Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2013

Luonnonkukkien päivän retki 16.6.2013 klo 12 – 14 Padankoskella

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

matara

’Tapahtumapäivä on yhteispohjoismainen ja retkillä on tavoitteena kasviharrastuksen ja -tuntemuksen edistäminen. Myös yhteisen kokemuksen tarjoaminen mahdollisimman monelle on tavoitteena. Itse olen järjestänyt retken useana vuonna ensin epävirallisesti kyläyhdistyksen avustuksella, mutta viime vuosina ihan julkisesti ilmoitettuna. Nytkin retkestä on tiedotettu paikallislehdissä, kerrottu ilmoituksissa ja tapahtumakalentereissa. Viime vuonna retkeen osallistui yli 20 innokasta retkeilijää ja kiersimme silloin sadekuuroja väistellen kylämme keskellä olevan järven ympäri. Tänä vuonna toivomme parempaa säätä ja vähemmän punkkeja kuin viime vuonna. Kierrämme kylän perinteistä keskustaa ja päädymme kyläyhdistyksen kodalle, josta on mahdollisuus ostaa kahvia ja muita virvokkeita.

Yläkuva esittää kesäistä tienpiennarta, jossa kasvaa runsaasti ahomataraa. Matarat (Galium) ovat tänä vuonna kävelyn nimikkolajeja. Niitä tavataan maastamme kymmenkunta erilaista ja monet ovat yleisiä, vaikka eivät aina noin näyttäviä. Yritän löytää retkemme varrelta eri lajeja nähtäväksi. Niitä voi myös katsella kasvisivustoltani etukäteen. Vastaan tulee varmasti myös monia muita kasvilajeja, joita voimme sitten yhdessä katsella ja nimetä kukin tavallamme.’

Toivotan kaikki läheltä ja kauempaakin tervetulleiksi retkelle!

logo

Sitkeyttä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sitkeytta’Olen aina ihmetellyt männyn elämää. Puu on varsinainen selviytyjä, sitkeä sissi. Kun metsässä näkee pienen siementaimen, ei osaa edes kuvitella, mitä kaikkea se saa kokea elämänsä aikana, jos saa mahdollisuuden selviytyä vanhuuteen saakka. Se loppuhan voi olla vasta monen sadan vuoden kuluttua, silloin kun nyt tainta katsova on lykännyt horsmaa jo iät ja ajat. Jos lasketaan männyn elämänkaarta, niin se on ensin taimi, sitten puu, sen jälkeen mahdollisesti kelo ja lopuksi liekopuu. Tosin kahdessa viime vaiheessa se ei enää liene elävä, mutta on olemassa kuitenkin. Työstin juuri äsken laavupuita vanhoista kuorituista tukeista. Jos laavussa katto pysyy ehjänä ja olosuhteet vakaina, saattaa hirsi säilyä sielläkin satoja vuosia. Onhan oma asuntonikin näin kesäaikaan tehty mäntyhirsistä joskus 1800-luvun puolivälissä.

Kuva on otettu viime viikonvaihteen kasviseminaarin aikaan Tampereella Kalevankankaan hautausmaan nurkalta. Harju viettää jyrkästi etelään ja eroosio syö jatkuvasti maata männyn juurakon alta. Puut sinnittelevät siitä huolimatta paikoillaan ja näyttävät jopa kasvavan. Noista puista ei varmaankaan tukkeja tule. Tiheäsyinen puuaines saattaa kuitenkin kelvata vaikka rakennusteollisuudelle. Monesti kaupassa tarjotaan mäntylautaa, jonka vuosilustot ovat liki sentin levyiset ja koko lauta hapero kuin paperi. Ennen vanhaan puusepät ja talonrakentajat osasivat katsoa mistä ja milloin puunsa kaatoivat. Huonoa he eivät huolineet. Huonoa en minäkään halunnut, kun poikana valitsin itselleni suolta männynkäkkyrän tehdäkseni siitä itselleni sauvan. Käkkyrässä oli sopiva koukku alaosasssa ja niin siitä tuli kävelykeppi. Kotona vasta huomasin vuosilustoja suurennuslasin avulla laskemalla, että minä kymmenvuotias natiainen olinkin kaatanut liki satavuotiaan vanhuksen. Suolla puu kasvaa hitaasti. 

Mänty on levittäytymisen mestari: se kasvaa koko maassa, sen voi löytää kuivasta tai märästä paikasta, aurinkoiselta rinteeltä tai varjoisasta notkelmasta. Mikä muu puu toimii samalla tavalla? Kalliomännyt ja suomännyt ovat hyvin samanlaisia: käkkyräisiä, hidaskasvuisia. Peltomännyt tunnetusti kasvavat pensasmaisiksi eikä mäntyä sen vuoksi peltoon kannatakaan istuttaa. Nytkyään on epäilty, että tulevaisuudessa ei suoraa ja solakkaa mäntyä enää kasvakaan, sillä kuusi on vallannut jo kuivat kankaatkin ja kun teollisuus vaatii yhä nopeammin materiaalia, ei puu ehdi koskaan täyteen kukoistukseensa. Onko mänty tulevaisuudessa uhanalainen? 

Retkeilyä hyvässä seurassa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

mäkiorvokki

’Viikonvaihteessa oli valtakunnallinen kasviseminaari Tampereella ja sen ympäristössä. Bussilastillinen botanisteja raahautui harvinaisuuden luota toiselle ja ihasteli pirkanmaalaista luontoa. Tampereen kasvitieteellinen yhdistys vietti samalla 40-vuotisjuhlaansa. Onnea!

Itselleni unohtumattomia olivat kaksi orvokkiharvinaisuutta: yläkuvan mäkiorvokki (Viola collina)  ja alemman kuvan rantaorvokki (Viola persicifolia). Edellinen oli jo kukkinut keväällä, niinpä nyt olivatkin näkyvissä vain sen komeat lehdet. Jälkimmäinen lopetteli kukintaansa suopellon laidassa ja muistutti kovin lähisukulaistaan aho-orvokkia (Viola canina), jonka lehdet kuitenkin ovat leveämmät. Jostakin syystä en koskaan ole tullut lähteneeksi katsomaan näitä lajeja. Nyt sekin aukko kasvisivistyksessä on paikattu.

rantaorvokki

 Retkeilyllä tekee usein yllättäviäkin havaintoja ja kun liikkeellä on viitisenkymmentä alan asiantuntijaa, niitä yllätyksiä tulee runsaasti. Niinpä sain katsella useaakin erikoista mikrosientä (kiitos Pentti Alangon), muutamaa pienen pientä jäkälää Juha Pykälän  esittelemänä ja löytyipä Timo Kypärän kanssa hienoja sammaliakin. Varmaan niiden kuvilla ja lajiselosteilla jossain väissä täydennän kasvisivujani, vaikka vielä niitä ei Luopioisista olekaan löytynyt.

Vielä liitän tähän yhden kasvikuvan. Se on lemmikkikasveihin kuuluvan koirankielen (Cynoglossum officinale) kaunis purppurainen kukka. Kasvi on nykyään Suomessa suuri harvinaisuus enkä muista sitä montaa kertaa aikaisemmin nähneeni.

koirankieliVaikka itse kasvi on aika lailla kolkon näköinen, on sen kukka hyvinkin herkkä. Se muistuttaa suuresti imikän kukkaa, onhan koirankieli sen sukulainen. Samalla tavalla senkin väri muuttuu kukan vanhetessa, tällä kasvilla ruskeanpunaisesta lilan kautta purppuraiseen. Kasvia voi tavata vanhan kulttuurin seuralaisena Etelä-Suomesta, mutta kovin se on taantunut viime vuosina.

Seminaariretki on nyt tältä vuodelta ohi. Kiitos kaikille mukana olleille ja terveiset samalla niille, jotka nyt eivät päässeet tai ehtineet mukaan. Vuosittain nimittäin näille retkille olisi enemmän tulijoita kuin voidaan ottaa vastaan. Onkohan kasviharrastus voimistumassa? Toivotaan niin.’ 

Koin invaasio

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

koi1 ’ Edellisen kerran muistan nähneeni täällä vastaavaa vuonna 2005. Silloinkin etelähämäläisestä maisemasta näki helposti missä kasvaa tuomia, sillä pensaat ja puut olivat läpinäkyvän harmaan seitin peitossa kauttaaltaan. Samoin on tällä hetkellä. Asialla on pieni hyönteinen, tuomenkehrääjäkoi (Yponemeuta evonymellus).’

Koi on perhonen ja sen toukat elävät tuomen lehdillä. Harmaa seitti on ilmeisesti toukkien suoja vihollisia vastaan. Ne kehräävät hämähäkinseitin omaista harsoa usein koko puun ympäri ja syövät sen suojassa puun lehdet niin, että jäljelle jää pelkkä ranka. Puu ei kuitenkaan kuole tähän käsittelyyn, vaan kasvattaa uudet lehdet syötyjen tilalle usein jo samana kesänä mutta viimeistään seuraavana keväänä. Jos tuho toistuu useana vuonna peräkkäin, se on vahingollinen puille ja se saattaa kuolla.

Tuomenkehrääjäkoin tapaa yleensä toukkana juuri seitin suojasta, kuten toisesta kuvasta näkyy. Itse perhonen on pieni otus, jonka etusiivet ovat valkoiset ja mustapilkkuiset sekä takasiivet ruskeat ja hapsulaitaiset. Siipiään perhonen pitää levossa koimaisesti takaruumistaan vasten painettuina. Se kuuluukin pikkuperhosiin. Seitti ja toukat ilmestyvät näin alkukesästä, ja toukat koteloituvat syötyään itsensä pulleiksi. Loppukesästä koteloista pullahtaa esiin aikuisia perhosia, jotka munivat vielä samana vuonna ja toukat talvehtivat seuraavaa kevättä varten.

koi2

 Suomessa elää vakinaisesti viisi kehrääjäkoilajia: tuomella tämän lajin lisäksi myös pihlajankehrääjäkoi (Yponomeuta padellus), omenalla ja pihlajalla omenankehrääjäkoi (Y. malinellus). Lisäksi omat lajinsa on isomaksaruoholla ja sorvalinpensaalla. Ne ovat uskollisia ravintokasvilleen, joten tuomenkehrääjäkoi ei siirry esimerkiksi tuomien loputtua omenapuihin. Muita lajeja tavataan harvoin massamaisesti.

Kehrääjäkoi ei ole siis vahingollinen, oikeastaan vain pihapiirin rumentaja ja sekin on mielipidekysymys. Itse katselin eilen iltahämärissä pellonreunassa hopeanhohtavaa puuta hienoisessa tihkusateessa ja se oli ainakin kaukaa katsottuna kaunis.

Heinien kuvaaminen ja tunnistaminen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tesma

’Kasvun ihme on toteutunut taas etelähämäläisessä luonnossa ja tällä kertaa ennätysvauhtia. Raparperi puutarhassa pukkasi vartta kymmenen senttiä päivässä eikä luonnon heinät paljon jääneet siitä varjoon. Kuvan tesma (Milium effusum) päätyi röyhylle jo toukokuun puolella, mitä en entuudestaan muista usein tapahtuneen. Ongelmaksi alkoi muodostua heinän kuvaaminen.’

Luonnossa heinät ovat joskus hyvinkin vaikea tunnistaa lajilleen, varsinkin jos ei ole pitkäaikaista kokemusta. Ystäväni kopioi minulle aikoinaan monisteen Steriilien heinien määrityskaava ja olen sitä yrittänyt käyttää kukkimattomissa heinissä vaihtelevalla menestyksellä. Onneksi heinät aina jossakin vaiheessa tekevät kukinnon ja niin pääsee penkomaan oikein kunnolla mikroskoopin kanssa kaleita ja helpeitä, heteitä ja emejä. Monelle heinien määrittäminen on kauhistus. Minulle kauhistus on niiden valokuvaaminen.

Sivuillani on luvattoman paljon onnettomia kuvia yleisitäkin kasveista, eritoten heinistä. Miten kuvaat pellossa kasvava heinä niin, ettei siirrä sitä kasvupaikaltaan, ei poista sen ympärillä olevaa kasvimassaa liian häiritsevästi, eikä tuhoa sen luontaista kasvutapaa? Näitä ongelmia mietin jatkuvasti heiniä katsellessani. Ylitse muiden on suurten lehtoheinien ryhmä: lehtotesma, korpinurmikka, hajuheinä ja korpisorsimo. Kaikki neljä muistuttavat suuresti toisiaan, kasavat melko samanlaisilla paikoilla, toiset ovat yleisiä toiset uhanalaisia, hajuheinä jopa rauhoitettu. Jokaisella on omat tuntomerkkinsä, joiden avulla ne tunnistaa: tesman röyhy on pysty, nurmikan korsi alhaalta litteä, hajuheinä tuoksuu ja sorsimo jää sitten näiden merkkien sulkeuduttua jäljelle. Kuvissa nämä tuntomerkit on vaikea saada näkyviin, ainakin haju.

Yläkuvan tesman kuvasin pari päivää sitten puronvarsilehdossa. Asetin kameran jalustalle siten, että auringonvalo osui heiniin, mutta tausta jäi tummaksi. Jos on lehtotesman aikaisemmin tunnistanut, tunnistaa sen kuvastakin. Ehkä tässä pääsee lähemmäksi onnistunutta kasvikuvaa. Toinen kuva on otettu lähempää, jotta röyhyn erilliset tähkylätkin erottuisivat.

tesma1 Jos kuvaa suurentaa, saa paremmin selvän heinän kasvutavasta. Aina ei kuitenkaan saa tällaisia olosuhteita aikaan ja silloin kuvasta tulee pelkkää heinäpeltoa ja syystäkin katsoja kysyy, missä on kohde. Olen yrittänyt parantaa tätä ottamalla lähikuvia kukasta tai siitä kohdasta kasvia, josta sen helpoimmin tunnistaa, mutta huonosti nämä muistuvat mieleen heinäpellon pientareella ja huonosti tulee kaivettua esiin juuri se tuntomerkki, josta sen tuntee. Niinpä kasvin tunnistaakseen siitä on joko kerättävä näyte tai otettava pala mukaan määritystä varten. Kokonaan toinen asia onkin sitten filosofinen kysymys siitä, niin kuin nuoret sanoo, että ’Mitä välii?’ Ihminenhän ne nimet on antanut, joskus onnistuneesti joskus ei. Onko sillä sitten väliä, jos heinä on nurmirölli tai nurmilauha?

Olen luonteeltani järjestelijä ja siksi sillä on väliä. Hyvä kuva kertoo kasvin habituksen lisäksi sen ekolokeron ja nimi asettaa sen paikalleen. Kun punavarpunen laulaa (nyt ikkunan takana) tai leppälintu heiluttaa pyrstöään (huusin nurkalla) tai kun pientareella huojuu nurmipuntarpää ja pellossa jököttää timotei, on kuin näkisi ystäviään. Jossakin mielessä hyvä kuva palvelee samalla tavalla.

Kohtaaminen suolla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sinijäärä

’Retkeilin tänään, helteestä huolimatta, pienen suolammen reunamilla. Etsin sammalia ja niitähän löytyi. Jos oikein määritin, niin saatoin löytää parikin uutta lajia Luopioisiin. Niihin kannattaa palata myöhemmin. Täytyy kuitenkin ne vielä varmentaa ylemmällä taholla. Suo oli kaunis aamukuudelta. Sudenkorennot pörräsivät ympärilläni, naurulokit olivat vallanneet lammen keskustan luodon ja joutsen hautoi saramättäikössä juuri niin kuin ei mitään kummallista tänä aamuna tapahtuisikaan. Odotin ruskosuohaukkaa tai nuolihaukkaa, mutta kumpainenkin pysytteli näkymättömissä.

Terttualpin lehdellä nökötti kovakuoriainen. Katselin sitä kummissani, kun se ei pelännyt ollenkaan. Oliko se vioittunut? Jostain kaukaa menneisyydestä palasi muistoihin samanlainen kohtaaminen. Lapsena keräsin kovakuoriaisia ja muistin nähneeni tuon silloin. Nimeä sille en silloin löytänyt, koska kirjallisuus oli lähinnä Renkosen Pienen kovakuoriaiskirjan varassa. Siihenhän se harrastuskin loppui, tiedon puutteeseen. Nyt on kirjoja monen moisia ja on nettiä, joten harrastustakin voisi viritellä uudelleen. Hento luontoni ei vain enää anna periksi tappaa kauniita olentoja.

Kuoriainen on sinijäärä (Gaurotes virginea) eikä se muistuta minusta ollenkaan jäärää. Se elelee toukkana männyissä kaarnan alla ja viihtyy aikuisena kukissa. Jäärän voi löytää Etelä- ja Keski-Suomesta eikä se ole mikään suuri harvinaisuus. Sentin pituisen kovakuoriaisen siivet ovat hohtavan siniset ja sen takaruumis oranssinpunainen. Näillä tuntomerkeillä sen erottaa muista kuoriaisista. 

En tiedä, mitä kuoriainen teki suolla. Minä otin siitä kuvan ja ikuistin sen nyt vielä bittiavaruuteenkin. Harva otus päätyy niin laajaan levikkiin. Eipä se itse sille mitään voinut. Missä lienee tällä hetkellä? Sinne sen jätin suon laitaan ihmettelemään, itse palailin kotiin yhtä muistoa rikkaampana.’

Huh hellettä – kaunista kesää!

Julkaistu , kirjoittanut
2

kesä

’ Muistan aina työaikaan, kuinka tärkeä oli ensimmäinen kesäpäivä: aurinko, maalle muuton touhu ja työn muistelu loivat siihen tunnelman. Mieleen laskeutui syvä rauha ja hiljaisuus, kun pääsi tänne maalle, seisoi keskellä pihaa ja kuunteli lintujen konserttia niin että korvia pisteli. Muistan kuinka peruna ja siemenet piti saada heti maahan, katiska järveen ja elämä asettumaan kesäloma-asentoon. Siitä se sitten solui eteenpäin, viimeiset työt käytiin tekemässä, kesätyöt suunniteltiin, aloiteltiin ja lopeteltiin. Syksy tuli aina liian nopeasti.

Tänään on se päivä, paitsi että ei ole ollut työtä, josta tänne on paennut. Edellisen postauksen kuvassa onnea toivotteli keväinen kangasvuokon ja kylmänkukan risteymä, jota oli tullut sitruunaperhonen tervehtimään. Tässä mannekiinina on sama vuokko, mutta kangasperhosen kanssa. Jotenkin molemmat perhoset kuuluvat minulla kevääseen, sen viimeisiin päiviin ja kesän odotteluun, myöhemmin niitä ei enää huomaa. Näin tänään pihalla ensimmäisen auroraperhosen. Se on jo puhtaasti kesän eläjä, yleensä juhannusvieras. Kangasperhonen on kesän airut lentäessään kangasmetsässä teiden yläpuolella pienenä ja huomaamattomana. Sen vihreään välkkyvät siivet vain vilahtavat, kun se siirtyy varvulta toiselle. Harvoin sitä pääsee näin läheltä katselemaan.

Mittari näytti äsken 26,3° varjossa. Kävin uimassa, vesi oli kuin samettia, kesäistä, lapsuuden tuntuista. Keväällä maaliskuussa oltiin myöhässä pari viikkoa, sitten satoi yhden vuorokauden ja oltiin tasoissa, nyt idän korkeapaineen myötä ollaan ainakin pari viikkoa edellä aikatauluja. Varmaan aika eksoottinen kokemus olla Lapissa yli 30° helteessä pilkillä, kun alla on metrinen jää ja tunturit hohtavat valkoisina. Sen voisi myydä erikoisuutena niitä haluaville ulkomaalaisille. Voisi olla menekkiä. Taitaa vain olla perin harvinainen tapahtuma. Mutta nyt on kesä ja nautitaan siitä, helteestäkin.’