’En erityisemmin pidä nykydekkareista, liian raakoja monetkin. Siksi tartuin tähänkin Robert Galbraithin toiseen kirjaan empien. Tarttuminen saattaa olla väärä sana, sillä luin sen e-kirjana puhelimelta odotellessani vuoroani sekä lentokoneessa matkan aikana. Toisaalta tämä ei mässäillyt murhilla eikä törkeyksillä, vaikka paikoin aika rankkaa tekstiä olikin. Ehkä oppisi näistäkin pitämään, jos harjoitteleisi.’
Cormoran Strike on yksityisetsivä. Eräänä aamuna hänen ovellaan seisoo harmaatukkainen keski-ikäinen nainen ja pyytää häntä etsimään miestään, kirjailija Owen Quinia. Itsekin hämmästyen Strike ottaa tehtävän vastaan.
Owenilla on tapana kadota aika ajoin, mutta tällä kertaa katoaminen näyttää erilaiselta. Lopulta kirjailija löytyykin kuolleena. Hänet on murhattu samalla tavalla kuin hänen uusimman kirjansa käsikirjoituksessa Bombyx morissa päähenkilö murhataan. Kirjoitus on täynnä paljastuksia ja hävyttömyyksiä Quinen lähipiiristä, johon kuuluvat mm. agentti Elisabeth Tassel, kustantaja Daniel Chard, kustannustoimittaja Jerry Waldegrave, kirjailija Michael Fancourt sekä kirjailijan vaimo Leonora ja rakastajatar Kathryn Kent.
Poliisi pidättää vaimon epäiltynä miehensä murhaamisesta, mutta Strike yhdessä sihteerinsä Robinin kanssa on eri mieltä. Heidän vain tulee löytää oikea murhaaja ja todistaa rikos saadakseen Leonoran pois vankilasta. Strike on menettänyt toisen jalkansa Afganistanissa ja hänen liikkumisensa on siksi vaikeaa. Robin toimii nopeana ja oivaltavana apulaisena, kun verkko tiivistyy epäillyn ympärille. Raaka murha ja siihen liittyvä käsikirjoitus punoutuvat kirjaimellisesti yhteen.
Salaperäinen dekkarikirjailija paljastui ensimmäisen Strike-kirjan (Käen kutsu) jälkeen melko nopeasti Potter-kirjailija J. K. Rowelingiksi. Niinpä tätä toista osaa osattiin jo odottaa. Myynti on nimekkään kirjailijan kautta taattu, vaikka kirja ei kummoinen olisikaan. Täytyy kuitenkin arvostaa kirjailijaa, joka pystyy muuttamaan tyyliään puhtaasta fantasiasta dekkariin ja kaunokirjailliseen tuotteeseen (Paikka vapaana).
Tässä on aidon dekkarin ainekset ja jännite säilyy loppumetreille saakka. Se, että kirjassa käsitellään käsikirjoitusta ja etsitään siitä syitä ja seurauksia ei ole kovin omaperäistä eikä se tässä aivan nappiin menekään, mutta ei se huonokaan tapa ole. Kirjalliset kiemurat menevät vähän yli ja koko rikos kertoo pahoista sielullisista vammoista.
Loppuhuipennuksen aikana osa lukijan huomaamista asioista osoittautuu tärkeiksi mutta lähes yhtä suuri osa menee pieleen. Kirjailija pimittää lukijalta kohtuullisen osan etsivän ajatuksia, jotta murhaaja ei paljastu ennen aikojaan. Itselläni oli aavistus jo puolivälissä, mutta motiivit ja toimintatavat olivat ihan hukassa ennen loppua, niin kuin tuntui Strikelläkin olevan.
En siis ole nykydekkarien ystävä. Agatha Christien tarinat ovat olleet suosikkejani kauan ja tässä on jotain samaa perienglantilaista juonen käsittelyä. Kasassa on suljettu joukko ehdokkaita, joista jokaista vuoronperää sovitetaan murhaajan viittaan, tapahtumapaikka on rajattu ja salapoliisi enemmän nokkela ajattelija kuin joka paikkaan rynnivä nuuskija. Hyviä elementtejä on paljon ja niinpä on syytä odottaa vielä uusiakin seikkailuja tältä voimakaksikolta, Strike ja Robin.
Galbraith, Robert: Silkkiäistoukka (The Silkworm). Otava 2014 (suom. Ilkka Rekiaro). 471 s.
Näitä trooppisia tikkalintuja tavataan nelisenkymmentä lajia, joista Costa Rican kuudesta lajista näimme neljä. Ne ovat hyvin vaikeita kuvattavia, koska istuvat yleensä puiden latvuksissa vasten taivasta. Kuvan mustanokkatukaani (Ramphastos swainsonii) on yksi kookkaimmista lajeista, liki 60 cm pitkä. Tukaanit käyttävät ravinnokseen lähinnä hedelmiä, mutta ovat myös pesärosvoja. Värikkyytensä ja kummallisen nokkansa ansiosta ne ovat päässeet julkisuuteen myös monissa logoissa ja mainoksissa. 
