Avainsana-arkisto: luonnonsuojelu

Luonnon oikkuja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

umpipuu’Luonto on täynnä erikoisuuksia. Sellainen lienee myös tämä kuvassa oleva puiden yhteenkasvaminen. Tapasin sellaisen tien vierestä Eurassa. Seisoin pitkään sen vierellä ja yritin selvittää, kumpi puista oli vahvempi tai se, joka huolehti kasvusta, mutta molemmat rungot näyttivät samanpaksuisilta niin sillan ylä- kuin alapuoleltakin. Joka tapauksessa puut olivat yhteydessä toisiinsa ja nesteet todennäköisesti virtasivat siltaa pitkin. Virtaussuunta on varmaankin alhaalta ylöspäin, vaikka alempi oikeanpuoleinen liitos näyttääkin myöhemmin syntyneeltä.

Miten tuollainen sitten syntyy? Etsin tietoa ja oikeastaan ainoa selitys sille oli, että toisen puun osa on katkennut ja alkanut hangata toisen kylkeä, jolloin puu on pyrkinyt korjaamaan vaurion ja alkanut kasvattaa kylestymää vaurion ympärille, etteivät tuholaiset, sienet ja hyönteiset, pääse tunkeutumaan puuhun. Lopulta kylestymä on kiinnittänyt puut toisiinsa ja puiden nesteet ovat lopulta sekoittuneet.

Googlatessani asiaa näin, että useimmat kuvat oli otettu sellaisesta liitoksesta, jossa kaksi puuta olivat jostain syystä kasvaneet yhteen latvoistaan ja jatkaneet kasvua vain yhden latvan turvin. Tällaisen yhteenkasvun muodostuminen lienee samansuuntainen kuin oksastakin syntyneen. Yleisintä tällainen ilmiö on havupuista männyllä ja lehtipuissa sitä ilmenee useammalla lajilla. Samaa ilmiötä käytetään jalostamisessa, jossa esim. hedelmäpuiden villiversoja vartetaan paremman lajikkeen toivossa. Olen tätä itsekin joskus kokeillut ja hyvin se toimii. Tosin myyrät söivät omenapuun ennen kuin se ehti tuottaa hedelmää.

Nykyään toivotaan, että tällaiset erikoisuudet otettaisiin huomioon metsänhoidossa ja jätettäisiin kasvamaan. Samalla tavalla puun erikoiset kasvutavat tai muunnokset tulisi jättää kasvamaan. Valitettavasti tämä toivomus lienee mennyt kuuroille korville, sillä yhä harvemmin metsässä tapaa luonnostaan kasvaneita erikoisia kasvumuotoja. Lapsuudesta muistan, että näin usein metsässä kulkiessani tasalatvaisia Tapionpöytiä tai purppuraisia Kultakuusia. Nykyään niitä näkee vain taimitarhoilla tai talojen puutarhoissa. Valitettavasti.’

Muutos

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tie2’Sanotaan, että muutos on välttämätöntä, muutos on pysyvää. Kun aikoinaan 70-luvulla aloin kulkea Lapin erämaissa reppu selässä, sain nauttia kuvan kaltaisista poropoluista. Niillä askel oli keveä kumisaappaillakin. Kivet eivät tuntuneet anturan läpi, sillä polun pohja jousti ja mukavasti mutkitteleva reitti sai matkan joutumaan. Kuvan polku ei ole enää porojen tekemä. Takaosassa häämöttää retkireitin keltapäinen tolppa. Monet kaksijalkaiset ovat tallustaneet tämän uran, mutta edelleen se on hyvä kulkea. Se luikertaa pitkin tunturinsivua välttäen pahat paikat, nousematta vaarojen päälle. Suot se kiertää rantoja myöten tai ylittää ne kapeimmasta kohdasta sopivasti myötäillen. Näitä polkuja sai erämaissa kulkea tälle vuosituhannelle saakka.

tie1Mutta uusi vuosituhat toi maastoon mönkijän. Sille vedettiin uudet reitit ja se teki niille uudet urat. Nyt poropolku näyttää viereisen kuvan kaltaiselta. Tunturin kuvetta nousee kaksi raitaa, joissa kivet ja hiekka loistavat kauas. Porot eivät näillä urilla viihdy eikä aina retkeilijäkään. Mutta minkäs voit, toinen vaihtoehto on etsiä omat reittinsä ja jättää urat muiden tallattavaksi. Saappaan pohja on ohut tuollaisessa kivikossa. Jokainen kivennokare tuntuu päkiässä. Sateet ja eroosio kuluttavat uraa syvemmäksi, lopulta puronpohjia ei enää mönkijäkään pääse kulkemaan, vaan on tehtävä uusi ura entisen viereen. Näin vähitellen koko rinne muuttuu urien verkostoksi, joka näkyy kauas ja kauan. Pahinta näissä urissa lienee kuitenkin se, etteivät ne enää kulje sopuisasti rinteitä pitkin, vaan kiipeävät huippujen yli, ylös alas, koska moottorivetoisella on helppo kulkea. Retkeilijän taival taas muuttuu entistä kivisemmäksi.

tie3Kuka näitä sitten käyttää? Kuka saa ajaa mönkijällä tunturissa? Ketä varten nykyään rakennetaan jopa mönkijänmentäviä pitkospuita ja siltoja yli soiden? Retkeni suuntautui lähelle Norjan rajaa, joten siellä liikkuu ainakin rajavartijoita. Porojen määrästä päätellen myös poromiehet käyttävät näitä uria. Metsähallitus huoltaa alueen autiotupia ja tavarat viedään perille moottorivoimin. Tässä ainakin kolme ryhmää, joille urat on tarkoitettu. Turisteja sinne ei ainakaan vielä päästetä kangasta pöllyttämään, onneksi. Miten nämä työt tehtiin ennen mönkijää? Rajavartijat kävelivät sulanmaan aikaan ja hiihtivät talvella. Poromiehillä oli vetoporonsa tai maastomoottoripyörät. Kämpät huollettiin talvella. Voisi sanoa, että mönkijä on turha vekotin tunturissa. Sen jälkiä ei saada piiloon vuosikymmeniin eikä sen tarpeellisuutta pystytä perustelemaan, ainakaan minulle.

tie4Aikoinaan, kun kuljin aitoja poropolkuja pitkin, en aina osannut arvostaa niitä. Muistan, kuinka kaihdoin merkittyjä reitteja ja hain omat polkuni ja omat leiripaikkani, nautin hiljaisuudesta ja koskemattomuudesta. Muutos tällä saralla on ollut raju. Kansallispuistoihin uria syntyy hitaammin, mutta suojelemattomat erämaa-alueet ovat pahassa vaarassa holtittoman maastoajon seurauksena. Vaikka tavallisille ihmisille se onkin luvanvaraista, niin viranomaisetkin saattavat tuhota paljon kaunista ennen kuin herätään huomaamaan tämäkin haitta. Muutos ei minusta ole tässä tapauksessa välttämätöntä. Ennen oli paremmin ja ennen vaelluksesta saattoi nauttia paremmin. Mitä sitten tämän jälkeen? Millä seuraavaksi pitää erämaihin päästä? Helikopterikin kuljettaa jo sinne kalastajia, marjastajia, vaeltajia ja se kulttuurin ääni kantaa paljon kauemmaksi kuin konsanaan rinkkaselkäisen puuskutus tunturikoivikossa.’

Pakuri

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pakuri’Viime aikoina tämä kuvan kääpä on saanut taas huomiota osakseen. Pakurikääpä (Inonotus obliquus) on loppujen lopuksi hyvin huomaamaton yksivuotinen sieni, joka elelee koivun kuoren alla. Yleensä se sotketaan aiheuttamiinsa korkkimaisiin pahkuroihin eli pakuriin, joita ilmaantuu sienen vioittamaan puuhun. Näiden ilmaantuessa sienirihmasto on jo tunkeutunut syvälle puun ytimeen ja valkolahottajana tuhonnut sitä. Mustat pakurit säilyvät puun kyljessä vuosikymmeniä muistuttamassa sienestä.

Pakurikääpä on tuholainen. Joidenkin tutkimusten mukaan se aiheuttaa 30 % koivulahosta ja on siksi taloudellisestikin merkittävä tuohoeliö. Niinpä sen torjumiseksi metsästä poistetaan lahot lehtipuut ja vioittuneet rungot ennen kuin sieni on niihin päässyt pesiytymään. Tänä keväänä olen etsinyt pakurikääpiä monelta ennen tuntemaltani paikalta turhaan. Sen määrä on vähentynyt ainakin etelähämäläisessä metsässä.

 Miksi sitten kääpä on tullut julkisuuteen? Se on vanhastaan ollut Pohjois-Euroopassa varsinkin Venäjällä tärkeä tuote kansanlääkityksessä. Nykyään sitä pidetään adaptogeeninä eli sen uskotaan lisäävän kehon kykyä sopeutua stressiin. Sen pitäisi vahvistaa hermostoa, immuunijärjestelmää ja rauhasten toimintaa. Lääketieteellisissä tutkimuksissa tuloksia ei ole saavutettu, joten virallinen lääketiede pitää pakurista uutettua teeainetta tai tinktuuraa uskomuslääkkeenä.

Kuinka sitten onkin, ihmisiä on helppo vedättää mukaan kaikenlaiseen toimintaan, kunhan se perustellaan tarpeeksi vetävästi ja siitä saa rahaa tai terveyttä. Käävän viottamat puut pitävät kuitenkin yllä muutakin kuin vain sienen. Niihin on usein pesiytynyt suuri joukko eliöstöä hyönteisistä sammaliin, homesienistä alkueläimiin. Tikka mielellään nakuttelee toukkia kuoren alta ja tiainen tekee sinne kotinsa. Näin onkin vahinko, että pakurin viottamat puut raivataan pois biodiversiteettiä lisäämästä. Onneksi suojelualueilla ne saavat olla rauhassa. Jokamiehenoikeuksien myötä sieniä saa kerätä toisen maalta ympäristöä vahingoittamatta. Mitenkähän tulkitaan pakurin keruu? Paukuroiden lohkominen elävän puun kyljestä ei voi tapahtua puuta vahingoittamatta. Liekö siitä sitten minkäänlaista metsänhoidollista hyötyä tai vahinkoa?pakuri2

Serpenttiiniä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

korte’Vapun jälkeen kerättiin jätettä talteen satojen ihmisten voimin ympäri Suomea. Jo ennen vappua tiedotettiin, että jätelavoja, roskiksia, keräyspisteitä on lisätty tapahtumapaikoille yli puolta miljoonaa jätelitraa varten. Kuohuviinipulloista luvattiin jopa elokuvalippuja. Mutta kuinkas kävikään? Jälleen huomataan, että jätteen paikka on juuri siinä, missä sen on syntynyt eli nurmikolla, kadun laidassa, rannalla. Pelkästään yhdestä helsinkiläisestä puistosta kerättiin 26 000 kuohuviinipulloa muusta jätteestä puhumattakaan. Ilman vapaaehtoisia kerääjiä koko urakasta ei selvittäisi. Siivous kestää nytkin useita päiviä.

Itse kiertelin vapunpäivänä puronvarsilehtoa etsien kuvattavaa tai kerättävää. Hieman likinäköisenä katselin paperinkaltaista serpenttiiniroskaa ja olin jo noukkimassa sitä talteen pois rumentamasta keväistä luontoa, kun huomasin, ettei kyse ollutkaan roskasta. Kovasti serpenttiiniä muistutavat lehtokortteen hangen alla vaalentuneet versot koristivat vihreää sammalmattoa. Syksyllä tämän kortteen tunnistaa juuri siitä, että sen versot ensimmäisenä kuihtuvat ja loistavat kauas vaaleina, kun serkkunsa metsäkortteet vielä jököttävät vihreinä vieressä. Luonnon roskat maatuvat, kun uutta versoa puskee maasta esiin. Ne häviävät itsestään. Näidenkin kortteenpalojen alla kuitenkin odottivat edelleen maatumista muovipurkit, lasipullot ja peltipurkit, jotka oli kipattu sinne kymmeniä vuosia sitten, kun puronvartta oli pidetty lähitalon kaatopaikkana.

 Koskahan me tajuaisimme oman hyvinvointimme riippuvan myös siisteydestä. Patukan kääre painaa vähemmän kuin sen sisältö, tyhjä purkki on kevyempi kuin täysi. Miten se on niin vaikeaa ymmärtää?’

Nakertaja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

majava

’Kevään viimeisten hankien aikaan törmäsin kuvan esittämään näkyyn. Joku on nakertanut puun poikki aivan oman laiturini läheisyydestä. Jyrsintäjäljistä voi päätellä, että työ on tehty jo vuosi kaksi sitten. En ole tuota kuitenkaan aikaisemmin huomannut. Seudulla majavat ovat lisääntyneet 2000-luvulla ja etsineet aktiivisesti uusia pesimälampia. Niinpä kuvan kaltaisia puita näkee pienten järvien rannoilla yhtenään. En olisi kuitenkaan uskonut, että aivan kylän keskustaan tullaan metsätöihin.’

Alkuperäinen majavamme metsästettiin sukupuuttoon 1860-luvulla. Sen kohtaloksi muodostui eläimen rasvapitoinen komea turkki, joka suojaa sitä kylmältä pitkinä talvikuukausina ja on samasta syystä ollut suosittu raaka-aine myös ihmisen vaatetuksessa. Nykypäivänä käydään kovaa keskustelua turkiseläinten oikeuksista ja ihmisen vastuusta niiden suhteen, 1800-luvulla toimittiin luonnoneläinten metsästyksessä täysin vastuuttomasti. Silloin varmaankin majavan turkki tuli hyötykäyttöön kylmää vastaan, tänään turkis menee suurelta osin koristeeksi. Kumpi sitten on eettisempää, koristaa vai hävittää?

Majava palautettiin Suomen luontoon 1930-luvulla. Istutukset tentiin silloinkin metsästysmielessä. Ajateltiin, että näin saadaan valtavalle metsästäjien ammatti- ja harrastajakunnalle ammuttavaa. Osa majavista tuotiin Norjasta, osa Pohjois-Amerikasta. Silloin ei tiedetty niiden olevan eri lajia, jotka eivät risteydy keskenään. Niinpä meillä asustaakin nykyään kaksi majavalajia: pohjoisamerikkalainen kanadanmajava (Castor canadensis) ja Norjasta tuotu euroopanmajava (Castor fiber). Kanadanmajava on levittäytynyt istutuspaikaltaan Säämingiltä lähes koko Etelä- ja Keski-Suomeen ja niitä on nykyään 10 000 – 15 000 kpl. Euroopanmajava istutettiin usealle paikkakunnalle, mutta nykyään sitä esiintyy vain Tornionjoella, Hämeessä ja Satakunnassa. Se on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi eikä niitä liene maassamme tuhattakaan eläintä. Syynä on se, että se häviää kilpailussa kanadalaiselle serkulleen. Lajeja on vaikea erottaa toisistaan luonnossa, koska erot ovat ulkoisia mittoja ja ne ovat aina suhteellisia.

Enpä siis tiedä, kumpi majava puun järvellämme on katkaissut. Lammilla oleva Evon metsä oli yksi euroopanmajavan istutuspaikoista. Sinne ei meidän järveltä ole matkaa kuin reilut parikymmentä kilometriä. Piankos sitkeä elikko tuon matkan juoksee. Todellisuudessa taitaa tällä hetkellä olla niin, että kaikki eteläisen Hämeen majavat ovat kanadalaista alkuperää. Kuka sen kuitenkaan varmuudella sanoo, hampaanjäljistä niitä ei pysty erottamaan.

Aina kohdatessani majavan jälkiä luonnossa ihmettelen eläimen viisautta ja sinnikkyyttä. Siinä on meille todellinen esikuva. Puun tämä metsuri osaa kaataa paremmin kuin minä, aina oikeaan suuntaan. Se osaa kaivaa kanavia kuin paraskin arkkitehti uittaakseen rungot avoveteen. Lisäksi tämä pieni rakennusmestari suunnittelee ja toteuttaa patorakennelmansa sellaisella tarkuudella, ettei ihminen siihen tunnu pystyvän. Itse en saanut patoa edes rikki, kun yritin suojella metsääni tulvan alta. Majavan pesäkin on kaikessa karuudessaan mestariluokan työnäyte, jossa eläimen on hyvä viettää talvinen elämänsä turvassa vihollisilta ja pakkaselta. Elintarvikehuollonkin tämä otus taitaa ja osaa säilöä talveksi tarpeeksi tuoretta syötävää ruokavarastoihinsa. Kunnioitettava eläin, jonka soisi menestyvän. Ristiriitaa kuitenkin on, juuri patojen aiheuttamien metsätuhojen vuoksi. Isojärven kansallispuistossa katselin majavanpatoa tyytyväisenä, omassa metsässä en. Näin olemme raadollisia.

Kynsimistä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Kynnet1’Syksy on merkillistä aikaa, sananmukaisesti. Silloin paljastuu monet kesän aikana ilmaantuneet merkit ja jäljet, kun lehdet ovat varisseet ja ensilumi valaissut pimeätkin korpiloukot. Kuljin pienen puron laitaa etsien korpiluppoa, jota olin sieltä reilut kymmenen vuotta sitten löytänyt. Näytteen etiketti ei kertonut aivan tarkkaa paikkaa ja niinpä jouduin hieman kiertelemään. Metsä oli tietenkin hakattu ja suuret luppopuut kuljetettu tehtaalle, mutta aivan puron reunaan oli jäänyt kaistale, jota ei oltu huomattu tai sitten se oli tahallaan jätetty hakkuun ulkopuolelle. Taimikosta oli turha luppoa etsiskellä, joten keskityin tähän unohdukseen. Luppo löytyi, tosin kovin vähäisenä ja kituvana, mutta sen vieressä olikin sitten jotain aivan muuta. Kuvaa voi rauhassa katsella ja miettiä, kuka tai mikä siinä on kuusen runkoa kynsinyt?’

Itse en ole koskaan nähnyt karhua luonnossa, mutta jälkiin olen aina silloin tällöin törmännyt. Tätäkin jälkeä katselin sillä silmällä ja taisinpa katsella ympärillenikin, kunnes huomasin, että raamuista valui jo kuivettunutta pihkaa. Raapija oli vieraillut paikalla jo hyvinkin kuukausia sitten ellei kauemminkin. Tuskin se olisikaan viitsinyt jäädä pensaan taa odottamaan, kuka jäljet löytää. Niin, karhun läjiä näkee Etelä-Hämeenkin metsissä aina silloin tällöin ja tällaisiin raavittuihin puihin olen törmäänyt muutaman kerran. Onko kyseessä karhu? Näin päättelen, sillä jäljet olivat rungolla metristä puoleentoista korkealla ja niissä näkyy selvästi eläimen kynnenjäljet.
Kynnet2Tässä viereisessä kuvassa nuo jäljet näkyvät vielä selvemmin. Hirvi kuorii puita hampaillaan, mutta ne ovat yleensi silloin lehtipuita, koska hirvi käyttää esim. haavan tai raidan kuorta ravinnokseen. Toisaalta hirvi saattaa hangata sarvistaan nahkaa pois alkukesästä ja vaurioittaa jotain pientä närettä pahastikin, mutta tällaisessa puussa ei näy kynnenjälkiä, vaikka kuori onkin irronnut samalla tavalla. Kynsimisen korkeus maanpinnasta sulkee pois pienet eläimet, kuten mäyrän tai supikoiran ja en ole niillä koskaan moisia kynsiä nähnytkään.

Kylillä kuulee usein puhuttavan karhusta, kuinka se oli syömässä marjoja mättään toisella puolella, kun toiselta puolen niitä poimittaan tai kuinka karhu puhaltelee korvessa ja lonksuttaa leukojaan. Harvoin kukaan sitä on todella nähnyt, saatika, että olisi joutunut sen suhteen vaaraan. Sanotaankin, että karhu näkee sinut, vaikka sinä et näe karhua. Se väistää yleensä hyvissä ajoin, kun meluisa ihminen sitä lähestyy. Ainoa vaaratilanne saattaa syntyä, jos karhulla on poikanen ja kulkija joutuu emon ja poikasen väliin. Siihen ei pidä ängetä, johan sen järkikin sanoo.

Itse en siis ole nähnyt koskaan karhua luonnossa. Niitä kuitenkin siellä on, sen kertoo kuvakin. Harvakseltaan maamme on asutettu myös karhuilla. Paraikaa on menossa hirvenmetsästysaika. Pyssymiehet vahtivat lavoilla hirvien liikkeitä ja posauttelevat ylimääräiset pois päiviltä. Niin täälläkin. Hirviä on kuitenkin tällä hetkellä melkein yhtä vähän kuin karhujakin. Koko menneen kesän aikana kulkiessani näin vain pari kertaa metsän sarvipään enkä sen jälkiinkään usein törmännyt. Lehdissä valitetaan, kuinka sudet tai karhut ovat vieneet koiran tai lampaan tai hiehon laitumelta. Hirvi on karhun luontaista liharavintoa. Ehkäpä se tyytyisi siihen, jos sitä olisi enemmän saatavilla. Eikä tarvitsisi sitten niitä viimeisiä karhuja kaataa.

Nyt karhu on mennyt jo talvipesäänsä. Sellaisen löytäminen olisikin mukava juttu, mutta vaikka taas kylillä liikkuu puheita karhun talvipesästä, lienee senkin löytäminen enemmän kuin sattumaa, mutta ainahan voi yrittää.

Monimuotoisuus vai kauneus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruusu

’Elokuun puolivälissä oli vuotuinen kasviharrastajien seminaari, tällä kertaa Hangossa. Viitisenkymmentä alan harrastajaa ja ammattilaista kokoontui vaihtamaan kuulumisia ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Ei kyllä käyty Hangon tavallisissa turistipaikoissa, sillä kasviharvinaisuudet tuskin sellaisissa viihtyvät. Muutama vuosi sitten liikuin samoilla alueilla ja yritin päästä Tulliniemeen vapaakauppasataman aidan toiselle puolelle, mutta verkon taakse jäin. Nyt pääsin sinnekin ihmeitä katselemaan. Kuvan ruusu herättää tunteita, sillä se on väärällä paikalla. Sen alla on pieni vaatimaton suola-arho, jonka kuuluukin olla siellä. Kauneus vai monimuotoisuus, eipä se aina ole helppoa.’

Usein tulee pohdittua kasvien saapumista ja kotiutumista. Jääkauden jälkeenhän kaikki on tapahtunut. Muutamien kasvien oletetaan ’talvehtineen’ nunatakeilla jään yläpuolella, mutta muut ovat tänne levinneet viimeisen 10 000 vuoden aikana, kuka mitenkin. Kasvit jaotellaan usein alkuperäisiin, muinaistulokkaisiin, tulokkaisiin ja satunnaisiin. Lisäksi ovat koristekarkulaiset, viljellyt ja sitten ns. vieraslajit. En nyt tiedä, onko tämä mitenkään vakiintunut luokittelu eikä varmaan kaikkia lajeja voida saada näihin mahtumaan ja toisaalta jokin laji saattaisi kuulua kahteen tai useampaankin ryhmään.

Vieraslajit herättävät näistä ehkä eniten tunteita näinä päivinä. Onhan lupiini kaunis katsella tienpenkalla, jättipalsami komea kasvi rannalla ja jättiputkikin herättää hämmästystä ainakin koollaan, mutta… Kaikki ne ovat vieraslajeja, tänne ihmisen mukana kulkeutuneita ja luontoon ryöstäytyneitä. Sellainen on myös kuvan kurtturuusu, vaikka onkin yleensä kaunis koristepensas puutarhassa. Näin itsekin ajattelin ennen kuin näin sen Hankoniemen hiekkarannoilla. Aikoinaan luin Lutukasta, kuinka sitä on yritetty hävittää ja kuinka paljon hommaa siinä on ja kuinka paljon sen hävittäminen maksaa. Nyt näin sen käytännössä ja kuinka toivottomalta se tuntui. Kasvi kasvaa hiekalla, juuri siellä, missä ne hiekkarantojen harvinaisimmat pikkukasvitkin kasvavat. Voimakkaana kasvina se levittäytyi kaikkialle hiekan sisällä varsiensa avulla ja muodosti lähes läpipääsemättömiä tiheiköitä, joissa ei todellakaan mikään muu pystynyt enää kasvamaan. Se on totaalinen valloittaja. Siellä mistä hiekka oli kuorittu koneellisesti puolen metrin syvyydeltä pois, juuret tuhottu ja sen jälkeen hiekka palautettu takasin, sielläkin se tahtoi uudelleen riehaantua valloilleen.

Onko ruusu tavallinen maahamme jääkauden jälkeen levittäytyvä laji vai onko se haitallinen tulokas. Hangon hiekkarannalla oli helppo olla jälkimmäisella kannalla, mutta Hämeen sydänmailla, kun näkee ruusun tienreunassa pientareella ei ole enää ollenkaan niin varma. Se on kaunis ja tuntuu viihtyvän vain omalla paikallaan eikä leviä eteenpäin toisin kuin lupiini. Mikä erottaa tänne kauan sitten kulkeutuneen kasvin nyt maata valloittavista vieraslajeista? Tämä kysymys ei minulle ole vielä aivan kokonaan valjennut. Ymmärrän ruusun massiivisen voiman, jättipalsamin kaiken peittävän massan suuruuden ja lupiinin tuhoavan vaikutuksen pientareilla, mutta eikö niin teheet myös aikoinaan tänne saapuneet kasvit. Monet tulivat omin avuin, nämä ihmisen tuomana, siinäkö ero? Kuitenkin me suojelemme monia keto- ja niittykasveja, jotka ovat saapuneet ihmisen mukana tai ainakin ihmisen muokkaamille paikoille, jopa rauhoitamme tai perustamme suojelualueita niille, mutta hävitämme nyt saapuvia. Tiedän tämän provosoivaksi, mutta näihin ajatuksiin joutuu usein vastaamaan, kun asiasta keskustelee tavallisten ihmisten kanssa. Heille palsami on kaunis koriste, lupiini hieno piennarkasvi ja ruusukin vain maiseman väriläiskä, joita jopa ostetaan koristeellisiksi pihapensaiksi. Miksi ne pitää tuhota?

Naapurin pihan reunalla jättipalsami levittää juuri nyt siemeniään. Noukin oman tien varresta muutaman kukkivan vielä pienen verson käteeni ja raahasin kotiin kuin hiiri munakärryjä. Mihin ne laitan, siemenet jo poukkoilevat? Kompostiinko? Ei, sieltä se leviää kasvimaalle. Jätesäkkiinkö? Ei, se leviää kaatopaikalle. Lopulta heitin kasvit saunan uuniin ja lämmitin kylyn kuumaksi. Eiköhän tuhoutuneet. Nyt mietin talkoita palsamin tuhoamiseksi naapurin pihasta. Kuinkahan onnistun?

Viranomaiset ovat nostaneet kädet pystyyn lupiinin suhteen, sitä on jo liian laajalla. Jättipalsami on helpompi hävittää, koska se on yksivuotinen ja se voidaan tuhota ennen kukkimista nyhtämällä helposti irtoavat versot maasta. Muutamassa vuodessa sen saa häviämään, ellei se ole sitten saavuttanut sellaisia massiivisia hehtaarien suuruisia kasvustoja, joita näkee vähän päästä, esim. Hämeenlinnassa linnan ja vankilan välisessä kosteikossa. Jättiputket taitavat olla ainoita, joita ihmiset mielellään tuhoavat, koska ne aiheuttavat haittaa heille itselleen. Palovamman kaltaiset rakkulat iholla eivät viehätä ketään.

Tulokaskasvi hävittää tieltään alkuperäistä kasvillisuutta. Näin sanotaan. Monimuotoisuus tuhoutuu kauneuden tieltä. Pitäisikö vaivalloista tuhoamista jatkaa vai sanoa vain Kiven Nummisuutarien lailla: Niin maailma muuttuu, Eskoseni?

Elintasoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

aura

’ Syyskuun viimeisillä kartoitusretkillä törmäsin metsässä auraan. Eihän siinä mitään kummallista ole, metsästä löytyy milloin mitäkin kiinnostavaa: sieniä, kukkia, outoja puita ja hylättyjä tavaroita. Auran kohdalla kuitenkin yleensä olen nähnyt niitä hevosvetoisia sahramallisia auroja, jotka tekevät yhden viillon kerrallaan maahan. Tämä nyt löytämäni kuvaa varmaankin elintason nousua, sillä tässä oli kolme siipeä ja traktoriveto. Tuollaisia näkee vielä jokasyksyisessä käytössä maaseudulla, joten sen hylkäämisessä metsään on jokin muu syy kuin käytönpuute. Kertooko se maaseudun autioitumisesta, maataloustukien väärinkäytöstä, viitseliäisyydestä, unohduksesta vai huolimattomuudesta? Sitä en tiedä, mutta sen olen huomannut, että tänä päivänä yhä useammin näkee toimivaa tavaraa viedyn metsään haaskiolle. Kierrätys ja jäteasiat ovat usein sekaisin, kun kylällä on yksi jätelava, johon kaikki kipataan ja suuremmat esineet olisi kuskattava 80 km päähän kaupungin kaatopaikalle tai kytättävä kunnan jäteaseman tai romuauton aikatauluja. Helpompi on viedä jätteensä puiden siimekseen ja olettaa, ettei kukaan löydä. Näin oli edellisen kerran joskus puoli vuosisataa sitten, jolloin jokaisella talolla oli oma kaatopaikkansa metsässä. Tämän kaltaisia muoviroskaa täynnä olevia rutakuoppia näkee edelleen, sillä muovi ei maadu, korkeitaan pilkkoutuu ja leviää ympäristöön roskaten koko alueen. Onpa tällaisia roskankätköpaikkoja alkanut ilmaantua uudelleenkin. Mutta hyvä aura, en ymmärrä, sillä olisi vielä kyntänyt vaikka kuinka monta vuotta sen kokoisia peltoja kuin paikkakunnalla on. Koskahan maastossa vastaan tulee viisisiipinen kääntöaura?’

Vieraslajit

Julkaistu , kirjoittanut
1

palsami

’Näin syksyllä herätään useinkin liian myöhään torjumaan ns. vieraslajeja luonnostamme. Niistä puhutaan silloin, kun ne jo kukkivat ja kun niiden kitkeminen on työn ja tuskan takana, usein toivottoman suuri urakka. Kuvan jättipalsamikasvusto (Impatiens grandulifera) on tähän aikaan hyvin yleinen näky maaseudullakin.’

Vieraslajiksi luokitellaan laji, joka on levinnyt ihmisen mukana tahallisesti tai tahattomasti uudelle alueelle luontaiselta levinneisyysalueeltaan. Siis ihmisvaikutus on keskeistä viraslajien leviämiselle ja ne saattavat alkuperältään tulla hyvinkin kaukaa, jopa maapallon toiselta puolelta. Yleensä ne tuhoutuvat epäsopivassa ilmastossa nopeasti, mutta jotkut muodostavat lisääntyvän kannan ja vakiintuvat uuteen ympäristöönsä. Tällöin ne saattavat aiheuttaa vahinkoa alkuperäiselle eliöstölle jopa ihmiselle. Ne voivat aiheuttaa myös vahinkoa maa- ja metsätaloudelle, ihmisten ja eläinten terveydelle, kiinteistöille tai ihmisten sosiaaliselle elämälle. Niistä siis voi olla paljon enemmänkin haittaa kuin yleisesti luullaan.

Viime maaliskuun lopulla luovutettiin silloiselle maa- ja metsätalousministerille ehdotus kansalliseksi vieraslajistrategiaksi. Tällä pyritään saamaan asia tulevaisuudessa lainsäädännöllisesti hoidetuksi ja viraslajit kuriin maassamme. Samaan pyritään monessa muussakin maassa.

Työryhmä käsitteli asiaa pari vuotta ja löysi yli 150 haitallista vieraslajia maastamme, joista yli sadalla on vaikutusta nimenomaan maa- ja metsätaloudelle. Näistä nimettiin nelisenkymmentä karanteenilajeiksi, koska ne ovat vaarallisia kasvintuhoojia. Strategian mukainen järjestelmä viraslajien torjumiseksi ja tuhoamiseksi pitäisi olla käytössä vuoden 2016 loppuun mennessä.

Näin siis on suunniteltu. Me maastossa kulkijat näemme näiden lajien jatkuvan etenemisen ja silloin vuosi 2016 tuntuu olevan toivottoman kaukana. Kuvassa jättipalsami etenee Kuohijoen lehdossa maantien varressa vuosi vuodelta pidemmälle lähteiseen kosteikkoon, joka on ennen ollut karjanlaidunta. Näin se etenee muuallakin ja näyttää siltä, ettei sille pystytä tekemään yhtään mitään. Tämän kuvan osoittamassa tapauksessa se on lisäksi erittäin valitettavaa, koska juuri tuolla paikalla sijaitsee Luopioisten ainoa tunnettu tesmayrttin (Adoxa moschatellina) kasvupaikka. Kasvi on pieni kevätkukkija ja saattaa olla jäänyt kartoituksissa sen vuoksi liian vähälle huomiolle, mutta missään tapauksessa se ei ole yleinen kasvi alueella. Vuosi vuodelta sen kasvusto on pienentynyt ja nyt sen tulevaisuus on uhattuna myös tämän vieraslajin vuoksi. Tässä on hyvä esimerkki siitä, mitä ne aiheuttavat meidän omille kasveillemme.

Luopioisista on tavattu seuraavat vieraslajit (tässä vain putkilokasvit): isotuomipihlaja, pajuasteri, hukkakaura, karhunköynnös, kanadanvesirutto, amerikanhorsmat (2), japanintatar, jättitatar, paimenmatara, isosorsimo, jättiputket (2), jättipalsami, rikkapalsami, komealupiini, etelänruttojuuri, rikkanenätti, kurtturuusu, terttuselja sekä koristepiiskut (3). Tässä ovat lähes kaikki maassamme tavattavat putkilokasvivieraat. Jokaisesta voisi kirjoittaa oman juttunsa, mutta en siihen nyt ainakaan vielä ryhdy. Kasvisivuilta voi käydä katsomassa, millaisesta kasvista on kyse. Kaikki eivät ole yhtä pahoja, mutta kaikkiin on suhtauduttava viraslajistatuksen antamalla tarkkuudella. Pahimmat ovat lupiini, jättipalsami ja karhunköynnös, maatalouden puolesta varmaankin hukkakaura, joka kuitenkin on aika hyvin pysynyt hallinnassa.

Joskus miettii koko käsitettä vieraslaji. Eikö kaikki lajit ole jossain vaiheessa historiaansa olleet vieraslajeja. Vain muutama kasvilaji on syntynyt tällä alueella, muut ovat tänne tuleet muualta. Nyt kuitenkaan ei ole kyse kasvien luontaisesta siirtymisestä, vaan ihmisen toiminnasta. Tässä on ero. Jokainen voi vaikuttaa tähän omalla toiminnallaan. Puutarharoskien vieminen metsään levittää paitsi koristekarkulaisia niin myös vieraslajeja, tahallinen lupiinin kylväminen pientareille ei ole kasvin kauneudesta huolimatta sopivaa. Myös kitkemällä palsamintaimet alkukesästä omalta maaltaan edesauttaa sen leviämisen pysäyttämistä. Tämä kuitenkin pitää tehdä ennen kasvin kukkimista, vaikka silloin kasvin huomaaminen onkin vaikeaa. Loppukesästä palsami on jo turvannut jälkeläistensä menestymisen ampumalla siemenensä metrien päähän kasvupaikaltaan.

Yritetään kuitenkin.

Unohdus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vene

’Viime viikkojen aikana olen kierrellyt paljon rantoja vesikasveja etsien. Siellä törmää usein täydelliseen unohdukseen. Joskus tuntuu, että aika on pysähtynyt ja luonto ottanut omansa takaisin. Kuvan vene on parhaasta päästä, onhan se luonnon hyökkäyksiä kestävää materiaalia. Se olisi vielä aivan järvikelpoinen, kunhan poistaisi vuosien tuomat lehtikerrokset ja maatuneesta karikkeesta kasvavat pillikkeet. Pahempiakin näkyi. Samalla rannalla oli jopa tervattu pulpettivene, jonka puuosat olivat jo pahoin maatuneet ja jota ei enää pelasta mikään. Kettingillä ne yleensä ovat rannan puissa kiinni ja lukolla tiukasti lukittuja. Mitä lie tapahtunut? Maaseutu muuttuu, kun vanhat poistuvat ja tällöin näyttää hyvääkin tavaraa jäävän turmiolle.’