Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2013

Onnea!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

onnea

’ Kevät on lopuillaan, kesä tulossa. On arvion ja juhlan aika. Omalta työuraltani muistan kevään loputtoman kiireen, tuskastumiset ja onnen tunteet. Muistan ne hymyilevät kasvot hyvin menneen vuoden jälkeen, muistan myös ne pälyilevät katseet, huomaako joku, etten onnistunut. Erilaisuutta, mutta toivottavasti yritystä eteenpäin. Nyt eläkkeellä katselee asiaa kauempaa, kun työ on takana ja sen muistot vain muistoja. 

Ylläolevan kuvan avulla haluan onnitella kaikkia huomenna lukukautensa päättäviä, koulunsa lopettavia ja työvuotensa kunnialla loppuun saattavia. Erityiset onnittelut haluan antaa niille parille kymmenelle nuorelle työurani viimeiseltä luokalta, jotka huomenna painavat ylioppilaina päähänsä valkolakin. Se on edelleen kunnianarvoisa suoritus.’

Onnea!

Sääkirja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

saakirja’Pokkarihyllystä tarttui näin suven kynnyksellä matkaani Matti Mäkelän jo 90-luvulla kirjoittama Sääkirja. Sitä olen nyt iltasella kaikenlaisen puuhailun jälkeen tavaillut ja monesti nukahtanut sen ääreen suu lievässä mielihyvän virneessä. Mäkelän huumori sopii minulle, vaikka sitten iltalukemiseksi. Paljon olen säästä lukenut ja sitä opetellut tuntemaan, mutta siitä huolimatta vielä löytyi tästäkin uutta ja mukavaa. Voiko muuten olla totta, että pääsiäinen on täsmälleen samana päivänä joka 532. vuosi? Sehän määräytyy kevätpäivän tasauksesta seuraavan täydenkuun jälkeiseksi ensimmäiseksi sunnuntaiksi. Näin kirjassa väitetään.’

Kirja jakautuu kahteen osaan. Alkupuolella kirjailija keskittyy pohtimaan sään historiaa ja sen vaikutusta maapalloon, sen asukkaisiin, kulttuuriin ja ihmisen elämään. Loppupuoli kuvaa sitten vuoden kiertoa kuukaudesta toiseen ja sään vaikutusta siihen tai sen ennustamista eri tapahtumien kautta. Kirja ei ole puhdas tietoteos, vaikka siinä onkin paljon tutkittua tietoa ja kansanperinnettä. Kirjailija lähestyy aihettaan myös kirjallisessa mielessä huumori silmäkulmassa ja kokemuksen tuoma painoarvo taustanaan.

Kirja pohjaa lukuisiin tutkimuksiin mutta myös kirjailijan omiin kokemuksiin. Hän kertoo merkinneensä vuoden ajan muistiin kaiken havaitsemansa säästä ja käyttäneensä sitten näin saamaansa tietoa kirjan pohjana. Kirjan loppupuolella kansanperinne kohdentaa sään ennustamisen muutamiin merkittäviin päiviin, esim.: Paavalin pakkaset, Markun päivän kylmyydet ja Laurin jälkeiset rautayöt. Sääkalenteri on ollut elämän ehto ennen vanhaan ja sillä lienee maaseudulla vieläkin oma merkityksensä.

Vaikka kirja pohjaa vain yhden vuoden intensiiviseen tarkkailuun, on sen pohjana vuosikymmenien merkinnät sääpäiväkirjaan. Näistähän kansan ns. sääprofeetatkin tietonsa ammentavat, kuka pistää sammakon, kuka etanan ne sitten ulos suoltamaan.

Olen itsekin merkinnyt muistiin säähavaintoja vuosikymmenten ajalta, mutta en osaa niistä säätä ennustaa. Vanha kunnon aasinhäntämittari taitaa olla yhtä luotettava säänennustaja kuin omat arvauksetkin. Kirja on mielenkiintoinen lukea ja vaikka sää on yleisin puheenaihe ihmisten kesken, ei tämä tuntunut ollenkaan päälleliimatulta eikä väkinäiseltä. Ehkäpä meille suomalaisille on tärkeää puhua säästä, arvailla sen muutoksia ja ihmetellä sateen määrää kesällä. Se on sitten ihan eri asia, löytyykö koskaan sellaista ihmistä joka olisi joka säähän tyytyväinen. Kuka pitää auringosta ja lämmöstä, kuka kylmästä ja pakkasesta. Joku haluaa kokeilla voimiaan oikein kovaa tuulta vastaan, onpa sateessa tanssijoitakin, joille se tuo nautinnon. Itse en viitsi auringossa kauaa liikkua, makaamisesta puhumattakaan. Se alkaa tympäistä ja pää tulee kipeäksi.

Mäkelän kirja on ilmestynyt jo 90-luvulla, mutta muutamia ajankohtaisia kommentteja lukuunottamatta se on edelleen luettavassa ja nautittavassa kunnossa.

Mäkelä, Matti: Sääkirja. WSOY, 1998. 353 s.

Itiöpesäkkeitä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lovisammal

’Retkeilin eilen kosteissa ympäristöissä ja sain tuntea sen ihollani. Kesän ensimmäiset hyttyset ovat pahimpia hieman allergiselle. Pistokset ovat tulisia ja paukamat kutiavia. Yleensä loppukesästä niitä ei edes huomaa ja hyttysmyrkky jää monesti kotiin. Nyt sitä tarvittiin. Muuten olisikin ollut aika tuskaista ottaa kuvaa lovisammalen (Lophozia sp.) itiöpesäkkeistä kyyryssä lahokannon vieressä hitaasti virtaavan puron yläpuolella.’

Kuvassa on pienen maksasammalen itiöpesäkkeitä. Perän korkeus on sentistä kahteen. Itse sammal on saman kokoinen suikertava ja alustaansa litteästi kiinnittynyt, lehdet mikroskoopilla tutkittavia. Joskus tuntuu aika vaikealta ymmärtää, kuka aikoinaan on lajittanut kaikki nämä mitättömän pienet sammalet, kun niiden lajeja erottavat tuntomerkit ovat vähäistäkin vähäisemmät. Lovisammalillakin, kun ensin on todettu, että sammal todellakin on lovisammal, määritys tapahtuu mikroskoopilla ensin gemmojen värin perusteella, sitten solujen koon ja muodon ns. trigonien perusteella ja lopuksi sitten valitaan näytteestä parhaiten kaavaan sopivat asiat määritystä varten, sillä usein kaavan ilmoittamat tuntomerkit menevät ristiin. Kuitenkin, kun sitten on päätynyt johonkin lajiin, niin se tuntuu aivan oikealta ja tuntomerkit istuvat paikalleen. Voi innoissaan todeta löytäneensä etsimänsä, kunnes sitten joku toinen määrittääkin näytteen uudelleen ja laji muuttuu toiseksi. Turhauttavaa mutta opettavaista. Kokonaan toinen juttu onkin sitten se, onko tässä mitään järkeä. Eräs viimekesäinen pieni maksasammal muutti nimeään kolme kertaa enkä vieläkään ole aivan tyytyväinen määritykseen.

Kuvassa on todennäköisesti ehkä kaikkein yleisin lovisammal, kantolovisammal (Lophozia ventricosa) ja se kasvoi nimensä mukaisesti kannon päällä. Kirjallisuus kertoo kuitenkin tämän sammalen mieluimmin kasvavan multavilla kallioseinämillä, niiden tyvillä ja kostealla maalla kuin lahopuulla, josta sen kyllä voi myös löytää. Itse eilisellä retkellä löysin sitä vain lahopuulta, tosin en liikkunut lähelläkään kallioita.

Sammalia oppii tuntemaan vain etsimällä ja määrittämällä uudelleen ja taas uudelleen. Lopulta huomaa ja oppii jonkin itselle sopivan tuntomerkin, joka kertoo jo kaukaa katsottuna, mistä lajista on kyse. Joku on sanonut, että sammaltuntijan tietää päteväksi vasta sitten, kun hän seisaaltaan erottaa toisistaan niitty- ja korpiliekosammalen. Itse en erota niitä kunnolla edes kädessä, mikroskooppi vasta kertoo lajin. Ehkä joskus koittaa sekin aika, että tuon taidon osaan. Lovisammalilla sekään ei taida auttaa, liian usein joudun nostamaan kädet pystyyn ja turvautumaan ystävien apuun.

Kukkamattoa ja sammalharvinaisuutta

Julkaistu , kirjoittanut
1

kukkamatto’Kävin tässä päivänä muutamana etsiskelemässä vanhoilta koivunkannoilta marrassammalia ja törmäsin suopellon kukkaloistoon. Ensin vain etsin niitä kantoja ja vasta sitten havahduin huomaamaan, missä kuljen. Joskus tuntuu upealta kulkea valkovuokkometsässä, joskus voikukkaniityllä tai loppukesän horsmikossa, harvoin saa kahlata orvokeissa. Tarkemmin kun katsoin kasvin lehtiä, huomasin, ettei se ihan tavallista orvokkia ollutkaan. Lehtien alapinta oli karvainen suonia pitkin ja joillakin jopa suonien väleistäkin. Tämähän kertoi sen, että kukkaketo muodostui pääasiassa viitaorvokista. Kaipa siellä kantalajejakin oli välissä, niin että risteymä pääsi syntymään. Valkoiset kukat kuuluivat sitten ketunleivälle, joka täytti kaikki aukkopaikat. Tällaista kenttää alueella oli niin kauas kuin saattoi nähdä. 

Alkukesä luo tällaisia yllätyksiä. Loppukesästä tämäkin paikka on kuin mikä tahansa muu ryteikkö, jossa nokkoset, horsmat ja vattu valtaavat alaa. Hakkuuaukeat ja suopellot ovat vihonviimeisiä kulkureittejä loppukesästä. Näin kesän alussa niillä viihtyy ja saa oikein kunnolla nauttiakin kauneudesta.

Löytyihän ne kannotkin lopulta ja muutamalla kasvoi myös haisumarrassammalta (Tayloria tenuis). Se on NT-laji, enkä sitä kovin usein ole täältä Etelä-Hämeestä tavannut. Muutama vuosi sitten syntyneiltä koivunkannoilta sen saattaa löytää, jos on hyvä tuuri.’

marrassammal

Pioneerilajit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pioneerilajit’Pari vuotta sitten talvella ruopattiin rantaa. Ison kaivinkoneen 20 m pitkällä kauhanvarrella kurkotettiin järvenpohjaan ja kaavittiin kaikki mahdollinen muta ja liete ylös rannalle kuivumaan. Uimapaikka parani huomattavasti, mutta ranta jäi muhkuraiseksi. Nyt tuo läjitysalue työntää vauhdilla uutta kasvustoa. Mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea sieltä nousee.’

Pioneerilajiksi kutsutaan eliötä, joka ensimmäisten joukossa saapuu uudelle elinalueelle ja asettuu sinne elämään. Usein puhutaan silloin kasveista, jotka valloittavat uutta kasvualuetta esim. metsäpalon tai -hakkuun jälkeen. Pioneerilajeille on tyypillistä voimakas siementuotanto tai sitten suvuton lisääntyminen rönsyjen tai juurenkappaleiden avulla Olosuhteet ovat usein muuttuneet sen verran radikaalisti, että alueen entiset kasvit ovat liian hitaita valloittamaan asuinaluettaan uudelleen ja niin kilpailu luo tilaisuuden nopeille ja usein aggressiivisille pioneerilajeille. Myöhemmin voimasuhteet voivat muuttua päälaelleen, jos esimerkiksi valaistusolosuhteet muuttuvat ja alkuperäiset lajit valtaavat menettämänsä kasvualueen uudelleen haltuunsa.

Hakkuuaukean pioneerilajeja ovat vadelma, maitohorsma, metsälauha, koivu tai yleensä lehtipuun taimet. Uudelle metsäautotielle ilmestyvät ensimmäisenä sora-autojen mukana kulkeutuneet piha- ja piennarkasvit, kuten piharatamo, -tatar ja -saunio, kylänurmikka, jänönsara. Nämä viihtyvät tiellä, jos sitä huolletaan lanaamalla, mutta jos se jätetään ’herran haltuun’ voimakkaammat kasvit tuhoavat ne ja metsä valloittaa tien uudelleen. Hakkuille on viime vuosina ilmaantunut uudenlaisia pioneerikasveja. Tahmavillakko ja kalliovillakko sekä huhtakurjanpolvi olivat epätavallisia lajeja vielä 1900-luvulla, mutta nykyään löytyvät lähes jokaiselta vähänkin suuremmalta hakkuuaukolta Etelä-Hämeestä.

Rannan ruoppaus loi puhtaan kasvualustan uusille lajeille. Nyt parin vuoden jälkeen sen ovat vallanneet vedestä nousseiden järviruo’on ja -kortteen lisäksi koivuntaimet. Kuvan mutapaakkujen kyljessä kasvaa myös sammalia. Jo viime kesänä löysin sammalpioneerejä: ojanukkasammalta, törrökarvasammalta, nuotiosammalta ja nuokkuvarstasammalta. Tänä vuonna odotan vielä uusia. Päärynäsammal jo löytyi, samoin jokin karhunsammallaji, jonka itiöpesäkkeiden kypsymistä vielä odottelen lajinmääritystä varten. Nämäkin lajit tulevat väistymään aikaa myöten voimakkaampien lajien tieltä, mutta löytänevät sitä ennen jonkin uuden muokatun alueen kasvupaikakseen. Näin se luonto huolehtii jäsenistään.

Kasvistoesittely

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

valkovuokko

’Ensi sunnuntaina 26. 5. esittelen Luopioisten kasvistoa Mikkolan navetalla Luopioisten kirkolla klo 14.00 alkaen. Tilaisuuden järjestää Kukkia-seura. Sinne on vapaa pääsy luonnosta ja kasveista kiinnostuneille. Tilaisuuden on arvioitu kestävän pari tuntia.

Tähän esittelyyn liittyy perinteinen Luonnonkukkapäivän kävely 16.6. klo 12.00 Padankosken kylällä. Kokoontuminen on kylän keskustassa ilmoitustaulun luona. Kävelemme muutaman kilometrin lenkin kylän alueella. Kerron tapaamistamme kasveista ja vastaan kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin. Retkelle voi ottaa mukaan kasvikirjan ja suurennuslasin. Kannattaa varata vaatteita sään mukaan. Tämäkin tilaisuus on maksuton ja kaikille avoin.’

Tervetuloa!

Kasvipuutarha

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kasvipuutarha

’Matkoilla minulla on tapana tutustua matkakohteen kasvitieteelliseen puutarhaan, kuinkas muuten. Niistä löytää aina jotain mukavaa mieleenpainettavaa. Viime viikon vietin Puolan Krakovassa tutustuen upeaan kaupunkiin. Vanhaa kaupunkia reunustaa entisen muurin kohdalla puisto. Kävelin vanhojen puiden alla, joiden oksat muodostivat holvin käytävien päälle. Hevoskastanjat kukkivat, vaahterat harvensivat turhia hedelmyksiään ja tammet kasvattelivat heleänvihreitä lehtiään. Valo säteili lehvistön läpi hiekkakäytäville, joilla lapset leikkivät, nuoret riiasivat ja vanhukset muistelivat penkeillä nuoruuttaan. Minä ajattelin haikeana kotikaupunkini äskettäin kaadettuja lehmusnuorukaisia. Kyllä meillä olisi paljon opittavaa.

Mutta siitä kasvipuutarhasta. Krakovan puutarha on 230 vuotta vanha ja aivan uskomattoman hyvin hoidettu. Olen vieraillut monien kaupunkien puutarhoissa ja tämä taitaa kyllä viedä niistä kaikista voiton. Islannin Akureyrissä on hieno pohjoisen kasvien mikropuutarha, joka on jäänyt mieleen ja Lontoon Kew on tietenkin aivan omaa luokkaansa, mutta ei tämä nyt näkemäni yhtään häpeä senkään rinnalla. Puisto on monipuolinen kokonaisuus niin suurien puiden kuin pienien kivikkokasvienkin osalta. Rodot olivat jo lopettelemassa, samoin liljakasvit, puut aloittelivat kukintaansa ja systemaattinen osasto oli vasta taimivaiheessa. Parhaiten mieleen jäi kuitenkin se tarkkuus, millä kaikki lajit oli merkitty. Lapuista löytyivät nimet puolaksi, englanniksi ja latinaksi. Lisäksi oli kuvan kaltaisia kokoomatauluja, joista näki lähisukulaisten kasvupaikat. Kun puisto on perustettu ja 1700-luvulla, niin puutkin ovat saaneet kasvaa rauhassa koko mahtavaan suuruuteensa. Punapuuta odotin suuremmaksi, mutta se taitaa saavuttaa majesteettisuustensa vain Redwoodin kansallispuistossa Kaliforniassa. Täällä oli vasta taimia, vaikka suurimman rungolla olikin läpimittaa jo melkoisesti. Suosypressin juuret harottivat somasti ylöspäin ja koivut kurkottivat valoa kohti suurempiensa alla. Hieskoivu muuten puuttui puistosta, pitäisiköhän lahjoittaa taimi. 

Puisto on siis käymisen arvoinen, mutta kannattaa varata kunnolla aikaa, sillä katsottavaa riittää. Enpä montaa kertaa ole nähnyt niin kookasta neidonhiuspuutakaan (alakuva) kuin täällä ja vielä hyvinvoivana. Kukapa uskoisi, että tämä elävä fossiili todellisuudessa kuuluu havupuihin ja on säilynyt kymmeniä miljoonia vuosia samannäköisenä.’

Kasvipuutarha

Pakuri

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pakuri’Viime aikoina tämä kuvan kääpä on saanut taas huomiota osakseen. Pakurikääpä (Inonotus obliquus) on loppujen lopuksi hyvin huomaamaton yksivuotinen sieni, joka elelee koivun kuoren alla. Yleensä se sotketaan aiheuttamiinsa korkkimaisiin pahkuroihin eli pakuriin, joita ilmaantuu sienen vioittamaan puuhun. Näiden ilmaantuessa sienirihmasto on jo tunkeutunut syvälle puun ytimeen ja valkolahottajana tuhonnut sitä. Mustat pakurit säilyvät puun kyljessä vuosikymmeniä muistuttamassa sienestä.

Pakurikääpä on tuholainen. Joidenkin tutkimusten mukaan se aiheuttaa 30 % koivulahosta ja on siksi taloudellisestikin merkittävä tuohoeliö. Niinpä sen torjumiseksi metsästä poistetaan lahot lehtipuut ja vioittuneet rungot ennen kuin sieni on niihin päässyt pesiytymään. Tänä keväänä olen etsinyt pakurikääpiä monelta ennen tuntemaltani paikalta turhaan. Sen määrä on vähentynyt ainakin etelähämäläisessä metsässä.

 Miksi sitten kääpä on tullut julkisuuteen? Se on vanhastaan ollut Pohjois-Euroopassa varsinkin Venäjällä tärkeä tuote kansanlääkityksessä. Nykyään sitä pidetään adaptogeeninä eli sen uskotaan lisäävän kehon kykyä sopeutua stressiin. Sen pitäisi vahvistaa hermostoa, immuunijärjestelmää ja rauhasten toimintaa. Lääketieteellisissä tutkimuksissa tuloksia ei ole saavutettu, joten virallinen lääketiede pitää pakurista uutettua teeainetta tai tinktuuraa uskomuslääkkeenä.

Kuinka sitten onkin, ihmisiä on helppo vedättää mukaan kaikenlaiseen toimintaan, kunhan se perustellaan tarpeeksi vetävästi ja siitä saa rahaa tai terveyttä. Käävän viottamat puut pitävät kuitenkin yllä muutakin kuin vain sienen. Niihin on usein pesiytynyt suuri joukko eliöstöä hyönteisistä sammaliin, homesienistä alkueläimiin. Tikka mielellään nakuttelee toukkia kuoren alta ja tiainen tekee sinne kotinsa. Näin onkin vahinko, että pakurin viottamat puut raivataan pois biodiversiteettiä lisäämästä. Onneksi suojelualueilla ne saavat olla rauhassa. Jokamiehenoikeuksien myötä sieniä saa kerätä toisen maalta ympäristöä vahingoittamatta. Mitenkähän tulkitaan pakurin keruu? Paukuroiden lohkominen elävän puun kyljestä ei voi tapahtua puuta vahingoittamatta. Liekö siitä sitten minkäänlaista metsänhoidollista hyötyä tai vahinkoa?pakuri2

Tähtiin kirjoitettu virhe

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tähtiin... ’Harry Potter aikoinaan räjäytti nuortenkirjallisuuden ja vei markkinat. Kaikkien piti lukea velhopojasta, jolle mikään ei näyttänyt olevan mahdotonta. Lähes samanlaisen hypetyksen on saanut John Greenin kirja syöpää sairastavista nuorista. Se on valittu vuoden kirjaksi Amerikassa, luettu yhä uudelleen ja uudelleen, itketty ja ylistetty niin arvosteluissa kuin blogiessakin. Pakkohan siihen oli tutustua, vaikka ennakkoluulojakin oli matkassa. Tässä muutama huomio.’

Maailmanmenestys, sensaatio, palkintoryöppy, mitä vielä? Greenin kirja on saanut nuortenkirjaksi uskomattoman maineen heti ilmestyttyään. Kirja on hyvä, se on kauniisti kirjoitettu, se on koskettava rakkaustarina, nykyajan Love Story, kuten sitä on arvioitu. Se on myös sensaatiohakuinen, perin amerikkalainen ja uskomattoman epäuskottava. Ehkä juuri näistä aineksista syntyy menestystarina vailla vertaa.

Hazel on parantumatonta kilpirauhassyöpää sairastava 16-vuotias, joka joutuu kulkemaan kaikkialle happipullojen kanssa. Augustus on jalkansa luusyövälle menettänyt entinen koripallotähti. Tarina alkaa syöpäsairaiden terapiaistunnossa kirkon alakerrassa. Parantumattomasti sairaana rakastuminen on ongelmallista. Niinpä kirja luotaakin pitkään tätä teemaa. Hazel hakee lohtua elämäänsä kirjasta, joka kertoo syöpään kuolevasta tytöstä, mutta kirja jää ikävällä tavalla kesken. Augustus etsii itseään tappopeleistä ja scifiromaaneista. Heidän suhteensa alkaa hitaasti hapuillen, mutta pääsee lopulta vauhtiin, kun he matkaavat Hollantiin tapaamaan Hazelin suosikkikirjan kirjoittajaa van Houtenia. Hazel haluaa tietää, kuinka kirja loppuu, mutta kirjailijasta ei ole sen asian ratkaisijaksi. Hän on joutunut sivuraiteille omassa elämässään. Häntä koipien välissä nuoret palaavat kotiin tietoa vailla mutta tietoisina rakkaudestaan. Kirjan loppukohtaus lähestyy, ei ehkä niin kuin alussa ajatteli, mutta se tulee vääjäämättä ja se on lukijan kestettävä. Vaikeintahan se on kirjan kuvitteellisten henkilöiden kohdalla, niin jälkeen jääneen puoliskon kuin vanhempien ja muidenkin läheisten. Kuoleman kuvaaminen on vaikeaa ja menee helposti tunteiluksi, kliseiksi ja nyyhkytarinaksi. Kirjailija välttää tällaiset kompastuskivet joten kuten.

Paitsi, että kirja on tarina kahdesta rakastavaisesta, se on myös pohdiskeleva filosofinen teos, jossa yllättävän kypsät teinit ratkovat ikuisuuden kysymyksiä, lainailevat kirjallisuutta kuin sen alan tutkijat ja ovat harvinaisen kypsiä kohtaamaan tulevaisuuden. Ehkä sellaiseksi kasvaa, kun on tietoinen oman elämänsä lyhyydestä, sen päättymisestä. Silloin ei ole varaa tuhlata aikaansa eikä kokemuksiaan turhaan, on tehtävä selväksi, että tämä on tämä elämä ja sen asiat on selvitettävä ennen kuin se loppuu. Varsinkin Augustus on kovin filosofinen ja pohdiskeleva luodatessaan uskoa ja tuonpuoleista elämää. Toisaalta Hazel on ikäisekseen tytöksi hyvin ripeä ja sanavalmis. Hän toimii loogisesti mm. juoppon kirjailijan kohdalla aivan kuin olisi terapeutti. Samoin syövän humoristinen käsittely, vitsailu silmänsä menettäneen Isaacin kanssa tai urheat retket happipullojen kanssa, tuntuvat sadulta.

Kaikesta kliseisyydestään huolimatta kirja on koukuttanut puoli maailmaa. Miksi? Kirjan teksti ei ole sen kummempaa kuin muissakaan hyvissä kirjoissa, kaunista ja eteenpäinvievää, dialogi toimii nautittavasti. Juoni on sensaatiohakuinen ja ihmiset tuntuvat tänä päivänä haluavat sitä, siinä yksi syy. Kirja ei ole varsinainen nuortenkirja eli sen voi lukea kuka tahansa (Ehkä tässä on juuri sellainen kirja, jota ei voi luokitella tällä asteikolla). Ehkä se on markkinoitu oikein. Mahdollisesti se vain on niin hyvä, etten sitä edes tällainen tavallinen tajua. Kannattaa lukea ja muodostaa oma mielipiteensä. Ei sen lukeminen ainakaan huonommaksi tee.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (The Foult in Our Stars). Suom. Helene Bützow. WSOY, 2013. 340 s.

Serpenttiiniä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

korte’Vapun jälkeen kerättiin jätettä talteen satojen ihmisten voimin ympäri Suomea. Jo ennen vappua tiedotettiin, että jätelavoja, roskiksia, keräyspisteitä on lisätty tapahtumapaikoille yli puolta miljoonaa jätelitraa varten. Kuohuviinipulloista luvattiin jopa elokuvalippuja. Mutta kuinkas kävikään? Jälleen huomataan, että jätteen paikka on juuri siinä, missä sen on syntynyt eli nurmikolla, kadun laidassa, rannalla. Pelkästään yhdestä helsinkiläisestä puistosta kerättiin 26 000 kuohuviinipulloa muusta jätteestä puhumattakaan. Ilman vapaaehtoisia kerääjiä koko urakasta ei selvittäisi. Siivous kestää nytkin useita päiviä.

Itse kiertelin vapunpäivänä puronvarsilehtoa etsien kuvattavaa tai kerättävää. Hieman likinäköisenä katselin paperinkaltaista serpenttiiniroskaa ja olin jo noukkimassa sitä talteen pois rumentamasta keväistä luontoa, kun huomasin, ettei kyse ollutkaan roskasta. Kovasti serpenttiiniä muistutavat lehtokortteen hangen alla vaalentuneet versot koristivat vihreää sammalmattoa. Syksyllä tämän kortteen tunnistaa juuri siitä, että sen versot ensimmäisenä kuihtuvat ja loistavat kauas vaaleina, kun serkkunsa metsäkortteet vielä jököttävät vihreinä vieressä. Luonnon roskat maatuvat, kun uutta versoa puskee maasta esiin. Ne häviävät itsestään. Näidenkin kortteenpalojen alla kuitenkin odottivat edelleen maatumista muovipurkit, lasipullot ja peltipurkit, jotka oli kipattu sinne kymmeniä vuosia sitten, kun puronvartta oli pidetty lähitalon kaatopaikkana.

 Koskahan me tajuaisimme oman hyvinvointimme riippuvan myös siisteydestä. Patukan kääre painaa vähemmän kuin sen sisältö, tyhjä purkki on kevyempi kuin täysi. Miten se on niin vaikeaa ymmärtää?’