Kärpäsenkesyttäjä

kärpäsenkesyttäjä’Joulunajan lukemiskokemus ei jättänyt kylmäksi, se lämmitti kuin kuuma toti, mutta jätti kohmeloisen olon sijasta närästyksen. Wahlström jatkaa linjaansa Finlandia-ehdokkuuden arvoisesti ja kansa ostaa. Missä me menemme?’

Jarmo Papinniemi, Parnasson päätoimittaja, ennustaa Suomen Kuvalehdessä (51-52/2010) että keksittyjen juttujen valtakausi kirjallisuudessa on ohi. Nyt kirjailijat kirjoittavat tekstiin sisälle itsensä tai kirjan synnyn. Enää ei pelkkä kuvitelma riitä, rinnalle halutaan kosketus tosielämään. Tämän olen minäkin huomannut (esim. Mäkelä: Kivi ja Mestari, Simon: Koneen ruhtinas), mutta myös paljon sitä miettinyt ja hieman empien odotan Donnerin subjektiivista dokumenttia Mannerheimistä.

Jos ajatellaan tätä kirjaa, niin onko oikein kirjoittaa juttuja jo kuolleesta henkilöstä, joka ei voi enää puolustautua, ja mustamaalata häntä ja hänen kunniaansa fiktiivisillä tarinoilla, jotka lähestyvät keltaisen lehdistön tyyliä? Tokihan tutkimus on esittänyt tällaisiakin olettamuksia Runebergin elämästä, mutta aikaisemmat elämäkerturit ovat ne hienotunteisesti sivuuttaneet ja luoneet Runebergille ehkä ansaitsemattoman laajan sädekehän päänsä ympärille. Kyllähän hän oli sen ajan kotityranni ja kiusaajakin, mutta nyt nämä olettamukset ryöpsäytetään 1800-luvun henkilöiden sanomina kirjan lehdille ja taataan sillä kirjan myynti iltapäivälehtien tapaan. Ja niinpä jokainen arvonsa tunteva kulttuurihenkilö haluaa tällaista lukea ja tästä tietää! Ei minua totta vie kiinnosta, oliko Runeberg äpärä tai kuinka monta flammaa hänellä yhtäaikaa oli, tai harjoittiko hän kaveripiirissä lapsena onaniaa. Minua kiinnostaa tietää, minkälaisissa runoja hän kirjoitti, ketkä olivat niissä esikuvina ja miten hän ne kirjoitti. Jos ihminen nousee kansallisrunoilijaksi, niin ei hän sinne nouse pelkän Maamme-laulun perusteella.

Kärpäsenkesyttäjä on fiktiivinen elämäkertakuvaus kansallisrunoilijamme Runebergin elämästä. Liikkelle lähdetään hänen vanhuudestaan, kun hän tarkkailee ympäristöään katupeilin avulla pyörätuolista, johon halvaus on hänet sitonut. Kirja etenee vanhuudesta lapsuuteen, niin että lopussa ollaan pietarsaarelaisen kapteeni Runebergin asunossa, jossa köyhyys ja puute vallitsevat. Kirjassa puheenvuoron saavat kansallisrunoilijan lisäksi myös Fredrika-rouva, Cygnaeus, Stenbäck, Nervander, kirjailijan sukulaiset ja tuttavat, flammat ja palvelijat. Lisäksi kertojina toimivat monet hänen pyytämänsä ja rääkkäämänsä eläimet. Näistä pienistä fiktiivisistä katkelmista muodostuu kirjailijan elämäkerta, joka ei kaikin osin ole kaunista luettavaa. Runeberg paljastuu kertojien kautta despootiksi, ilkimykseksi, sadistiseksi eläinten rääkkääjäksi, luonnehäiriöiseksi alistajaksi. Hänen elämänsä ja tuotantonsa kuvataan vain pääpiirteissään ikään kuin se olisi jo lukijalle tuttu ja aivan kuin nämä pienet katkelmat vain värittäisivät jo tunnettua tarinaa. Tarinat antavat täten uuden vivahteen hänen runoilleen, flammoille sepitetyille rakkausruonoille, Maamme-laululle, Vänrikki Stoolin tarinoille, jotka olivat osaltaan luomassa Suomen kansallistunnetta. Runeberg perustaa ystävineen Lauantaiseuran ja tuhoaa sen, perustaa Suomen Kirjallisuuden Seuran, vaikka itse kirjoittaakin ruotsiksi. Elämäkerta huipentuu lapsuuteen, jossa häneltä riisutaan jopa isä ja hänet alistetaan äpäräksi synnistä syntyneeksi.

Toki kirjassa on hyvääkin, valtaosin. Esimerkiksi 1800-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus Venäjän-vallan alla on avartava, samoin sen ajan julkisuuden henkilöiden toimet. Myös kuvaus suomalaisuudesta, kansasta ja sen toimista, joita Runeberg tarkkailee, antavat taustaa hänen teoksilleen. Wahlströmin kirja on hyvin kirjoitettu, ilmeikäs ja eläytyvä, hyvin käännetty, niin kuin Runebergin runotkin. Kuitenkin sitä on vaikea lukea, kun ei aina tiedä kertojaa, ei aikaa, ei taustoja tai saa arvata ne todellisten henkilöiden fiktiivisistä vuoropuheluista. Papinniemen kanssa olen samaa mieltä, että täysin keksitty aikuisten satukirjallisuus on aikansa elänyt, sillä nyt netin aikakaudella voidaan hyvin helposti etsiä historian tai teoksen aihealueen yksityiskohdat paikoilleen, mutta en näe kirjallisuuden tulevaisuutta myöskään tämän kirjan kaltaisena. Tietenkin saatan olla vain se vähäinen promille, joka ajattelee tällä tavalla.

Toinen tänä syksynä ilmestynyt vastaava teos on Hannu Mäkelän Kivi (arvio aikaisemmin myös tässä blogissa), mutta se eroaa tästä kirjasta siinä, että Mäkelä kertoo tarinan vain yhdestä näkökulmasta, Aleksis Kiven pään sisällä olevasta hulluuden houreesta ja on siksi kirja helpommin luettavissa ja ymmärrettävissä, vaikka raskas luettava onkin.

Kärpäsenkesyttäjä kannattaa kuitenkin lukea jo senkin vuoksi, että voi ottaa kantaa siihen, missä tällä hetkellä kirjallisuudessa mennään.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (2010). Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. Schildts. 315 s.

Joulutarina

lyhty

’On lunta tulvillaan… ja pakkanen paukkaa… luo loistettaan… taas iltaan pimeään. On taas aika toivottaa lukijoille Rauhaisaa Joulua vanhan Joulutarinan myötä!’

Hän katsoi kissanluukusta. Hän katsoi nurkalta. Hän katsoi liiterin harjan yli. Missään ei sitä näkynyt. Lumi oli vastasatanut, puhdas ja pumpulinen. Illan sininen hämärä laskeutui juuri porraspuulta metsään ja se vaelsi pesämaillaan viitsimättä nousta laskemaan kesäisiä lapsiaan. Hän kapusi kaihoten korkeammalle ja yritti nähdä sen, mutta ei voinut.

Joulukirkkoon hän halusi mennä, sinne menivät muutkin, vaikka se olikin sitä uutta. Hän istuisi reen jalaksille ja nauraisi kovassa kyydissä. Ei sitä kukaan huomaisi. Hän menisi mukana juuri niin kovaa kuin Polle jaksaisi juosta, ylämäet ja alamäet kirkolle asti. Sitten hän hyppäisi hankeen ja katsoisi sieltä. Olisiko se siellä? Hän halusi nähdä sen pesässään.

Vaan uskaltaisiko hän, kun sanottiin, että se ei ole heille kotitontuille hyväksi, se hävittää, sanottiin ja puhuttiin pienellä suulla. Uskaltaisiko hän sittenkään mennä? Jos se ei vaikka olekaan siellä. Kyllä se on, jouluna se on, siihen hän uskoo. Joulukirkosta, sieltä hän sen löytää, sen auringon. Hän uskaltaa, onhan hänellä tarpeeksi ikää. Ei tässä enää pelätä.

Hän kurkisti kissankolosta, hyppäsi jalaksille. Hän matkasi tuulispäänä, syöksyi hankeen. Eikä kukaan huomannut. Mutta hän näki, että kaikkialla oli kilinää ja vilskettä, helinää ja helskettä. Hän veti harmaan hiippansa tiukemmalle päähänsä ja kiersi suurten kivien reunaa lähemmäksi joulukirkon ovea. Siitä kaikki menivät sisään löytääkseen paikkansa, siitä hänkin.

Jakojen välistä hän ryömi aina vain eteenpäin, sinne hän ryömi mihin kaikkien katseet olivat kääntyneet. Siellä sen täytyi olla, sen auringon pesän. Mutta kuinka se näin pimeässä, eihän se kesälläkään? Vaan sittenkin, edessä hohti valo ja sen hän halusi nähdä, vaikka henki menisi. Sanoivat muut mitä tahansa.

Se oli siellä, se oli. Hän näki sen pienessä seimessä, samanlaisessa kuin Pollella kotona. Seimi oli nostettu korokkeelle kaikkien eteen, sitä he katsoivat ja kumarsivat, sille hymisivät kauniita laulujaan. Seimestä nousi lämmin hehku ylös kohti joulukirkon kivistä kattoa ja kuuranpeittämiä kiviseiniä. Sieltä paistoi valo suoraan hänen sydämeensä. Hän tunsi, hän tiesi, hän riemuitsi. Se oli auringon pesä.

Nyt hän voisi julistaa kaikille, missä aurinko asui talvella ja hän tuli tästä niin onnelliseksi, että livisti leveästi virnistäen, vaarasta välittämättä pitkin joulukirkon keskikäytävää aina ulko-ovelle asti ja katosi iloisesti helisten aamun hämärälle kirkkotielle.

Ja seimen aurinko värjäsi hehkullaan vanhan kiiruhtavan kotitontun harmaan hiipan kauniin punaiseksi.

– Joulutonttu, kantoi kirkkokansan huokaus tontun perään ja – sadun onnellinen hymy.

Maailmanlopun sota


maailmanlopunsota’Kun näin syksyllä illat pimenevät ja tekee mieli käpertyä lukemaan hyvää kirjaa, löytyy sellainen yleensä palkittujen teosten joukosta.
Maailmanlopun sota on 80-luvun tuote, mutta aina yhtä ajankohtainen pienen ihmisen toiveiden puolustaja. Vaikka olen kirjan lukenut ennenkin ja vaikka se on valtaisa tiiliskivi, niin se vie mennessään ja sen traaginen loppu saa herkistymään paatuneimmankin lukijan. Yleensä en kovin suosi sotakirjoja, mutta tämä lienee poikkeus. Suosittelen, jos haluaa tutustua uusimpaan Nobel-kirjailijaan.’

Vihdoinkin Vargas Llosa siis sai palkintonsa ja kirjailijan suurimman kunnianosoituksen. Tätä hänelle oli ennustettu jo ainakin 80-luvulta lähtien. Silloin Maailmanlopun sota oli hänen pääteoksensa ja muistan kuinka suuren vaikutuksen se teki minuun, kun luin se silloin ensimmäisen kerran. Hänen esikoisteoksensa Kaupungin rotat (1962) oli aikoinaan myös suuri tapaus. Se sai Euroopassa suuren suosion, mutta kirja poltettiin julkisesti kirjailijan kotimaassa Perussa. Tämän jälkeen hänet oli pakoitettu ryhtymään päätoimiseksi kirjailijaksi ja muuttamaan Eurooppaan.

Vargas Llosa on kirjoittanut ahkerasti myös näytelmiä ja kolumneja. Hänen kynänsä jälkeä saa lukea edelleenkin monesta tunnetusta sanomalehdestä, mm. El País-lehdestä. Kirjailija itse on toiminut lisäksi maailmanlaajuisen Pen-klubin puheenjohtajana 1970-luvulla ja saanut lukuisia palkintoja ympäri maailman. Ruotsin akatemia perusteli päätöstään mm. kirjailjan taidolla kartoittaa vallan rakenteita, kapinaa ja tappiota. Näitä kaikkia on ylenmäärin juuri tässä teoksessa.

Koillis-Brasiliasta, Bahiasta, kuivuuden ja nälänhädän keskeltä nousee hurmoksellinen liike Hyvän Jeesus Neuvonantajan ympärille 1800-luvun lopulla. Brasiliaan on juuri saatu tasavaltainen hallitusmuoto ja sen tarkoitus on saattaa kaikki maan asukkaat tasavertaisiksi toisiinsa nähden. Tasavalta luo uuden rahan, verot, henkikirjoituksen, sivilivihkimisen ja hämmentää näin tavallisten monimutkaisia asioita ymmärtämättömien köyhien ihmisten elämää. Sitten aletaan huhuta vuosisadan vaihteesta ja maailmanlopusta. Köyhät nälkäänäkevät ihmiset etsivät turvaa karismaattisesta Neuvonantajasta, joka julistaa tasavallan Antikristukseksi ja sivilivihkimisen protestanttiseksi salaliitoksi. Ihmiset kerääntyvät hänen ympärilleen Cadunosin maatilalle ja alkavat rakentaa sinne kirkkoaan ja tulevaisuuttaan, mutta se johtaa loputtomalta tuntuvaan sotaan tasavaltaa vastaan. Neuvonantajan ympärille kokoontuvat niin rosvot, kuin maatyöläisetkin, köyhät naiset, rikolliset, entiset orjat ja vammautuneet. Kaikki otetaan tasavertaisina vastaan ja heille jokaiselle löytyy tehtävä uudessa yhteisössä. Naisista muodostuu hurskaiden äitien kuoro Neuvonantajan ympärille, rosvoista turvallisuuskaartin johtajia ja yhteisön puolustajia, nelinkontin kulkevasta Natuban Leijonasta kirjuri, joka kirjaa ylös Hyvän Neuvonantajan puheet. Entisestä erakosta tulee Äiti Maria ja kauppiasveljeksistä Antonio ja Honorio Villanovasta tulee koko sosiaalihuollon organisoijat. Pikkupyhimys huolehtii Neuvonantajasta ja kantaa uumallaan tämän määräämää rautalankakieppiä elämänsä loppuun saakka. Kaikki toimivat yhtenä suurena yhteisönä ja rakastavat Hyvää Jeesus Neuvonantajaa.

Näinhän ei voi pitkään jatkua. Maa kuuluu rikkaalle maanomistajelle ja yhteisön toiminta tulkitaan kapinaksi tasavaltaa vastaan. Lisäksi asiaan sotkeutuvat poliitikot ja heidän kamppailussaan toisiaan vastaan uskonnollinen toiminta luokitellaan yhteiseksi viholliseksi, vallankumoukseksi, jota ulkomaat tukevat. Näin alkaa sota tasavallan ja kapinallisen yhteisön välille. Neuvonantajan ennustuksen mukaan sotajoukot lyödään kolme kertaa ja neljännelläkin kerralla armeijan tuho on hyvin lähellä, kunnes lopulta vastarinta saadaan nujerrettua ja yhteisö tuhotaan viimeiseen jäseneen asti, vain seitsemän Neuvonantajan määräämää henkilöä jää kertomaan jälkipolville tapahtumasta.

Maailmanlopun sota on eeppisempi teos kuin edeltäjänsä ja se pohtii paitsi jo tutuksi tullutta eteläamerikkalaista poliittista liikehdintää niin myös uskonnollisen yhteisön dynamiikkaa. Kirjan seikkailullisuus ei poista sen ansioita yhteisöjen kuvaajana. Tarina perustuu samoihin aikoihin eläneen lehtimiehen muistiinpanoihin, joita kirjailija on fiktiivisesti laajentanut. Tarinassa likinäköinen toimittaja seuraa ensin sotajoukon toimia ja sitten kapinallisten puolustautumista yrittäen ymmärtää kumpaakin osapuolta. Lopulta hänenkin on valittava puolensa.

Maailmanlopun sota on mielenkiintoinen monestakin syystä. Yleensä nämä Etelä-Amerikasta 70- ja 80-luvulla tulleet kirjat määriteltiinn vasemmistolaisiksi. Sitähän tämäkin on, mutta tässä vallankumous on kääntynyt päälaelleen, kansan kapinoinniksi demokratiaa ja tasavaltaa vastaan. Uskonnollinen kiihko ja sitoutuminen luovat yhteiskunnan pohjalla oleville köyhille ja rikollisille kiinnekohdan, toivon jostain paremmasta ja se tuntuu olevan monin kerroin suurempi kuin poliittisen vallan ja demokraattisen lainsäädännön tuoma toivo. Jos Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa piirrettiin kiihkossa viiva paremman elämän puolesta, niin se ei antanut toivoa kovinkaan pitkäksi aikaa. Tässä toivo paratiisista Hyvän Neuvonantajan kanssa johtaa lopulliseen sitoutumiseen ja taisteluun aina kuolemaan saakka. Tämän karisman kuvaamisessa kirjailija on onnistunut erinomaisesti ja vaikka valtion kannalta yhteisö olikin kapinallinen, niin lukijan kannalta sen jäsenet olivat sankareita.

Upea teos ja kannatti lukea uudelleen. Akatemia on onnistunut valinnassaan.

Vargas Llosa, Mario: Maailmanlopun sota (1983 / 1981). Suom. Jyrki Lappi-Seppälä. Otava. 711 s.

Uhanalaiset 2010

uhiskirja’Tämä ei ole mikään kirja-arvostelu, koska en ole vielä ehtinyt lukea joulukuun ensimmäisenä päivän julkaistua mietintöä kokonaan. Selailukin teettää jo paljon työtä ja kaikesta huomaa, kuinka valtavasti tietoa kirjaan sisältyy. Lukemattomat ovat ne yksittäiset havainnot, jotka lopulta muodostavat sen tietokannan, josta kootaan kirjan lajien statukset. Varmaankin saan kulumaan monta iltaa tämän teoksen kahlaamisessa, koska siinä on kaikkineen 685 sivua.’

Selailin kirjaa lähinnä kasvien osalta ja ajattelin samalla Luopioisten kasvillisuutta. Kirjahan käsittelee uhanalaisuutta valtakunnallisesti ja alueelliset uhanalaisselvitykset tulevat vasta myöhemmin. Kuitenkin tätä voi jo nyt verrata vuoden 2000 selvitykseen. Paljon on muuttunut, vaikka paljon on ennallaankin. Kun kirjaa selailee, niin tulee taas mieleen, että jospa me tietäisimme yhtä paljon tavallisistakin kasveista kuin saamme tietoa uhanalaisista, niin se olisi hienoa. Uhanalaisista on julkaistu kirjoja ja artikkeleita pilvin pimein, mutta esimerkiksi kunnon suomenkielistä lajitasolle menevää jäkälä- tai sammalkirjaa saadaan edelleen odottaa.

Suomessa tavataan yli kolme ja puoli tuhatta kasvilajia, joista noin 1200 lajia on alkuperäisiä tai muinaistulokkaita. Näistä lajeista tässä kirjassa luokitellaan silmälläpidettäviksi (NT), vaarantuneiksi (VU), erittäin uhanalaisiksi (EN) tai äärimmäisen uhanalaisiksi (CR) yli 27 %. Tässä neljännessä arvioinnissa tutkittu lajimäärä on suurempi kuin edeltäjissään, jopa prosentuaalisesti suurempi kuin vastaavassa ruotsalaisessa arvioinnissa. Kasvien osalta uhanalaisten määrä on vuoteen 2000 verrattuna kasvanut 17 ja silmälläpidettävien määrä 29 lajilla. Uusia uhanalaisia on 29 ja silmälläpidettäviä 46 lajia. Joukossa on monia erikoisempien elinympäristöjen, kuten soiden, merenrantojen perinnebiotooppien sekä kalkkikallioiden lajeja. Tämä johtuu näiden biotooppien muuttumisesta: niityt kasvavat umpeen, rannat pusikoituvat, suot muutetaan energiaksi. Varsinkin ravinteiset suot alkavat olla jo biotooppinakin uhanalaisia. Huomattavasti vähemmän tapahtui kymmenen vuoden aikana luokituksen muutosta toiseen suuntaan.

Luopioisten listalla on tapahtunut seuraavia muutoksia: Sääskenvalkku (Malaxis monophyllos) on siirretty vaarantuneista erittäin uhanalaisiin, punakämmekkä (Dactylorhiza incarnata) on siirretty silmälläpidettävistä vaarantuneisiin. Uusia silmälläpidettäviä on tullut peräti yksitoista lajia: Laskospoimulehti (Alchemilla plicata), ahokissankäpälä (Antennaria dioica), pohjanmasmalo (Anthyllis vulneraria subsp. lapponica), hentosara (Carex disperma), kaislasara (Carex rhynchophysa), sarjatalvikki (Chimaphila umbellata), suovalkku (Hammarbya paludosa), kesämaitiainen (Leontodon hispidus), jäkki (Nardus stricta), korpinurmikka (Poa remota) ja kellotalvikki (Pyrola media). Yksikään laji Luopioisissa ei ole parantanut asemaansa luokituksessa.

Näitä tietoja pitää nyt sulatella. En ainakaan itse ole näiden kaikkien lajien kohdalla huomannut Luopioisissa selvää muutosta huonompaan suuntaan. Varsinkin hentosara on edelleen melko yleinen, kaislasara jopa valtakasvi joissain ojissa ja kellotalvikkia olen tavannut viime kesänkin aikana useasta ruudusta. Ensi kesänä näitä kuitenkin on pidettävä silmällä niin kuin ohje kuuluu. Uhanalaisstatuksen saaneista tulisi täyttää kenttäkortti ja lähettää ELY-keskuksen Hertta-tiedostoon. Enpä ole itse aina ehtinyt ja jaksanut niitä lomakkeita täyttää. Ehkä jatkossa olisi terästäydyttävä.

Mielenkiintoista ja huolestuttavaa tässä kaikessa on se, että aina uudessa mietinnössä lajeja tulee uhanalaisten joukkoon entistä enemmän. Tarkoittaako tämä sitä, että lajit todella harvinaistuvat tuota vauhtia, vai saadaanko niistä vain nykyään enemmän tietoa? Tätäkin on syytä pohtia ja palata asiaan, sitten kun teen kasvistosivuille seuraavan päivityksen. Sen aika alkaa olla käsillä, mutta viime kesän havainnot eivät ole vielä kartoissa, joten odottanen niitä ensin.

Kyseinen kirja: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim./eds.) 2010: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 685 s.

Kirjan voi tilata Suomen Ympäristökeskuksesta tai ladata pdf-tiedostona ympäristö.fi-sivustolta.

Harjukaupungin salakäytävät

harjukaupunkiNyt on kulunut reilu viikko siitä, kun sain kahlattua tämän kirjan läpi. Olen miettinyt, mitä siitä sanoisin, sillä realifantasia ei jätä kylmäksi. En ehkä ole sen tyylisuunnan fanittaja, mutta sen voin vapaalla mielellä sanoa, että tämä kirja jää mieleen, ei varmaankaan sen juonen takia, mutta ehkä sen moni-ilmeisyyden vuoksi. Nautinnollisia lukuhetkiä muillekin, olkaa kuitenkin varuillanne, sillä ette tiedä, kumman version kirjasta luette.’

Olli Suominen toimii arvostettuna kustantajana ja kirkkovaltuutettuna harjukaupungissa, Jyväskylässä. Hänellä on vaimo Aino, pieni poika ja koti Mäki-Matissa. Elämä on raiteillaan aina siihen saakka, kunnes menneisyydestä nousee esiin nuoruudenrakastettu Kerttu Kara. Tämä on saavuttanut maailmanmainetta kirjallaan Elokuvallinen elämänopas. Ollin ajatukset alkavat etsiytyä vähän väliä lapsuuden Tourulaan, jossa hän vietti kesiään isovanhempiensa luona ja tutustui Blomrooseihin, Anneen, Rikuun ja Leoon sekä heidän serkkuunsa Karriin. Nämä viettävät kesäänsä Anna-tädin hoivissa Tourulan puutalossa. Yhdessä he muodostivat Tourulan Viisikon, joka ratkoi pieniä rikoksia, mutta tutki myös kaupungin mystisiä salakäytäviä. Olli Suomisen muistiin palaa lapsuus pala palalta varsinkin sen jälkeen, kun hän tapaa Kertun, päärynämekkoisen tytön. Kerttu on kirjoittamassa uutta kirjaa ja tarjoaa sitä Ollin kustannettavaksi. Kirja, Maaginen kaupunkiopas, on jonkinlainen jatko edelliselle ja kertoo Jyväskylän maagisista pisteistä ja merkityksellisyyshiukkasista sekä salakäytävistä ’cinemaattisesti’. Vähitellen menneisyys paljastuu lukijalle, Ollin ja Kertun yhden kesän rakkaustarina ja sen traaginen loppu, salakäytävien kummallisuus ja Blomroosien kohtalot. Keskeisenä yhteysvälineenä toimii Facebook.

Tähän saakka kirjan juoni tuntuu varsin tavalliselta tarinalta. Sitten Aino ja poika katoavat ja Olli Suomisen elämä heittää kuperkeikkaa. Facebookin kautta Anne Blomroos käskyttää Ollia toimimaan tarkoituksena saada Kerttu onnelliseksi ja vain tätä kautta Olli saisi perheensä takaisin ja päästäkseen tähän Olli toimii. Lopulta hän rakastuu uudelleen Kerttuun ja tekee tämän onnelliseksi. Miten tarina sitten päättyy. Minun versiossani on erilainen loppu kuin toisessa, jota en ole vielä lukenut. Se löytyy netistä, sillä kirjaan on todellakin tehty kaksi erilaista loppua eikä lukija tiedä etukäteen, kumman hän saa käsiinsä. Tässä versiossa näyttää ainakin olevan arvoituksellinen mutta onnellinen loppu. Enpä paljasta siitä kuitenkaan enempää.

Mitenkähän tähän kirjaan sitten pitäisi suhtautua? Se on hienosti kirjoitettu, se on ainakin totta, oikeaa kaunista suomea, hienoja lauseita, sanoja ja oivalluksia. Mutta mihin genreen sen sijoittaisi? Jääskeläisen kirjoissa ennenkin on ollut tämä sama tyylisuunta, realifantasia, mutta tässä se korostuu. Kirja alkaa kuin mikä tahansa lukuromaani, jossa on päähenkilöt ja heillä hyvin sujuva elämä, johon sitten tulee ongelmia ratkottavaksi. Sitten kirja kääntyy elämäkertakirjaksi muisteluihin lapsuudesta ja sen ihanista seikkailukesistä. Tuosta voisi sanoa, että se on jo lähellä nuortenromaania, sitä Viisikkoa, josta kirjassa puhutaan. Mutta ei tässä kaikki, sitten tulevat salakäytävät ja niiden epämääräiset valot, sulkeutumiset, katoamiset, jolloin kirja menee puhtaan fantasiakirjallisuuden alueelle. Tarinaan liittyy rikos ja sen ratkaisu eli siinä liikutaan selvästi dekkarikirjallisuudessa, eikä Ollin ja Kertun traaginen suhde ole mitään muuta kuin selkeä rakkausromaani. Miten sitten on selitettävissä Blomroosien kuolema ja Annen pelottelu ellei kauhukirjallisuudella? Lopulta Karrin ja Kertun salaisuus lähentelee jotain nykykirjallisuudelle tyypillistä avointa genreä. Jos luettelosta jokin genre unohtui, saattaa sekin kirjasta löytyä, ehkä myös avainromaani ja uniromaani ja romaani romaaneista kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Entä sitten kaksi loppua? Onko tulevaisuuden kirjojen ratkaisu netissä olevat vaihtoehtoiset loput, joista lukija saa valita oman mielensä mukaan? Tässä kirjassa tämä ratkaisu on ymmärrettävissä elokuvallisuuden valossa, joka pursuaa kirjan sivuilta. Monet kohtaukset on rakennettu kuin elokuvan käsikirjoitukseen, lavasteineen, vuorosanoineen, puvustuksineen. Kirjan loppu on kuin suoraan elokuvasta. Joskus voisi ollakin ihan hauskaa pukeutua jonkin vanhan filmin tyyliin. Elämään tulisi sitä kirjassa esiintyvää ’cinemaattisuutta’.

Sekavuudestaan ja yllätyksellisyydestään, skitsofreenisuudestaan, huolimatta tämä kirja oli mielenkiintoinen, ehkä jyväskyläläisyyden vuoksi, ehkä nopeiden käännöstensä vuoksi, ehkä imevän tyylinsä vuoksi. En tiedä, mutta jotenkin siitä jäi kaikesta huolimatta mietityttävä olo, juuri se on minusta hyvän kirjan merkki. Ainakaan kirja ei jätä sellaista tyhjänaikaista oloa, niin kuin valitettavan moni kirja tänä aikana on minulle jättänyt.

Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Harjukaupungin salakäytävät (2010). Atena. 372 s.