Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2013

Fraktaaliruhtinas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

6573

’Kun kuumuus estää pääsyn metsään, voi rauhassa syventyä tyystin erilaiseen maailmaan. Tähän tarjoutui oiva mahdollisuus Hannu Rajaniemen scifi-trilogian toisen osan Fraktaaliruhtinaan parissa. Kvanttivarkaan kohdalla jo hehkutin mielikuvituksen lentoa, yllätysten vyöryttämistä ja mahdottomuuksien kumoamista, nyt jään sanattomaksi. Tässä perässä on vain laiha kuvaus siitä, mitä on odoettavissa, kun kirjan lukee. Helppoa se ei ole, niinpä kannattaa lukea hitaasti ja keskittyneesti, mitään sirpaletarinaa se ei lupaa eikä mitään järjellistä kertomustakaan, onhan vain mahdottoman komea kuvaus jostakin, mitä ei juurikaan ymmärrä.’

Trilogian toinen osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen jäi ja toisaalta ei jatka. Kirjat ovat jatkoa, mutta oikeastaan vain henkilöiden suhteen. Kun Kvanttivarkaassa liikuttiin Mars-planeetan maisemissa, ostettiin ja myytiin ajalla, tapeltiin ropotteja vastaan ja vaikutettiin toisten mieliin yksityisyyden rajamailla, niin nyt näistä ei ole enää jälkeäkään. Tämä kirja liikkuu Maa-planeetan jäännöksillä, jossa liikkuu myös ruumisvarkaita, sielunkauppiaita, jinnejä ja muita kummajaisia. Nyt esiin tulevat Perustajagogolit: Pelleriini, Chen, Vasilev, Sielujen insinööri ja Hsien-kuit. Varas Jean le Flambeur saa tehtävän varastaa Chengogolin eli varhaisen kopion pääperustajasta. Saadakseen sen hänen on saamansa valehahmon avulla päästävä monen järjestelmän sisään ja turvattava lopuksi oma pakonsa. Mieli ja aluksensa Perhonen yhdessä Josephine Pelleriinin kanssa auttaa ja myös sotkee hänen yritystään. Maan asukkaat asuvat Sirr-kaupugissa, joka on jäänne menneestä ennen suurta romahdusta ja sotia. Heitä uhkaa koko ajan aavikolta vyöryvä villikoodien valta. Tämä tuhoaa asukkaiden oman koodin ja aiheuttaa kuoleman. Tawaddud on ylhäinen sirriläinen ja on tiiviissä yhteydessä aavikolla eläviin, mutta myös kaupungin muihin asukkaisiin. Varkaan kanssa hän joutuu lopulta tekemisiin pelastaakseen kaupunkinsa. Tarina etenee huippukohtaansa ja siinä käydään sota Mielen ja palkkasoturiarmeijan sekä muiden ilkimysten kesken. Lopulta Mieli voittaa, varas saa Kanuunaparatiisista mitä haluaa, mutta Perhonen tuhoutuu. Maan asukkaat päätyvät toiseen olomuotoon, sillä jokaisella elävällä olennolla on tarinansa ja tarina on hän ja tarinat asuvat autiomaassa. Kirja päättyy oikeastaan siihen mistä se alkoi.

Scifi on vaikea laji, sillä luodakseen sitä  pitää tietää valtavasti asioita, mutta on osattava myös käyttää mielikuvitustaan. Luonnonlait ovat ainakin tänä päivänä ne, jotka säätelevät meidän elämäämme. Tässä kirjassa tuntuu kuin niitä ei enää ole tai maailmassa vallitsisivat aivan muut lait. Tässä niin kuin ensimmäisessäkin osassa liikutaan ainakin neljässä ulottuvuudessa, siis myös ajassa. Mielenkopiota haetaan 600-luvulta Pariisista, liikutaan nykyajassa ja toisaalta taas huimissa tulevaisuuden maisemissa. Virtuaalitodellisuudet lomittuvat toistensa sekaan, niitä luodaan ja hävitetään. Samanaikaisesti hahmo voi olla monessa paikassa, kopiot liikkuvat alkuperäisen kanssa tai erillään, tekevät ratkaisujaan, jotka eivät aina ole samoja, sulautuvat ja kuolevat. Hahmo voi punoutua toiseen, jolloin hahmo onkin kaksi eri hahmoa päällekkäin, näin esim. Maassa olevien ihmisten keskuudessa on käytäntö.

Kirja liikkuu huikeissa seikkailuissa ja koska tekijänä on teoreettisen fysiikan tohtori, voi olettaa, että tapahtumilla on mahdollisuutensa eikä kaikki ole vain hatusta tempaistua. Siitä huolimatta kirja ei ole helppo luettava. Siihen sisältyy suuri joukko tarinoita monelta eri aikajanalta, kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat, ja ne helpottavat lukemista, mutta monien kummallisten muodonmuutosten ja ratkaisujen maailma on hankala pitää kasassa. Hattua pitää nostaa kirjoittajalle. Jouduin lukemaan kirjaa uudelleen sata sivua edestä ja muutaman kymmenen lopusta päästäkseni jyvälle monesta asiasta. Se kannatti, sillä alku on aika sekava, kun ei muista tai tiedä taustoja. Oikeastaan jo Prologissa kerrotaan kirjan juoni ja sen lopun suuri yllätys. Se vain on kätketty ja saadakseen sen selville on kirja luettava kokonaan.

Kirjassa on paljon kutkuttavia yksityiskohtia. Tuhannen ja yhden yön tarinat tuli jo mainittua. Lisäksi todetaan, että Perhonen on luotu laulaen kuin Kalevalan kannel aikoinaan, Mielessä muutenkin on vinhasti suomalaisuutta onhan hän päätynyt Oortin komeetalle Maasta. Fantastinen tunnelma on varkaan ja Mielen saunomisessa Perhosen varastohytissä tai kohtaamiset virtuaalirannalla juuri kuin jossain klassisessa kuvauksessa paratiisista.

Varas suuntaa kirjan lopussa kohti Saturnusta ja siitä voi päätellä seuraavan osan liikkuvan sillä suunnalla. Jään mielenkiinnolla odottamaan, sillä tämä sarja on scifi-kirjojen ystävän pakollista luettavaa.

Rajaniemi, Hannu: Fraktaaliruhtinas (The Fractal Prince, suom. Antti Autio). Gummerus, 2013. 442 s.

Lehmuskiitäjä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lehmuskiitäjä

’Rastasverkot suojaavat mansikoita siivekkäiltä tehokkaasti. En niitä mielelläni virittelisi, koska niihin joskus eksyy lintuja jaloistaan kiinni. Olen niitä päästellyt irti ja samalla tarkistanut onko mukaan joutunut rengastettuja lintuja. Samantapaisilla verkoillahan rengastajatkin meren saarilla pyydystävät saaliitaan. Niinpä hämmästykseni tänä aamuna oli melkoinen, kun verkossa lepäilikin kovin pieni saalis. Yritin irrottaa sitä hellävaraisesti verkon sokkeloista, mutta sitten huomasin, että se olikin jo kuollut.

Siirsin perhosen ratamonlehdelle ja otin siitä kuvan. Sitten kaivoin kirjahyllystä määritysoppaan saadakseni selville, mikä otus verkkoon oli takertunut. En ollut koskaan nähnyt tällaista kiitäjäperhosta, mutta muistikuvana oli kirjan kuva, joka vastasi väritykseltään, muodoltaan ja kooltaan tätä. Sitä nyt aloin etsiä. Lopulta se löytyi. Kyseessä on lehmuskiitäjä (Mimas tiliae).’

Lehmuskiitäjä on harvinainen perhonen sisämaassa Rauma – Kitee linjalle saakka. Yleensä sen tapaa rannikoiden jalopuumetsistä ja puutarhoista. Siksipä se minulle vieras olikin. Perhonen syö toukkana lehmuksen lehtiä ja sen vihreän toukan saattaa tavata helpoimmin juuri sieltä syksyllä. Se talvehtii monien perhosten tapaan kotelona. Aikuinen perhonen ei syö ollenkaan, sillä ei ole edes imukärsää. Sen kauneuden ainoa tarkoitus on löytää puoliso, paritella ja saattaa maailmaan parvi uusia perhosia. Toivottavasti tämä perhonen ehti tehdä kaiken tuon.

Perhonen on täällä Luopioisissa pohjoisrajoillaan. Meidän pihapiirissä ei ole lehmuksia, joten sen on täytynyt kulkeutua tänne kauempaa. Perhonen kuoriutuu kotelosta keväällä ja lentää siis vain muutaman viikon, niin kauan, kunnes tehtävä on täytetty ja sen voimat ehtyvät. Kovin kaukaa se ei ole tullut tai sitten ilmavirrat ovat sitä kuljettaneet suotuisasti. Monet vaeltajaperhoset, kuten ohdakeperhonen tai amiraali, käyttävät hyväkseen ilmavirtoja, mutta suuntaavat myös lentonsa tiettyyn suuntaan. Luulen, ettei lehmuskiitäjä kuulu näihin. Jos olen väärässä, korjatkaa. Voisiko lämpimillä säillä olla vaikutuksensa perhosen täällä oloon vai onko tässä taas yksi esimerkki kasvihuoneilmiöstä ja eliöiden pohjoisrajojen siirtymisestä kohti pohjoista?

Härkin härnäys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kotelosieni

’Nurmihärkki (Cerastium fontanum) on eteläisessä Hämeessä tuiki tavallinen kasvilaji. Sen tapaa nurmikoilta, metsäteiltä ja niityiltä, pelloilta ja joskus rannoiltakin. Niinpä sitä usein kumartuu katsastamaan, kun sen näkee oudon muotoisena tai värisenä. Yläkuvassa nurmihärkki kasvaa keskellä metsäautotietä ja näyttää kituvalta. Niinpä kumarruin sen puoleen ja yritin hätistellä kirvoja sen kimpusta pois. Mustat pisteet näyttivät nimittäin kirvoilta tai niiden ulosteilta. Nappasin lopuksi mukaani muutaman verson ja vein ne sitten kotona mikroskoopin alle nähdäkseni, millaiset kirvat kasvia jäytävät ja sen nuuduttavat. Hämmästys oli suuri, kun suurennettuna kirvat muuttuivatkin maljakasmaisiksi sieniksi.

kotelosieni2

Pistin kuvan ja selosteen ystävälleni ja paluupostissa saapui määritys: Leptotrochila cerastiorum. Sieni ei liene kovin yleinen. Sen kokonaislevinneisyys käsittää vain Pohjois- ja Keski-Euroopan ja täälläkin sitä on enemmälti tavattu rannikoilta. Netistä selailin tietoja tieteellisen nimen avulla, mutta suomalaista nimeä sienelle ei tullut vastaan eikä paljon muutakaan. Tieteellisen nimensäkin se on vaihtanut matkan varrella useaan otteeseen. Sientä on tavattu myös sykeröhärkiltä (Cerastium glomeratum). Tässäkin tapauksessa täytyy vain todeta, että monet näistä piensienistä ovat harvinaisia niin kauan, kunnes ne huomataan ja niitä seurataan. Tämänkin ohi kulkee mennen tullen ellei kumarru katsomaan hieman värivaurioista kasvia lähempää. Sittenkin sen määrittää helposti roskaksi.

äkämä

Usein samanlaislla paikoilla näkee, kuinka nurmihärkin versot ovat voimakkaasti ruttaantuneet, venyneet ja muuttaneet muotoaan. Tätäkin ihmettelin monta vuotta, kunnes löysin kirjoista kuvan vastaavasta ilmiöstä ja saatoin todeta, että kyseessä on lehtikirvan (Trioza cerastii) aiheuttama äkämämäinen muodonmuutos. Se on sientä paljon yleisempi.’

Murkkupesä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

murkkupesä (1)

’Kuva ei kerro koko totuutta, niin kuin usein on. Siitä puuttuu mittatikku. Olisin asettanut itseni siihen viereen, mutta jalusta jäi kotiin enkä jaksanut sitä sieltä erikseen hakea. Joten on vain uskottava tuon pesän suuruus, kun sen mittoja kerron. Itse en nähnyt pesän vieressä seisten sen päälle, joten pesällä on korkeutta pari metriä, mieluummin yli kuin alle. Sen halkaisijan mittasin askelilla ja sain luvuksi noin neljä metriä. Kun siitä laskee ympärysmitan, pääsee reiluun 12 m. Pesä on asuttu ja tuhannet muurahaiset rakentavat sitä kiivaasti edelleen. Törmäsin siihen sattumalta sammalretkellä enkä ollut uskoa silmiäni. Enpä ole koskaan ennen suurempaa nähnyt, en lähellekään.

Eikä sitä taida paljon suurempaa olekaan. Netti kertoo Luonnonsuojeluliiton muutama vuosi sitten kyselleen suuria pesiä ja silloin löytyi Jalasjärveltä sen hetken suurin keko, joka kuitenkin oli jo kuolemassa. Sillä oli korkeutta liki kaksi ja puoli metriä ja ympärysmittaa 15 m. Vastaavia, mutta pienempiä, löydettiin muualtakin. Tämä nyt esillä oleva pesä on kuitenkin täysin elävä ja siinä on laakea huippu, joka lisää sen massaa. Kuinkahan monta sataa kiloa pesä painaa, kun tiedetään, että pesä yleensä jatkuu syvälle maanpinnan alle? Täytyypä käydä muutaman vuoden kuluttua uudelleen paikalla pesää mittaamassa. Yhdessä pesässä on yksi kuningatar ja työläisnaaraita saattaa olla tuhansia, joten tässä pesässä on todennäköisesti enemmän asukkaita kuin koko Pälkäneellä, joten ei ne asukkaat täältä maaseudulta kesken lopu.’

Sattuman sohaisu

Julkaistu , kirjoittanut
2

pikkupaasisammal

’Jotkut ihmiset kieltävät sattuman mahdollisuuden. Kaikki voidaan selittää tieteellisesti tai löytää niille ratkaisu tutkimusten avulla. Itse olen useammankin kerran törmännyt tapahtumaan, jota ei voi selittää muulla kuin sattumalla, ellei mennä sitten henkimaailmojen puolelle. Pari viikkoa sitten istuin kirkonkylän seurakuntatalon kiviaidan päällä ja odotin parempaa puoliskoani. Siinä aikani kuluksi nojailin sementtiaitaan ja tunsin kuinka käsieni alla oli jotain pehmeää, siis sammalta. Kouraisin sitä ja siirsin kasvojeni eteen. Suurennuslasi oli tietenkin kotona eikä tuosta massasta ilman sitä saanut mitään selkoa. Niinpä kaivoin sattumalta taskussani olleen muovipussin esiin ja työnsin sammalet sinne, ne rippuset, jotka käteeni olivat raapaisussa jääneet. Sitten se parempi puolisko jo saapuikin ja lähdimme ajelemaan kotiin päin. Pussi löytyi myöhemmin taskusta ja kotvasen sen jälkeen mikroskooppi kertoisi löydön, jos siinä nyt mitään ihmeellistä olisi.’

Kuvassa on pikkupaasisammal (Schistidium submuticum). Se on uusi laji Luopioisiin eikä olekaan mikään turha laji. Sammal on pieni nimensä mukaisesti ja kasvaa juuri vanhoilla sementtipohjaisilla muureilla. Sen lehdet ovat karvakärjettömät ja taipuvat koukkumaisesti sisäänpäin. Sammal on eteläinen ja tavattu lähinnä etelärannikolta. Hieno löytö siis, mutta…

Niin, ei siinä kaikki. Sammalmöykystä pisti esiin myös hiippasammalta. Määritin sen kalvashiippasammaleksi (Orthotrichum pallens). Tätä sammalta olen löytänyt vain kerran aikaisemmin. Silloin se kasvoi Padankoskella vanhan navetan sementtisellä kivijalalla pieninä kasvustoina. Toinen löytö Luopioisiin siis. Sammal on mätästävä ja sen itiöpesäke on hunnullinen eikä hunnussa ole karvoja. Suku ei ole niitä helpoimpia, mutta tuntomerkit eri lajien kohdalla ovat selviä.

Lähetin näytteet tuosta sattuman sohaisusta ystävälleni määritysten varmentamiseksi. Edelliset olivat oikein, joten vanhakin oppii. Sitten siitä repesi ihan jotain muuta. Ystäväni ilmoitti sähköpostilla löytäneensä näytteen keskeltä jotain vielä hienompaa, jota en uskalla  edes ilmiantaa. Löytösammal oli vain muutaman millin mittainen verso, mutta jos se on se, miksi sitä nyt epäillään, niin sen levinneisyysalue on jossakin perin kaukana täältä, rannikolla ja Ahvenanmaalla. Löytö olisi ensimmäinen Pirkanmaalta ja koko EH-alueelta. Pieni sattumansammal lähti kirjekuoressa Helsinkiin seuraavaa määrittäjää tapaamaan ja saattaa olla, että sieltä sen matka jatkuu vielä maamme rajojen ulkopuolelle saakka. Joskus käy näin.

Kiitän (kerrankin ja julkisesti) vaimoa viipymisestä. Sattumaa kiitän myös ja jään odottamaan ylimmän tuomarin päätöstä. Toive on, että lopputulos on positiivinen, mutta sattumalta se voi olla kielteinenkin, kaikki ei ole aina helppoa. Aika näyttää ja kerron sitten lisää.

 

Juhannus – juhlaa!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kurjenmiekka1

’Kerran vuodessa, ainakin, mieli herkistyy ja kohtaa elämän positiivisena ilman ainaista tuskaa sen puolesta, ilman stressiä. Juhannus on vanhastaan ollut suven kohokohta ja on sitä edelleen. Taiat, tuntemukset, ennusteet kuuluvat siihen, niin myös yhdessäolo, leikki ja laulu. Tänä päivänä siihen on tullut myös muunlainen hauskanpito, sana jonka joskus haluaisi pistää lainausmerkkeihin. Tänä vuonna juhannusaatto ja kesäpäivän seisaus sattuvat samaksi päiväksi. Elämme pysähtyneellä hetkellä, nautitaan siitä. Haluan toivottaa kaikille lukijoille kaunista ja aurinkoista juhannusta Eino Leinon ja Kukkian kurjenmiekkojen välityksellä.’ 

Mä metsän polkua kuljen
kesä-illalla aatteissain
ja riemusta rintani paisuu
ja mä laulelen, laulelen vain.

Tuoll´ lehdossa vaaran alla
oli kummia äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all´ lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.

Eino Leino

Korvasammalia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

korvasammal

’Tuntuu, että mikromaailma on täynnä outoa ja kummallista, kun sitä oikein pöyhii. Kävelin tässä päivänä muutamana iltakävelyllä läheisellä metsäautotiellä. Vihreät  ja ruskeat sammalmatot reunustivat tietä niin kuin ne tekevät, eikä niihin kiinnitä juurikaan sen enempää huomiota. Varmaankin pitäisi, sillä siinä hyttysiä väistellessä kaappasin mukaani leipäpussiin muutaman nokareen enemmän tai vähemmän kuivunutta kokkareista maata. Kulosammalta varmaankin, niin kuin usein ennenkin on käynyt. Näin oli nytkin. Valtaosa kokkareista piti sisällää tuota yleismaailmallista rikkaa. jota tosiaan on joka paikassa pientareilla, teillä, kallioilla, kivillä ja vanhoissa sorakuopissa. Työpöydän ääressä kuivuneet mättäät kuitenkin rupesivat elämään ihan toisella tavalla. Eihän tämä kaikki olekaan kulosammalta, täällähän on seassa pienen pieniä maksasammalia. Yksi niistä, yläkuvan ojakorvasammal (Jungermannia caespiticia), on uusi sammal Luopioisiin.’

Korvasammalet (Jungermanniaceae) on suuri maksasammalheimo, johon kuuluu pieniä ja keskikokoisia sammalia. Ennen lovi- ja pykäsammalet vietiin omiin heimoihinsa, nykyään ne kaikki ovat samassa ryppäässä. Nämä kosteissa paikoissa kasvavat sammalet ovat vaikeasti erotettavissa lajilleen, mutta korvasammalilla (Jungermannia) yleensä on ehytlaitainen lehti, lovisammalilla (Lophozia) kaksiliuskainen ja pykäsammalilla (Barbilophozia) kolmi- tai neliliuskainen lehti. Tämä on tällainen karkea jako.

Korvasammalia olen tavannut harvakseltaan ja edelleen muutama on etsinnän alla, koska ne melkoisella varmuudella on täältä löydettävissä. Kantokorvasammal (J. leiantha) on löytynyt silmälläpidettävä-statuksestaan huolimatta yllättävän monesta paikasta, mutta pienet vain mikroskoopilla määritettävät ovat pysytelleet piilossa. Tämän kesän tavoitteena on löytää ainakin savikkokorvasammal (J. gracillima) tältä alueelta, sillä se on melko helppo erottaa kavereistaan hyvin suurten lehden reunasolujen perusteella. Pikkukorvasammalta (J. pumilla) en uskalla toivoa löytäväni täältä. Se on sen verran harvinainen ja vaikeasti löydettävissä. Tosin aina puronvarteen saavuttuani olen kuin kokeeksi käännellyt muutaman purokiven sammalen löytymisen toivossa. Nyt löytynyt ojakorvasammal erottuu muista parhaiten mikroskoopilla, sillä lajin lehtisoluissa on vain yksi tumma suurikokoinen öljykappale. Tämän toteaminen tietysti vaatii mikroskoopin, niin kuin valitettavasti moni muukin asia maksasammalten alueella.

Käytettyjä mikroskooppeja on kuitenkin helposti saatavilla. Halpaa ei kannata ostaa ja skooppia pitää päästä ensin testaamaan. Hintaa kuitenkin hyvälle käytetyllekin skoopille kertyy helposti useampi sata euroa. Uudesta saa maksaa paljon enemmän. Itse ostin oman skooppini aikoinaan käytettynä välittäjältä ja olen ollut siihen melko tyytyväinen. Ruokahalu tietenkin kasvaa syödessä, niin tälläkin alalla.

Kupoli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kupoli’Pistänpä toisenkin arviojutun heti perään, vaikka kyllä luonnossakin koko ajan tapahtuu ja paljon on aiheita mielessä. Kesäflunssa on kuitenkin pitänyt rauhallisella mielellä ja niin tartuin myös uunituoreeseen historialliseen romaaniin, Pekka Matilaisen esikoisteokseen Kupoli. En paljon odottanut, niinpä yllätyin postiivisesti. Kirja on loistava kuvaus 1400-luvulta, josta tosin en tiedä mitään, mutta joka on usein mielessä pyörinyt. Keskiaikaisen ajattelun vaihtuminen vapaanpaan suuntaan ja vanhan tiedon löytymisen kautta renessanssiin on mielenkiintoista aikaa. Kirja kuvaa sitä mielestäni hyvin ja kiinnostavasti. Kannattaa tutustua historiallisen romaanin ystävät!’

Historia on täynnä kiintoisia tapahtumia ja salaperäisiä sattumuksia, on mystiikkaa ja romantiikkaa. Siitä huolimatta yllättävän harvoin törmää sieltä aiheensa ja tunnelmansa keräävään kunnolliseen kirjallisuuteen. Suomessa tietenkin on massiivinen Waltari-tuotanto ja oman maamme tarinoista kertovat kirjat Runebergin ja Topeliuksen kirjoista Utrioon ja muihin tämän ajan naiskirjailijoihin. Siksipä tämä Firenzen kaupunkivaltion elämää kuvaava dekkari 1400-luvulta tuntui heti mielenkiintoiselta ja jotain uutta antavalta.

Tarina alkaa, kun ylhäisen Albizzi-suvun perijä murhataan kadulle. Syytetyksi joutuu köyhä huonomaineinen pappi. Nuori minä-kertoja pääsee paikan päältä seuraamaan sukujen valtataistelua, vahojen käsikirjoitusten etsintää, murhia ja oikeudenkäyntejä. Samalla taustalla rekennetaan Firenzen tuomiokirkon kupolia, joka on edelleen tänä päivänä kaupungin tunnusmerkki. Salaperäinen Antonio Loschi asettuu puolustamaan pappia ja saakin aikaan vapauttavan päätöksen, mutta murhan syy ja sen tekijä säilyvät kunnon dekkarin tapaan piilossa kirjan loppuun saakka. Salaperäinen arabiankielinen käsikirjoitus vaihtaa tiheään omistajaa ja siitä muodostuu vallan symboli, kunnes sen höyryä voimanlähteenä kuvaava teksti osoittautuukin vajavaiseksi. Loschilla lienee tässäkin sormensa pelissä. Brunelleschin suunnittelema kupoli liittyy tarinaan oleellisesti, mutta myös sen salaisuus säilyy viimeisille lehdille saakka.

Kupoli on historiallinen dekkari ja väistämättä se vertautuu Umberto Econ Ruusun nimeen. Molemmissa on samaa mystistä taustavirettä. Tämä on kepeämpi ja selkeämpi, mutte ei yhtään häpeä suuren italialaisen klassikon rinnalla. Henkilöt tässä tarinassa ovat suurelta osin historiallisia henkilöitä. Kirjassa tavataan kuulu mesenaatti Cosimo de Medici, mahtisuku Albizzi, kirjaston perustaja Niccolo Niccoli ja salaperäinen Loschi. Aikansa tärkeitä henkilöitä. Heistä on ennenkin kirjoitettu, mutta varmaan tarinoita löytyisi lisääkin.

Tämä on kirjailijan esikoisteos. Taustat kirjassa ovat ainakin näin satunnaisen lukijan mielestä kunnossa, onhan kirjailija alan tutkija. Niinpä mitään historiallisesti arveluttavaa teoksesta ei löydy. Ensin mietin höyrykoneen kovin aikaista keksimistä, mutta kirjan lopussa oleva henkilgalleria varmentaa tämänkin asian.

Varhaisrenessanssi pursuaa kirjan sivuilta esiin tuoreena uutena ajetteluna. Usein keskiaikaista ajattelua pidetään synkkänä ja pysähtyneenä. Siksi uudenlainen ajattelu luo muutosta. Kirjan monet henkilöt löytyvätkin historiankirjoista renessanssin esiintuojina, vanhan tiedon uudelleen herättäjinä niin tieteen kuin uskonnollisen ajattelunkin alueilta. Vaikka höyry liitetäänkin teollisen heräämisen muutokseen 1800-luvulle, niin sen siemenet kylvettiin jo antiikin aikana.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja sitä voi suositella niin historiasta kiinnostuneille kuin myös dekkarien ahmijoille. Tarina on hyvä ja se on taitavasti kirjoitettu. Vaikka monet asiat saattoikin ennakkoon aavistaa, niin loppuratkaisu sai silti hymyn nousemaan suupieleen.

Matilainen, Pekka: Kupoli. Atena, 2013. 299 s.

Rauta-antura

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

rauta-antura-tuuri_antti-18794894-frntl’Kun vihdoin tämän kesän sateet tulivat, jäi aikaa lueskella. Niinpä olen tutustunut joihinkin väliin jääneisiin kirjoihin, vanhempiinkin. Valitsin niistä tähän Antti Tuurin viime vuoden teoksen Rauta-antura. Kaverilta kuulin, että se on lukemisen arvoinen eikä vaadi paljon aikaa. Näin olikin. Kun siihen tarttui, ei tahtonut päästä eroon ja vaikka en sotakirjoista pidäkään, tämä jysähti ja jäi moneksi päivää mietityttämään. Kannattaa tutustua. Ihmettelen vain, etteivät mitkään kisat ole noteeranneet Tuurin kirjoja. Ne olisivat kyllä jonkin selvän tunnustuksen arvoisia.’

Tuuri jatkaa Äidin suku-sarjaa nyt Lapin sodan ajalta. Sota Neuvostoliittoa vastaan päättyy Kannaksella ja joukot siirretään joko siviliin tai pohjoisrintamalle ajamaan saksalaisia pois maasta: syttyy Lapin sota. Romaanin kertoja on Heikki Ojala, kirjailijan eno, joka yhdessä Pauli ja Arvo Ketolan, Ikitien päähenkilön poikien, kanssa etsii paikkaansa sodan keskellä. Heidät viedään joukko-osastona laivalla Oulusta Tornioon ja he osallistuvat Tornion taisteluihin. Sen jälkeen he harhailevat läpi Lapin Muonioon saaden välillä myös kosketuksen viholliseen. Suuren osan aikaa he kuitenkin etsivät osastoaan, majoitusta tai ruokaa eli kirjasta saa selkeän kuvan tavallisen sotilaan elämästä taistelujen keskellä. Saksalaiset polttavat Lappia perässään ja miinoittavat reittinsä. Suomalaiset seuraavat perässä, yrittävät motittaa vihollista ja purkavat miinoituksia.

Käännekohta on Muoniossa. Saksalaisten annetaan peräytyä kohti Käsivartta ja osa sotilaista kotiutetaan. Heikki Ojalan kuvaama joukkue saa tehtäväkseen kuljettaa saksalaisten hylkäämät suomalaismorsiammet Ouluun tuomittaviksi. Alkaa loputon marssi etelään. Sotilaat saavat kokea saman kohtelun kuin saatettavansakin: halveksuntaa, huorittelua, syrjintää jopa vihaa. He joutuvat syksyn koleudessa ja pakkasessa kävelemään pitkät matkat, nukkumaan lämmittämättömissä parakeissa tai taivasalla, syömään teetä ja näkkileipää. Harvassa on ymmärtäjiä vielä harvemmassa auttajia. Oulussa naiset toimitetaan viranomaisten huostaan ja sotilaat alkavat odottaa kotiutusta. Viimein Heikkikin saapuu kotiin ja lämmittää saunan Kauhavalla.

Hämmentävä Suomen sotien historiassa on se kohta kun yhdessä hetkessä vihollisesta tulee aseveli ja aseveljestä vihollinen. Saksalaisia ylistettiin ja heidän apuunsa luotettiin, mutta seuraavassa hetkessä aseet käänettiin heitä vastaan ja monet saivat surmansa niin saksalaisten puolelta kuin omienkin. Katkeruus aseveljiä kohtaan lisääntyi saksalaisten mukaan lähteneiden naisten myötä ja edelleen Lapin polttamisen vuoksi. Ymmärtäjiä ei enää löytynyt puolin eikä toisin.

Kirjan sanoma löytyy tuurimaisesta kerronnasta: sotamiehet ajelehtivat paikasta toiseen etsien milloin mitäkin, tietämättä kokonaisuudesta yhtään mitään, tuskin omista joukoistakaan. Koko ajan he ovat kuitenkin sodassa, vaarassa tulla ammutuiksi. Useat saavat surmansa eivätkä enää palaa monen mielestä neuvostoliittolaisten vuoksi käydystä turhasta sodasta.

Ihmisen raadollisuus kuvataan kirjassa hyvin. Naiset eivät saa sivileiltä minkäänlaista inhimillistä kohtelua, eivät ruokaa, suojaa eikä kyytiä. He kävelevät loppumatkan Torniosta Ouluun. Ensin saattajatkin ovat tylyjä ja pyrkivät hyötymään naisista sotilaan tavalla, mutta loppua kohti he huomaavat inhimillisyyden ja saattajien suhde saatettaviin muuttuu, he auttavat ja puolustavat näitä ympäristön vihamielisyydestä huolimatta. He olisivat jopa päästäneet naiset vapaaksi ennen Oulua.

Erikoinen henkilö kirjassa on kenttäpappi, joka kulkee joukon mukana. Hänen vaimonsa on lähtenyt saksalaisten mukaan ja on nyt saatettavien joukossa. Pappi on kuin suojelusenkeli niin sotilaille kuin naisillekin. Hän ei tee paljon, mutta jo pelkkä mukanaolo pelastaa monta tilannetta. Tällaisia epämääräisiä tyyppejä esiintyy muissakin Tuurin kirjoissa. Tässä se toimii hyvin.

Muutenkin kirja on hyvä lukea. Sen taustatiedot on tarkkaan tutkittu, vaikka itse tarina olisikin fiktiota. Itse olen lukenut hyvin vähän Lapin sodasta ja tämä antoi siitäkin selkeän kuvan. Sota on sotaa sanotaan, mutta tällaisena se on pirullista ja sen tekee ihminen, joka on toiselle peto. Inhimillisyys ei kanna katkeruuden yli.

Tuuri, Antti: Rauta-antura. Otava, 2012. 336. s.

Kukkakävely

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

raate

’Eilinen kaunis sää antoi Kukkakävelylle hyvät puiteet. Paikalle oli kerääntynyt liki neljäkymmentä  innokasta retkeilijää. Heitä tuli paitsi omalta kylältä niin myös paljon laajemmalta kuin olin osannut odottaakaan, aina Valkeakoskea ja pääkaupunkiseutua myöten. Kiitos kun tulitte.

Kiersimme parin kilometrin lenkin hiljaisessa maaseutukylässä. Menneiden vuosikymmenten vilkas elämä on tauonnut ja monet kylän taloista ovat tyhjillään. Samalla myös ympäröivä luonto on kovin muuttunut. 70-luvun kasvit ovat saaneet väistyä voimakkaampien kasvien tieltä, kun enää eläimet eivät syö metsien aluskasvillisuutta eikä tienreunoja niitetä vasikoille ruoaksi. Vuohenputki, horsma, nokkonen ja kookkaat heinät ovat vallanneet pientareet, viraslajit levittäytyneet rakennusten läheisyyteen, metsiin ovat ilmestyneet vaahteran ja tammen taimet. Luonto on jatkuvan muutoksen vallassa. Esimerkiksi näistä asioista juttelimme kävelyn aikana, samalla kun etsimme ennen yleisiä, mutta nyt kovin vähentyneitä hanhikkeja, mataroita, leinikkejä ja muita piennarkasveja.

Tällainen tapahtuma yhdistää. Sen huomasi, kun juttu luisti aivan kuin tuttujen kesken, vaikka monen kanssa vieraita oltiinkin. Eilen järjestettiin yli sata samanlaista kävelyä eri puolilla maata. Hyvä sää, hienot ihmiset ja yhteinen mielenkiinnon kohde tekivät tästä retkestä onnistuneen. Retken kruunasi vielä kahvihetki kylän yhteisellä kodalla Kukkia- järven rannassa.

Kiitos kaikille osallistujille, ensi vuonna uudelleen!’

P.s. Minulla ei ollut kameraa mukana retkellä, joten kuva on muutaman viikon takaa suolammen rauhasta, missä raate kukki kauniisti kesäillassa. Idyllinen ja harras hetki, jonka olisin myös halunnut näyttää. Ehkä ensi kerralla.