jotain ylläolevan kaltaista, hieraisee ensin silmiään ja sitten sulkee ne kokonaan, jospa se kummallisuus olisikin vain näköharhaa. Kun se ei ole sitä, alkaa ihmetellä ja käännellä päätään puolelta toiselle ja lopulta uskoo, että on tavannut jotain ainutlaatuista. Eikö niin?’

Savihäkkinen (Cribraria argillacea) ei liene kovin harvinainen, mutta minun tielleni se osui ensi kerran pari viikkoa sitten kylätien varresta lahokannon kupeesta melko varjoisalta ja kostealta paikalta. Ei siitä tee ihmeellistä se, että siinä on noin valtavasti kuplannäköisiä osasia eikä se, että se on niin hauskannäköinen, eikä sen värikään, vaan se, että tämä otus on minulle aivan uuden eliöryhmän edustaja, ryhmän jonka opin tuntemaan vasta muutama kuukausi sitten. Eliö kuuluu nimittäin limasieniin ja ne taas eivät enää kuulukaan mihinkään, vaan ovat yksi eliökunnan pääsukuhaaroista, sellaisista kuin aikaisemmin olivat vain kasvit, eläimet, sienet ja bakteerit. Limasienet on siis oma ryhmänsä, hyvin lähellä ameeboita.

Limasienet ovat lisäksi eläinten ohella toinen ryhmä, joka liikkuu paikasta toiseen omin avuin, ei siis tuulen, jonkin toisen eliön tai veden avulla, vaan itse. Ne ryömivät limakkona, yhdyskuntana, paikasta toiseen. Tosin liike on hyvin hidasta, mutta kuitenkin, tänään täällä huomenna tuolla. Näin savihäkkinenkin.

Kaiken tämän ja paljon enemmänkin opin uudesta hienosta Limasienikirjasta, joka ilmestyi kesän alussa. Aikaisemmin tiesin tästä ryhmästä vain huhupuheita ja tunsin paravoin ja sudenmaidon. Nyt olen selaillut kirjaa antaumuksella ja oppinut koko ajan lisää ja ihmetellyt. Kyllä luonto on monimuotoinen ja rikas. Tällaisiakin on. Tosin näiden kerääminen ja tallentaminen, jopa tunnistaminen on hyvin vaikeaa ja en heti alkuun aiokaan opetella kaikkia Suomen yli kahtasataa lajia, mutta vähitellen, kun ne vastaan ’kävelevät’.

limasienet_kansiTässä on kirjan kansilehti. Jo siitä näkee, kuinka värikkäästä ja hauskasta eliöryhmästä on kyse. Marja Härkönen ja Elina Sivonen ovat tehneet hienon työn saattamalla tutkimustuloksensa kaikkien katseltaviksi. Siitä heille kaunis kiitos. Kirja on paitsi kaunis, niin myös hyvin seikkaperäisesti kirjoitettu. Kun luin sitä ensi kerran kesän alussa, teki mieli heti rynnätä metsään etsimään kaikkea tuota kaunista. Sitten luin eteenpäin ja totesin sen olevan enemmän kuin haastavaa. Eliöt ovat pieniä, niitä on vaikea havaita oikeaan aikaan, sillä ne muuttavat muotoaan ja ne ovat monetkin melko harvinaisia. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta ja niinpä olen jo bongannut paitsi savihäkkisen niin myös paravoin ja sudenmaidon.

Lajien suomalaisista nimistä suuri osa on annettu tätä kirjaa tehtäessä ja mielestäni tässä on onnistuttu loistavasti. Koska kyse on pienistä eliöistä, sopii diminutiivimuoto niille hyvin. Niinpä nyt Suomessa asustaa suuri joukko eliöitä, joilla on nimessään tuttu sana: häkkinen, varjonen, vähänen, silonen, kuuranen, nuoranen, takkunen, tupponen tms. Vain vanhat tutut paravoi ja sudenmaito poikkeavat linjasta. Oikeastaan olisin toivonut yhden nimen kyllä muuttuvan. Kun sanoo katselevansa ja etsivänsä limasieniä, niin kuulijalle tulee yleensä äglöttävä olo ja kun kyseessä ei edes ole sienet. Olisiko koko ryhmälle voinut antaa jonkin kauniimman tai sopivamman nimen, esim. ryömijät tai vaeltajat. Onhan määmyyräkin saanut luovuttaa nimensä ja muuttua kontiaiseksi ja partatiaisesta tuli viiksitimaali.

Kun en niitä kesän alussa löytänyt, olin väärään aikaan niitä etsimässä. Nyt on se aika. Syksyllä nämä kummajaiset ryömivät koloistaan meidän löydettäviksemme, joten sienimetsässä kannattaa katsella pienempiäkin väriläiskiä tarkkaan. Kirjasta löytyvät sitten ohjeet, miten näitä otuksia pitää tallentaa tai kerätä kokoelmiin.

Härkönen, M. & Sivonen, E. 2011: Limasienet (The Myxomycetes of Finlans). -Norrlinia 22: 1 – 224.

Hiljainen amerikkalainen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Hiljainen amerikkalainen’ Graham Greene on aina ollut yksi suosikkini kirjailijoiden joukossa. Hänen älykkäät dekkarihenkiset tarinansa ovat viihdyttäneet vuodesta toiseen aina silloin, kun olen kyllästynyt näihin nykyisiin kovin teknisiin dekkareihin, joissa ruumiita tulee liukuhihnalta ja juoni on karannut kirjailijalta jo teoksen puolivälissä. Greene olisi ansainnut Nobelin palkinnon, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt saada. Monella on muistissa varmaankin tarinat Harry Lime – kolmas mies tai Miehemme Havannassa tai ne monet muut kirjat joista on tehty viihdyttäviä elokuvia. Ehkä hänen kohtalonsa olikin se, että häntä pidettiin liikaa viihdekirjailijana. Sitä hän olikin, mutta myös paljon muuta. Kannattaa tutustua, hänen kirjansa eivät vanhene!’

Hiljaisen amerikkalaisen juoni on oikeastaan aivan tavallinen kolmiodraama, mutta sen lisäksi siinä on paljon muutakin. Thomas Fowler on englantilainen lehtimies ja hänen toimipaikkansa on Vietnamissa 50-luvulla, siihen aikaan kun Ranska kävi Indo-Kiinan sotaansa ennen amerikkalaisia. Hän asustaa nuoren vietnamilaistytön Phuongin kanssa. Miehellä on kuitenkin vaimo Englannissa, joka ei tahdo antaa hänelle avioeroa. Phuong on nuori, elämänhaluinen, hyvästä perheestä oleva nainen, jonka tulevaisuutta etenkin hänen sisarensa ajaa. Tarkoituksena on saattaa tyttö avioon ja parempaan elämään kuin nykyinen. Tämän tarjoaisi ulkomaalainen mies, joka sitoutuisi pitämään huolta Phuongista ja samalla koko suvusta.

Sitten Saigoniin saapuu nuori amerikkalainen Pyle, joka on ’taloudellisen avun valtuuskunnan’ virkailija. Hän uskoo tuovansa maahan demokratiaa, hyvinvointia ja vakautta amerikkalaiseen tapaan. Toisaalta hän ei tiedä yhtään mitään maan historiasta eikä kulttuurista. Hän toisi mukanaan amerikkalaisuuden, joka olisi turva juuri Phuongin kaltaiselle tytölle. Pyle rakastuu ja siitä alkaa loputon keskustelu siitä, mikä Phuongille on parasta. Thomas haluaa hänen parastaan omassa maassa ja omassa kulttuurissa, Pyle veisi hänet mukanaan ja kasvattaisi amerikkalaiseksi omassa kulttuurissaan. Lehtimiehellä ei ole tarjottavana tulevaisuutta, koska hän on naimisissa ja hänen toimipaikkansa voi koska tahansa vaihtua lehden päähänpistojen ja maailmantapahtumien mukaan. Hänellä ei ole myöskään halua elää, hän etsii kuolemaa, uhmaa sitä ja toivoo sitä. Pyle on täydellinen vastakohta, uhkuu voimaa ja ajatuksia.

Vietnamissa taistelee useita eri joukkoja. Vietminhin kapinalliset kylvävät kauhua kaupungissa heittelemällä käsikranaatteja niin, että rakennusten ikkunat on täytynyt peittää verkoilla, joista kranaatit eivät pääse läpi. Lisäksi on kenraali Tse, joka käy omaa sotaansa vuorilla. Ranskalaiset yrittävät rauhoittaa miehittämäänsä maata, mutta kärsivät yhä enemmän tappioita, joista lehtimiehet eivät saa kertoa. Kansa katsoo sivusta ja kärsii niin kuin aina tällaisissa sodissa. Taistelulentäjät kylvävät pommeja heidän niskaansa ja polttavat heitä ja heidän omaisuuttaan napalmilla. Sitten tulevat amerikkalaiset tarkoitaen hyvää, mutta täysin epäonnistuneella taktiikalla. Pyle tuottaa maahan muovin raaka-ainetta ja siitä Tsen joukot valmistavat muovipommeja, polkupyörän pumppuja. Nämä aiheuttavat vähän tuhoa mutta paljon pelkoa. Lopulta kokonainen tynnyri räjäytetään ja paljon sivullisia sivilejä saa surmansa. Nyt Pylen touhuihin on saatava loppu.

Kirja on aivan loistavasti kirjoitettu. Jo kirjan alussa kerrotaan Pylen kuolemasta. Takaumissa sitten kuvataan kuinka hän ryöstää Phuongin itselleen ja lupaa hänelle maat ja mannut Amerikassa. Sekin käy selville jo alussa, että Thomas on jotenkin sekaantunut hiljaisen amerikkalaisen kuolemaan, mutta vasta kirjan lopussa kerrotaan miten.

Kirjan kieli on joustavaa, ironisella huumorilla höystettyä ja traagista. Oikeastaan Greene on ennustaja, sillä kirja on kirjoitettu kauan ennen kuin amerikkalaiset joutuivat korviaan myöten liemeen Vietnamissa 70-luvulla ja kuitenkin hän hyvin uskottavasti kuvaa ne virheet, joihin amerikkalaiset sitten aikoinaan syyllistyivät ja syyllistyvät edelleen. He kuvittelevat omaa malliaan maailman parhaaksi, aliarvioivat vastustajansa henkisen tason ja kulttuurin voiman, luulevat omistavansa ainoina demokratian aatteen ja eivät näe omaa nenäänsä pidemmälle. Pyle on tyypillinen amerikkalainen: röyhkeä vaatimuksissaan, tietämätön suunnitelmissaan ja toimissaan, rämäpäinen sotkiessaan menoillaan ja toimillaan valmiita operaatioita ja tietämätön uskoessaan olevansa oikeassa.

Kirja antaa loistavan kuvan sen ajan elämästä, ja historia todistaa kirjailijan olleen oikeassa. Minä-kertojan englantilainen huumori tuntuu joskus jopa sarkasmilta tai lukija miettii, voiko joku suhtautua noin tyynesti toisen mielivaltaan ja röyhkeyteen. Hienovaraisesti kirjailija kuitenkin johdattelee tarinansa loppuun. Ehkä heikoin lenkki löytyykin loppuratkaisusta, nykyään sitä kutsuttaisiin kliseemäiseksi, mutta ehkä se 50-luvulla oli tuoreempi. Toisaalta mikä olisi ollut parempi loppu tarinalle, jossa Thomas oli saanut jo aivan tarpeeksi kärsiä toisten mielivallasta.

Kirja kuvaa hyvin myös sodan mielettömyyttä ja sitä, ettei meidän ulkopuolisten pitäisi lähteä soitellen sotaan, jos pitäisi ollenkaan. Amerikka on aina valmiina kuin partiopoika auttamaan konflikteissa, vaikka tieto ja taito puuttuvat. Se ei ole oikein, ei silloin eikä nyt.

Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen (1955). Suom. Jouko Linturi. Tammi 2009 (Keltaiset pokkarit). 280 s.

Suomen jäkäläopas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


jakalaopas_kansi’Kevään tähänastinen ilouutionen numero yksi on ollut uuden jäkäläoppaan ilmestyminen – vihdoinkin. Olen monesti murissut, kun uhanalaiskirjoja kyllä ilmestyy läjäpäin, mutta tavallisia perusoppaita ei tahdota saada aikaan ei niin millään. Kuitenkin me, jotka emme ole alan ammattilaisia, tarvitsemme perustietoa, jotta voimme erottaa sitten ne harvinaisuudetkin. Jäkälien osalta tämä puute on nyt vihdoin korjattu. Edellisestä jäkäläkasviosta ehtikin kulua jo melkein viisikymmentä vuotta. Oppikouluaikaisen biologianopettajani Rainar Hakulisen kirja on kyllä hyllyssäni, mutta sen käyttäminen ei ole enää aikoihin ollut riittävää.’

Suomen jäkäläopas on kaunis teos. Itse kuvatessani jäkäliä olen aina ihaillut niiden värien ja muotojen rikkautta. Kun katsoo sateen kostuttamaa puun kylkeä tai tihkuvetistä kalliopintaa, ei voi kuin ihmetellä sitä rikkautta, minkä jäkälät pinnoille loihtivat. Kirjassa on loistavia kuvia, vaikka tietenkin aina haluaisi enemmän. Nyt jokaisesta lajista on yksi kuva ja yleisosassa joitakin lisää. Kuvien tarkkuus riittää joissakin tapauksissa jopa määritykseen, ainakin niistä pääsee jyvälle, mistä lajia tulee etsiä. Kuviin onkin kirjassa kiinnitetty erityistä huomiota, mikä on hyvä asia.

Kirja esittelee noin neljäsosan maamme jäkälistä eli kaikki lehtimäiset ja pensasmaiset jäkälät, sekä muutamia helppoja rupijäkäliä, joilla on esimerkiksi indikaattoriarvoa laskettaessa kasvupaikan suojeluarvoa, yhteensä 481 lajia. Rupijäkälät on jätetty pois, koska kirja olisi paisunut valtavasti ja lisäksi ne ovat usein vain ryhmän asiantuntioiden lajilleen määritettävissä. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että ne harrastajaakin kiinnostavat. Jokaisesta lajista on ensin ulkonäköesittely, sitten lajin kemiallinen rakenne, kasvupaikat ja levinneisyys. Lopuksi kerrotaan vielä lajista yleistä ja esitellään ne lajit, johon sen voi sekoittaa.

Monesti, kun ryhtyy jotain jäkälälajia määrittämään, ei osaa asettaa sitä edes oikeaan lajiryhmään, sukuun tai heimoon. Kirjassa on määrityskaavat sellaisista suvuista, joissa on lajeja enemmän kuin neljä. Lisäksi kirjan lopussa on yksi määrityskaava, jolla voi selvittää karvemaisia jäkäliä. Tämä on hyvä, sillä ainakin itsellä on käynyt niin, että saatan päätyä hienoon ja harvinaiseen lajiin, kunnes huomaankin, että se on ihan eri suvun laji ja kaiken lisäksi tuiki tavallinen. Tämän lisäksi koko taksonomia on ollut viime aikoina käymistilassa, kun sukuja on pilkottu pienemmiksi ja lajien nimiä vaihdettu uusien tietojen valossa. Heimotasohan on edelleen sekaisin eikä kirjassa siksi lajeja olekaan esitelty heimojärjestyksessä vaan sukujen aakkosjärjestyksessä.

Kirjassa on myös lajien levinneisyyskartat luonnonmaakuntajaolla. Tämäkin on hyvä asia, sillä nyt voi heti heittää vain karttaa vilkaisemalla osan lajeista sivuun, kun määrittää EH-alueen jäkäliä. Tuskin siellä tavallisessa metsässä kasvaa mitään tunturijäkäliä. Toisaalta joidenkin lajien suhteen saa olla tarkkana, sillä vaikka lajit onkin merkitty maakunnittain, niin niiden paikkatietoihin tulee jatkuvasti uusia tietoja ja levinneisyydet saattavat vaihdella. Löysinpä kirjasta yhden omankin löydökseni, jonka olin unohtanut ilmoittaa ja niinpä PH-alueella ei ole merkintää kääpiökilpijäkälästä (Dermatocarpon meiophyllizum), jonka löysin Jyväskylän Leppäveden luodolta muutama vuosi sitten hiihtoretkellä. Olisihan sekin tieto siellä saanut olla, mutta tästä kömmähdyksestä saan syyttää vain itseäni.

Kirjoitusvirheitä tai muita epäolennaisuuksia en ole ryhtynyt kirjasta etsimään. Minulle se tulee olemaan seuraavat vuodet jäkälämaailman raamattu ja kulumaan käytössä, vaikka täytyy sanoa sen miinukseksi, että kirja painaa aivan tolkuttomasti maastoon kannettavana, mutta tieto painaa eikä pidä valittaa.

Stenroos, S., Ahti, T., Lohtander, K. ja Myllys. L. (toim.): Suomen jäkäläopas (2011). Norrlinia 21: 1 – 534. Kasvimuseo. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki.

Elefantin matka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


elefantin matka’Suuri kirjailija on kuollut, eläköön hänen kirjansa! Vaikka Saramagon ajatusmaailma poikkeaa omastani kuin yö päivästä, niin hänen kirjojensa pohtiva sanoma on yhä tuoretta ja virkistävää. Eihän meidän tarvitse olla asioista samaa mieltä, mutta voimme ajatella yhdessä ja pohtia asioita eri kannoilta. Suurin odotuksin tartuin kirjailijan viimeiseen teokseen, enkä pettynyt, vaikka se onkin erilainen kuin aikaisemmat.’

Viime vuonna kuolleen kirjailijan viimeinen teos on todellisuuspohjainen kertomus 1500-luvun puolivälistä. Siinä kerrotaan Salomo-nimisen elefantin ja tämän intialaisen hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin. Portugalin kuningas Juhanna III antaa Intiasta tuottamansa unohdetun ja ikivanhan elefantin lahjaksi vaimonsa serkulle Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Pitkä matka halki eteläisen Euroopan alkaa.

Espanjan rajalla portugalilaiset luovuttavat lahjan arkkiherttualle sotaväenosastojen pitäessä huolen, että se tapahtuu sääntöjen mukaan eikä maiden rajoja loukata. Samalla Salomo-nimi muuttuu Suleimaniksi ja Subhro-nimi Friziksi, nimiksi joista kumpikaan ei oikein pidä. Maksimilianin seurue koostuu kyrassieeriosastoista, huoltovankkureista, joissa kuljetetaan heinäpaaleja ja vesisaavia sekä itse arkkiherttuan hovista. Karavaani herättää reittinsa varrella suurta huomiota, koska harva sen ajan ihminen on koskaan nähnyt niin suurta eläintä. Salomo/Suleiman kulkee hoitajansa opastamana ja tekee, mitä tämä käskee. Tarina kertoo, kuinka Subhro pyrkii arkkiherttuan suosioon elefantin avulla. Salomo polvistuu Padovassa Pyhän Antoniuksen basilikan edessä ja osoittaa näin kunnioitustaan katoliselle kirkolle. Tätä tapausta pidetään suurena ihmeenä ja kannanottona Lutherin harhaoppeja vastaan. Näin kulkue osallistuu jopa maailmanpolitiikkaan. Tosin samalla Subhro lankeaa rikkauksien pyyntiin ja joutuu arkkiherttuan epäsuosioon.

Jännittävät hetket karavaani kokee ylittäessään läntisen Välimeren Genovaan ja kahdessa lumen täyttämässä alppisolassa, Isarcon ja Brennerin solissa. Niistäkin selvitään ja matka jatkuu Inn-joen laaksoa pitkin. Linzissä Salomo pelastaa pienen tytön tallautumasta saattueen jalkoihin ja saa näin lähtemättömän aseman ihmisten mielissä aina kuolemaansa asti. Myös Maksimilianin suosio on sillä taattu.

Kirja on samaa vanhaa kerrontaa kuin muutkin kirjailijan teokset. Vaikka se oikeastaan on vain matkakirja, jossa kuljetaan paikasta A paikkaan B, niin samalla siinä pohditaan sen ajan yhteiskunnallisia oloja ja vertaillaan niitä kertojan ajan oloihin. Kirjassa käydään läpi kulttuurieroja, yhteiskuntarakenteita, ruokia ja tapoja niin Euroopan eri maissa kuin Intiassakin. Subhro on kirjan keskushahmo, jonka kautta kerronta tapahtuu. Hän vertaa matkan aikana Eurooppaa omaan Intiaansa ja siinä kirjailija arvioi hyvinkin terävästi ikään kuin ulkopuolisen silmin silloisen Euroopan sivistystä, unohtamatta nykyistäkään. Siinä kuvastuvat selvästi kirjailijan aiemmat teemat, vallanhimo, oman arvon pyynti, kirkonvastaisuus ja yhteiskuntakritiikki. Kynä ei vanhemmiten ole yhtään tylstynyt.

Saramagon kieli on rakenteeltaan omintakeista. Jo muista hänen kirjoistaan tuttua ovat pitkät lauserakenteet, loputtoman tuntuiset kappaleet ja erisnimien kirjoittaminen pienellä kirjaimella, hänen tekstinsä tavaramerkki. Ensin se tuntuu hyvin hämmentävältä, mutta kun rakenteeseen tottuu, lukemisen oikea rytmi löytyy ja lukukokemus vie mennessään. Se tuntuu juuri oikealta. Huomasin vain, kuinka vaikeaa oli etsiä jälkeenpäin jotain tiettyä kohtaa kirjasta, kun ei voinut kohdentaa katsettaan erisnimiin. Kieli on elävää, juuri niin kuin esim. kirjoissa Kertomus sokeudesta, Luola ja Kaikki nimet. Itse juonella ei loppujen lopuksi ole suurtakaan merkitystä, onhan tällaisia matkakirjoja kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Tärkeää on kerronta, tapahtumien kriittinen kuvaaminen ja havainnot, joita matkan aikana tehdään, henkilöiden tavat ja tottumukset. Asioiden pohdinta ja vertailu tekevät tekstistä mielenkiintoisen, ei itse juoni eli vanhan elefantin matkaaminen halki Euroopan. Vaikka silläkin voi olla oma vahva symbolinen merkityksensä: vanha kirjailijahan siinä matkaa halki elmämänsä tai unohdettu ja hylätty nousee vielä kerran tärkeäksi, palvotuksi hahmoksi yli muiden.

Harmi, että Saramago on kuollut. Hän oli virkistävä poikkeus kirjallisessa maailmassa. Hän uudisti ja muutti vanhoja osin luutuneita rakenteita. Jokainen hänen tekstinsä pistää ajattelemaan ja sehän minusta on kirjallisuuden tarkoitus. Tekstit eivät ole jonninjoutavia ja vaikka tämänkin kirjan voisi ajatella olevan pelkkää satua, niin vähänkin syvempi tarkastelu osoittaa sen olevan silkkaa rautaa, maailmankirjallisuutta, ilakointia kielellä, ajatuksilla ja tavoilla. Saramagolla olisi varmaankin ollut vielä useita mahtavia lukukokemuksia meille annettavana. Koetetaan kuitenkin nauttia näistä, joita olemme saaneet, sillä ne ovat sen arvoisia.

José Saramago: Elefantin matka (A Viagem do Elefante). Suom. Sanna Pernu. Tammi 2010. 226 s.

Ylimmät ystävät

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ylimmŠtystŠvŠtLOISTOkansi’Taas tuli luettua tiiliskivi. Taidan pitää pitkistä tarinoista, onhan suosikkejani Tolkienin Tarun lisäksi Pohjantähti-trilogia ja Mobergin Maastamuuttajatkin. No, talvi-iltoina luulisi olevan aikaa lueskella, mutta tämä nykyinen elämänmeno tuo niin paljon muutakin mukavaa, ettei näille vanhoille kunnon tavoille tahdo jäädä aikaa. Tässä kuitenkin muutama ajatus, jospa joku muukin tarttuu kirjaan.’

Tämä teos on tarina kahden pienen ihmisen ystävyydestä ja sitoutumisesta toisiinsa, vakka he asuvat eri maissa, erilaisissa kulttuureissa ja aivan eri tavalla. Mutta kirja on myös kannanotto maailman nykyiseen menoon, globaaleihin päätöksiin, joissa yksilö jää sivuraiteille. Se pursuaa ihanteita ja sankaruutta, uskoa vaikuttamiseen, joka kuitenkin lopussa murskataan voimalla ja väkivallalla. Samalla kun globaali maailma taistelee terrorismin vastaisessa sodassa, pläjäytetään kirjan lopussa lukijan silmille koko kirjallisella raivolla kaikki se mikä valtaa pitävissä närästää.

Kirja kattaa yli 50 vuotta eurooppalaista politiikkaa kylmän sodan aikana, jolloin jokainen vakoili toistaan ja varsinkin rautaesiripun takana kaikki olivat tarkkailtavina eikä kukaan ollut turvassa. Siksi niin Ted Mundy kuin Sashakin ovat koko ajan tiukasti kiinni tekemisissään, virheisiin ei ole varaa edes yksityiselämässä. Heidän idealisminsa ovat erilaiset ja heidän elämänsä on täysin erilaista, mutta kaksoisagentteina he ovat samalla puolella, vaikka eivät sitä aina itsekään tiedä. He tapasivat Länsi-Berliinissä 60-luvun lopulla mielenosoitusten ja vaihtoehtoisen elämän kautta ja joutuivat mukaan politiikkaan aivan kuin vahingossa. Ystävyys ei ole helppoa, kun on jaettava periaatteessa kaikki jopa tyttöystävät, jotta aate etenee. Ted palaa diplomaattipostissa Englantiin ja värvätään pian mukaan tiedustelupalveluun hoitamaan postia itään. Samalla hän saa vähäpätöisen peiteviran British Councilin kulttuuriluotsina. Hän menee naimisiin, saa pojan ja elää aivan normaalia perhe-elämää Englannin maaseudulla. Edes hänen vaimonsa ei tiedä niiden monien pitkienkin ulkomaanmatkojen tarkoitusta, joilla hän ohjaa englantilaisia taiteilijoita itäisessä Euroopassa. Vaimo vain ihmettelee niiden tiheyttä ja sitä, ettei mies ylene tai halua yletä urallaan. Lopulta tämä kaikki johtaa eroon, kun vaimo alkaa tehdä omaa urajohteista politiikkaansa. Ted jää yksin, mutta jatkaa kaksoiselämäänsä. Sasha elää Länsi-Saksassa jatkuvan paineen alaisena Stasin agenttina. Hän saa tietoja Tediltä ja välittää tälle omia tietojaan milloin minkin peitetarinan kautta äärimmäisen kontrolloidusti. Tämänkaltainen ystävyys jatkuu aina Neuvostoliiton romahdukseen saakka. Saksojen yhdistyttä ei agentteja enää tarvita ja ystävyydessä seuraa tauko. Kunnes sitten 2000-luvulla Sasha yllättäen ottaa vielä kerran yhteyttä vanhojen muistojen merkeissä ja ehdottaa viimeistä ideologista keikkaa. Nyt asialla on liikemies Lähi-Idästä ja panoksena länsimaisen kapitalismin tuho ja kaupallisuuden torjuminen. Ideologia on valmis ja miehet ovat valmiit. Keikka törmää kuitenkin menneisyyteen ja seuraukset ovat ystävyksille katastrofaaliset.

Pieni rumpallityttö (1983) oli aikoinaan kirjailijan voimakas kannanotto ihmisten yhteisen elämän puolesta. Siinä englantilainen vakooja ja PLO:n agentti yrittävät yhdessä ratkoa Euroopan juutelais-palestiinalaista kriisiä. Kirja oli sensaatio. Monet muutkin Carrén teokset liikkuvat samassa aihepiirissä (esim. Uskollinen puutarhuri, 2002 ja Mies kylmästä, 1964). Tämä kirja jatkaa samaa linjaa. Sekin pohtii filosofisesti pienten ihmisten asemaa suurissa kuvioissa, ystävyyttä yli rajojen ja niiden vaikeutta. Luin Pienen rumpallitytön joskus 80-luvulla enkä muista siitä juurikaan mitään, joten ennakkoluuloja tähän tarttumisessa ei ollut. En kuitenkaan saanut tästä mitään suuria ajatuksia enkä suuria tunteita. Luin sitä hitaasti kappaleen kerrallaan ja mietin asioiden liittymäkohtia. Mutta samalla tavalla kuin agentit ovat salaperäisiä, oli kirjailijakin, eikä hän kirjoittanut asioita suoraan. Niinpä lukija joutui miettimään syy- ja seuraussuhteita tarkaan ja itsekin huomasin vasta kirjan loppupuolella monia asioita, jotka olisi pitänyt tietää jo alussa. Kirja oli siis vaikeasti lähestyttävissä ehkä niin kuin kaksoiselämää elävä henkilökin. Koko ajan ajatteli jotain muuta, yritti saada selville kumpaa elämää nyt elettiin tai tiesikö tuo saman, minkä minä tai oltiinko nyt sivilissä eikä noita asioiota pidäkään tietää, saatika huudella julki. Tällaisia hiljaisia vaikuttajia on keskuudessamme varmaan tänäänkin. Ei kai ole niinkään harvinaisuus, että edesmenneestä paljastuu kokonaan uudenlaisia piirteitä poismenon jälkeen. Kautta aikojen ihminen on ollut salaperäinen ja parhaat tarinatkin tuntuvat syntyvän kaksoiselämästä, se luo jännitettä.

Kokonaan toinen asia onkin sitten kirjan sanoma. Amerikanvastaisuus ja Bush-inho paljastuvat kirjan sivuilta, samoin kirjailijan tausta kylmän sodan ajan muistiinmerkitsijänä. Tällaisia kirjoja tarvitaan, jotta päättäjätkin pysyvät hereillä, jos he nyt sitten näitä ehtivät lukea tai ymmärtävät lukemaansa. Olen aika pessimistinen. Carré on ainakin onnistunut herättämään ajattelua ja se on jo nykykirjallisuudessa hieno ja hatunnoston arvoinen asia. Kirjan lukeminen olisi minulta vaatinut enemmän aktiivisuutta, mutta kyllä se tällaisenaankin iski syvälle. Varmaan pohdin sen viestiä vielä moneen kertaan vaikka pitkillä kevättalven hiihtolenkeillä.

John le Carré: Ylimmät ystävät (Absolute Friends), 2004. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi. 424 s.

Taivaan ja maan väliltä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

taivaanjamaanvalilta’Kun joulurauha on peruutettu Nuutinpäivänä, pitäisi joululahjakirjakin olla varmaan luettu. No, sain tämän jo reilu viikko sitten kahlattua läpi, mutta halusin tehdä siihen jotakin rakoa ennen kuin kehun tai haukun sen pystyyn. Minulle täysin tuntematon kirjailija Italiasta, jota on hehkutettu maailman lehdistössä yhtenä suuruutena. Noita suuruuksia vain tahtoo olla liikaa, pitäisikö siirtyä super-luokkaan.’

Tarina alkaa pidennetyllä viikonlopulla ja päättyy seuraavan viikon puoliväliin. Sillä aikaa tapahtuu paljon: kuolemaa, sairautta, nälkää, viinaa ja roundia. Mennään ja tullaan, mutta ei pysähdytä ottamaan yhteyttä ja harkitsemaan. Tulos on sen mukainen kaaos, josta kukaan ei selviä entiselleen.

Christiano on 13-vuotias poika, joka elää kahdestaan alkoholisti-isänsä Rinon kanssa ja tarina kerrotaan suurelta osin hänen kauttaan, vaikka muutkin kyllä pääsevät ääneen. Isällä on kaksi kaveria: Quattro Formaggi ja Danilo Aprea. He ovat työttömiä ja syrjäytyneitä. Quattro on lisäksi ollut vammainen syntymästään saakka. He saavat päähänsä älyttömyyden, ryöstää kaupungin pankkiautomaatti, mutta kuvioihin tulee matkan varrella jatkuvasti muutoksia. Christiano joutuu riitoihin koulutovereittensa takia ja kanssa. Tytöt Esmeralda ja Fabiana kiusaavat häntä ja hän kostaa rikkomalla Tekkenin moottoripyörän. Sen jälkeen traaginen tapahtuma seuraa toistaan kuin dekkarissa, ainoana poikkeuksena on se, että tässä tiedetään murhaaja ja hänen motiivinsa sekä tekotapansa hyvin tarkkaan. Tapahtumat sotkeutuvat salailuun ja toisten pelastamiseen eikä tarinan lopussa anneta selvää kuvaa siitä, kuinka hyvin siinä onnistutaan. Oikeus voittaa, mutta liian paljon kärsimystä ja turhaa väkivaltaa siihen liittyy ennen sen selviämistä. Eikä vähiten niistä joudu kärsimään Christiano, joka ottaa kaiken kantaakseen pelastaakseen isänsä.

Traaginen ihmiskuvaus vie lukijan Italian pohjoisosiin. Kirjan takakannessa tarinaa kuvataan hillittömällä huumorilla rakennetuksi yhteiskunnalliseksi freskoksi. Huumoria en kirjasta löydä, ellei huumoriksi lueta sitä ahdistunutta koheltamista, jossa päähenkilöt tempoilevat. En edes näe kirjailijan tyylissä huumoria, sillä se on enemmänkin realistista kuvausta ajautumisesta tilasta toiseen. Ehkä nykyajan kriitikot ja takaliepeitten näpertäjät näkevät sellaisen huumorina, missä ennen ei ollut mitään naurettavaa. Tosin nauretaanhan edelleenkin, jos joku toikkaroi humalassa tai tekee köyhyydessään jotain laitonta turvatakseen elämänsä. Olisiko aika päästä tällaisesta huumorista eroon, vai olenko vain tosikko?

Kirjan miljöö on suomaliselle outo, mutta on siinä tuttuakin; eivät kaikki humalaiset luuserit ole Suomessa. Talvi, pimeys ja sade luovat kuvaukseen surkeutta ja henkilöiden erilaisuus tarinaan särmää. Kun se kaikki on vielä kuvattu todellisella kielellä, kaunistelematta ja höystetty hyvillä leikkauksilla, niin tästä voisi jopa pitää. Ainakaan se ei päästä otteestaan ennen viimeistä sivua. Alkua olisi voinut nopeuttaa eli tiivistää, sillä nyt tarina hieman laahaa ennen kuin ryöpsähtää kohti kliimaksia. Monet hieman kliseiset ratkaisut kyllä harmittivat, mutta eihän aina voi keksiä uutta. Miksi kuitenkin moinen nimi, eikö tylsempää löytynyt?

En pistä tätä kirjaa parhaiden joukkoon, en huonoimpienkaan, ehkä se on keskinkertainen. Takalieve hehkuttaa, että lahjakkuus on italiaksi Ammaniti. Pidän edelleen Italo Calvinon, Umberto Econ ja jopa Alberto Moravian kirjoista enemmän, mutta he taitavat painia aivan eri sarjassa.

Kirja vei väkisin mennessään, mutta varmaan unohtuu yhtä nopeasti.

Niccolo Ammaniti: Taivaan ja maan väliltä (Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Otava, 2008. 513 s.

Kärpäsenkesyttäjä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kärpäsenkesyttäjä’Joulunajan lukemiskokemus ei jättänyt kylmäksi, se lämmitti kuin kuuma toti, mutta jätti kohmeloisen olon sijasta närästyksen. Wahlström jatkaa linjaansa Finlandia-ehdokkuuden arvoisesti ja kansa ostaa. Missä me menemme?’

Jarmo Papinniemi, Parnasson päätoimittaja, ennustaa Suomen Kuvalehdessä (51-52/2010) että keksittyjen juttujen valtakausi kirjallisuudessa on ohi. Nyt kirjailijat kirjoittavat tekstiin sisälle itsensä tai kirjan synnyn. Enää ei pelkkä kuvitelma riitä, rinnalle halutaan kosketus tosielämään. Tämän olen minäkin huomannut (esim. Mäkelä: Kivi ja Mestari, Simon: Koneen ruhtinas), mutta myös paljon sitä miettinyt ja hieman empien odotan Donnerin subjektiivista dokumenttia Mannerheimistä.

Jos ajatellaan tätä kirjaa, niin onko oikein kirjoittaa juttuja jo kuolleesta henkilöstä, joka ei voi enää puolustautua, ja mustamaalata häntä ja hänen kunniaansa fiktiivisillä tarinoilla, jotka lähestyvät keltaisen lehdistön tyyliä? Tokihan tutkimus on esittänyt tällaisiakin olettamuksia Runebergin elämästä, mutta aikaisemmat elämäkerturit ovat ne hienotunteisesti sivuuttaneet ja luoneet Runebergille ehkä ansaitsemattoman laajan sädekehän päänsä ympärille. Kyllähän hän oli sen ajan kotityranni ja kiusaajakin, mutta nyt nämä olettamukset ryöpsäytetään 1800-luvun henkilöiden sanomina kirjan lehdille ja taataan sillä kirjan myynti iltapäivälehtien tapaan. Ja niinpä jokainen arvonsa tunteva kulttuurihenkilö haluaa tällaista lukea ja tästä tietää! Ei minua totta vie kiinnosta, oliko Runeberg äpärä tai kuinka monta flammaa hänellä yhtäaikaa oli, tai harjoittiko hän kaveripiirissä lapsena onaniaa. Minua kiinnostaa tietää, minkälaisissa runoja hän kirjoitti, ketkä olivat niissä esikuvina ja miten hän ne kirjoitti. Jos ihminen nousee kansallisrunoilijaksi, niin ei hän sinne nouse pelkän Maamme-laulun perusteella.

Kärpäsenkesyttäjä on fiktiivinen elämäkertakuvaus kansallisrunoilijamme Runebergin elämästä. Liikkelle lähdetään hänen vanhuudestaan, kun hän tarkkailee ympäristöään katupeilin avulla pyörätuolista, johon halvaus on hänet sitonut. Kirja etenee vanhuudesta lapsuuteen, niin että lopussa ollaan pietarsaarelaisen kapteeni Runebergin asunossa, jossa köyhyys ja puute vallitsevat. Kirjassa puheenvuoron saavat kansallisrunoilijan lisäksi myös Fredrika-rouva, Cygnaeus, Stenbäck, Nervander, kirjailijan sukulaiset ja tuttavat, flammat ja palvelijat. Lisäksi kertojina toimivat monet hänen pyytämänsä ja rääkkäämänsä eläimet. Näistä pienistä fiktiivisistä katkelmista muodostuu kirjailijan elämäkerta, joka ei kaikin osin ole kaunista luettavaa. Runeberg paljastuu kertojien kautta despootiksi, ilkimykseksi, sadistiseksi eläinten rääkkääjäksi, luonnehäiriöiseksi alistajaksi. Hänen elämänsä ja tuotantonsa kuvataan vain pääpiirteissään ikään kuin se olisi jo lukijalle tuttu ja aivan kuin nämä pienet katkelmat vain värittäisivät jo tunnettua tarinaa. Tarinat antavat täten uuden vivahteen hänen runoilleen, flammoille sepitetyille rakkausruonoille, Maamme-laululle, Vänrikki Stoolin tarinoille, jotka olivat osaltaan luomassa Suomen kansallistunnetta. Runeberg perustaa ystävineen Lauantaiseuran ja tuhoaa sen, perustaa Suomen Kirjallisuuden Seuran, vaikka itse kirjoittaakin ruotsiksi. Elämäkerta huipentuu lapsuuteen, jossa häneltä riisutaan jopa isä ja hänet alistetaan äpäräksi synnistä syntyneeksi.

Toki kirjassa on hyvääkin, valtaosin. Esimerkiksi 1800-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus Venäjän-vallan alla on avartava, samoin sen ajan julkisuuden henkilöiden toimet. Myös kuvaus suomalaisuudesta, kansasta ja sen toimista, joita Runeberg tarkkailee, antavat taustaa hänen teoksilleen. Wahlströmin kirja on hyvin kirjoitettu, ilmeikäs ja eläytyvä, hyvin käännetty, niin kuin Runebergin runotkin. Kuitenkin sitä on vaikea lukea, kun ei aina tiedä kertojaa, ei aikaa, ei taustoja tai saa arvata ne todellisten henkilöiden fiktiivisistä vuoropuheluista. Papinniemen kanssa olen samaa mieltä, että täysin keksitty aikuisten satukirjallisuus on aikansa elänyt, sillä nyt netin aikakaudella voidaan hyvin helposti etsiä historian tai teoksen aihealueen yksityiskohdat paikoilleen, mutta en näe kirjallisuuden tulevaisuutta myöskään tämän kirjan kaltaisena. Tietenkin saatan olla vain se vähäinen promille, joka ajattelee tällä tavalla.

Toinen tänä syksynä ilmestynyt vastaava teos on Hannu Mäkelän Kivi (arvio aikaisemmin myös tässä blogissa), mutta se eroaa tästä kirjasta siinä, että Mäkelä kertoo tarinan vain yhdestä näkökulmasta, Aleksis Kiven pään sisällä olevasta hulluuden houreesta ja on siksi kirja helpommin luettavissa ja ymmärrettävissä, vaikka raskas luettava onkin.

Kärpäsenkesyttäjä kannattaa kuitenkin lukea jo senkin vuoksi, että voi ottaa kantaa siihen, missä tällä hetkellä kirjallisuudessa mennään.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (2010). Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. Schildts. 315 s.

Maailmanlopun sota

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


maailmanlopunsota’Kun näin syksyllä illat pimenevät ja tekee mieli käpertyä lukemaan hyvää kirjaa, löytyy sellainen yleensä palkittujen teosten joukosta. Maailmanlopun sota on 80-luvun tuote, mutta aina yhtä ajankohtainen pienen ihmisen toiveiden puolustaja. Vaikka olen kirjan lukenut ennenkin ja vaikka se on valtaisa tiiliskivi, niin se vie mennessään ja sen traaginen loppu saa herkistymään paatuneimmankin lukijan. Yleensä en kovin suosi sotakirjoja, mutta tämä lienee poikkeus. Suosittelen, jos haluaa tutustua uusimpaan Nobel-kirjailijaan.’

Vihdoinkin Vargas Llosa siis sai palkintonsa ja kirjailijan suurimman kunnianosoituksen. Tätä hänelle oli ennustettu jo ainakin 80-luvulta lähtien. Silloin Maailmanlopun sota oli hänen pääteoksensa ja muistan kuinka suuren vaikutuksen se teki minuun, kun luin se silloin ensimmäisen kerran. Hänen esikoisteoksensa Kaupungin rotat (1962) oli aikoinaan myös suuri tapaus. Se sai Euroopassa suuren suosion, mutta kirja poltettiin julkisesti kirjailijan kotimaassa Perussa. Tämän jälkeen hänet oli pakoitettu ryhtymään päätoimiseksi kirjailijaksi ja muuttamaan Eurooppaan.

Vargas Llosa on kirjoittanut ahkerasti myös näytelmiä ja kolumneja. Hänen kynänsä jälkeä saa lukea edelleenkin monesta tunnetusta sanomalehdestä, mm. El País-lehdestä. Kirjailija itse on toiminut lisäksi maailmanlaajuisen Pen-klubin puheenjohtajana 1970-luvulla ja saanut lukuisia palkintoja ympäri maailman. Ruotsin akatemia perusteli päätöstään mm. kirjailjan taidolla kartoittaa vallan rakenteita, kapinaa ja tappiota. Näitä kaikkia on ylenmäärin juuri tässä teoksessa.

Koillis-Brasiliasta, Bahiasta, kuivuuden ja nälänhädän keskeltä nousee hurmoksellinen liike Hyvän Jeesus Neuvonantajan ympärille 1800-luvun lopulla. Brasiliaan on juuri saatu tasavaltainen hallitusmuoto ja sen tarkoitus on saattaa kaikki maan asukkaat tasavertaisiksi toisiinsa nähden. Tasavalta luo uuden rahan, verot, henkikirjoituksen, sivilivihkimisen ja hämmentää näin tavallisten monimutkaisia asioita ymmärtämättömien köyhien ihmisten elämää. Sitten aletaan huhuta vuosisadan vaihteesta ja maailmanlopusta. Köyhät nälkäänäkevät ihmiset etsivät turvaa karismaattisesta Neuvonantajasta, joka julistaa tasavallan Antikristukseksi ja sivilivihkimisen protestanttiseksi salaliitoksi. Ihmiset kerääntyvät hänen ympärilleen Cadunosin maatilalle ja alkavat rakentaa sinne kirkkoaan ja tulevaisuuttaan, mutta se johtaa loputtomalta tuntuvaan sotaan tasavaltaa vastaan. Neuvonantajan ympärille kokoontuvat niin rosvot, kuin maatyöläisetkin, köyhät naiset, rikolliset, entiset orjat ja vammautuneet. Kaikki otetaan tasavertaisina vastaan ja heille jokaiselle löytyy tehtävä uudessa yhteisössä. Naisista muodostuu hurskaiden äitien kuoro Neuvonantajan ympärille, rosvoista turvallisuuskaartin johtajia ja yhteisön puolustajia, nelinkontin kulkevasta Natuban Leijonasta kirjuri, joka kirjaa ylös Hyvän Neuvonantajan puheet. Entisestä erakosta tulee Äiti Maria ja kauppiasveljeksistä Antonio ja Honorio Villanovasta tulee koko sosiaalihuollon organisoijat. Pikkupyhimys huolehtii Neuvonantajasta ja kantaa uumallaan tämän määräämää rautalankakieppiä elämänsä loppuun saakka. Kaikki toimivat yhtenä suurena yhteisönä ja rakastavat Hyvää Jeesus Neuvonantajaa.

Näinhän ei voi pitkään jatkua. Maa kuuluu rikkaalle maanomistajelle ja yhteisön toiminta tulkitaan kapinaksi tasavaltaa vastaan. Lisäksi asiaan sotkeutuvat poliitikot ja heidän kamppailussaan toisiaan vastaan uskonnollinen toiminta luokitellaan yhteiseksi viholliseksi, vallankumoukseksi, jota ulkomaat tukevat. Näin alkaa sota tasavallan ja kapinallisen yhteisön välille. Neuvonantajan ennustuksen mukaan sotajoukot lyödään kolme kertaa ja neljännelläkin kerralla armeijan tuho on hyvin lähellä, kunnes lopulta vastarinta saadaan nujerrettua ja yhteisö tuhotaan viimeiseen jäseneen asti, vain seitsemän Neuvonantajan määräämää henkilöä jää kertomaan jälkipolville tapahtumasta.

Maailmanlopun sota on eeppisempi teos kuin edeltäjänsä ja se pohtii paitsi jo tutuksi tullutta eteläamerikkalaista poliittista liikehdintää niin myös uskonnollisen yhteisön dynamiikkaa. Kirjan seikkailullisuus ei poista sen ansioita yhteisöjen kuvaajana. Tarina perustuu samoihin aikoihin eläneen lehtimiehen muistiinpanoihin, joita kirjailija on fiktiivisesti laajentanut. Tarinassa likinäköinen toimittaja seuraa ensin sotajoukon toimia ja sitten kapinallisten puolustautumista yrittäen ymmärtää kumpaakin osapuolta. Lopulta hänenkin on valittava puolensa.

Maailmanlopun sota on mielenkiintoinen monestakin syystä. Yleensä nämä Etelä-Amerikasta 70- ja 80-luvulla tulleet kirjat määriteltiinn vasemmistolaisiksi. Sitähän tämäkin on, mutta tässä vallankumous on kääntynyt päälaelleen, kansan kapinoinniksi demokratiaa ja tasavaltaa vastaan. Uskonnollinen kiihko ja sitoutuminen luovat yhteiskunnan pohjalla oleville köyhille ja rikollisille kiinnekohdan, toivon jostain paremmasta ja se tuntuu olevan monin kerroin suurempi kuin poliittisen vallan ja demokraattisen lainsäädännön tuoma toivo. Jos Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa piirrettiin kiihkossa viiva paremman elämän puolesta, niin se ei antanut toivoa kovinkaan pitkäksi aikaa. Tässä toivo paratiisista Hyvän Neuvonantajan kanssa johtaa lopulliseen sitoutumiseen ja taisteluun aina kuolemaan saakka. Tämän karisman kuvaamisessa kirjailija on onnistunut erinomaisesti ja vaikka valtion kannalta yhteisö olikin kapinallinen, niin lukijan kannalta sen jäsenet olivat sankareita.

Upea teos ja kannatti lukea uudelleen. Akatemia on onnistunut valinnassaan.

Vargas Llosa, Mario: Maailmanlopun sota (1983 / 1981). Suom. Jyrki Lappi-Seppälä. Otava. 711 s.

Harjukaupungin salakäytävät

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

harjukaupunki’Nyt on kulunut reilu viikko siitä, kun sain kahlattua tämän kirjan läpi. Olen miettinyt, mitä siitä sanoisin, sillä realifantasia ei jätä kylmäksi. En ehkä ole sen tyylisuunnan fanittaja, mutta sen voin vapaalla mielellä sanoa, että tämä kirja jää mieleen, ei varmaankaan sen juonen takia, mutta ehkä sen moni-ilmeisyyden vuoksi. Nautinnollisia lukuhetkiä muillekin, olkaa kuitenkin varuillanne, sillä ette tiedä, kumman version kirjasta luette.’

Olli Suominen toimii arvostettuna kustantajana ja kirkkovaltuutettuna harjukaupungissa, Jyväskylässä. Hänellä on vaimo Aino, pieni poika ja koti Mäki-Matissa. Elämä on raiteillaan aina siihen saakka, kunnes menneisyydestä nousee esiin nuoruudenrakastettu Kerttu Kara. Tämä on saavuttanut maailmanmainetta kirjallaan Elokuvallinen elämänopas. Ollin ajatukset alkavat etsiytyä vähän väliä lapsuuden Tourulaan, jossa hän vietti kesiään isovanhempiensa luona ja tutustui Blomrooseihin, Anneen, Rikuun ja Leoon sekä heidän serkkuunsa Karriin. Nämä viettävät kesäänsä Anna-tädin hoivissa Tourulan puutalossa. Yhdessä he muodostivat Tourulan Viisikon, joka ratkoi pieniä rikoksia, mutta tutki myös kaupungin mystisiä salakäytäviä. Olli Suomisen muistiin palaa lapsuus pala palalta varsinkin sen jälkeen, kun hän tapaa Kertun, päärynämekkoisen tytön. Kerttu on kirjoittamassa uutta kirjaa ja tarjoaa sitä Ollin kustannettavaksi. Kirja, Maaginen kaupunkiopas, on jonkinlainen jatko edelliselle ja kertoo Jyväskylän maagisista pisteistä ja merkityksellisyyshiukkasista sekä salakäytävistä ’cinemaattisesti’. Vähitellen menneisyys paljastuu lukijalle, Ollin ja Kertun yhden kesän rakkaustarina ja sen traaginen loppu, salakäytävien kummallisuus ja Blomroosien kohtalot. Keskeisenä yhteysvälineenä toimii Facebook.

Tähän saakka kirjan juoni tuntuu varsin tavalliselta tarinalta. Sitten Aino ja poika katoavat ja Olli Suomisen elämä heittää kuperkeikkaa. Facebookin kautta Anne Blomroos käskyttää Ollia toimimaan tarkoituksena saada Kerttu onnelliseksi ja vain tätä kautta Olli saisi perheensä takaisin ja päästäkseen tähän Olli toimii. Lopulta hän rakastuu uudelleen Kerttuun ja tekee tämän onnelliseksi. Miten tarina sitten päättyy. Minun versiossani on erilainen loppu kuin toisessa, jota en ole vielä lukenut. Se löytyy netistä, sillä kirjaan on todellakin tehty kaksi erilaista loppua eikä lukija tiedä etukäteen, kumman hän saa käsiinsä. Tässä versiossa näyttää ainakin olevan arvoituksellinen mutta onnellinen loppu. Enpä paljasta siitä kuitenkaan enempää.

Mitenkähän tähän kirjaan sitten pitäisi suhtautua? Se on hienosti kirjoitettu, se on ainakin totta, oikeaa kaunista suomea, hienoja lauseita, sanoja ja oivalluksia. Mutta mihin genreen sen sijoittaisi? Jääskeläisen kirjoissa ennenkin on ollut tämä sama tyylisuunta, realifantasia, mutta tässä se korostuu. Kirja alkaa kuin mikä tahansa lukuromaani, jossa on päähenkilöt ja heillä hyvin sujuva elämä, johon sitten tulee ongelmia ratkottavaksi. Sitten kirja kääntyy elämäkertakirjaksi muisteluihin lapsuudesta ja sen ihanista seikkailukesistä. Tuosta voisi sanoa, että se on jo lähellä nuortenromaania, sitä Viisikkoa, josta kirjassa puhutaan. Mutta ei tässä kaikki, sitten tulevat salakäytävät ja niiden epämääräiset valot, sulkeutumiset, katoamiset, jolloin kirja menee puhtaan fantasiakirjallisuuden alueelle. Tarinaan liittyy rikos ja sen ratkaisu eli siinä liikutaan selvästi dekkarikirjallisuudessa, eikä Ollin ja Kertun traaginen suhde ole mitään muuta kuin selkeä rakkausromaani. Miten sitten on selitettävissä Blomroosien kuolema ja Annen pelottelu ellei kauhukirjallisuudella? Lopulta Karrin ja Kertun salaisuus lähentelee jotain nykykirjallisuudelle tyypillistä avointa genreä. Jos luettelosta jokin genre unohtui, saattaa sekin kirjasta löytyä, ehkä myös avainromaani ja uniromaani ja romaani romaaneista kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Entä sitten kaksi loppua? Onko tulevaisuuden kirjojen ratkaisu netissä olevat vaihtoehtoiset loput, joista lukija saa valita oman mielensä mukaan? Tässä kirjassa tämä ratkaisu on ymmärrettävissä elokuvallisuuden valossa, joka pursuaa kirjan sivuilta. Monet kohtaukset on rakennettu kuin elokuvan käsikirjoitukseen, lavasteineen, vuorosanoineen, puvustuksineen. Kirjan loppu on kuin suoraan elokuvasta. Joskus voisi ollakin ihan hauskaa pukeutua jonkin vanhan filmin tyyliin. Elämään tulisi sitä kirjassa esiintyvää ’cinemaattisuutta’.

Sekavuudestaan ja yllätyksellisyydestään, skitsofreenisuudestaan, huolimatta tämä kirja oli mielenkiintoinen, ehkä jyväskyläläisyyden vuoksi, ehkä nopeiden käännöstensä vuoksi, ehkä imevän tyylinsä vuoksi. En tiedä, mutta jotenkin siitä jäi kaikesta huolimatta mietityttävä olo, juuri se on minusta hyvän kirjan merkki. Ainakaan kirja ei jätä sellaista tyhjänaikaista oloa, niin kuin valitettavan moni kirja tänä aikana on minulle jättänyt.

Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Harjukaupungin salakäytävät (2010). Atena. 372 s.

Kivi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kivi’Lähestymme vuoden pimeimpiä aikoja, aikoja joista tässäkin kirjassa kerrotaan. Kansalliskirjailijamme kuoli Sylvesterin yönä vuonna 1872. Luin kirjan nauttien sen kivimäisestä kielestä ja upeasta poljennosta, joka oli kuin pitkää romaanin mittaista proosarunoa. Luin ja huokailin, luin hiljaa itsekseni, luin hiljaa ääneen, luin kovalla paatoksella enkä lopulta tiennyt, luinko A. Kiveä vai H. Mäkelää. Uskomaton kokemus!’

Kirja kertoo fiktiivisesti kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven viimeisestä päivästä. Hän on siirtynyt veljensä Albertin holhoukseen Lapinlahden sairaalasta pieneen mökkiin veljen ja tämän vaimon Karoliinan komennon alle, pientä yhteiskunnallista korvausta vastaan. Sairaalan diagnoosina on juoppohulluus ja se ilmenee Kiven jatkuvana viinanhimona tänä viimeisenäkin päivänä. Aleksis ei pysty enää puhumaan, hän vain mölisee. Hän ei enää pysty kontrolloimaan itseään, hän elää vain kuin unen hetkeä, vaikka haaveileekin tulevaisuudesta. Hän tekee kaikkensa löytääkseen veljen viinakätköt ja saadakseen putelin tai olutnassakan käsiinsä. Hän ei pysty huolehtimaan omasta elämästään, ei ruumiistaan, ei hengestäänkään. Ainoastaan hänen ajatuksensa toimivat, vaikka ruumis riutuu, ja näistä ajatuksista kirja rakentuu.

Teksti on kirjoitettu Kiven omalla tyylillä, omilla sanoilla. Pitkässä monologissa käydään kerroksittain läpi hänen elämänsä kulku lapssudesta nuoruuteen, opiskeluun, köyhyyteen ja lopulta nykyhetkeen. Ajatuksissa vilahtavat keskeisinä Charlotta, jonka luona Kivi eli parhaan aikansa, mutta myös Lappviikki, jonne hänet teljettiin saamaan vesihoitoa hulluuteensa. Kirjassa esiintyvät hellä ja rakas äiti, kolme veljeä ja nuorena kuollut sisar Agnes. Tämä on Kiven ajatuksissa enkeli, joka kutsuu ja kannustaa veljeään viimeisenäkin päivän.

Ajatuksissaan hän kohtaa myös kirjansa. Hän pohtii runojaan, luo niitä uudelleen, etsii sanoja. Lea oli näytelmä, joka menestyi, mutta josta ei juuri rahaa tullut. Nummisuutarit oli hänestä hauska eikä hän ymmärtänyt sen saamaa kritiikkiä. Lopulta Veljekset, jotka olivat hänelle hyvin rakkaat, tuhosi hänet lopullisesti. Kivi palaa aina vähän päästä veljeksiin, jotka Ahlqvist teilasi pahanpäiväisesti. Kiven ajatuksissa tämä on itse piru, jonka kohtuuton kritiikki vei hänen maineensa ja kunniansa, tuhosi häneltä terveyden ja syöksi hänet parantolaan. Kirja loppuu voimien loppumiseen veljen puolilämpimässä saunassa Sylvesterin yönä – yksin.

Kirja on pitkälti fiktiivistä tajunnanvirtaa kirjailijan elämän lopusta. Sen kuvaaminen näin on haastavaa, mutta Mäkelällä on siitä kokemusta jo Mestarin ajoilta. Meillä Seitsemän veljestä lukeneilla jokaisella on oma kuvamme Kivestä ja vaikka jokainen kai tietääkin, että hän kuoli viinaan, niin sen kertominen näin realistisesti hätkähdyttää, pistää ajattelemaan. Kirja on kirjoitettu Kiven omalla tyylillä, sanoilla, sanonnoilla ja sanajärjestyksillä. Ensin se tuntui koomiselta ja jopa virheelliseltä, mutta kun siihen tottui, se alkoi tuntua ainoalta oikealta tavalta kertoa tarina. Ehkä itse olisin lyhennellyt sieltä täältä, karsinut toistoja ja tiivistänyt kohtauksia, nehän ovat kuitenkin suurelta osin keksittyjä. Toisaalta ne antavat syvyyttä ja kuvaavat myös sairaan mielen pyrkimystä ymmärtämiseen, houreita tajunnan rajamailta.

Kirjan toivottomuudessa loistaa myös valoa. Sitä tuo paitsi Agneksen muisto ja Charlotta, niin myös se valtava tulevaisuuden usko ja toivo, jota kirjailija pitää yllä. Yhä uudestaan hän haaveilee lähtevänsä ja menevänsä pehtoorinoppiin, hoitavansa sitten tilanhoitajana suurta taloa ja kirjoittavansa siinä ohessa tarinoitaan. Haaveen mahdottomuus tulee sitten karulla tavalla esiin seuraavassa kappaleessa, josta käy ilmi, ettei hänellä ole edes saappaita.

Mäkelä kuvaa kirjailijaa kaikesta traagisuudesta huolimatta lämmöllä ja rakkaudella. Hän kertoo realistisesti tapahtumat, mutta sijoittaa kirjailijan ajatuksiin myös ymmärtämystä ja toivoa. Päällimmäiseksi tahtoo kuitenkin jäädä kuvaus viinanhimosta ja sen mukanaan tuomasta hulluudesta. Kuin pieni poika Kivi hamuaa pullon suuta huulilleen ja virnistää päälle kuin parhaallekin kepposelle. Siihen hän menehtyy eikä häntä kukaan pysty auttamaan. Kirjan realistinen kuvaus tästä paheesta ei jätä tyhjäksi, mitä hän olisikaan pystynyt vielä kirjoittamaan.

Kirjaa oli nautinnollista lukea ja seurata Kiven elämän kulkua. Koko ajan piti pitää mielessä, ettei tämä mikään elämäkertakirja ole eikä pelkästään tästä saa totuudenmukaista kuvaa kansalliskirjailijamme elämästä, ei edes sen lopusta. Luettaessa oli muistettava, että tämä on fiktiota, vaikka hyvin totuudenmukaiselta Kiven kieli paikoin tuntuikin.

Hannu Mäkelä: Kivi (2010). Tammi. 423 s.