Aihearkisto: Sammalet

Myöhäistä kopsetta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


kaviosammal

’Tässä on jo pitkin syksyä tullut ihmeteltyä kasvien outoja kukkimisjaksoja ja talvehtimistapoja. Sammalia olen pitänyt ikivihreinä ja olen tottunut siihen, että ne ovat samanvärisiä niin kesällä kuin talvellakin. Nyt on talvi, maiseman ulkonäöstä huolimatta. Kuitenkin sammalet ’kukkivat’ täyden pään. Kaiken järjen mukaan niiden pitäisi olla tähän aikaan lumen alla levossa.’

Kalliokaviosammal (Buxbaumia aphylla) on äärettömän pieni sammal, jolla on kohtuuttoman suuri itiöpesäke perineen. Oikeastaan koko sammalen löytäminen ilman itiöpesäkettä on melkoisen urakan takana, vaikka tietäisi kasvupaikan tarkkaankin. Sammal on käytännössä lähes olematon ja sen gametofyytti muodostuu vain parista pienestä periketiaalilehdestä. Itiöpesäke perineen on kuitenkin näyttävä. Se kohoaa muutaman sentin korkeuteen ja on sen verran luonteenomaisen näköinen, ettei sitä juuri voi sekoittaa mihinkään muuhun. Sen harvinainen lähilaji, lahokaviosammal (B. viridis), kasvaa äärimmäisen uhanalaisena (CR) aivan eteläisimmässä Suomessa lehtojen pitkälle lahoneilla lehtipuiden rungoilla. Kun katsoin tuota kuvaa, niin hetken jopa luulin löytäneeni tämän sammalen, mutta sitten tulin järkiini: eihän se voi kasvaa kallioilla eikä Luopioisissa. Olin sen kuitenkin nähnyt alkukesästä Ahvenenmaalla ja jotenkin se muistutti tätä Kuohijoen Vangonkalliolta löytämääni sammalta.

Kaviosammalen voi löytää paitsi kalliosammalikosta niin myös kuivien kangasmetsien kuluneilta tieurilta. Tällöin se kasvaa yleensä aivan uran reunapenkereessä paljaalla hiekalla. Sammalen kokonaislevinnäisyys kattaa koko maan, mutta Pirkanmaalla se on jostakin syystä harvinainen. Se saattaa johtua kasvin vaikeasta havaittavuudesta tai etsijöiden vähäisyydestä, mutta myös sammalen todellisesta harvinaisuudesta. Itse olen löytänyt sen Luopioisista ennen tätä vain kerran. Tällöin se kasvoi Padankoskella juuri äsken kuvaamani kaltaisella paikalla tien reunassa ja tällöin sen itiöpesäkkeet nousivat päivänvaloon aikaisin alkukesästä. Niinpä tämä lokakuun lopulla löytynyt neljän pesäkkeen risvistö olikin aikamoinen yllätys, kun vielä huomaa, etteivät pesäkkeet ole läheskään tuleentuneet.

Meillä on useita tällaisia hauskoja piilossa olevia pikkusammalia, joiden löytyminen on joko sattumaa tai hyvää tuuria. Samanlaisia ovat muun muassa raatosammalet (Tetraplodon sp.), sompasammalet (Splachnum sp.) ja marrassammalet (Tayloria sp.). Näille ryhmille on yhteistä se, että ne kasvavat joko eläinten jätöksissä tai raadoissa. Nekin ovat ilman itiöpesäkkettä lähes huomaamattomia, mutta pesäkkeen kanssa kirkkaanvärisiä ja helposti havaittavissa. Osaa niistä en ole vielä löytänyt, joten haasteita riittää ensi vuodellekin.

Mikromaailmaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

hiirensammal

’Tänään perunannoston tauolla keräilin pikkiriikkisiä sammalia ojanpenkalta. Eihän niitä edes nähnyt paljalla silmällä, kunhan kaappasi koko paakun mukaan ja työnsi sitten mikroskoopin alle. Mitä sieltä paljastui? Kaksi minulle uutta tuttavuutta: savikkohiirensammal (Bryum caespiticium) ja pikkukarvasammal (Ditrichum pusillum). Molemmat ovat pieniä, oikeastaan turhan pieniä.

Yllä oleva kuva on savikkohiirensammalen lehdistä. Siinä näkyy lehden malli ja pitkä keskisuonen aikaansaama karvamainen kärki. Nämä saa näkyviin hyvällä lupillakin, mutta kun syksyinen päivä alkaa olla jo harmaa ja ainakin tänään kovin sateinen, niin ei luppi tahdo riittää määritykseen. Hankin vuosi sitten kunnollisen valomikroskoopin, jolla saan suurennettua sammalen lehden sopivaan kokoon nähdäkseni sen solut ja reunan hampaat. Samalla kaupalla tuli mukaan myös kamera ja siihen adapteri, niin että saan näkemästäni myös kuvan. Kamera on Nikon Coolpix 4500, joka ei enää ole ihan nuori, mutta kelpaa hyvin tähän tarkoitukseen. Tässä kamerassa on erikoisuutena se, että sen optiikka liikkuu rungon sisällä, jolloin kameran voi kiinnittää adapteriin ja sitä kautta mikroskooppiin suoraan, tsuumaukset ja tarkennukset hoituvat tyylikkäästi ilman, että kamera liikkuu.

Kun pääsee käsiksi mikromaailmaan, avautuu silmien eteen aivan oma maailmansa. Sanoin ei voi kertoa, kuinka viehättäviä ovat solujen rakenteet: viherhiukkaset, öljykapselit, solunseinät paksunnoksineen. Aikaahan tuollainen preparaattien tekeminen veden avulla lasilevylle ja sitten sen kuvaaminen vie eikä aina voi olla läheskään tyytyväinen lopputulokseen, mutta hauskaa se on.

Kuvassa oleva savikkohiirensammal on vielä iso sammal, sillä sen lehden pituus on kuitenkin parin millin luokkaa ja koko sammalkin itiöpesäkkeineen nousee kolmeen senttiin. Todella tarkkaa silmää tarvittiin, että hämärissä sain näytteen pikkukarvasammalesta, jonka koko komeus mahtuu alle senttiin. Eikä nämä ole vielä niitä pienimpiä. Pari päivää sitten kuvasin savikkosiipisammalen (Fissidens viridulus), jonka koko jää muutamaan milliin. Sen paikka savipaakun kyljessä oli odotettu ja kauan etsitty. Nyt sekin löytyi. Alla on kuva siitä mikroskoopin läpi katsottuna. Lehden pituus on siis alle puoli senttiä ja näitäkin on useita läheisiä lajeja.

siipisammal

Paljon minulla on vielä opittavaa kuvaamisessa. Yksi seuraavista haasteista on, miten saada roskat ja häiritsevät osaset pois kuva-alueelta, kun ei viitsisi niin kauheasti käyttää kuvankäsittelyä. Tai sitten on vain alistuttava joko siihen, että roskia on tai siihen, että Photoshop on käytössä pidempään.

Lisää mikroskooppikuvia voi katsella sammalsivuilta. Olen lisäillyt varsinkin maksasammaliin yksityiskohtaisempia kuvia, koska tavallinen kuva ei paljonkaan kerro itse sammalen ulkonäöstä, erottavat tuntomerkit kun ovat yleensä niin kovin pieniä.

Riippusammal

Julkaistu , kirjoittanut
3

riippusammal

’Tuo nyt näyttää miltä tahansa sammalelta, joita metsä on väärällään. Tällaisen kommentin jälkeen intiaanitanssi laantuu, hymy väreilee vielä suupielessä, mutta katse hakee jo ulospääsyä. Vaikeaa on olla oikealla tavalla iloinen, riemuita löydöstään, jos se ei saa vastakaikua.’

Kun muutama vuosi sitten höyrähdin sammaliin ja aloin etsiä niitä tosissaan, oli haavena löytää Luopioisiin myös valtakunnallisesti vaarantunut haapariippusammal (Neckera pennata). Muistan, kuinka retkillä kiersin haapoja kuin kissa kuumaa puuroa, tuijottelin tyvelle ja latvaan, etsin, kuitenkaan löytämättä. Olin varma, että jossain sekin sammal piilottelee, se pitää vain kaivaa esiin.

Olin katsellut haapariippusammalta muilla paikkakunnilla aarnialueiden harvinaisena komistuksena, joka missään ei ole yleinen eikä runsas, mutta jonka aina silloin tällöin saa bongattua. Niinpä jatkoin sinnikkäästi haapojen tuijottelua. Tämä palkittiin reilu viikko sitten, kun vihdoinkin löysin etsimäni. Sammalta kasvoi vaivaiset kaksi pientä versoa laajassa pyöreässä kujasammal-kasvustossa suuren haavan rungolla silmänkorkeudella. Haapa taas kasvoi varjoisassa ja kosteassa lehdossa. Kauhukseni vain huomasin, että metsänomistaja oli jostain syystä juuri viime talvena erikoistunut kaatamaan haapoja samalta alueelta. Kuinkahan monelta haavanrungolta kasvi näin katosi. Onneksi sentään yksi säilyi, vaikkakin uhanalaisena ja niukkana.

riippusammal2

Miten se sitten eroaa kaikista niistä muista samanlaisista sammalista. Yläkuvasta näkyy jo, että se kasvaa hyllymäisesti ja suurentamalla tämän toisen kuvan näkee sen lehden muodon ja poikittaisesti aaltopoimuisen rakenteen. Millään muulla haavan rungolla elävällä sammalella ei ole samanlaista ulkonäköä. Tietenkin sen etsiminen vaatii vaivaa ja tarkkuutta. Yksi pieni alle senttinen verso jää niin helposti huomaamatta, mutta jos se kasvaa kasvustona haavan tyvellä, niin sen kyllä huomaa jo kauas. Silloin pitää vain varoa muita samanlaisella paikalla kasvavia sammalia: metsäliekosammalta ja jopa kerrossammalta.

Haapariippusammal on kuitenkin omanlaisensa ja sitä kannattaa etsiä. Sen löytyminen, jos nyt ei herätä ihan intiaanitanssia, niin saa ainakin sen onnellisen hymynkareen suupieleen. Onnistuinpas!

Rahkasammalvuosi

Julkaistu , kirjoittanut
1

rahka1

’Vaikka pakkanen paukkuu edelleen ainakin öisin, alkavat sammalet jo heräillä. Katselin hiihtolenkillä kallionkylkeä, josta nousi lumen sulaessa höyryä ja samalla paljastui kalliohyllyltä ensimmäiset sammalet ihailtavaksi. Kuvan kangasrahka aloittaa yhteyttämisen heti, kun sää sen sallii ja sen vesisäiliöinä toimivat rahkasolut pystyvät pidättämään vettä. Kevät tulee!’

Luonnonsuojeluliitossa valittiin vuoden 2011 lajiryhmäksi rahkasammalten suku. Tämähän on maamme suomaisemassa oleellinen kasviryhmä, sillä suuri osa soiden pintakasvillisuudesta ja turpeesta muodostuu juuri rahkasammalista. Meistä tavallisista tallaajista näyttää siltä, että kyseessä on vain yksi laji, ehkä ainoastaan muutamalla värimuodolla elävöitettynä, mutta todellisuudessa Suomestakin löytyy peräti 40 erilaista rahkasammalta. Itse olen nähnyt niistä ehkä kolmisenkymmentä. Monet ovat lajilleen vaikeasti määritettävissä, mutta on joukossa aivan selviäkin, omannäköisiään lajeja.

Kun viime kesänä kokosin sammalsivuja kasvisivujeni jatkoksi, menin kesäkuun puolivälissä Luopioisten Kurkisuon laitaan tutustuakseni rahkasammalten maailmaan. Kävin hakemassa suota kourallisen rahkasammalia ja toin sen ’rantaan’ tutkittavaksi. Näin etsin ja kuvasin yhden aamupäivän aikana suolta toistakymmentä lajia. Monet lajit ovat tunnistettavissa ulkonäkönsä avulla, mutta muutamia piti katsella joko suurennuslasin tai mikroskoopin läpi ennen kuin lajimääritys varmistui.

Rahkasammalissa ei ole montaakaan uhanalaista lajia, mutta jos suot hupenevat entiseen tahtiin, saattaa tilanne muuttua. Nyt kun puhutaan paljon hiilijalanjäljistä ja hiilivarastoista, tuntuu käsittämättömältä, että meillä edelleen tuhotaan näitä hiilen pidättämiseen erikoistuneita yhteisöjä. Rahkasammal varastoi paitsi itseensä vettä, myös hiiltä turpeeseen suuria määriä. Jääkaudesta lähtien hiili on ollut kiinni yhä paksunevassa turvepatjassa ja niinpä suot pidättävätkin sitä esimerkiksi metsien maaperään verrattuna yli nelinkertaisen määrän (5700 miljoonaa tonnia / 1300 miljoonaa tonnia). Suon ojitus hävittää tämän varaston ja turpeen poltto päästää sen ilmakehään.

rahka2

Oma suosikkini rahkasammalisssa on korpirahka. Sen viisisakaraista tähteä muistuttavat latvatupsut saattavat rehevässä korvessa peittää alleen laajoja aloja. Tällainen vihreä tasainen matto houkuttaa istahtamaan, mutta sitä ei pidä tehdä. Matto pettää ja alla on silkkaa vettä, joskus hyvinkin syvää. Usein olen saanut kaataa vettä saappaasta pettävän korpirahkamättään jälkeen.

rahka3

Toinen suosikkini on viitarahka. Sen yhtenäiset pehmeät kasvustopeitteet löytyvät usein lampien soistuneista reunametsistä. Kuvassa kasvi on ’kukalla’. Rahkasammalten itiöpesäkkeet ovat pallonmuotoisia ja joillakin lajeilla, kuten viitarahkalla, niitä kehittyy keskikesällä runsaasti. Viitarahkamättäälle saa rauhassa astua, sillä sen pehmeän kasvuston alta löytyy usein kovaa maata.

Kun kerran tämä vuosi on arvovaltaisella taholla valittu rahkasammalten teemavuodeksi, voisi niitä yrittää etsiä lisää. Luopioisten kartoituksessa löydettyjä rahkoja on nyt kaksikymmentä lajia ja kun katsoin toiset kaksikymmentä kirjallisuudesta, löysin kuusi sellaista, jotka varmuudella siellä kasvavat, mutta joita en ole vielä löytänyt. Eipä siis muuta kuin ensi kesänä etsimään, jotta syksyllä voin palata asiaan hyvin uutisin.

Sammalsivut

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ketoparta

’Uusi vuosi ja uudet sivut!’

Kasvistosivuille olen avannut näin vuoden aluksi tutkittavaksi yli kaksisataa sivua sammalmaailmaa. Tiedän varsin hyvin, ettei se todellakaan kiinnosta kaikkia, mutta eihän se olekaan tarkoitus. Sammalet on itsestäni kiehtova kasviryhmä ja siksi haluan tuoda sen muidenkin kiinnostuneiden nähtäville. Kun aikoinaan kerroin urakastani, sain paitsi säälitteleviä katseita, myös ihmetyksen, että onko niitä niin paljon. Kun kerron sammalia Suomessa olevan liki 900 lajia, leviää kysyjän kasvoille usein epäuskoinen ilme. No, tässä on nyt vain pieni osa niistä ja jatkossa seuraa lisää, kun löydän uusia.

Kuvassa oleva ketopartasammal (Syntrichia ruralis) on oma suosikkini. Tuo pieni sammal on kuivana ihan eri näköinen kuin kosteana, joten se luo haasteita. Lisäksi sen lehdessä oleva pitkä karvakärki tekee siitä kuin taistelijan. Kaiken muun hyvän lisäksi se ei ole kovin yleinen, joten aina kun sen löytää, nousevat suupielet lievään hymyyn kuin ystävän tavatessaan. Se kasvaa pihoilla, sementtirakenteilla ja lehtokallioilla.

Sammalsivut ovat siis kaikkien kommentoitavissa ja pengottavissa. Olkaa hyvä, pistäkää sammalet pöllyämään!

Aarnisammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

aarnisammal (1)

’Lumi on jo peittänyt… kukat ja sammalet laaksoissa ja muuallakin. Niinpä tällainen luonnon tonkija voikin asettua työpöytänsä ääreen penkomaan viime kesän saalista: havaintoja, näytteitä, kuvia. Niitä onkin kertynyt tuhatmäärin. Kuvan sammal oli minulle uusi mielenkiintoinen tuttavuus – eikä vähiten nimensä vuoksi.’

Aarnisammal ei ole suuren suuri eikä pienen pieni, vaan sopivan kokoinen koloonsa, jossa se kasvaa. Tuo sentin korkuinen hauskannäköinen sammal ei ole missään kovin yleinen eikä runsas, mutta se on saanut ihmiset miettimään. Sen luontaiset kasvupaikat ovat aarnialueilla, josta lienee sen nimikin peräisin ellei usko mytologioihin. Aarnialueen tuulenkaatojen juuripaakuista sitä kannattaa etsiä. Siellä se piileskelee kolojen pohjahiekoilla. Toinen kasvualue on kallionkoloissa syvällä kolon perällä varjossa ja suojassa. Tällainen kasvusto on kuvassakin.

Mistä tuo sammal sitten on saanut nimensä. Aarni on vanhan perinteen mukaan haltija, joka vahtii kulta-aarretta, aarnihautaa. Sinne peikot ovat haudaneet kultansa suojaan rosvoilta ja juhannusyönä uskottiin aarnivalkean syttyvän tällaisen aarrehaudan päälle. Mikä sitten oli peikonkultaa? Samaisten perinteiden mukaan kallionkoloissa ja onkaloissa hohti himmeää valoa, joka oli peikonkultaa ja jos tavallinen ihminen koski siihen, niin kulta hajosi tomuksi ja sormiinsa sai pelkkää hiekkaa.

Siis Peikonkulta hoti valoa. Sitä tekee myös aarnisammal. Tällä sammalella on ominaisuus, jota muilla sammalilla ei ole, sen alkeisvarsikko hohtaa tosiaan heikkoa valoa. Alkeisvarsikko on sammalen alku, joka syntyy itiön itämisestä ja tästä alkeisrihmasta kasvaa sitten sammalkasvi. Aarnisammalella tämä alkeisvarsikko on pitkäikäinen ja sillä on valoa tuottava ominaisuus. Se on kuitenkin niin pieni, ettei sitä voi ottaa käteensä, vaan se hajoaa ja sekoittuu tomuun eli sammuu. Näin peikkojen kulta kestää vain sen aikaa, kun se saa olla rauhassa onkalossaan.

Itse en ole koskaan nähnyt peikonkultaa, joten en osaa sanoa, pystyykö sen valossa lukemaan tai näkeekö sitä lainkaan. Olen myös ihmetellyt sen tarkoitusta. Yleensä luonnossa kaikella on tarkoituksensa. Kukat houkuttelevat väreillään ja tuoksullaan pölyttäjää, kiiltomato peräpäänsä valolla puolisoa. Mutta mitä houkuttelee aarnisammalen alkeisvarsikko valollaan? Se tiedetään, että valo ei ole kemiallinen reaktio niin kuin esimerkiksi mesisienen rihmaston vähäinen hohtaminen, vaan se johtuu alkeisvarsikon linssimäisistä soluista, jotka heijastavat tehokkaasti valoa. Jos joku tietää vastauksen tähän pohdintaan, niin kertokoon.

Onko siis aarni-haltija antanut nimen sammalelle, sammal aarnialueelle ja lopuksi se itse on asettunut sinne asumaan ja saanut oman nimensä? Näin voimme kiertää nimistökehää ympäri ja edelleen. Kyllä kielemme on rikas.