Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Mitä miehen pitää

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

mitä_miehen’Viime aikoina on paljon puhuttu miehen asemasta perheessä ja yhteiskunnassa. Tämä kirja ei puutu siihen, mutta se valottaa miehen velvollisuudentuntoa ja sinnikkyyttä jopa jääräpäisyyttä, jotta päästään tavoitteisiin. Siinä kohden kirjasta voisi olla tämän päivän ihmisillekin mallia. Ehkä poliittinen puurtaminen osoittaa samaa sinnikkyyttä kuin mitä Kunto-pojalla oli tässä kirjassa. Mielenkiintoinen teos.’

En ole lukenut Jarmo Ihalaisen esikoisteosta (Perheestä ja alastomana juoksemisesta), joka sai tunnustusta HS:n kirjallisuuspalkintofinaalissa vuonna 2012. Niinpä en osaa verrata teoksia toisiinsa. Esitteen mukaan esikoisteoksen keskiössä olivat naiset, nyt tässä ovat miehet. Mitä miehen pitää tehdä – saavuttaakseen hyvän elämän, kestävän parisuhteen, kunnioituksen yhteiskunnassa, ollakseen hyvä isä, kunnon työntekijä, parempi ihminen? Tähän problematiikkaan Ihalainen iskee kertomuksensa kahden sukupolven miehistä. Isoisä Kelpo elää huutolaisena 1900-luvun alun maaseudulla ja tyttärenpoika Mika yrittää selviytyä 2010-luvun Helsingissä. Vuoroluvuin miehet lähestyvät toisiaan ja tekevät, mitä miehen pitää tehdä.

Kelpo on äidin hylkäämä huutolaispoika, joka joutuu kiertämään talosta taloon orjana. Hän tekee miesten töitä kymmenvuotiaasta alkaen aamupimeältä iltapimeään palkatta, lähes ruoatta, rikkinäisissä vaatteissa, ilman koulua tai muuta kasvatusta kuin isännän nyrkki. Sieltä hän nousee arvostetuksi muurariksi, perustaa perheen, saa lapsia ja rakentaa talon, on itsellinen, ei huutolainen enää. Mika menettää vaimonsa eron kautta, saa lapset vuoroviikonloppuisin luokseen, yrittää deittipalstojen kautta saada seuraa. Työkseen hän toimii luokanopettajana. Elämä vie häntäkin, tuntuu kuin hänkin olisi huutolainen, jota toiset komentavat, mutta hänkin tekee sen, mitä omasta mielestään miehen pitäisi tehdä.

Ihalainen kirjoittaa sujuvasti käyttäen paljon vastakkaisuuksia: pitää tehdä tai sitten ei pidä tehdä. Joissain kohdin ne tuntuivat jo kikkailulta ja liiottelulta, mutta tyyli on se ja se kantaa kirjan loppuun saakka. Toisaalta siitä tulee vähän saarnaajamainen tuntu: Haluan haluta enemmän, ja vähemmän. Haluan huutaa ja olla hiljaa. Nukkua liikaa ja herätä aikaisin. Juosta kauas ja kävellä lähelle… Sinänsä mielekästä problematiikkaa, kirjailija tosin jättää pohdinnan lukijalle.

Kun kirja käsittelee miehen tekemisiä, seuloo se väkisinkin myös naisen elämää. Johtuvatko miehen tekemiset naisen elämästä? Sopivatko kemiat yhteen, vai tuleeko ristiriitoja? Kelpoa eivät naiset määräilleet, hän oli yhteiskunnan ja isäntien jyrän alla. Mika liikkuu väljemmillä vesillä kalastaen, niin kuin kirjailija hienosti allegorisoi, mutta hänen elämäänsä määräävat yhteiskunnan lisäksi myös naiset. Exvaimo on kuvattu lähes vastuuttomaksi oman edun tavoittelijaksi, jonka määräysvallan alle Mika joutuu alistumaan aivan kuin Kelpo aikoinaan. Deittituttavat ovat kliseisiä otoksia palstojen tarjonnasta. Kun hyvä löytyy, olosuhteet korjaavat sadon. Mikaa käy enemmän sääliksi kuin Kelpoa. Kelpo nousi omalla työllään, sai lopulta sen, mitä halusi: talon ja haluamansa naisen. Mika tuntuu työstä ja sen tekemisestä huolimatta saavan yhä vähemmän ja ajautuvan yhä yksinäisempään suuntaan.

Kuinka paljon näitä kahta miestä voi yleistää? Kelpo eli maailmassa, jossa pääsi eteenpäin vain tekemällä työtä ja luottamalla itseensä. Sellaisia miehiä kirjallisuus on väärällään Koskelan Jussista alkaen. Mikakin tietää tämän, mutta sätkii ihan eri suuntaan kuin kala verkossa. Hän ei löydä paikkaansa eikä pääse kohoamaan kovasta yrityksestä huolimatta. Sellaisiakin miehiä on, eikä niitä tarvitse hakea pelkästään kirjallisuudesta. Mikä yhteiskunnan on näin muuttanut?

Ihalainen, Jarmo: Mitä miehen pitää. Atena, 2016. 254 s.

Ehkä Esther

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ehkä_esther’Sota ja sen jälkeinen aika on luonut suuren joukon kertomuksia ja dokumentteja, joilla yritetään selittää ihmisen toimia. Juutalaisten joukkomurha toisen maailmansodan aikoihin on nostanut aina uudelleen esiin kirjoittajia, jotka haluavat saada selvyyden totuudesta. Katja Petrovskajan teos Ehkä Esther on yksi näistä. Se on saanut sekä tunnustusta että pohdintaa osakseen. Koska kirjailija ei itse ole osallinen tapahtumissa, hän on etsinyt ja taas etsinyt asioiden totuutta oman sukunsa kautta. Tällaisena kirja on oikeutettu ja lukemisen arvoinen.’

Kirjalla on hyvät lähtökohdat. Kirjailija on itse juutalainen ja hänen sukulaisia on kuollut holokaustissa. Hän on ollut neuvostokansalainen ja hänellä on sekä tutkijan että kirjailijan ote aiheeseensa. Kirja kertoo hänen sukunsa tarinaa 1900-luvulta. Venäläiseen tyyliin kirjassa on valtava määrä henkilöitä, joilla ei aina ole sama nimi kaikissa kohtauksissa eikä siksi sukulaisuudet asetu kohdalleen. On isoisää ja baabuskaa, enoa ja setää, sukulaisia pitkänkin matkan takaa sekä omilla että lempinimillä. Tämähän on usein ongelmana muillakin venäläisillä kertojilla. Lukijalta vaatii sinnikkyyttä pysyä perässä, mutta toisaalta hyvässä tarinassa sillä ei ole väliä.

Tarina on surullinen, sen arvaa luettuaan takaliepeen. Suuri osa sukulaisista joutuu kärsimään tai jopa tuhoutumaan sotajoukkojen vyöryessä asuinalueiden yli. Kirjailijan suku on peräisin Keski-Euroopasta Itävallan ja Puolan alueelta, mutta osa siirtyy jo ennen sotaa Venäjälle nykyisen Ukrainan alueelle, Kiovaan, kirjailijan kotikaupunkiin. Hän on lapsuudessaan harras neuvostokansalainen, suhtautuu silloiseen järjestelmään ymmärtäen ja arvostaen, mutta siirtyy kuitenkin ensin Puolaan ja sitten Saksaan tutkimaan sukuaan, vihollisten maaperälle. Etsiminen on tärkeää. Traagista on, että kirja on kirjoitettu alunperin saksaksi, vaikka kirjailijan äidinkieli onkin venäjä. Ihmisen halu tietää on loppumaton.

Nykymenetelmillä Googlen ja Facebookin avulla hän etsiytyy oikeille tapahtumapaikoille kyselemään ja tutkimaan. Paljon todisteita löytyy, paljon jää löytymättä. Tässäkin kirjassa käy selväksi myös paikallisen väestön osuus. Kirjailija oikeutetusti kysyy, eikä kukaan nähnyt, kukaan tehnyt mitään. Saksa organisoi hävityksen, paikalliset pistivät sen toimeen. Siksi tuntuu aina vain kummallisemmalta, että vain Saksa ja saksalaiset syyllistetään kansanmurhaan. Niin Puolassa kuin Ukrainassakin osallisia olivat muutkin. Tämä tiedetään myös muista Saksan valloittamista kansoista. Tästä on aivan tuorettakin tutkimusta Timothy Snyderin kirjassa Musta maa (Siltala, 2016).

Esther esiintyy kirjassa muutamassa kohtaa. Hänen nimeään ei varmuudella tiedetä eikä myöskään sitä mitä hänelle tapahtui. Ehkä hän sai surmansa puhdistuksissa, mutta miten? Sen kirjailija kertoo traagisesti, surullisesti, ja kertomus nousee kirjan keskiöön. Samanlaisia tapauksia on varmaan paljon, Esthereitä kuoli puhdistuksissa miljoonia. Tässä yksi nousee edustamaan monia.

Luin kirjan varmaankin huolimattomasti ja siksi siitä jäi sekava, hieman chagallmainen kuva. Tapahtumat vyöryivät päälle, ne leijuivat tahdottomasti ilmassa, muutamassa kohdassa kirjailija itsekin kertoo tällaisesta kokemuksesta. Sodanaikainen kaaos kuvautuu hyvin tapahtumien epävarmuuden kautta. Onneksi kuitenkin sitkeä kansa kesti ja jäljelle jäi henkilöitä, jotka ovat valmiit edelleen kertomaan oman tarinansa ja sukunsa tarinan. Sellaisenaan kirja on arvokas dokumentti, osin fiktiivisyydestään huolimatta, nykyajalle ja nykyihmisille. Meillä asiat ovat hyvin, kun niitä vertaa tuohon aikaan, nyt ei pitäisi olla tarvetta valittamiseen. Sitähän kuitenkin tuntuu kaikkina aikoina olevan, ihminen ei opi historiasta.

Pakolaiset vyöryvät yli rajojen paikoista, jotka elävät samanlaista aikaa kuin Eurooppa Saksan miehityksen tapahtuessa. Miten otamme asian vastaan? Menemmekö mukaan kuin puolalaiset, kuin liettualaiset, menemmekö mukaan kuin ne harvat, jotka kätkivät juutalaisia, rommaneja, vammaisia ja säikkyjä, yrittääkseen pelastaa edes yhden Estherin.

Petrovskaja, Katja: Ehkä Esther. Tammi 2015, suom. Ilona Nykyri. 277 s.

Haaste

Julkaistu , kirjoittanut
4

’Bloggareiden keskuudessa kiertää monenmoisia haasteita. Ehkä niiden tarkoitus on koukuttaa uusia seuraajia kiinnostumaan aiheista. Itse sain Elinalta haasteen kirjojen alueelta. Ns. Viiden kirjan haaste kyselee lähinnä lukukokemuksia, -historiaa ja -tottumuksia. En tiedä, osaanko siihen mitään kirjoittaa, koska edelleen pääaiheena blogissani on luonto sen eri muodoissa. Yritän nyt kuitenkin, kaikesta huolimatta.’

1. Kirja, jota luen parhaillaan:

Vaikka luen paljon vuoden aikana, niin usein luen vain yhtä kirjaa kerrallaan. Ehkä siinä on kyse keskittymisestä. Jos luen useampaa, niin kesken olevat kirjat ovat sellaisia, jotka olen joskus ennenkin lukenut. Niinpä työpöydän kulmalla majailee moneen kertaan luettu Hobitti, nyt alkuperäiskielellä ja Aapelin Onnen pipanoita hauskuuttamassa joskus niin ankeaa oloa. Puhelimessa majaansa pitää Valtosen Siipien kantamat, jonka juuri sain luettua e-kirjana. Nyt taukoja ja odotusta kattamaan olen valinnut David Nichollsin Sinä päivänä. Saa nähdä, kuinka kauan siinä menee. Mutta kirja, jota paraikaa kahlaan läpi on Katja Petrovskajan Ehkä Ester. Natsiajan vainoista on paljon kirjoitettu monelta taholta. Tämä kirja on saanut hyvän vastaanoton, mutta ehkä se ei ole minun kirjani. Olen loppupuolella, mutta edelleen aika sekaisin. Saa nähdä sitten, kun olen päässyt loppuun. Tuskin kirjoitan siitä blogitekstiä.

2. Kirja, josta pidin lapsena:

Olin huono lukija alakoululaisena. Äiti maksoi markan jokaisesta Hipsuvarpaasta, jonka sain luettua loppuun. Tietenkin poikien juttuja olivat Burroughsin Tarzanit. Ne opettivat minut lukemaan. Itse kuitenkin pidin Tarzaneita enemmän saman kirjailijan Mars-kirjoista. Marsin prinsessa oli suosikkini joka kesäkuu, kun koulu loppui ja pääsi vapaalle. Luin sen varmaankin puolenkymmentä kertaa. Viimeksi luin kirjan kymmenisen vuotta sitten ja edelleen pidin siitä, vaikka se ihan puhdasta fantasiaa onkin ja aika rasistinen ja väkivaltainen. Joskus vain sellainenkin iskee.

3. Kirja, joka jäi kesken:

Tämä on vaikea. Luonteeltani olen vähän perfektionisti ja kirjan kesken jättäminen on vaikeaa. Ajattelen, että jos joku jaksaa tämän kirjoittaa, jaksan minä sen myös lukea ja niin kahlaan kirjan loppuun vaikka väkisin. Niinpä ne muutamat kirjat, jotka ovat kesken, saattavat tulla luetuiksi vielä jossain vaiheessa. Kesäpaikan kirjahyllyssä on Danten Jumalainen näytelmä. Olen sen puolivälissä enkä ole nyt tarttunut kirjaan muutamaan vuoteen. Kuitenkin se odottaa ja ehkä saan helvetin kuvauksenkin kahlattua läpi lähivuosina. Työaikana tuli luettua lasten- ja nuortenkirjoja, jotka toki saattoivat jäädä kesken ihan vahingossakin. Yritinkö pitää itseni nuorekkaana? Toisaalta niissä on meille aikuisillekin ihan valtavasti ajateltavaa. Itsekin nuortenkirjoja kirjoittaneena sen huomaan.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen:

Tällaisia kirjoja on paljon. Ehkä siksi me kirjoja luemme. Nuorena Linnan Tuntematon sotilas pamautti suoraan otsalohkoon ja kirjoitin Hietasesta elämäni parhaan kouluaineen, ainakin omasta mielestä. Myöhemmin vaikutuksen on tehnyt ainakin Tolkienin Taru sormusten herrasta (kolmeen kertaan luettu), Kullervo Kemppisen Poropolku kutsuu, joka koukutti Lapinvaelluksille ja Setonin Kaksi partiopoikaa, joka antoi kokonaan uuden ohjeen poikavuosien elämälle. Kaunokirjallisuudessa vaikutuksen tehneitä kirjailijoita ovat olleet Singer, Morrison, Saramago, Pamuk, vain muutamia mainitakseni, kotimaisista Waltari ja Itkonen.

5. Kirja, johon palaan uudelleen:

Kun lukee paljon ja haluaa pysyä tahdissa mukana, ei jää kovin aikaa lukea enää uudelleen hyviäkään kirjoja. Ja vaikka kliseisesti ajattelee, ettei minulla ole aikaa lukea hyvää kirjallisuutta, ainoastaan parasta, niin siitä huolimatta muutamat nautituttavat yhä uudelleen. Aikaisemmin mainitsin jo Mars-kirjat, mutta nehän on vain fantasiannälkää tyydyttämässä ja välipalana. Klassikoista luen Kiven Seitsemän veljestä-kirjaa usein, varsinkin Aapon vallan verrattomia tarinoita. Hyllystä saatan kaivaa myös Graham Greenen kirjoja (Kolmas mies, Jutun loppu, Kiveä kovempi, Hiljainen amerikkalainen), joita selailen ja luen pätkittäin. Hän olisi mielestäni ansainnut Nobelin, mutta ehti poistua keskuudestamme ennen tunnustusta.

Tässähän nämä vastaukset nyt olivat. Paljon luen myös tietokirjallisuutta, määritysoppaita ja tiedeartikkeleita, mutta niiden pohdinta lienee muualla ja muuna ajankohtana. Vaikein on edessä, eli kelle haasteen heitän eteenpäin. Luen valitettavan vähän blogeja, omaanikin luetaan seurannan mukaan kovin vähän. Pitäisi varmaan verkostoitua paremmin. Niinpä selailtuani blogilistaa tunnin verran valitsin Jorin blogin Kaikkea voi lukea. Toivottavasti et ole vielä tässä haasteessa mukana. Mukavia hetkiä sinulle!

Kuudes sukupuutto

Julkaistu , kirjoittanut
2

Kuudes sukupuutto’Uunituore kirja, jonka arvio oli Hesarissa viime perjantaina, johdattaa meidät lukijat ikuisuuskysymysten äärelle. Vaikka asiaan ei sotkisi ollenkaan mukaan uskontoja ja uskomuksia, niin aihe ei jätä kylmäksi tutkijoitakaan. Aina ilmestyy maailmanlopun ennustajia, pelottelijoita, hyssyttelijöitä. Nyt on menossa ilmastonmuutos, muutama kymmenen vuotta sitten metsien happamoituminen ja sitä ennen hyönteismyrkkysota. Hyvät asiat näistä, toivottavasti, on otettu kehitykseen mukaan, huonot saavat jäädäkin unholaan. Maailmanlaajuisesti tiedetään ilmaston lämpenevän, mutta vastahan se jäähtyi neogeenikaudella ennen jääkausia ja siitä on kulunut todella vähän aikaa maapallon tai maailmankaikkeuden ikään verrattuna. Hyvä kirja herättää ajatuksia!’

Harva asia on nostattanut paineita ja tunteita samalla tavalla kuin elämän historia. Siihen on ollut tietenkin syynä niin uskomukset kuin todentamisen vaikeuskin. Kun asiat pohjataan fossiileihin ja sedimenttien ajanmäärityksiin, voi tulla tietenkin virheitä, mutta myös onnistumisia. Uuden asian tuominen keskusteluun herättää aina myös vastustusta. Vielä 1700-luvulla fossiileista ei tietdetty mitään, löydökset selitettiin muulla tavalla. Tiedemiehet kinasivat asioista, joita tänään pidetään totuuksina, mutta huomenna voidaan heittää romukoppaan. 1980-luvulla kirjoitettu kirja on auttamatta vanhentunut.

Kun toimittaja tarttuu mielenkiinnosta ja etsimisen halusta aiheeseen, joka herättää tutkijoissakin erimielisyyttä, liikutaan pehmeällä pohjalla. Itse tartun popularisoivaan tiedekirjaan arvellen. Kun kirja on kuitenkin saanut arvostetun amerikkalaisen Pulitzer-palkinnon, ei se voi olla pelkkää huuhaata. Kuitenkin tällaista kirjaa pitää aina lukea kriittisesti, vaikka kirjan lopussa olisikin kymmenien sivujen liite- ja kirjallisuuskokoelmat.

Ajanjaksot, joissa elämän selvittelyssä liikutaan, ovat valtavat, käsittämättömät. Tunnettu vertaus on kello, jossa ihminen saapuu vasta viimeisellä minuutilla ja kuitenkin täällä ollaan taaperrettu jo parisataatuhatta vuotta. Kun kirja puhuu kuudennesta sukupuutosta, se tarkoittaa massasukupuuttoja, joissa eliöstöstä valtaosa on tuhoutunut joko äkillisesti tai maailman historian mittakaavassa lyhyen ajan kuluessa. Tunnetuin tällainen massasukupuutto tapahtui liitukauden lopulla, kun suuret matelijat hävisivät maapallolta. Se oli viides sukupuutto. Edelliset tapahtuivat 200 miljoonaa vuotta sitten triaskaudella, 250 miljoonaa vuotta sitten permikaudella, n. 400 miljoonaan vuotta sitten devonikaudella ja 450 miljoonaa vuotta sitten ordoviikkikaudella. Kirjassa pohditaan näiden tuhojen syitä vain pintapuolisesti ja keskitytään nykyiseen tuhoon, joka alkoi suurten eläinten (esim. mammutti) häviämisellä heti viimeisimmän jääkauden jälkeen. Tällä hetkellä kiistellään kovin siitä, ensinnäkin onko tällainen tuho meneillään vai ei ja toiseksi jos on niin onko sen aiheuttaja ilmastonmuutos vai ihminen.

Toimittaja tapaa tutkijoita ja ajattelijoita, vertaa tietojaan jo edesmenneitten tutkijoiden saavutuksiin ja tekee myös omia päätelmiään niin kuin me kaikki teemme. Niillä ei välttämättä ole tieteellistä pohjaa. Hänet herätti tutkimaan aihetta sammakkoeläinten katoaminen ja muuttuminen uhanalaisimmaksi ryhmäksi eliöitä. Yhdeksi syyksi katoamiseen paljastui siimamainen sieni, jota ihminen kuljetti mukanaa mantereelta toiselle. Etsimisensä kautta hän päätyi pian tutkimaan kuolevia koralleja, katoavaa sademetsää, happanevaa merta, viimeisiä suuria eläimiämme, sukupuuttojen historiaa, tulokaslajeja, jotka tappoivat jouduttuaan uuteen ympäristöön ja ihmisen leviämistä ahneesti kaikkialle. Nämä aiheet ovat saaneet kirjassa omat lukunsa ja valottavat sitä tosiasiaa, mikä hänellä varmaan on hypoteesina ollutkin, että ihminen on kaiken takana. Kadunmies olisi tämän voinut sanoa suoraankin, tosin tutkimatta ja joku tiedemies voisi sanoa kaiken olevan pötyä tutkittuaan asiaa koko ikänsä.

Kirja on mielenkiintoinen, vaikka suuri osa sen esimerkeistä ja tiedoista olivatkin osittain tuttuja. Onhan hauska huomata, että vielä muistaa itsekin jotain. Jäin itse kaipaamaan kambrikauden murrosta ensimmäisenä tiedossa olevana suurena mullistuksena elämän kehityksessä, mutta se lienee enemmänkin lajeja synnyttävä prosessi kuin niitä hävittävä, vaikka tiedetään, että kambrikauden lopulla (yli 500 miljoonaa vuotta sitten) suuri määrä kokonaisia pääjaksoja tuhoutui yllättäen.

Oman mielenkiintonsa lukemiseen toi vuosi sitten tekemäni matka Costa Ricaan. Siellä tutustuimme paikallisiin sammakoihin ja saimme kuulla niiden olevan häviämässä. Samoin monet kirjassa mainitut lintulajit tulivat tutuiksi matkan aikana. Sademetsän rakenne ja toiminta täydentyivät myös kirjaa lukiessa. Kirjan myötä heräsi halu päästä uudelleen tutkimaan vaikka Amatsonin sademetsää, niin kauan kuin se on vielä olemassa. Kirjasta huokui jonkinlainen apatia, vaikka kirjoittaja olikin hieman kyseenalaisin keinoin yrittänyt keventää kerrontaa. En aina ymmärtänyt kaikkia vertauksia nykyajan toimijoihin, mutta se suotakoon, vohan niiden yli hypätä. Tämä kuitenkin teki kirjasta erilaisen kuin pelkkä kuiva tietokirja, toisaalta kevensi myös sen totuudellisuutta lukijan mielessä.

Jos historiassa jokaisesta asiasta oltiin ensin eri mieltä ja niistä kiisteltiin, niin kuka sanoo, että nyt tämän kirjan asiat ovat oikeita. Jos maailmaa on kohdannut viisi suurta sukupuuttoaaltoa, joista aina kourallinen eliöitä on jäänyt jäljelle jatkamaan kehitystä, niin onko kuudes sen kummallisempi. Ihminen, jos on syyllinen, tuhoaa todennäköisesti itsensä muiden mukana, mutta jokunen eliö jää jatkamaan, aivan varmasti ja muutaman miljoonan vuoden kuluttua kaivetaan esiin fossiileja, joilla on kummalliset piirteet ja jotka liikkuivat kovin epätasapainoisella tavalla. Mistä lähtisi uusi linja – hyönteisistä, rotista vai merestä, niin kuin ennenkin? Kannattaa tutustua.

Kolbert, Elizabeth: Kuudes sukupuutto, Luonnoton historia. Atena, 2016, suom. Pirkko Vesterinen. 367 s.

Lissabonin piirityksen kirjuri

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Lissabon’Olen lukenut kaksitoista José Saramagon kirjaa, kaikki yhtä valloittavia enkä yhtään jättäisi vieläkään väliin. Vaikka Nobel-kirjailija ei ole niitä helpoimpia lähestyttäviä, niin kun vauhtiin pääsee, ei voi lopettaa ennen viimeistä sivua. Kirjailijan kuolemasta on kulunut viitisen vuotta, mutta edelleen näyttää löytyvän suomennettavia tarinoita. Hänen tuotannossaan on hienoa, että kirjat ovat ajattomia, niissä ei sotkeuduta kännyköihin eikä muihin nykytekniikan vimpaimiin, joten kirja voi olla kirjoitettu 80-luvulla ja on kuitenkin tuore. Tässä teoksessa kirjailija itse sotkee ajan 1100-luvulta ja nykypäivästä sopivaksi sekamelskaksi ja onnistuu siinä.’

Kuinka käy, kun historia muutetaan, kirjoitetaan uusiksi? Saramagon uusin suomennettu romaani sijoittuu hänen väkevälle luomiskaudelleen 1980-luvulle, mutta sen ajaton kerronta näyttää sopivan aikaan kuin aikaan.

Oikolukija Raimundo Silva tekee hetken mielijohteesta virheen. Hän muuttaa yhden sanan ja saa tekstin kääntymään päälaelleen. Nyt menneisyydessä risteiretkeläiset eivät auttaneetkaan kuningasta Lissabonin piirityksessä, vaikka historian tutkimus niin tietää tapahtuneen. Virhe menee läpi ja vasta painovaiheessa hänet kutsutaan vastaamaan tekosistaan. Kustantaja on raivoissaan, koska nyt joudutaan uunituoreen kirjan lehtien väliin heti pistämään korjauslappu anteeksipyynnöin.

Neuvottelupöydässä Raimundo saa kuulla kunniansa, mutta kohtaa myös ymmärtäjänsä. Maria Sara nimetään hänen esimiehekseen ja tämä antaa Raimundolle tehtävän, kirjoittaa kirja, jossa hänen virheensä onkin totta. Oikolukija ryhtyy työhön, mutta huomaakin pian ajatustensa kulkeutuvan yhä uudelleen naiseen. Kirjoitustyö valmistuu vähitellen romaanin edetessä, mutta samalla käydään tarkkaan läpi nykyhetki, jossa oikolukijan koko elämä menee uusiksi.

Ei voi kuin ihailla sitä taitoa ja tekniikkaa, millä Saramago kirjansa kirjoitti. On hienoa, että viisi vuotta suuren kirjailijan kuoleman jälkeen saamme uuden kirjan myötä yhä nauttia hänen luomastaan tekstistä. Vaikka hänen lauseensa ovat omalaatuisia, pitkiä ja koukeroisia, kappaleet monen sivun mittaisia ja kerronta täynnä yksityiskohtia, on se nautittavaa luettavaa. Kun hissimatkan kuvaus alhaalta katutasolta ylös asunnolle kestää kymmenkunta sivua, voisi luulla, että lukija pitkästyy, päinvastoin, matka loppuu kesken.

Harvoin olen lukenut näin hienovireisesti kirjoitettua rakkaustarinaa, suorastaan romanttisuudessaan ennenkokematonta. Sen kerronta kesti sivu kaupalla yhä uusin vivahtein, yhä uusin käännöksin, mutta ei missään kohdin pitkästyttävästi. Saramagon teksti puree kovaa ja pian huomaa itsekin muodostavansa samanlaisia mammuttilauseita, hylkää välimerkit, puhuttelut ja vuorosanat, pistää ison kirjaimen sinne, mihin se ei normaalisti kuulu ja etenee kuin ajatusvirta asiasta toiseen aivan kuin kokonaan ilman päämäärää ja kuitenkin lause on oikea, ilmaisu rikas ja päämäärä saavutetaan ennen kuin lukija ehtii huomatakaan.

Missään vaiheessa ei minulle tullut sellaista tunnetta, että nyt kirjailija selittää tämänkin asian puhki eikä jätä lukijalle mitään huomattavaa tai arvattavaa. Niitä kohtia ja asioita riittää läpi koko tekstin ihan riittävästi ja pohdintaa vielä senkin jälkeen, kun on laskenut kirjan kädestään. Aikaahan tämäntyyppinen kerronta lukijalta vie, mutta ei kai se ole väärin, jos siitä nauttii. Suosittelen lämpimästi.

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri. Tammi, 2015 (1989), suom. Antero Tiittula. 393 s.

Intoilija

Julkaistu , kirjoittanut
1

intoilija’Luonto ja valokuvaus, siinä kaksi suosikkiani. Siksi odotin innolla tätä kirjaa. Ehkä minussakin on vähän, hitusen vain, samaa intoilijaa kuin I. K. Inhassa, valokuvauksen pioneerissa. Panu Rajala on kirjoittanut fiktiivisiä elämäkertoja muistakin suurmiehistämme, esim. Mika Waltari, Olavi Paavolainen ja Juhani Aho, joten tämä täydentää sarjaa. Sana fiktiivinen voi kalskahtaa tuomitsevalta, mutta jos tunnetusta henkilöstä tehdään kaunokirjallinen elämäkerta, on se auttamatta pitkälti fiktiivinen. Toista on tietokirja samasta aiheesta, mutta monesti sitä ei jaksa lukea muut kuin asian harrastajat ja kirja jää huomiotta. Hyvä näin, mutta tämä on muistettava kirjaa lukiessaan. Se kannattaa toki tehdä!’

I. K. Inha oli valokuvauksen uranuurtaja Suomessa 1900-luvun vaihteessa, mutta hän oli myös paljon muuta. Panu Rajalan kirjoittama kirja tästä unohdetusta suurmiehestä on siksi paikallaan. Kirjailija kuvaa Inhaa paitsi valokuvaajana, niin myös tutkimusmatkailijana, keksijänä, polkupyörien maahantuojana, kansanrunouden kerääjänä, kirjailijana, kääntäjänä, taiteilijana jne. Kuinka yksi mies onkaan voinut olla niin monessa mukana.

Inha kuului sen ajan suurmiesten joukkoon. Hän oli Sibeliuksen luokkatoveri Hämeenlinnassa, matkasi Järnefeltin kanssa Kolilla, eli taiteilijapiireissä Pariisissa Kulta-ajan taiteilijoiden mm. Edefeltin ja Gallen-Kallelan seurassa. Hän ihaili suuresti ystäviään Juhani Ahoa ja Eino Leinoa ja kosi neljä kertaa Aino Krohnia, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi runoilija-kirjailija Aino Kallaksena. Kerrotaan lisäksi, että hän kulki polkupyörällään silloisen Suomen kaikissa kunnissa kuvaamassa maatamme lasilevyille suurta kirjaansa Suomen maisemia varten. Rajala kertoo siitä innosta, millä Inha, alkuperäiseltä nimeltään Konrad Into Nyström, tarttui kaikkeen uuteen ja mielenkiintoiseen kehitellen sitä eteenpäin. Niinpä hän tilasi polkupyörän, sen jossa etupyörä on suuri ja takapyörä pienen pieni, ja ajoi sillä pitkiäkin matkoja maamme sen aikaisilla surkeilla teillä. Myöhemmin tavallisennäköisellä pyörällä hän matkasi Keski-Euroopassa asti tutustuen vieraiden maiden oloihin ja lähetti matkakertomuksia Uusi Suometar-lehteen. Hän siis toimi myös lehden toimitajana ja sanomalehtimiehenä, olipa joidenkin perustajanakin.

Yhdessä asiassa Inhaa ei onnistanut, rakkaudessa. Rajala keskittyy tähän aiheeseen ehkä liiaksikin, mutta se tuntui olevan Inhalle kova paikka. Hän kosi koulutoveriaan useasti, mutta sai aina rukkaset, samoin kuin Aino Krohniltakin. Hän kadehti ystäviään, jotka olivat naimisissa ja joilla oli lapsia. Inhalle tärkeää oli kuitenkin hänen suhteensa perheeseen, veljiin ja siskoihin. Pienen Inha Lucinan kuolema kosketti häntä syvästi ja niinpä hän otti taiteilijanimensä siskon nimestä. Veljet pitivät Ihnaa pystyssä vaikeina aikoina, lainasivat rahaa, auttoivat kirjojen kustantamisessa, hoitivat sairasta veljeä, kun tämän elämä romahti ja Inha joutui pitkiksi ajoiksi mielisairaalaan. Kaikesta huolenpidosta huolimatta Ihna kuoli yksinäisenä ja hyljättynä leukemiaan vuonna 1930, 65-vuotiaana.

Olen aina suhtautunut tietyllä varauksella julkisuuden henkilöstä tehtyyn kaunokirjalliseen elämäkertaan. Tämäkään kirja ei tee siinä poikkeusta. Mikä on totta, mikä sepitettä? Rajalaa on syytetty plagioinnista, koska hän on lähes sellaisenaan kopioinut kirjaan pitkiä katkelmia niin Inhan muistiinpanoista ja kirjoista kuin myös hänen aikalaistensa kirjeistä ja päiväkirjoista. Tämänhän pitäisi luoda totuudentuntuista pohjaa tekstille, mutta se onkin saanut syyttäjän sormen pystyyn. Samastahan on syytetty muitakin vastaavan tyylisuunnan edustajia, viimeksi Raija Orasen kohdalla. Tieteellisessä tekstissä lainaus merkitään tarkasti lainausmerkein ja kirjallisuusviitteellä, mutta kaunokirjallisessa tekstissä näin ei tehdä. Olisiko paikallaan? Toisaalta tässä kirjassa monetkin lainaukset sanasta sanaan ovat aika turhia, niitä olisi voinut karsia pois, esimerkiksi pitkiä kuvauksia tutkimusmatkalta Eurooppaan tai Kreikkaan. Itse olisin keskittynyt enemmän Inhaan persoonana ja monipuolisena uurastajana. Sehän on kuitenkin vaikeampaa kuin selostaa matkoja, varsinkin jos ne otetaan suoraan toisen tekstistä.

Intoilija oli Finlandia-ehdikkaana. Sinällään se ei yhtään hävennyt tämänkertaisessa seurassa, olisi voinut jopa voittaa, mutta itse olisin sijoittanut kirjan mieluummin Tieto-Finlandia-kastiin vaikka se fiktiivinen onkin, kun tämä ei ole oikein kaunokirjallinenkaan, vaan vähän sieltä puolivälistä.

Olen aina ihaillut Inhan ottamia kuvia ja ihmetellyt, kuinka hän sen aikaisilla välinelllä on pystynyt ne ottamaan. Kirja ei anna siihen juuri minkäänlaista selitystä ja se on puute. Ehkä siinä olisi ollut sitä tietopuolista kerrontaa paikallaan. Inhan kuvat eivät häpeä tänäkään päivänä, vaikka ne ovat mustavalkoisia ja monet rakeisia. Ne ovat maamme historiaa ja niiden avulla voimme saada siitä paljon paremman kuvan kuin pelkästään kirjojen teksteistä. Kuva on tuhat sanaa, näin ainakin Inhan kohdalla. Kirjaan kannattaa tutustua.

Panu Rajala: Intoilija, fotografin muistikuvat. WSOY, 2015, 419 s.

Sielut

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sielut’Jostain syystä viime vuoden Finlandia-ehdokkaat jäivät lukematta ja vasta nyt on ollut aikaa palata niihin. Tuskin kaikkia luenkaan koskaan. Voittaja on aina oma lukunsa, mutta tällä kertaa myös Markku Pääskysen Sielut-kirjaa on syytä kommentoida. Kirjailijalta olen lukenut vain yhden kirjan ennestään, vuonna 2006 ilmestyneen Vihan päivä. Muistan siitä sen, kuinka synkkä ja ahdistava kirja se oli. Siksi tarttuin tähänkin kirjaan epäluuloisena, varsinkin takakannen lukemisen jälkeen. Ehkä ei saisi olla ennakkoluuloja, pitäisi olla avoin kaikille vaikutuksille, mutta kriittisesti kuitenkin. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Kirja kertoo yhden keväisen päivän tapahtumat Saimaan rannalla olevasta kaupungista. Maija lähtee kouluun aamulla, mutta ei koskaan saavu perille. Hänen äitinsä Aino tietenkin huolestuu ja aloittaa tytön etsinnän. Isä Kristian haravoi lähialuetta, poliisi julkaisee katoamisilmoituksen, naapurit huolestuvat ja pian etsijöitä on koko kadun mitalta. Aika kuluu, mutta Maijaa vaan ei löydy. Kevätpäivä on kuuma, idästä leviää säteilyä ja Helsingin suunnasta pankkiryöstäjien auto lähestyy kaupunkia. Myös pojat, Taito ja Ilari, viettävät keväistä päivää poikamaisia juttuja tehden. He käyvät uimassa, peuhaavat ullakolla, istuttavat metsää ja etsivät Maijaa.

Päivän aikana kirjan henkilöt kohtaavat toisiaan ja muitakin alueen ihmisiä, kyselevät, juttelevat, epäilevät, ystävystyvät, solmivat suhteita. Traagisesta tapahtumasta huolimatta yhteisö elää elämäänsä toiset tiedostaen tapahtuman toiset autuaan tietämättöminä. Miksi sitten kirjan nimi on Sielut? Pojat katsovat biologian luokan ikkunasta sisään ja näkevät seinällä julisteen, jonka kuvassa on ikään kuin pisara väärinpäin. He päättelevät, että siinä kasvaa sielu, joka lentää sitten ilmojen halki ja asettuu ihmisen sisälle, heidänkin.

Kirjaa oli ensin aika vaikea lukea. Sen dialogi tuntui töksähtelevältä ja kerronta koukeroiselta, mutta kun siihen pääsi sisälle, tuntui, että siinä on juuri oikea poljento tämän tyyppiseen kirjaan. Varsinkin poiken juttelut ja toilailut olivat mehukasta luettavaa. Tulee lapsuus mieleen. Juuri tuollaista asiasta toiseen poukkoiluahan se oli. Pojilla ei päivän mittaan ollut mitään päämäärää, mutta he olivat silti asiassa parhaiten mukana. Aikuiset hätäilivät, surivat jo ennakkoon ja hosuivat joka suuntaan.

Kirjassa on kaksi asiaa, jotka sitovat sen 1980-luvun lopulle: Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja Mikkelin pankkiryöstödraama. Kirjassa ne kuuluvat tarinaan löyhästi. Ehkä siksi ne eivät myöskään ole kohdallaan. Oikeastihan ne eivät sattuneet samaan aikaan. Pankkiryöstäjien auto räjähti elokuussa Mikkelin torilla ja Tshernonyl räjähti huhtikuun lopulla, molemmat kuitenkin vuonna 1986. Jotenkin jäin miettimään, mikä merkitys näillä kahdella tapahtumalla oli kirjan juonen tai sanoman kannalta? Miksi ne oli siihen sijoitettu? Ne kuitenkin jäivät taka-alalle, tarpeettomiksi.

Hienoa kirjassa oli yksityiskohtainen luonnon havainnointi niin Ainon kuin poikienkin taholta. Pikkuvanha Taito nimensä mukaan oli varsin taitava tekemään päätelmiä, niin sieluista kuin Maijan kohtalostakin. Myös Cajanderin Siperiasta tuoman siemenlaatikko herättää heidän huomiotaan. Siksi sen tuominen kertomukseen olisi ehkä voinut olla suurempikin juttu, nyt se jää vain rekvisiitaksi tarinan edetessä eikä siitä ole juonen kulun kannalta mitään merkitystä. Saattoihan olla, että jotain jäi minulta huomaamatta. Kirja pitäisi lukea toiseen kertaan. Loppuratkaisu oli aika lailla järjellinen ja sen jotenkin arvasin jo kirjan puolivälissä. Sinällään tarina oli hyvin kirjoitettu ja piti otteessaan loppuun saakka.

Pääskynen, Markku: Sielut. Tammi 2015. 254 s.

Hävitys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

havitys1’Uusi vuosi tuo taas uudet kirjatkin, vaikka tämä kirja kyllä tuli luettua jo viime vuoden puolella. Scifi-kirjallisuus on kauan polkenut paikallaan. Jo kliseeksi on muodostunut käsitys, että kaiken maailman örkit sun muut ovat kahdella jalalla kulkevia, sotaisia ja puhuvat amerikanenglantia. Jeff VanderMeer, vaikka onkin amerikkalainen, on hävittänyt kaikki nämä kliseet ja tämän kirjan luettuaan jää kummastuneena miettimään, miksi sitten Solariksen ei ole päästy tähän. Kirja on joutuisa lukea, eikä siinä kummallisia asioita tapahdu, mutta siitä jää sisälle kutkutus, koska kaikkea ei kerrota puhki. Jää odottamaan jatkoa.’

Aikoja sitten epämääräisessä paikassa osa rannikosta on erotettu alueeksi X. Tälle salaperäiselle alueelle lähetetään aina silloin tällöin retkikunta ottamaan selvää asioista. Alueella on tuntemattomia voimia ja jokaiselle retkikunnalle on käynyt huonosti. Nyt tehtävän saa 12. retkikunta, johon kuuluu neljä naista: arkeologi, biologi, psykologi ja maanmittari. Heillä ei ole tämän kummempia nimiä, vaan he kutsuvat toisiaan tehtävän mukaan. Retkikunnan tarinan kertoo biologi, jonka työnä on kerätä näytteitä alueen X eliöstöstä. Pian kuitenkin hänelle selviää, että ennakkotiedot kohdealueesta ovat olleet puutteelliset jopa valheelliset. Hänelle tulee mieleen, onko heille valehdeltu tarkoituksella, onko jotain oleellista jätetty kertomatta?

Kertomuksen edetessä käy ilmi, että biologin jo edesmennyt mies oli mukana edellisessä retkikunnasta ja palasi takaisin aivan eri ihmisenä kuin lähtiessään, lähes vihanneksena. Biologi saa tietää miehensä retkikunnasta ja sen kohtalosta vasta löydettyään rannalla jököttävästä majakasta suuren kasan muistikirjoja, myös miehensä muistikirjan.

Täällä alueen X Etelärajalla on muutakin omituista, maanalainen torni. Biologi huomaa hyvin pian, että tornia ei ole rakennettu ihmisvoimin, vaan se on elävä. Mitä siellä sisällä sitten on? Tutkimuksen tulos ylittää kaikki ajatukset, odotukset, mahdollisuudet. Palaako sieltä kukaan takaisin normaalina? Tämä jää askarruttamaan biologia hänen harhaillessaan Etelärajan autiomaassa.

Kirjan genre on scifi, uudella tavalla. Siinä ei räiskitä aseilla, siinä ei ole ulkopuolelta tulleita robotteja eikä elieneitä. Siinä ei ole mitään outoa, ei maisemissa, ei luonnonlaeissa. Autiomaasta kuuluu kummia ääniä, näkyy valoja, ihmisiä katoaa ja torni kiehtoo, vetää puoleensa. Oikeastaan voisi sanoa koko asetelmaa tylsäksi ja tavalliseksi, mutta taustalla jyllää vahvana jotain, josta ei lukijalle suoraan kerrota. Hän saa odottaa kirjan loppupuolelle saakka ennen kuin jotain kummallista alkaa tapahtua, vähitellen, huomaamatta.

Kirjan rakenne vaikuttaa tylsältä, mutta koska se on kirjoitettu äärimmäisen hienopiirteisesti ja se etenee hitaasti mutta varmasti kohti kliimaksia, niin se pitää lukijansa pihdeissä koko lukukokemuksen ajan. Yleensä on totuttu siihen, että scifi on paksu ja teksti tiivistä. Tässä pariinsataan sivuun mahtuu ihan riittävästi pidätettyä jännitystä ja jopa pelottavaa apatiaa. Tämäntyyppinen scifi tai fantasia pesee mennen tullen kauhukertomukset ja asemässäilyt. Tässä on ytyä ja tässä on imua. Tämä antaa pitkäksi aikaa kutinaa ajatella ja pohtia, odottaa. Sellaisista elementeistä on hyvä fantasiakirja tehty.

Jeff VanderMeer: Hävitys, Eteläraja-trilogia 1. Like, 2015, suom. Niko Aula. 222 s.

Oneiron

Julkaistu , kirjoittanut
2

Oneiron’Oneiron on syksyn puhutuimpia kirjoja. Joulunaikaan on tapanani paneutua johonkin nautittavaan ja ajatuksia herättävään kirjaan, kun kerran on lupa vain olla ja levätä, niin kuin eläkeläisellä ei muuten olisi. Joka tapauksessa luin tai kahlasin läpi tämän voittajakirjan. Harvoin olen kirjassa hyppinyt sivulta sivulle ja huokaillut. Siksi voivat nämä kommentit kirjasta olla puuttellisia. Näin sen kuitenkin koin, vaikka yritin olla puolueeton ja neutraali.’

Kirja on tämän vuoden Finlandia-voittaja ja se on siksi jollakin tavalla noteerattava. Aikoinaan en pitänyt Laura Lindstedtin esikoiskirjasta Sakset. Siitä jäi muistiinpanojeni mukaan mieleen pettymys, koukeroinen kieli ja tarinan arvattavuus. Tämä kirja ei jättänyt samoja tuntemuksia, muttei kovin positiivisiakaan. Kun kirja alkaa naisten tekemällä joukkoraiskauksella ja muutenkin pitkin matkaa käsittelee naisen intiimejä paikkoja ja seksuaalisuutta, niin koen miehenä kiusaantuneisuutta ja jopa häpeää. En välttämättä halua lukea tuollaista. Vaikka teos luonnehditaan fantasiaksi, niin tuolla alueella se ei sitä mielestäni ainakaan ollut. Kun lisäksi tarina tapahtuu epämääräisessä kuolemanjälkeisessä välitilassa, tulee lukijalle levoton olo, joka ei häviä kirjan loputtuakaan. Uskonnot ovat kautta aikojen yrittäneet selittää tätä, tässä ne sivuutetaan.

Kuolema pursuaa kirjassa joka puolelta samalla, kun kirjan seitsemän naista kuolevat kukin – kahteen kertaan. Yhdessäkin olisi kestämistä. Jokaisen naisen elämä on tarinan arvoinen, tässä keskiöön nousee anorektinen juutalaisnainen, jonka elämää ja toimintaa yksityiskohtaisesti vyörytetään lukijan päälle kuin Wikipediasta noukittuna. Googlasin muuten joitain asioita ja totesin, ettei sellaisia henkilöitä ole elänyt, mutta yhtäläisiä tapahtumia varmaankin riittää.

Kirjan alku oli kaaos. Kuvasiko se sitten kuoleman kaoottisuutta vai kirjailijan vaikeutta päästä alkuun, mutta ensimmäisten kymmenien sivujen aikana olin moneen kertaan jo heittämässä kirjaa nurkkaan. Perfektionistina en sitä tehnyt, vaan kahlasin kirjan loppuun. Kun lukemisen imuun pääsi, alkoi kirjakin tuntua paremmalta, siihen tuli jäntevyyttä ja varsinkin tiedolliset sivut olivat mielenkiintoisia. Draaman kaarta en siihen silti saanut sovitettua, sillä alusta lähtien juoni oli selvä eikä monet koukeroiset sivupolut pystyneet sitä häivyttämään. Lopun kuolemistarinat olivat onneksi keskenään erilaisia.

En siis valitettavasti pitänyt kirjasta. Olen ymmärtänyt lukemistani kirja-arvioista, että tämä kirja on jakanut lukijansa kahteen lokeroon, eikä välttämättä sukupuolen mukaan. Ymmärrän asian. Jos jotain hyvää tästä sanoisi, niin olihan kirja omintakeinen. Vanha ja outo Swedenborgin filosofia, josta Antti Tuurin Alkemistikin kertoo, luo kuolleelle jonkinlaisen välitilan ennen helvettiin tai taivaaseen menoa. Tämä on pohjana tässäkin kirjassa. Erikoista on, että siellä on seitsemän feministiä eri puolilta maailmaa, joista jokainen on joutunut eläessään miehen väkivallan kohteeksi, ja joista kukaan ei usko tuonpuoleiseen eikä Jumalaan. Melko yksipuolinen valikoima, joka ei minusta ole minkäänlainen otos ihmiskunnasta vaan tarkoitushakuinen otanta. Epäilenpä, ettei tällainen asetelma vie aatetta eikä yhtenäisyyttä yhteiskunnassa eteenpäin. Ehkä siinä on samaa kuin väärään paikkaan sijoitetussa palopuheessa, tilannetajun puutetta.

Kirjan nimi ei minulle myöskään auennut. Oneironit ovat antiikin mytologian unenjumalia, Hypnoksen poikia. Tässä tarinassa ei kait ollut kyse unesta tai en ainakaan minä miellä kuolemaa uneksi. Yksi naisista hokee sanaa Oneiron ja siitä päästään uuteen vaiheeseen kerronnassa, mutta ei siinäkään kyse ole unesta. Ehkä koko tarina on unenomainen vuodatus.

Kirjaa kuvataan fantasiaksi kuolemanjälkeisistä sekunneista. Luin juuri äsken ylistetyn amerikkalaisen Jeff Vandermeerin teoksen Hävitys ja katsoin Lucasin Tähtien sodan neljännen osan, joissa myös liikutaan fantasiassa, tyystin erilaisessa. Lindstedtin fantasiasta en pitänyt. Kirja on kokeileva ja vyöryttää lukijan silmille tarinoita, dokumentteja, älyllistä pohdintaa, joka kaikesta rönsyilystään huolimatta pysyy joltisellakin tavalla kasassa. Sakset-kirja löytyi muistiinpanoistani, olipa vain jäänyt unohduksiin eikä se kovin noussut mieleen nytkään lukiessani siitä kirjoittamani esittelyn. Onneksi moni asia unohtuu.

Lindstedt, Laura: Oneiron. Teos, 2015. 440 s.

Linnan juhlat

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

linnanjuhlat’Tänään on maamme 98. syntymäpäivä. Luin viikolla kirjan, joka sijoittuu vuoteen 2017 eli suureen satavuotisjuhlaan. Roope Lipastin tragikoominen teos asettaa ajatukset eri asentoon, saa pohtimaan ihmissuhteita, elämän kipupisteitä uudella tavalla ja koukuttaa tekstin hauskuudella ja sujuvuudella. Kaikki ei kuitenkaan ole sellaista miltä näyttää. Ei ole itsestään selvää, kuka on hyvis ja kuka pahis, ei myöskään se, kenen rinnalla kannattaa Linnan juhliin taapertaa.’

Hannu on tavalinen suomalainen mies, jolla on tavallinen haave, päästä edes kerran presidentin kutsumana Linnan juhliin, kävellä Marian kanssa punaista mattoa pitkin kättelemään. Hän seuraa vuodesta toiseen seremoniaa, tuntee presidenttien tavat, tietää asiasta tavallista ihmistä enemmän. Mutta eihän sinne niin vain mennä. Sitten Hannua kohtaa katastrofi toisensa perään, vaimo Maria jättää, työpaikka menee, asunto myydään, eikä hän näe enää tarvetta haaveelleen, ei edes elämänsä jatkolle.

Sananmukaisesti itsetuhon reunalta hänet pelastaa Mikko ja aloittaa Hannun persoonallisen treenaamisen. Tavoite aseteaan vuoden 2017 linnan juhliin. Hannulle luodaan ohjelma, Muutosh, jonka tarkoitus on kiinnittää ihmisten huomio juuri ennen vaaleja vain ja ainoastaan tähän ehdokkaaseen. Kampanja on repivä ja yllätyksellinen. Hiljainen, vaatimaton Hannu on siinä kuin ulkopuolinen sätkynukke, mutta mukana kuitenkin. Lopulta vaalit tulevat ja kutsu Linnan juhliin. Kuka on Mikko? Mitä tarkoituksia tällä on ja miksi hän syytää rahaa pyyteettömästi ympärilleen? Lopussa kirja saa kaottisia piirteitä. Hannu ei enää tiedä mistään mitään: vaimo on lähtenyt, tytär myös, Mikko on ottanut vallan hänen elämästään. Pelastuuko kukaan, pelastuuko edes presidentin kaunis puoliso?

Ajankohtaan sopiva teos ilmestyi viime keväänä. Se on tyylillisesti hienosti kirjoitettu. Olen pitänyt muistakin Lipastin kirjoista (Rajanaapurit, Perunkirjoitus, Halkaisukirvesmies) juuri tästä syystä. Teksti on huoliteltua ja jämäkkää, se etenee yllätyksien kautta vääjäämättä kohti lopputulosta. Tällä kertaa juoni saa jopa dekkarinomaisia piirteitä. Tapahtumat ovat osin surrealistisia ja lukija joutuu hymyn ja nauruntirskahdusten välissä miettimään, mikä on sopivaa ja mikä ei. Onko Linnan juhlat meillä jo jokin institutio, jota ei saa arvostella saatika asettaa vaaralle alttiiksi? Toisaalta samaa aihettahan Ilkka Remeskin käsitteli taannoin yhdessä kirjassaan.

Hannu on toisaalta reppana, kaikkien vietävänä ja manipuloitavana, toisaalta hän on suomalainen mies puutteineen. Hän itse kertoo tarinaa, joten hänen omat toilailunsa voi lukea vain rivien välistä tai vaimon kommenteista. Ei avioliitto aina mene putkeen, vaikka kumpikin parhaansa yrittää, omasta mielestään. Hannu on johdateltavissa, hän menee Mikon mukaan, vaikka tavat ovat outoja ja huomio vain harmittaa, jopa hävettää. Syynä on tavoite, päästä Linnan juhliin ja ehkä siinä sivussa myös saada Maria takaisin.

Herkullinen teos luettavksi näin juhlien aikaan. Ei kaikki ole sitä, miltä se näyttää!

Roope Lipasti: Linnan juhlat. Atena, 2015. 283 s.