Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Halkaisukirvesmies

Julkaistu , kirjoittanut
1

lipasti’Rauhallinen tuokio, sunnuntaipäivän seesteinen iltahetki tai sitten ei… Roope Lipastin kirja oikein houkuttaa rauhaan ja omaan oloon. Jos saisi nauttia yksin tai yhdessä ystävän kanssa, lukea ääneen ja nauraa kuin ennen vanhaan. Nykyään ollaan niin totisia tai sitten väännetään vitsiä asioista, joissa ei ole mitään naurettavaa, tosikkomaista.

– Gaad mulkki!
Sama virke kirjasuomeksi:
– Rakas sisareni, olisitko niin ystävällinen, että kaataisit minullekin lasillisen tuota ihanan…

Tällä lailla – nauttien.’

Kirjailija Roope Lipasti on kirjoitellut otsikon nimellä pakinatyyppisiä kirjoitelmia eri lehtiin, mm. Turun Sanomiin ja Kotivinkkiin. Nyt nämä kirjoitukset on koottu yhteen, mutta kirjoitettu myös uusia. Eli kirja on oikeastaan tarinakokoelma. Ei siis ole väliä, aloittaako kirjan alusta, lopusta vai keskeltä. Joka tapauksessa se vie mennessään.

Aiheet kertomuksiin on koottu kirjailijan eli Halkaisukirvesmiehen omasta ja perheen elämästä. Mukana ovat hänen lisäkseen vaimo ja neljä lasta. Lehdistä saa aina silloin tällöin lukea palstaa Lasten suusta siepattua, tämä liikkuu samoilla apajilla. Pieni lapsi saattaa sanoa totuuden suoraan tai sitten yhdistää asioita omalla tavallaan hauskasti, käsittää väärin tai käyttää sanaa vähän sinnepäin. Asiayhteyksistä tulee sitten uusia asiayhteyksiä ja tästä hersyvää huumoria, joka aukeaa yleensä vasta hetken kuluttua ja sitten nauretaan. Siinä mielessä kirja on sukua, vaikka ehkä kaukaista, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalle.

Kirja on jaksotettu viikonpäivien mukaan. Samalla on luonnehdittu päivää, annettu sille väri ja tyyli. Jakson jutut kyllä eivät liity ainakaan minun mielestäni juuri siihen viikonpäivään, jonka alla juttu on. Tarinat ovat yleisemmällä linjalla. Niissä on roimaa liioittelua, yleistyksiä, hauskoja yhdistelyjä ja sidoksia niin politiikkaan kuin ajan ilmiöihinkin. Lapsiltahan tämä yhdisteleminen onnistuu, useinmiten vahingossa, miksei siis myös lapsenmieliseltä kirjailijalta.

Kirja on siis tyystin erilainen kuin Lipastin kaksi edellistä kirjaa. Niissäkin pilkahti aito huumori, mutta tässä se suorastaan pursuaa. Yritin katsella jotain kohtaa kopioitavaksi, mutta tämän huumorin kanssa on sama kuin tilannekomiikan, sen kertominen asiasta irrallaan vesittää sen. Kirja siis kannattaa lukea itse ja nauttia siitä pieninä paloina. Kieli on täysin omintakeista, rikasta ja sanat osuvia, tunnelma pehmeän lämmin. Juuri tällaistahan se oli silloin itselläkin, kun lapset olivat pieniä. Olisipa vain kirjoittanut kaiken sen muistiin.

Tarkat havainnot ihmisistä ja heidän luonteistaan kuuluvat myös kirjan pluspuoliin. Kaikkihan me olemme omia persooniamme, meillä on luonteenpiirteitä, hyviä ja huonoja. Kaikilla meillä on myös puutteemme ja vahvuutemme. Kirjailija osaa käyttää näitä ja kirjata ne tarinoihinsa uskottavasti. Ehkäpä tämä kirja onkin pitkälle eräänlaista omaelamäkertaa ja siksi on paha ryhtyä kovin jyrkästi arvostelemaan jonkun valintoja tai erehtymisiä. Kirjailijahan itse kantaa niistä huolen ja vastuun. Kuitenkaan kirjaa lukiessa ei tullut sellaista tirkistelyn tunnetta, mikä joskus avautumis-kirjoissa tulee, häpeää toisen puolesta tai riemua onnistumisesta. Tässä pysytään anonyymiyden rajoilla, mikä on hyvä asia. Ehkä tämä kirja on sellainen rauhallisen sunnuntai-iltapäivän lukukokemus, silloin kun lapset ovat poissa – ulkona tai ehkä naapurissa.

Lipasti, Roope: Halkaisukirvesmies, elämä ja vähäisemmät teot. Atena, 2014. 217 s.

Joulukuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
2

rahka1

’Näin enimmäisenä talvikuukautena luulisi kaikkien sammalten olevan joko lumen alla tai uinumassa talviunta. Ehkä näin onkin osan sammalten kanssa, jotka ovat lyhytikäisiä ns. pioneerisammalia. Ne ovat verrattavissa yksivuotisiin siemenkasveihin, jotka talvetivat siemenen avulla, sammalet itiöidensä tai alkeisvarsikoiden avulla. Yksi suuri sammalryhmä on jäänyt esittelemättä (toki paljon muutakin) näissä kuukauden sammalissa – rahkat eli rahkasammalet. Siis aivan oikein, sana on monikossa, sillä rahkasammalia on paljon eikä vain määrällisesti vaan myös lajillisesti. Tässä joulukuun sammalena yksi yleisimmistä.’

Korpirahka (Sphagnum girgensohnii) olkoon esimerkkinä rahkasammalista, joita Suomesta on tavattu 40 lajia ja maailmanlaajuisesti jopa 279 lajia. Luopioisista olen tähän mennessä löytänyt 25 lajia, mutta etsintä on vielä pahasti kesken. Nopeasti katsottuna kaikki rahkat näyttävät samanlaisilta. Helppoja määritettäviä ne eivät ole, mutta eivät myöskään aivan mahdottomia. Siihen tarvitaan hyvä luppi tai preparointimikroskooppi ja paljon näytteitä sekä kärsivällisyyttä. Kasvupaikka antaa hyvän viitteen lajin löytymiselle, mutta siihen ei voi aina luottaa, siksi on katseltava muutakin. Itse olen kiinnittänyt huomiota maastossa kasvupaikan lisäksi seuraaviin seikkoihin: Kasvin väri, kasvin latvan muoto ja mahdollinen silmu, verson varren väri ja kovuus, haarojen määrä varrella. Kuitenkin, jotta laji tulisi varmuudella määritettyä, on syytä tarkastella myös varrella olevien pienten varsilehtien kokoa, muotoa ja kärjen rakennetta. Siihen usein tarvitaan mikroskooppia. Solutason määritys tuo sitten varmimmin oikean lajin, mutta se ei ole ihan helppoa, kun kyseessä on näin suuri ryhmä hyvinkin samanlaisia sammalia.

En ryhdy tässä luettelemaan kaikkia löytämiäni rahkasammalia. Jos haluaa tutustua niihin ja niiden ominaisuuksiin, voi katsoa sivultani kutakin lajia erikseen tai taulukkoa löytämieni rahkojen tuntomerkeistä. Taulukko ei ole ihan ajan tasalla, koska tämän vuoden päivitys on vielä tekemättä.

Korpirahka on hyvin yleinen rahkasammal soiden laitakorvissa, soistuvissa metsissä ja tuoreissa kangasmetsissä. Helpoiten sen erottaa jo maastossa tummanvihreästä väristä ja tähtimäisestä verson latvasta. Ne näkyvät tämän sivun kuvissakin selvästi. Oikeastaan mikään muu maassamme kasvava rahkasammal ei omaa noita kahta tuntomerkkiä. Muutamia muitakin tähtipäisiä rahkoja on, mutta ne eivät ole tasaisesti vihreitä.

Koko ryhmälle on tyypillistä ns. rahkasolut lehdissä. Niihin sammal pystyy keräämään uskomattoman määrän vettä (jopa 20 kertaa painonsa verran) ja sillä tavalla se turvaa suon vesitasapainoa. Kun turvevoimalat polttavat soita taivaan tuuliin, ne polttavat juuri rahkasammalia lajiin katsomatta. Sammal maatuu alaosastaan turpeeksi ja kasvaa noin sentin vuodessa yläpäästään. Se on siksi aikalailla ikuinen, jos suota ei kuivata ja kuljeteta pois. Nyt kun soidensuojelun täydennysohjelma pistettiin jäihin epämääräiseksi ajaksi, ovat etelän rahasammaletkin taas vaarassa. Harvinaisemmat lajit kasvavat nimittäin juuri näillä nyt suojeltaviksi kaavailluilla suorippeillä.

Jos lunta ei ennen joulua tule, niin rahkasammalia voi vielä käydä keräilemässä ja yrittää päästä perille niiden lajeista. Löytyisikö joulukuusta sellaista aikaa? Sadinlampi

49: Kallioimarre

Julkaistu , kirjoittanut
2

kallioimarre2

’Saniaisissakin on ikivihreitä kasveja. Kuvan saniainen on helppo löytää metsästä. Se sinnittelee vihreänä koko talven ja sen lehdet pilkistävät hyvin usein lumen alta jonkin kiven kupeesta tai kallionraosta. Monesti olen ravistellut lumet sen päältä hiihtoretkellä ja ihaillut sen säännönmukaista muotoa. Kuva on pari viikkoa sitten otettu syksyisessä hämärässä. Kiiltävä pinta heijastaa vielä valoa, pakkasella se vetää mattamaiseksi ja saattaa käpristyä samalla tavalla kuin kuivalla kelillä kesällä. Alimmassa kuvassa lehdet on juuri tällaisesta kasvustosta kuvattu.’

kallioimarre1Kyseessähän on kallioimarre (Polypodium vulgare). Luopioisten levinneisyyskarttaa katsoessa huomaa, että se on Etelä-Hämeessä hyvin yleinen vaikka ei olekaan aina kovin runsas. Näin se on lähes koko maassa, vain Enontekiöllä se on harvinainen. Metsäretkillä siihen törmää kivikkoisilla ja kallioisilla paikoilla. Usein suuren siirtolohkareen sivuseinät ja päälynen on imarretta kertavanaan.

Viikon kasvi on helppo erottaa muista saniaisista, sillä sen lehti on vain kertaalleen pariliuskainen ja lehdykät ovat ehytlaitaisia. Tällaista lehteä ei ole muilla maamme sanikkaisilla. Ruskeat ja pyöreät itiöpesäkkeet sijaitsevat lehden alapinnalla ja niiden päällä ei ole katesuomua. Joskus koko alapinta on niiden peitossa, kuten alakuvasta näkyy. Lehdet nousevat ryhminä vaakasuorasta juurakosta, joka luikertaa kiven pinnalla.

Pikkupoikana etsittiin kallioimarretta karkin toivossa. Joku oli opettanut, että kasvin juuri maistuu lakritsilta ja niinpä sitä piti kokeilla. Juuri on vaakasuora, melko paksu ja ruskea. Kun sen kuorii, paljastuu alta vaalea sisäkerros, joka todellakin maistuu lakritsilta tai ainakin erilaiselle kuin minkään muun kasvin juuri. Se sisältää runsaasti sokeria. Menneinä aikoina sitä on kerätty jopa apteekkeihin rohdokseksi. Juuren mallon sisältämien aineosien sanottiin irrottivat limaa ja auttavan hengitystiesairauksissa. Siksi sitä käytettiin yskänlääkkeissä. Nykyään sillä ei enää ole merkitystä lääketeollisuudessa.

Kukkiasaari

Kaamos

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

syksy

’Pimeys hiipii hitaasti kohti etelää. Tänään ilmoitettiin kaamoksen saavuttaneen Halti-tunturin tasan. Joulun aikaan ollaan Napapiirillä. Sitten taas helpottaa. Työssäollessa tämä aika oli joskus hyvinkin masentavaa, kun ei aamulla nähnyt mitään töihin mennessä eikä iltapäivällä sieltä palatessa. Näin eläkkeellä voi sentään nauttia hetken valosta keskipäivän aikaan.

Yllä oleva kuva on otettu viikko sitten. Korjailin sitä työpöydän ääressä valotuksen automatiikalla ja totesin, ettei se silloin vastaa todellisuutta. Ninpä peruutin korjailut. Nytkin se on vielä aavistuksen verran liian valoisa. Vastasatanut lumi heijastaa enemmän valoa kuin sitä todellisuudessa on. Vaikka kuva on otettu puolenpäivän aikaan, on ero kesäaikaan valtava. Ei yhtään ihme, että me suomalaiset hullaannumme silloin valon määrästä. Matkaan nyt pariksi viikoksi etelän valoon ja lämpöön, joten blogi päivittyy, jos tekniikka toimii, vain etukäteen tehdyillä jutuilla. Jouluksi palaan takaisin ehkä uusin kuvin ja uusin ajatuksin.’

48: rohtotädyke

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

rohtotädyke1

’Tässä alkaa jo herkistyä lähestyttäessä joulua. Näistä viikon kasveista tulee mieleen joululaulu, jossa kerrotaan: …lumi on jo peittänyt, kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt, talvipakkasessa… Kun valitsin tälle viikolle kasvia, mietin sellaista, joka edelleen olisi kylliksi tunnistettavassa muodossa, jotta sen voisi löytääkin ohuen lumipeitteen alta. Vesikasvit kaikki ovat jo tyystin hävinneet, eikä siihen tarvittu edes talvipakkasia. Yllättävän moni metsän kasvi on kuitenkin edelleen vihreä ja tunnistettavissa. Niinpä viikon kasviksi valikoitui tuoreen kangasmetsän suikertava monivuotinen rohtotädyke.’

rohtotädyke2Rohtotädyke (Veronica officinalis) on yllättäen talvenkestävä ja ainavihanta. Muistan keväällä katselleeni lumen alta paljastuneita kaarevia versoja, joissa haalentunut vihreys edelleen näkyi. Myös ruskeat edelliskesäiset kukkavarret sojottivat pystyssä kuin pienet talventörröttäjät ikään. Oikeastaan tähän aikaan todella huomaa kuinka yleinen kasvi rohtotädyke Etelä-Suomessa onkaan. Se peittää alleen metsäteiden pientareita, niittyjä ja metsänreunoja, löytyypä sen versoja kallioilta ja hakkuualueiltakin. Oppaiden mukaan sitä tavataan Napapiirille saakka, mutta yleinen se on vain Etelä- ja Keski-Suomessa.

Tädykkeitä on maassamme tavattu parikymmentä lajia, mutta monet niistä ovat harvinaisia satunnaiskasveja. Rohtotädyke on länsiosissa maata alkuperäinen, mutta idempänä ja pohjoisempana se on tulokas. Se tuntuu hyötyvän hakkuista ja sen kautta saamastaan valosta. Alkuperäiset kasvupaikat tienevät kallioilla ja lehtomaisissa metsissä.

Kun kerran niin suomalaisessa kuin tieteellisessäkin nimessä viitataan terveydellisiin vaikutuksiin, lienee syytä valottaa myös tätä puolta kasvista. Useat kansanomaiset nimet viittaavat myös lääkinnällisiin vaikutuksiin. Näitä ovat mm. leiniruoho, rampaheinä tai ramparuoho ja sajuheinä. Elias Lönnrot suositteli kasvia yskänrohdoksi ja kertoi sillä karkoitetun myös noitia asumusten liepeiltä. Suomessa sitä ei enää aikoihin ole käytetty rohdoksena eikä teeaineena, mutta esim. Keski-Euroopassa se edelleen on yrtti, jonka uskotaan vaikuttavan limaneritykseen hengityselimistön taudeissa. Liekö sillä sitten mitään merkitystä tai vaikutusta, niin ilmeisesti ainakin uskomuksissa. Itse maistoin kerran siitä kiehautettua teetä ja päätin vastedes jättää tämän kasvin rauhaan.

Rohtotädyke on pitkälti eurooppalainen kasvi. Kaukaasiasta ja Siperisasta on muutamia löytöjä. Ihmisen mukana se on levinnyt lisäksi Pohjois-Amerikkaan ja Uuteen-Seelantiin.

Norwegian Wood

Julkaistu , kirjoittanut
2

murakami’Nyt tein jotain, mitä en ennen ole tehnyt: luin ensimmäisen e-kirjani. Tämä Haruki Murakamin varhainen teos oli jotenkin päätynyt puhelimeni kirjahyllyyn ja aina odottaessani jotain tapahtuvaksi luin sitä pätkän kerrallaan. Aloitin joskus kesällä lämmön hivellessä kasvoja ja lopetin kylmään tuulen riepotellessa vaatteita marraskuun koleudessa. Kokemus sinällään, en vielä tiedä, tuliko minusta e-kirja fani vai ei. Tässä muutama kommentti suosikkikirjailijani tuotannosta ja vähän lukukokemuksestakin.’

Kirja alkaa siitä, kun Toru Watanabe laskeutuu Hampurin lentokentälle ja Beatles-sävelmä Norwegian Wood soi kaiuttimista lohduttomasti ja nostaa kaikki muistot ja tunteet Naokosta pintaan parin kymmenen vuoden takaa. Silloin hänen päässään alkaa muotoutua teksti, joka kertoo tämän surullisen rakkaustarinan, tarinan hänestä itsestään ja Naokosta.

Kirjassa palataan takaumana opiskeluaikoihin, siihen hetkeen, kun Watanaben paras ystävä ja Naokon poikaystävä Kizuki tekee itsemurhan. Kumpikaan ei pääse siitä yli. Watanabe antautuu opiskelijaelämään, tutustuu uusiin ihmisiin ja pitää näiden kanssa hulvatonta hauskaa. Naoko vaipuu masennukseen. Yhdessä he purkavat suruaan loputtomilla kävelyretkillä pitkin Tokion katuja puhumatta, tekemättä mitään muuta. Lopulta Naoko joutuu hoitolaan syvän masennuksen vuoksi. Siellä hän tapaa Reikon, joka on asunut samassa paikassa jo vuosia. Reiko soittaa kitaraa ja yhdessä he laulavat vanhoja hittejä nuoruudestaan. Watanabe puolestaan tutustuu Midoriin, omalaatuiseen tyttöön, joka haluaa hänet ystäväkseen, mutta ei rakastajakseen. Suhde kuitenkin kehittyy juuri siihen suuntaan.

Watanabe käy säännöllisesti hoitokodissa tapaamassa Naokoa. He tekevät retkiä ympäristöön ja lopulta hän huomaa rakastavansa myös Naokoa. Hänen on tehtävä ratkaisunsa. Lääkärit eivät lupaa paranemista eikä hoito voi jatkua loputtomiin. Kun Watanabe tekee ratkaisunsa, Naoko ei kestä sitä. Tragedia johtaa vuorostaan Watanaben luhistumiseen. Hän matkaa ympäri Japanin ja vaipuu yhä syvemmälle ja syvemmälle itsetuhoisiin ajatuksiin. Sieltä hänet nostaa lopulta ylös elämään Reiko. He pitävät yhteiset muistohautajaiset, muistellen, soittaen ja laulaen, juoden ja rakastellen. Elämä ehkä kääntyy sittenkin oikeaan suuntaan, kun Watanabe soittaa lopulta Midorille.

Luin siis kirjan e-kirjana puhelimelta pieninä paloina odottessani milloin kaupassakävijää, milloin odotusaulassa lääkärille menoa tai jotakuta junalta. Siksi tarina ei oikein hyvin pysynyt mielessä. Kirjasta jäi muistiin hyvin kaunis tarina, tarina rakkaudesta ja sen vaikeudesta sekä elämän valinnoista. Päähenkilö on nuori opiskelija, joka joutuu kokemaan pienellä ajalla kahden ystävänsä itsemurhan. Muistellessaan Naokoa Hampurissa hän yrittää palauttaa mieleensä tämän kasvot ja löydettyään ne hän elää uudelleen hetket Naokon kanssa, niillä loputtomilla kävelyretkillä Tokiossa ja hoitokodissa.

Elokuva, jota en ole nähnyt, näyttää kuvien mukaan keskittyvän juuri näihin kahden nuoren retkiin. Kirjailija osaa pienillä ihan tavallisilla sanoilla ja asioilla tuoda esiin sen tunnelman, joka heidän välillään vallitsee. Vastapainona sille on joskus hyvinkin hulvaton ja jopa räävitön suunsoitto juovuksissa olevien kavereiden kanssa. Myöskään Midori ei ole kovin hiemotunteinen, vaan kohoaa kirjassa hillityn Naokon vastapainoksi. Kirjan tunnelma on hidas ja odottava. Lukija aavistaa jotain tapahtuvan, mutta kuitenkin se lopulta tulee yllätyksenä. Kuvaus on yksityiskohtaista ja realistista kuvaten hyvinkin pitkään aivan tavallisia tapahtumia. Seksi saa ehkä kohtuuttoman suuren osuuden, mutta kuvaus on kuitenkin hienotunteista eikä mitenkään rivoa.

Ehkä joskus luen kirjan uudelleen paperilta, nyt se meni jotenkin ohi. Kuitenkin se on pitänyt minua otteessaan koko syksyn ajan, mitä ei usein tapahdu. Ehkä on hyvä silloin tällöin lukea jotain hitaasti pitkiäkin taukoja pitäen.

Murakami, Haruki: Norwegian Wood. Tammi, 2012 (1987), suom. Aleksi Milonoff (eng.). 426 s.

47: kylänurmikka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kylänurmikka1’Vielä näinkin myöhään syksyllä pikkuteitä kulkiessaan törmää yllättäen vihreään kukkivaan heinään. Kasvin pienet tupasmaiset kasvustot reunustavat kyläteitä ja pientareita, kulkeutuupa se pihoillekin, kestää jonkin verran tallaamista ja leikkaamista ja säilyy hengissä pikkupakkasistakin. Muutama vuosi sitten löysin sen joulun aikaan hakiessani joulukuusta. Sitkeä kaveri.’

Kylänurmikka (Poa annua) on yleisistä nurmikoista ainoa yksivuotinen kasvi. Siksi sen on tehtävä kesän aikana paljon siemeniä säilyttääkseen asemansa tulevina kesinä. Pihan rikkakasvien tapaan se ei kasva suureksi, korkeutta saattaa olla kymmenen sentin molemmin puolin, jossain varjopaikassa vähän enemmän, mutta varsia juuripaakusta nousee useita ja ne valmistautuvat kukkimaan nopealla aikataululla. Ensimmäiset kukkivat versot voi tavata jo toukokuussa ja vastaavasti viimeiset joulukuussa. En tiedä, tekeekö heinä enää silloin itämiskykyistä siementä, mutta yrittää se ainakin.

Kylänurmikan voi erottaa muista nurmikoista juuri yksivuotisuutensa perusteella, mutta myös seuraavien seikkojen avulla: lehti kapea, korsi 3-nivelinen, maarönsytön, verso pehmeänoloinen. Yleensä jo koko kertoo, mistä nurmikasta on kyse. Toki sen voi sotkea sitten muiden sukujen heiniin, mutta harva heinä on näin pieni ja kärjestä keulamainen lehtihän on nurmikoiden tuntomerkki.

Tämän heinän voi löytää koko maasta ihmisen seuralaisena eli se suosii paikkoja, joita on muokattu tai pidetty avoimina: pihoja, pientareita, metsäteitä, puistoja. Se peittää alleen myös kosteita laitumia ja viljapeltoja. Usein se on hyvin runsas.

Eilen, kun etsin kylänurmikkaa kuvatakseni sen, löysin runsaasti kukkimattomia versoja ja jonkin verran lumihyhmän alle nuutuneita kasveja, mutta myös kuvan kaltaisia yksilöitä, jotka voisivat vaikka heti levittää siitepölyään tuulen kuljetettavaksi. Näin ei kuitenkaan enää tähän aikaan tapahdu, sillä kasvi on lähes kokonaan itsepölytteinen. Englannissa sitä kutsutaan nimellä Six-weeks-grass eli kuuden viikon heinä. Nimi kuvaa sen nopeaa kehitystä ja kasvi pystyykin kasvattamaan vuoden aikana monta sukupolvea.

Kylänurmikka on tähän aikaan ainoa vielä kukkiva heinä, kannattaa siis bongata se tällä viikolla.

Pyöreä talo

Julkaistu , kirjoittanut
2

pyöreä talo’Minua ovat aina kiinnostaneet intiaanit ja heidän elämänsä. Se lienee perua poikavuosilta, jolloin siltä alalta julkaistiin paljon seikkailukirjoja. Oli Punainen sulka-sarja, Zane Gray, Curwood ja Seaton. Luin ahmien niitä lähinnä eksotiikan ja metsissä liikkumisen vuoksi, mutta myös romantiikan, jota silloin itsekin jo aloin etsiä. Niinpä tartuin mielenkiinnolla tähän intiaaninaisen kirjoittamaan teokseen, joka kertoo nuoren pojan elämästä intiaanien reservaatissa North Dakotassa.’

Kirja alkaa raiskauksesta ja väkivallasta, jonka kohteeksi joutuu pojan äiti. Oikeuslaitos ei tuomitse teon suorittajaa vedoten joihinkin vanhoihin lakipykäliin, vaikka syyllinen on kaikkien tiedossa ja tuomittavissa. Lisäksi mies palaa paikkakunnalle rehvastelemaan ja aiheuttaa reservaatin asukkaissa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Poika alkaa ystävänsä Cappyn kanssa etsiä todisteita, tapahtuman silminnäkijöitä ja itse tekijää. Tällöin he päätyvät paljon suuremman jutun hännille ja lopulta voidaan todeta, että syyllinen onkin syyllistynyt myös intiaanitytön ryöstöön ja murhaan. Mutta kun ei ole ruumista, ei ole syytettäkään.

Kirjaa lukiessa tutustuu samalla reservaatin ihmisiin, heidän taustoihinsa ja sukulaisuussuhteisiinsa. Vanha isoisä kertoo tarinoita unissaan menneiltä ajoilta ennen reservaatteja, postinhoitaja kertoo oman tarinansa, äiti ja isä omansa. Loppua kohti tarinat keskittyvät, kiertyvät toistensa ympärille ja niille löytyy yhtymäkohtia. Pyöreä talo on rakennettu pyhäksi paikaksi menneitä uskomuksia varten. Siellä tehtiin ennen erilaisia riittejä, pidettiin juhlia ja kokoonnuttiin yhteen, nyt siellä tapahtui väkivaltainen raiskaus, ehkä murhakin. Pojan äiti menettää toimintatarmonsa niin kauaksi aikaa, kunnes raiskaaja on saanut tuomionsa. Sen jälkeen hän katselee poikaansa uusin silmin eikä tiedä, mitä ajattelisi.

Myös tapahtumahetken tarinat tulevat kerrotuiksi ja ne limittyvät kirjassa yhteen vanhojen tarinoiden kanssa. Cappy rakastuu 13 vuoden iästään huolimatta tulisesti reservaatissa leirillä olleeseen tyttöön. Kun tämän perhe tuomitsee rakkauden, Cappy päättää lähteä tyttöä tapaamaan onnettomin seurauksin. Taskussa oleva pyöreä musta kivi on pojalla muistona ystävästään. Tarina pääsee päätökseensä. Oliko kaikki oikein, oliko se moraalisesti oikein, olivatko teot oikeita, onko intiaanien asema oikein? Kysymyksiä, joita kirja luo, muttei anna suoria vastauksia.

Kolmasosa reservaattien intiaaninaisista raiskataan elämänsä aikana ja liki 90 % raiskaajista ei kuulu alkuperäiskansoihin eikä siis myöskään asu reservaateissa. Tällöin heidät jätetään tuomitsematta vanhoihin lakeihin vedoten niin kuin tässä tarinassa tapahtui. Vasta Barak Obaman allekirjoittama laki muutti käsityksiä ja tuomioita vuonna 2010. Vaikka tarinan kertoja on intiaani itsekin, on hän Amerikassa tunnettu ja palkittu kirjailija. Hän sai tästä kirjasta National Book Award palkinnon. Hänen antamansa kuvaus vaikuttaa totuudentuntuiselta eikä liioitellulta.

Tänä päivänä puhutaan tuomiten suureen ääneen valtioista, jotka anastavat toisen maan, esim. Ukrainassa, Israelissa, mutta intiaanien mailla on edelleenkin ratkaisematta monet ns. alkuperäiskansoja koskevat kysymykset. Nehän nostavat päätään aina silloin tällöin täälläkin saamelaisten keskuudessa. Menneinä aikoina maahan muuttaneet valkoiset hävittivät intiaanien asuinmaita ja kulttuuria sulkien lopulta jäljellejääneet reservaatteihin, alkujaan vankileireille. Edelleenkään heitä eivät koske lait samalla tavalla kuin valkoisia reservaattien ulkopuolella. Nämä asiat voi lukea kirjasta rivien välistä. Kuitenkin kaikesta vääryydestä ja väkivallasta huolimatta kirjailija kuvaa nuoren pojan elämää valoisasti ja optimistisesti. Saatesanoissa hän kiittää lukemattomia henkilöitä ja järjestöjä, joilta hän on saanut apua kirjan kirjoittamisessa, mutta toteaa lopulta tarinan olevan lähtöisin niin monesta lähteestä, että siitä on muodostunut puhdas fiktiivinen tarina. Voisin kuvitella kirjassa tunnelman olevan aidon, vaikka tapahtumat onkin koottu monesta lähteestä. Hieno lukukokemus!

Erdrich, Louise: Pyöreä talo. Bazam Books, 2013 (suom. Laura Lahdensuu). 448 s.

Pientä tumpuraa pientareella

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vesterbacka

’Näin syksyllä lumen ja sulanmaan vuorotellessa on retkikohteet valittava läheltä, että ehtii ennen pimeää ja seuraavaa pakkasta kotilämpimään. Kiertelin pari viikkoa sitten Luopioisten vanhalla kaatopaikalla, jota nykyään kutsutaan komeasti Jäteasemaksi ja etsin – mitäs muuta kuin sammalia. Tällaisilla tampatuilla kentillä sammalet eivät voi olla kovin kookkaita, jotta ne kestäisivät tallaamista ja toisaalta saisivat tarvittavan ravinnon ehkä hyvinkin köyhästä ja karkeasta maaperästä. Nämä kentät ovat yleensä joko hiekalla tai sitten vihreän sammalen peitossa. Suuntasin askeleeni sammalpatjoille. Kulosammal (Ceratodon purpurens), maailman ehkä yleisin sammal, oli yleinen täälläkin. Toinen samanveroinen on nuokkuvarstasammal (Pohlia nutans), joka paikassa mattomaisena kasvustona, mutta …

tumpurasammal2

Ainahan sitä odottaa löytävänsä jotain mielekästäkin ja uutta. Aidan vieressä ei enää ollutkaan tavallisia lajeja. Pienen pienet suikeat tylppäkärkiset lehdet ruusukkeena: tumpurasammal. Sehän se siellä lymysi ja vielä molemmat lajit pikku– (Barbula convoluta) ja kesantotumpurasammal (B. unguiculata), olipa vieressä muutama toukosammalkin (Tortula truncata), laji, joka oli lokakuun sammalena täällä blogissa. Mutta mikäs tuo hieman isompi on? Kääntelin kädessäni paakkua, jossa oli samanlaista sammalta kuin edellisetkin, itiöpesäkekin pitkänokkainen, mutta lehdet olivat teräväkärkiset ja lupilla katsottuna hieman taaksekäänteiset. Tumpurasammalia tämäkin on, mutta mikä laji?

tumpurasammal3

Otin löydön mukaani ja tutkin sitä pöydän ääressä mikroskoopilla. Voisiko se olle isotumpurasammal (Didymodon fallax)? Olen sitä nähnyt vain kerran aikaisemmin toissa kesänä kalkkilouhoksella Pohjanmaalla. Kirjallisuus kertoo, ettei sitä ole Pirkanmaalla ja että se on sitoutunut kalkkiin. Taitavat nämä Jäteaseman kentät olla ravinteisempia kuin luulinkaan. Olisiko hiekan mukana kentälle tullut sementtiä, kalkkia, lannoiteita? Tällä hetkellä sammalnäyte on matkoilla varmennettavana, mutta ainakin kahden henkilön määrityksen mukaan se on isotumpurasammal, uusi laji sekä Luopioisiin että Pirkanmaalle. Aika näyttää, onko määritys oikein. Kannattaa siis katsella jalkoihinsa tavallisilla hiekkakentilläkin.

Yläkuvassa iso-, keskellä kesanto- ja alhaalla pikkutumpurasammal.’

46: isotalvikki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

isotalvikki1

’Talvi tuli viime viikolla ja vaikka se tällä viikolla menisi pois, jätti se tiedon siitä, että koska tahansa maa voi olla valkoinen ja kaikki kesäiset kukkakasvit hangen alla. Kun katselin koiralenkillä tämän viikon kasviksi kelpaavia ehdokkaita, näytti saalis melko masentavalta. Kukkia löytyi enää parikymmentä eli vain kolmasosa kuukauden takaisista eikä niidenkään kukat olleet kovin edustavan näköisiä. Niinpä valitsin tämän viikon kasvin nimen mukaan. Talvikit ovat saaneet nimensä ei niinkään kukkiensa vaan lehtiensä vuoksi. Ne talvehtivat eli säilyvät vihreinä talven yli.’

isotalvikki2Isotalvikki (Pyrola rotundifolia) on meillä kasvavista seitsemästä talvikkilajista kookkain. Sen verso saattaa nousta yli 30 cm korkeaksi, vaikka useinmiten se onkin pienempi. Kokonsa avulla sitä ei kuitenkaan voi erottaa muista kolmesta Pyrola-suvun lajista, ne ovat sen varran samankokoisia kaikki. Erottavat seikat löytyvät kukasta. Isotalvikki avaa kukkansa aivan auki ja silloin sieltä pistää esiin kaareva, pitkä ja punainen luotti. Pikkutalvikilla (P. minor) kukka on supussa ja luotti jää sen sisään, kellotalvikilla (P. media) luotti on suora ja kukka avoin, keltatalvikilla (P. chlorantha) kukka on väriltään kellanvihreä eikä valkoinen. Jos talvikki ei kuki, on määrittäminen pelkistä lehdisä vaikeaa ja vaatii pitkäaikaista kokemusta.

Talvikit ovat saaneet nimensä talvehtivista lehdistään. Niinpä niitä voi etsiä vaikka näin marraskuussa. Lajimääritystä helpottaa, että kukkavana hedelmyksineen säilyy pystyssä kuivuneena läpi talven. Tällöin voi lajin määrittää edelleen luotin avulla. Lehtituntomerkkeinä voisi pitää lehden muotoa ja kokoa sekä johteisuutta. Ne eivät kuitenkaan aina riitä määritysperusteiksi, on syytä etsiä kuivunut kukkavana.

KyläjärviTalvikkeja tavataan koko maasta. Pohjois-Lapissa ne käyvät harvinaisemmiksi. Iso- ja pikkutalvikki kasvavat kosteilla luhtamaisilla biotoopeilla, rannoilla ja vanhoilla pelloilla. Kello- ja keltatalvikki ovat vastaavasti kuivien ravinteisten metsien tai metsäkallioiden lajeja. Iso- ja pikkutalvikki ovat yleisiä, toiset harvinaisempia, mutta ainakin Etelä-Hämeessä yleisyydessä ei ole suuriakaan eroja. Kellotalvikki on kuitenkin nimetty valtakunnallisesti silmälläpidettäväksi (NT) lajiksi.