’Olen nyt muutaman päivän ajan retkeillyt maamme itärajan tuntumassa Laatokan Karjalassa (LK). Kasvistollisesti tämä lehtevä kulma on jäänyt vähän unholaan, kun suurin osa luonnonmaakunnasta jäi rajan taakse. Oikeastaan nykyinen LK-luonnonmaakunta on vain Parikkalan kokoinen. Jo viime vuonna keräilin joitakin sammalia ja kas kummaa, ne olivatkin miltei kaikki maakunnalle uusia tai niistä oli vain kirjallisuustietoja. Niinpä tätä matkaa varten kävin taulukot läpi ja kirjasin kaikki mahdolliset ja osin mahdottomatkin täällä tuntemattomat sammallajit paperille. Niitä kertyi toista sataa. Näitä lajeja olen nyt etsiskellyt ja siltä osin täydentänyt maakunnan lajistoa. Näytteitä on tullut kerättyä reippaasti yli sata ja vaikka ne ovatkin edelleen määrittämättä, voi jo nyt sanoa, että uusiakin on löytynyt ihan kiitettävästi, jopa omia eliksiä.
Samalla olen silmäillyt myös suurempia lajeja. Viime vuonna tein pari Atlas-ruutua, mutta nyt en niitä alkanut kerätä, sammalissa oli ihan tarpeeksi hommaa. Oikeastaan kun vertaa tätä kasvimaisemaa Hämeen vastaavaan, niin eroja on loppujen lopuksi aika vähän. Kaksi silmiinpistävää uutta lajia täältä löytyi: lehtomaitikka ja punainen käenminttu. Niiden kuvat pistän tähän mukaan. Myös vuohenkelloa on yllättävän paljon. Sitä kun on Hämeessä totuttu pitämään koristekasvina ja korkeintaan puutarhakarkulaisena. Täällä tärmäsin siihen kallio- ja ketokasvina keskeltä metsääkin. Toinen erikoisuus oli keltanokitkerö (kuva alla), jota parista paikasta bongasin ja ehkä sellaiseksi voisi lukea myös huhtahanhikin, jota turhaan olen Luopioisista etsinyt. Täällä se kasvaa pientareilla samalla tavalla kuin peltohanhikki Hämeessä.
Sammalista en nyt ottanut kuvia, niitä kertyi sen verran paljon, etten käyttänyt aikaa kuvaamiseen. Lisäksi ne ovat lähes kaikki jo Luopioisten sammalissa mukana. Uusi tuttavuus oli ituhammassammal, joka yllättäen tuli vastaan lähteisen puron penkalta. Aikanaan otan siitä kuvia ja täydennän sammalsivuille, mikäli luppimääritykseni pitää paikkansa. Vanha sanonta, matkailu avartaa, pitää paikkansa sammalreissuissakin.’
Näitä trooppisia tikkalintuja tavataan nelisenkymmentä lajia, joista Costa Rican kuudesta lajista näimme neljä. Ne ovat hyvin vaikeita kuvattavia, koska istuvat yleensä puiden latvuksissa vasten taivasta. Kuvan mustanokkatukaani (Ramphastos swainsonii) on yksi kookkaimmista lajeista, liki 60 cm pitkä. Tukaanit käyttävät ravinnokseen lähinnä hedelmiä, mutta ovat myös pesärosvoja. Värikkyytensä ja kummallisen nokkansa ansiosta ne ovat päässeet julkisuuteen myös monissa logoissa ja mainoksissa. 
