Aihearkisto: Viikon kasvi

22: kevätleinikki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kevätleinikki1’Tälle viikolle olisin voinut valita jonkin juhlavan kukan monien juhlien kunniaksi. Valitsin kuitenkin vaatimattoman leinikin, kasvin, joka jää hyvin usein huomiotta, kun keväällä on niin paljon muuta kaunista katsottavaa. Etsikääpä tämä pihapiiristänne. Se saattaa siellä kasvaakin, sillä se on yleinen koko maassa.’

Kevätleinikki (Ranunculus auricomus coll.) on vaikea kuvattava, koska se on niin hoikka, heinämäinen ja kasvaa yleensä muiden kasvien keskellä huppeluksissa. Parhaiten sen löytää pientareelta tai istutusten reunasta, jossa se pääsee kasvamaan vapaammin. Myös vanhoilla pelloilla ja lehdoissa se kasvaa. Muut leinikit ovat vielä tulollaan, joten jos näkee leinikinnäköisen kasvin, voi epäillä löytäneensä kevätleinikin. Leinikiksi sen tunnistaa keltaisista kukista, vaikka ne usein ovatkin vajavaisia. Lehdet varressa ovat nauhamaisia säteettäin ja varren tyvellä pyöreitä epämääräisesti liuskoittuneita. Koko kasvi on hauras, hieman sinertävän vihreä ja jo juhannuksen jälkeen lakastuva.kevätleinikki2

Miksi sitten näin vaatimaton kasvi kiikon kasviksi. Kevätleinikistä on moneksi. Tieteellisen nimen perässä on lyhenne coll. Se yleensä tarkoittaa, että laji ei ole vakiintunut, vaan siihen on luettu joukko lajeja. Kevätleinikki on apomiktinen laji, mikä taas tarkoittaa sitä, että sen siemenet muodostuvat ilman hedelmöitystä. Näin niistä kehittyvät kasvit ovat tavallaan klooneja keskenään. Tämä taas johtaa siihen, että kloonit ovat itsenäisiä pikkulajeja eivätkä risteydy, koska eivät hedelmöitykään. Niinpä Suomestakin on määritetty yli 400 erilaista kevätleinikin pikkulajia. Lajierot voi nähdä alalehtien muodossa, ylälehtien määrässä ja leveydessä jne. Myös kukkien terälehtien vaillinaisuus johtuu tästä. kevätleinikki3

Jos kevätleinikki on ryhmä lajeja, on sitä lähellä vielä kevätlehtoleinikki (R. fallax coll.) ja lehtoleinikki (R. cassubicus coll.). Edellisellä pikkulajeja on kymmeniä, jälkimmäisellä vain muutamia. Nekin erotellaan lehtituntomerkkien perusteella. Nyt ylälehdissä on erikokoisia hampaita ja alalehdet ovat vähemmän liuskaisia tai liuskattomia.

Kevätleinikki kukkii paraikaa, tekee siemeniä ja varistaa ne lähialueelle. Kloonin elämän jatko tulee turvatuksi. Samalla tavalla toinen pikkulaji varistaa siemeniään toisella paikkakunnalla. Tällaista lisääntymistä on myös voikukilla, silmäruohoilla ja keltanoilla. Niiltäkin löytyy usein satoja lähes samannäköisiä kasvustoja, muttei kuitenkaan ihan.

21: tuomi

Julkaistu , kirjoittanut
2

tuomi1’Minulle kesä tulee silloin, kun tuomi kukkii. Tällä viikolla on sen aika. Viime sunnuntaina näin nuppujen liki silmissä suurenevan ja sitten terälehtien työntyvän esiin. Lähes hellelukemiin noussut lämpötila nopeuttaa prosessia ja niinpä tänään tuomipensaat kukoistivat jo täynnä kukkia niin kuin viereisessä kuvassa näkyy.

Tuomi (Prunus padus) on yleinen koko maassa. Pohjoisessa se harvinaistuu, mutta Tunturi-Lapissa kasvaa korvaamassa tätä eteläistä nimilajia toinen alalaji: pohjantuomi. Tämän viikon kasvi kasvaa yleensä kookkaaksi pensaaksi tai pieneksi puuksi. Sen voi löytää metsänreunoista, rannoilta, puronvarsilta ja lehdoista. Joskus sitä kasvatetaan myös koristeena, varsinkin sen punalehtistä muotoa: purppuratuomea. Täällä Luopioisissa tuomi on omassa arvossaan, onhan se Pirkanmaan maakuntakukka.

Suomessa tuomen mustia marjoja luullaan yleisesti myrkyllisiksi eikä niitä sen vuoksi käytetä. Muualla marjat ovat suosittuja esim. likööriteollisuudessa ja mehuina. Niitä on yhdessä kuoren kanssa käytetty myös kankaiden värjäykseen. Tuomenmarja on karvas eikä sitä voi sellaisenaan syödä. Koko pensas tuoksuu voimakkaasti ja Lönnrotin mukaan sitä ovat kammonneet eläimetkin.

Kukkimisen jälkeen tuomi on melko roskaisen näköinen puu. Silloin tällöin tuomenkehrääjäkoi kietoo koko pensaan valkoiseen harsoon ja toukat syövät puun paljaaksi seitin suojassa. Monet sienitaudit myös vaivaavat sitä, mm. kuusentuomiruoste, tuomenpussisienitauti, tuomenpunalaikkusieni, tuomenhärmä ja punapahkasieni. Muita sieniä en tuomelta ole löytänyt, mutta varmaan siinä jokin kääväkkäisiinkin kuuluva sieni elelee.

Tuomen puuaines on aika vähän käytetty raaka-aine nykyään. Perinteisesti siitä on väännetty hevosen luokkia ja saavin vanteita, mutta nykykäyttö taitaa jäädä koriste-esineisiin ja koruihin. Tuomen puuaines on kellertävää ja pehmeää. Se taipuu ja halkeilee helposti. Sitä on käytetty myös sorvipuuna. Itse olen hyödyntänyt tuomea melko vähän. Muistan vain kuinka vaikeaa on raivata metsässä tuomitiheiköitä, koska pensaan oksat taipuvat maahan ja juurehtivat, latvakin saattaa olla kiinni maassa. Kaikesta vaivasta huolimatta tuomi on hieno osa luontoamme, varsinkin näin keväällä sen kukkiessa.’

tuomi2

20: sormisara

Julkaistu , kirjoittanut
2

sormisara1

’Nyt alkaa jo olla useita vaihtoehtoja viikon kasviksi. Vaikka kevät täällä Hämeessä onkin ollut kuiva ja sen eteneminenkin viime viikkoina pysähtynyt, on kukkarintamalla kuitenkin uusia kukkijoita ilmaantunut tasaiseen tahtiin. Kaikkiahan ei voi esitellä, joten on tehtävä valintaa. Tämän viikon kasvi on monelle varmaankin tuntematon suuruus niin kuin kevätpiippokin viime viikolla. Kuitenkin tähän kasviin törmää Etelä-Suomessa jokainen, joka metsässä tähyää jalkoihinsa. Se vain pitää tunnistaa ja erottaa muista samanlaisista lajeista. Siispä jotain tuntomerkkejä siitä on syytä kertoa.’

Sormisara (Carex digitata) on hyvin yleinen kasvi lehdoissa sekä lehtomaisissa ja tuoreissa kangasmetsissä Etelä- ja Keski-Suomessa. Pohjoista kohti se harvinaistuu ja puuttuu kokonaan pohjoisimmasta Lapista. Luopioisten metsissä siihen ei voi olla törmäämättä, mikä näkyy kasvisivulla olevasta levinneisyyskartastakin. Se kasvaa todennäköisesti jokaisella neliökilometriruudulla.sormisara2

Sarakasvit mielletään yleensä vaikeiksi ja kyllä se täytyy näin harrastajanakin myöntää. Suomesta tavataan toistasataa saralajia ja monet ovat hyvinkin toistensa näköisiä. Luopioisista on löydetty 36 erilaista saralajia. Näistä sormisaran erottaa helposti. Ensinnäkin se kukkii näin keväällä, mitä useimmat muut eivät tee. Toiseksi se on kuivan maan kasvi, kun monet sarat yleensä mielletään kosteiden paikkojen lajeiksi. Lisäksi sen kukinnot ovat sille tyypilliset, hedetähkä jää emitähkien sisään, jotka ovat nuokkuvia, perällisiä ja harsuja. Tähkissä olevia pallomaisia osasia kutsutaan saroilla pullakoiksi. Ne ovat sormisaralla päärynänmuotoisia ja lyhytkarvaisia. Tämän saran voi sotkea vain jalka- ja harjusormisaraan, jotka molemmat ovat harvinaisia.Ahvenismaa

Sormisara on monivuotinen kasvi, joten se viihtyy vuodesta toiseen samoilla paikoilla. Maanmuokkauksesta se kärsii eikä yleensä selviä avohakkuusta. Auringon paahde kuivattaa kasvin ja liiallinen heinittyminen tukahduttaa sen nopeasti. Onneksi kasvi tuottaa pullakoissaan runsaasti siemeniä ja metsän kasvaessa takaisin myös sormisara palaa kasvupaikalleen. Siemenet leviävät myös liikenteen mukana. Rehevillä mailla se pystyy kasvamaan myös kalliohyllyillä ja muissa metsänhoidon tavoittamattomissa paikoissa säilyen siellä murrosvaiheen yli.

Sormisara on nyt Etelä-Suomessa parhaassa vedossa ja helposti löydettävissä. Kuvan mukaisia 10-30 cm korkeita mätästäviä kasvustoja on helppo löytää, koska sen lehdet talvehtivat vihreinä ja muu ruohokasvillisuus ei vielä ole noussut. Kevätpiipon ruusukkeet ovat samanlaisia, mutta pehmeämpiä ja leveämpilehtisiä. Saran lehdet ovat lisäksi tyypillisesti poikkileikkaukseltaan kolmiomaisia. Eipä muuta kuin etsimään ja ihastelemaan.

 

19: kevätpiippo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kevätpiippo2

’Tämän viikon kasvi lienee usealle outo tuttavuus ja kuitenkin se on kevään kukkijoista yleisimpiä koko maassa. Sen voi löytää niin metsästä kuin pientareeltakin, niityltä ja tunturikankaalta. Kevätpiippo oli vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta selvä valinta, kun etsin toukokuun ensiviikolle mannekiinia.’

Kevätpiippo (Luzula pilosa) kukkii nimensä mukaisesti aikaisin keväällä. Tänä vuonna näin ensimmäisen kukan jo pääsiäisen aikaan, mutta silloin kukka ei ollut vielä auennut ja koko kukinto odotteli vielä varren kasvua lehtien suojassa. Auringon lämmössä se sitten nopeasti kasvoikin reilut kymmenen senttiä ja kukat auvautuivat. Heinämäinen ulkonäkö viittaa tuulipölytykseen. Niinpä vihviläkasvit, joihin piipotkin kuuluvat, ovatkin kaikki tuulipölytteisiä.kevätpiippo3

Lajitovereistaan, nurmipiippo ja kalvaspiippo, kevätpiippo on helppo tunnistaa. Sen kukat ovat yksittäin lyhyen varren päässä muodostaen sarjamaisen kukinnon, kuten vieressä olevasta kuvasta näkyy. Samalla tavalla kukkivat vain Lapin harvinaiset piipot. Heinistä piipon lehdet erottaa pitkistä vaaleista karvoista lehden reunoissa. Lähisukuisia ovat lisäksi sarakasvit, jotka yleensä ovat kookkaampia ja lehtirakenteeltaan erilaisia. Oikeastaan tätä kasvia ei voi sotkea mihinkään muuhun yleiseen kasviin.

Kevätpiippo on monivuotinen kasvi, joten sen löytää usein samoilta paikoilta vuodesta toiseen. Kukittuaan se säilyttää saman muodon loppukesään saakka, jolloin siemenet varisevat. Niiden levittäjinä toimivat usein muurahaiset, jotka saavat siemenen päässä olevan herkullisen ulokkeen palkaksi vaivoistaan. Tällä kevätkasvilla on siis samanlainen leviämistapa kuin sinivuokollakin. Maailmanlaajuisesti kevätpiippoa tavataan lähes koko Euroopasta ja aina kaukaa Siperiasta saakka.kevätpiippo1

Tämä viikko on nyt aikaa etsiä viereisen kuvan kasvi. Strategiset mitat ovat: 10-30 cm korkea, mätästävä, usein runsaasti kukkiva ja rehevästi kukoistava.

Veikkaan, ettei sen löytäminen ole vaikeaa, siksi yleinen ja runsas se on metsissämme.

18: käenrieska

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

käenrieska1

’Tämän viikon kasvi valikoitui kuin luonnostaan, kun katsoin aamulla ulos ikkunasta. Koko piharinne oli keltaisenaan pientä liljamaista kukkaa. Ensimmäiset käenrieskat tänä keväänä tapasin hiljaisen viikon lauantaina, mutta silloin niitä oli vain yksittäin ja enemmänkin nupulla. Nyt parin viime päivän aurinko on avannut kukkia massoittain. Ensi viikolla saattaa olla jo liian myöhäistä hehkuttaa tämän kukan kauneutta.’

Pikkukäenrieska (Gagea minima) kuuluu liljakasveihin. Meille tuttuja vanhan jaon mukaisia liljakasveja ovat sudenmarja, kielo ja kalliokielo sekä oravanmarja. Puutarhakasveista mieleen tulevat keisarinkruunu, tiikerililja ja varjolilja, joita voi tavata paitsi kukkapenkistä myös autiotalon pihasta koristejäänteenä tai metsästä koristekarkulaisena. Pikkukäenrieska on siis arvoisessaan seurassa, vaikka nykyään liljakasvien heimo onkin pilkottu pienemmiksi kokonaisuuksiksi.

Viikon kasvilla on myös sukulainen, isokäenrieska (Gagea maxima), joka kuitenkin on huomattavasti harvinaisempi enkä ole sitä etsiskelyistä huolimatta Luopioisista löytänyt. Käenrieskat ovat aikaisia kevätkukkijoita. Viime viikolla niitä en vielä ollut huomata, tällä viikolla ne ovat parhaassa vedossa ja mahdollisesti ensi viikolla niitä on turha enää etsiä. Kartoituksessa tämä on ongelmallinen kasvi, sillä kukittuaan se kätkeytyy vihreään massaan eikä loppukesästä siitä ole jäljellä kuin pienet sipulit maan alla näkymättömissä. Niihin se on kerännyt heinämäisillä lehdillään vararavintoa seuraavaa kevättä varten kukkiakseen taas lyhyen ajan.

Kasvin löytää useimmiten asutuksen läheisyydestä, nurmikoilta, teiden tai ojien pientareilta tai pellonlaidoista muokatulta maalta. Itse en muista kovinkaan montaa löytöä, joissa voisin sanoa sen kasvaneen luonnomukaisella paikallaan lehdossa tai rantapensaikossa. Kasvin kokonaislevinneisyys on Etelä- ja Keski-Suomi.

käenrieska2

17: sinivuokko

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sinivuokko1

’Kun vapaa-aikaansa viettää Etelä-Hämeen luonnonmaakunnassa, ei voi näin keväällä viikon kasvia valitessaan sivuuttaa tätä kukkaa. Joka kevät sitä on kuvattava, joka mättään puoleen kumarruttava. Lapset kantavat hikisessä nyrkissä äidille maljakkoon, ensiperhoset hamuavat sen kukkia imukärsällään. Tänään kiersin koiran kanssa pitkän lenkin ja etsin näyttävää kasvustoa. Tajusin, ettei sinivuokko olekaan ihan niin yleinen täällä kuin olen olettanut, ainakaan kunnolliset kasvustot. Lehtoiset hakamaat pusikoituvat ja heinittyvät. Kukat jäävät piiloon. Mutta lopulta löytyi kuitenkin edustava kasvusto kuvattavaksi tänäkin vuonna.’

Sinivuokko (Hepatica nobilis) kasvaa yleisenä Etelä-Suomessa Tampere Lappeenranta linjan eteläpuolerlla ja harvinaisena hieman sen pohjoispuolella. Koristeena sitä on siirretty hyvinkin kauas pohjoiseen ja se saattaa siellä menestyäkin, jopa levitä ympäristöönsä. Pohjoisiin metsäesiintymiin saa siis suhtautua varauksella, kyseessä on todennäköisesti koristekarkulainen. Sinivuokko on monivuotinen ja muurahaiset levittävät sen pieniä siemeniä tehokkaasti lähiympäristöön. Kasvin talvehtivat lehdet ovat kolmihalkoiset ja muistuttavat joidenkin mielestä maksaa. Niinpä sinivuokon avulla on yritetty muoto-opin sääntöjen mukaan parantaa maksasairauksia. Onpa sama ilmiö säilynyt sen tieteellisessä nimessäkin, hepatica.

Sinivuokon kukka on hyvin vaihteleva. Luontolehdessä oli kuva, jossa kukan heteet ja emit olivat muuttuneet terälehdiksi ja kukka oli kuin sininen kehäkukka. Terälehtien väri voi vaihdella myös paljon. Olen koonnut kasvisivulle tätä värikirjoa näytille. Muurahaisten vierailu kukissa saattaa myös muuttaa kukan sinistä väri lilan suuntaan. Terälehti toimii eräänlaisen lakmuspaperin tavoin ja ilmaisee happaman muurahaishapon värireaktiolla.

Aikoinaan äitienpäivänä koottiin kimppu vuokkoja äidille. Viime vuosina siihen aikaan ei ole Luopioisista enää löytynyt kukkivia vuokkoja. Keväät ovat aikaistuneet. Tänä vuonna saattaa jo vappuna olla sama tilanne. Sinivuokko on ollut pitkään rauhoitettu kaupustelulta eli sen kukkia on saanut kerätä maljakkoon, mutta kimppuja ei ole saanut mennä esim. torille myymään. Enpä oikein tiedä, mitä mieltä tässä olisikaan, sillä kukan terälehdet tahtovat varista lapsen nyrkissä jo ennen kuin ne selviävät metsästä pihaan.

Tällä viikolla kannattaa mennä Etelä-Suomessa lehtoihin, kosteisiin hakoihin, hikeville harjurinteille tai valoisiin kuusikoihin. Sinivuokot odottavat bongaajaansa. Eivät ne ole mihinkään hävinneet, ihmiset vain ovat tulleet laiskoiksi niitä etsimään. Opetetaanpa tämä kaunis kukka tulevillekin sukupolville.

sinivuokko2

16: näsiä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

näsiä3

’Ystäväni kotona Orivedellä näsiä kukki jo vuodenvaihteessa, joten leikillään voisi sanoa, että tämän viikon kasvi on todella aikainen kukkija. Hämeessä, johon tänään palasin, näsiä aloittelee paraikaa kukintaansa. Minulle se on yksi selvistä kevään airuista ja muistan merkinneeni sen muistiin aina ensi kerran nähdessäni. Nuo alkuvuoden kukinnat johtuvat tietenkin tästä kummallisesta vuodesta, jolloin vuodenajat taisivat mennä jotenkin sekaisin.’

Näsiä (Daphne mezereum) kukkii ennen lehtien ilmestymistä lilanpunaisilla tuoksuvilla kukilla. Yleensä Etelä-Suomessa kukinta ajoittuu huhtikuulle ja pohjoisempana toukokuulle. Näsiää eli riidenmarjaa tavataan lähes koko maasta, vain pohjoisimmasta Lapista se puuttuu. Se kasvaa lehdoissa, lehtokorvissa ja kalkkimailla. Se onkin kalkinsuosija. Muunlaisilla kasvupaikoilla se on harvinainen ja puuttuu siksi laajoilta karuilta alueilta. Tieteellisen nimen alkuosa viittaa antiikin tarustoon, jossa jumala Apollon havittelee Daphnea ja tämä muuttuu laakeripuuksi välttääkseen neitsyytensä menetyksen. Näsiän lehdet muistuttavat laakeripuun lehtiä.näsiä1

Lajinimi mezereum viittaa kasvin myrkyllisyyteen. Näsiä lienee luonnonkasveistamme kaikkein myrkyllisin. Varsinkin marjat sisältävät runsaasti metsereiiniä. Tämä myrkky on vaarallisen voimakasta varsinkin lapsille ja vanhuksille. Lapsia on varotettu syömästä näsiän marjoja tai edes koskemasta sen lehtiin. Tämä ohje pitää edelleen paikkansa. Näsiän marjoista tiedetään tehdyn ketunmyrkkyä. Itse murskasin niitä kourallisen lihapullan sekaan ja sain häädettyä rotan kellarista. Aamulla se oli katarat pystyssä ojan pohjalla. Erikoista tässäkin asiassa on se, että linnut pystyvät syömään sen marjoja ilman sen kummempia vatsanväänteitä.näsiä2

Aikoinaan Lönnrot kasvikirjassaan kehoitti näsiää käytettäväksi leinin hoitoon, mutta taitaa nykyään olla siihenkin tautiin tehokkaampia lääkkeitä. Kettujen karkoitukseen hän näsiää myös suosittelee. Paras kuitenkin jättää kasvi rauhaan. Sen kaupusteleminen onkin kiellettyä ja Ahvenanmaalla koko kasvi on rauhoitettu. Näihin aikoihin se on helppo löytää, kun metsässä ei vielä ole muita kukkivia pensaita eikä puiden lehdet estä valon pääsyä lehdon pohjalle. Myöhemmin sen erottaa kyllä myös punaisista marjoistaan, mutta se ei ole yhtä helppoa.

Siispä lähdetään tällä viikolla näsiäjahtiin.

15: tupasvilla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Rytisuo

’Kuva on kovin kesäinen. Miksi siis viikon kasviksi huhtikuussa on valittu tällainen laji? Sen ymmärtää vasta, kun ajattelee, että yläkuvassa näkyvät ”kukat” ovatkin todellisuudessa hedelmystöjä ja varsinaiset kukat löytyvät tämän postauksen alaosassa olevasta kuvasta. Näitä kukintoja löytyy juuri nyt, kun menee kävelemään suolle, mikä on muutenkin suositeltavaa. Nyt kun suo on vielä jäässä, on siellä helppo kulkea ja ihailla suon keväistä kauneutta.’

Tupasvillalla (Eriophorum vaginatum) on tämän nimen lisäksi myös nimet suovilla ja yksitähkävilla. Kasvi viihtyy koko maassa karuilla soilla, lähinnä rämeillä. Todellakin jo huhtikuussa se työntää kukkavartensa esiin usein vielä routaisesta turpeesta lumen keskeltä. Sarakasveihin kuuluva tupasvilla on tuulipölytteinen, eihän suolla vielä tähän aikaan pörriäisiä liikkuisikaan. Sen siemenet kehittyvät kesään mennessä villaisen hedelmystön kätköissä ja tuuli toimii myös niiden levittäjänä sitten, kun ne ovat kypsyneet.

Tupasvillan erottaa helposti muista villoista. Etelä-Suomessa toinen yleinen villa on luhtavilla (Eriophorum angustifolium), jolla on aina verson latvassa useampia villatupsuja. Lapin villoista tupasvillan erottaa mätästävästä kasvutavasta ja puhtaanvalkeasta villatupsusta.

tupasvilla3

Villoja on aikoinaan käytetty tyynyntäytteenä, samoin kuin rehuna muun suokasvillisuuden joukossa. Vieläkin luonnontilaisina säilyneiltä soilta saattaa löytää lahoavia heinälatoja, joihin suoheinää säilöttiin eläimille rehuksi.

Nykyään tupasvillaa käytetään jonkin verran tekstiiliteollisuudessa. Tällöin otetaan talteen ei suinkaan villamaisia höytyjä vaan lehtituppia. Sadasta kilosta kasvuturpeesta seulottua ylijäämäjätettä saadaa noin kymmenen kiloa tupasvillakuitua. Tätä sitten sekoitetaan sidoskuituun (pellava, villa, silkki) 50/50 suhteessa. Saatua tuotetta voidaan sitten käyttää eristeinä, suodattimina, täytteinä, neuleina, huopana, hoitoalustoina, työvaatteina, pohjallisina yms. Tupasvillakuitu on antibakteerista ja sen on todettu sitovan hajuja ja likaa. Lisäksi turvekylvyissä kuidulla on todettu olevan vaikutuksia ihoallergioihin ja reumaan.

Tämänkin viikon kasvi on siis hyödyllinen. Sen käyttö unohtui keinokuitujen yleistyessä toisen maailmansodan jälkeen. Nykykäyttö on vähäistä varmaankin tuotteen erikoisuuden ja kalleuden vuoksi. Joka tapauksessa nyt kannattaa mennä suolle seuraamaan tupasvillan kasvua, se ainakin on ilmaista ja lisäksi saa raitista ilmaa ja unohtumattomia kokemuksia.

14: leskenlehti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

leskenlehti

’Pari viikkoa sitten näin ensimmäiset kevään kukat Satakunnassa. Viime viikolla niitä oli jo Keski-Suomessakin. Tarkoitan leskenlehtiä. Sehän on kevään airut ja niitä aina etsitään ensimmäisinä. Niitä lapset kantavat sisään innoissaan ja niistä lasketaan kevään alkavan. Tällä hetkellä ulkona höytyilee lunta, kylmä viima käy ohuen kevättakin läpi ja muuttolinnut katselevat takaisin etelän suuntaan. Kevät ottaa takapakkia, mutta onhan se edelleen monta viikkoa etuajassa. Kuitenkin, tämä ensimmäinen kukkakasvi olkoon tämän viikon kasvi.’

Leskenlehti (Tussilago farfara) on loppujen lopuksi harvinainen luonnonkasvi Suomessa. Sen alkuperäiset kasvupaikat ovat käyneet vähiin eikä sitä aivan eteläisessä osassa maata ole alkuperäisenä nähtykään pitkiin aikoihin. Pohjoisempaa löytyvät sen luonnonkasvupaikat: rehevät kosteat lehdot ja lähteiköt. Olen kartoitusalueeltani löytänyt parilta paikalta kasvustoja, joita olen yrittänyt ajatuksissani pitää alkuperäisinä, mutta en ole  asiasta ollenkaan varma. Kasvi on kuitenkin hyvin yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Sen löytää tulokkaana rakennetusta ympäristöstä lähes kaikkialta: pelloilta, pientareilta, ojista, rannoilta, joutomailta. Sieltähän sen kukkia etsitäänkin aina keväällä. Voimakkaan juurakkonsa avulla se levittäytyy laajoiksi kasvustoiksi kaikille sopiville paikoille ja on lopulta paha rikkakasvi puutarhoissa ja viljelyksillä.

Kun näin keväällä ihailemme leskenlehden kukkia, saamme kesällä ihailla sen komeita lehtiä. Lehdet ilmestyvät vasta, kun kukka jo on kuihtunut. Lopulta jopa 20 cm leveä lehti on joskus vaikea yhdistää keltaiseen keväällä kukkivaan kukkaan. Lehdet ovat kuitenkin nuorena erinomaista salaattiainesta käytettynä pinaatin tapaan. Entisajan taitavat emännät käärivät leskenlehden sisään kääryleitä kaalin tapaan ja isännät täydensivät sillä kuivattuna niukkoja kessutarpeitaan. Koko kasvi on ollut rohdos parhaasta päästä. Rintateetä juotiin yskään ja köhään, lehtihauteita käytettiin kääreiksi tulehduksiin ja turvotuksiin.

Luonto-Liitto on jo liki 50 vuotta kerännyt kevätseurantatilastoja helpoista kevään lajeista. Leskenlehti on yksi näistä. Viimeisimmässä Luontolehdessä on tästä asiasta artikkeli ja ohjeet kevätseurannan tekemiseen. Kannattaa katsoa, jos vaikka aloittaisi tämänkaltaisen kevätseurannan. Siitä on hyötyä ja huvia niin itselle kuin muillekin. Suosittelen.

13: paju

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

paju1

’Pajut liittyvät pääsiäisen ajan juhliin. Tänä vuonna palmusunnuntai virpomisineen on kovin myöhään. Niinpä valitsin tämän viikon kasviksi pajun jo tässä vaiheessa. Kovin myöhään saan päivityksen aikaan osittain koneeni rikkoutumisen vuoksi ja osin surun vuoksi. Jälkimmäisestä päivitän jossain paremmassa välissä hieman enemmän. Mutta nyt ajatuksia pajuista.’

Yleensä puhutaan pajuista pelkästään niiden sukunimellä (Salix spp.). Maassamme kasvaa kuitenkin kolmisenkymmentä pajulajia, jotka joskus ovat aika hankalia erottaa toisistaan. Raita (Salix caprea) on puumainen kookas kasvi, kun taas tuntureiden vaivaispaju  (Salix herbacea) suikertaa suurelta osin maan alla ja työntää vai versojen kärjet maan pinnalle. Näin keväällä aikaisin pajut aloittavat kukintansa. Oikeastaan ’kissat’ ovat vasta alku ja varsinainen kukinta on toukokuussa. Silloin keltaiset heteet aukeavat ja kimalaiset löytävät helmeilevää mettä ravinnokseen. _DSC0025Samalla ne pölyttävät vihreät eminorkot. Paju on kuitenkin huono lisääntymään siemenestä ja monet pajupensaat ovatkin ikivanhoja aina uudelleen tyvestä uusiutuvia kasvustoja. Toinen erikoisuus on, että ne risteytyvät helposti keskenään ja joskus tuntuu, ettei puhdasta pajulajia löydä ollenkaan, kaikki vaikuttavat kahden tai useamman lajin risteymiltä. Varsinkin Pohjois-Suomessa näkee kummallisia pajuja, joista ei suoralta kädeltä pysty määrittämään lajia. Lisäksi risteymät risteytyvät takaisin kantalajiensa kanssa ja niinpä sekasotku vain lisääntyy.

Paju on ollut ennen vanhaan hyödyllinen kasvi. Sen kevätkissoja on tuotu koristeeksi sisään, mutta siitä on myös punottu monenlaisia käyttöesineitä. Tämä tapa on viime vuosina lisääntynyt uudelleen erilaisten askartelukurssien myötä. Syksyllä tai talvella kerätään ohuita pajunversoja ja ne säilytetään esimerkiksi kosteassa pussissa, jotta ne pysyisivät tuoreina punomista varten. Valmiita esineitäkin on hyvä aina silloin tällöin kostuttaa, niin ne kestävät paremmin. Muunkinlaista hyötyä pajuista on ollut. Kesällä on katkottu pajunoksia kerpuiksi muiden lehvien kanssa lampaille tai lehmille._DSC0028 Näin saatiin talveksi hyvää ravintoa. Myös nahan parkitsemiseen kerättiin pajun oksia ja etenkin niiden kuorta. Parkkiaineena se onkin ollut korvaamaton. Entisaikaan tiedettiin myös, että pajun kuorta pureksimalla saattoi parantaa päänsäryn tai lihaskolotuksen. Tämä johtuu pajun salisiinista, josta elimistössä muodostuu salisyylihappoa, samaa ainetta kuin on asperiinissa.

Näin keväällä, kun lehdet eivät vielä peitä pensaita, voi pajuissa nähdä ’pajunruusuja’. Ne ovat pienen äkämäsääsken (Dasineura rosarian) aiheuttamia kasvannaisia. Sääsken vaikutuksesta pajun verson latvakasvu pysähtyy ja lehdet kasvavat kimpuksi. Tämän sisällä kehittyvät sääsken toukat. ’Ruusu’ jää meidän ihailtavaksemme seuraavaan kesään saakka. ’Pajunruusua’ olen nähnyt etenkin kiiltopajuilla (Salix phylicifolia) teiden varsilla ja ojissa. Niitä kannattaa etsiä juuri nyt pajunkissoja virpomisperinteeseen keräillessään.