’Nyt alkaa olla lukupulpetti ajan tasalla, kun olen saanut keskeneräiset kirjat päätökseen. Taidan taas liittyä Kirja kerrallaan-liikkeeseen. Kovin oli raskasta juoksuttaa useita kirjoja samaan aikaan. Sahlberg se parantaa vauhtia ajan kulessa. Herodes oli vavahduttava lukukokemus viime vuonna ja nyt tämä. Kirja vie mukanaan ja juoppolalli, salakuljettaja, pikkurikollinen, veronkierttäjä rakkauden apostoli Jakobsson vie loputkin. Kirjan koosta huolimatta, suosittelen.’

Tämä kirja jatkaa Sahlbergin Göteborg-sarjaa. Jakobsson on suuri, jähmeä, kömpelö suomalainen maahanmuutaja, joka jää kaupunkiin siirtolaiseksi vuosikymmeniksi. Kirja on tavallaan jatkoa kirjailijan pimeää pohtivalle trilogialle: Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002) ja Paluu pimeään (2006). Näissäkin esiintyy Jakobsson-niminen mies, mutta kun näissä kirjoissa hän on ikäänkuin sivullinen omassa toiminnassaan, nyt hän on kirjan päähenkilö ja komea sellainen. Kirja saa suurten kertojien tyylin edetessään kohti vääjämätöntä loppuaan.

Meidän miehemme Jakobsson, millä puhuttelulla hän monessa kohdin esiintyy, ei oikein sovi mihinkään, hän epäonnistuu valtaosassa töitään ja ajautuu lain väärälle puolelle yrittäessään auttaa muita ja rakastaa lähimmäisiään. Näin kirja on upea rakkauden ylistyslaulu aivan tavallisen tallaajan näkökulmasta katsottuna. Mies saa ystäviä, hyviäkin, jotka auttavat häntä eteenpäin, hän rikastuu ja köyhtyy, ajautuu konkurssiin ja perustaa uuden yrityksen, salakujettaa kapakoihin viinaa, eristää putkia, pyörittää ilotaloa ja motellia, perustaa kaksi kertaa perheen ja menttää molemmat, tapaa naisia ja miehiä eikä kukaan jää kylmäksi hänet kohdattuaan, paitsi ne, jotka ovat kuolleet. Jakobsson on oikeudenmukainen mutta ei lainmukainen. Vaikka hänen kokonsa on hyvä henkivakuutus, ei sekään aina riitä ja lopulta hän kohtaa kovemman palan kuin voi kestää. Miehemme Jakobsson on suomalainen.

Kirja voidaan laskea ruotsinsuomalaisten siirtolaisromaanien joukkoon. Muutama kirjailija on noussut maineeseen Ruotsissa juuri siirtolaisuutta käsittelevillä kirjoillaan, päästen jopa August-palkinnoille. Sahlberg on asunut jonkin aikaa Ruotsissa Göteborin lähellä ja kirjoittaa siellä. Hän tuntee alueen ja sen ihmiset ja ennen kaikkea hän tuntee suomalaiset etenkin suomalaiset siirtolaiset, jotka tulivat Volvon tehtaille 1970-luvulla kruunuja vuolemaan suomalaista perämetsistä. Näiden malli on Jakobsson. Hän kuitenkin sopeutuu yhteiskuntaan paremmin kuin keskiverto maahanmuutaja, joka löytyy kirjassakin kapakan pimeästä nurkasta.

Sahlberg liittää lähes aforismisiä lauseita Jakobssonin puheeseen ja vaikka mies ei juurikaan hymyile, niin lukija hymyilee, niin sattuvasti dialogi kulkee, niin sattuvia ovat repliikit. Tapahtumat kirjassa ovat toisaalta traagisia, toisaalta niille naureskelee. Kieltämättä päähenkilö peilautuu Cervantesin Don Quijoteen, joka samalla tavalla taisteli suurempiaan vastaan. Jakobson seisoo Ruotsin suurmiesten rinnalla, seuraa vierestä Palmen murhaa, elää nimenä kaatuvan huulilla. Jonkinlaista symboliikkaako? Monissa kohdin tekstin juoksutus on kuin Aleksis Kiven tuotannosta, mutta myös muita tekstin tyylilainauksia löytyy, jopa niin, että alkaa miettiä sen tarpeellisuutta, kikkailuako? Joka tapauksessa Herodeksen jälkeen aina vain parempaa Sahlbergia. Noita pimeitä kirjoja en kaikkia jaksanut aikoinaan lukea, niihinkin ehkä voisi palata.