’Veikko Haakana tunnetaan Lapin luonnon ja eränkäynnin runollisena kuvaajana. Hän on tehnyt elämäntyönsä opettajana Sodankylässä ja elelee eläkeläisenä nyt jo yhdeksänkymppisenä edelleen Lapissa. Hänen tuotantonsa sijoittuu seitsemälle vuosikymmenelle ja käsittää uskomattoman määrän monipuolista kirjallisuutta. Erityisesti nuortenkirjat olivat aikoinaan suosittuja. Itse pidän hänen runoistaan ja näistä myöhemmistä tarinoista. Unien kirja on hänen viimeisin julkaisunsa.’
Kirja käsittelee kolmea tyypillistä uniteemaa: luontoa, sotaa ja lapsuutta. Kirjassa sukelletaan kirjailijan sisimpään unien maailmaan ja hetkittäin tulee jopa epämääräinen olo, syyllistyykö tirkistelyyn, sillä jotenkin vaistoaa, etteivät nämä unet ole keksittyjä, nämä ovat kirjailijan muistelmat. Kirjailija vakuuttaa osaavansa ohjailla uniaan, palata niihin uudelleen, jatkaa seuraavana yönä edellisen yön tarinaa. Olen itsekin yrittänyt tätä, mutta turhaan, vaikka joskus aamulla tuntuukin, että tämän unen olen nähnyt ennenkin. Unia pidetään hyvin henkilökohtaisena mielen alueena, nehän ainakin freudilaisittain paljastavat sielumme sisimmät ja luonteemme salaisuudet. Siksi ne ovat hyvin henkilökohtaisia niin kuin tässäkin.
Kirjailijan univaellus alkaa sielunmaisemasta, johon hän aina haluaa palata. Hän luonnehtii siitä kertomuksenomaisen kartan, josta pyytää kommentteja, voisiko joku tunnistaa, missä se sijaitsee. Maisema on selvästi jostain Lapista purojen, järvien ja selkosten maailmasta. Siinä on paljon yksityiskohtia, mutta paljon myös salaperäisyyttä. Metsänkulkijan unet on kuin eräkirjallisuuden loistava tarina puettuna univaatteisiin.
Toisessa tarinassa liikutaan painajaisten maailmassa ja sodassa. Se on kuvaukseltaan erilainen. Nyt tarina voisi olla kuvaus yhden miehen sodassa kokemista tapahtumista, unenomaisuus ei tule tässä niin selvästi esiin. Se, että kyse on unesta, jää sivulauseisiin. Yleisesti tiedetään, että sodan painajaiset seuraavat uniin, eivätkä ne välttämättä jätä koko loppuelämän aikana. Tässä sotilaan elämä, haavoittuminen ja selviäminen kuvataan lämmöllä.
Kolmas osio Kotiinpaluu kuvaa sitten kirjailijan lapsuutta, sen aikaista elämää ja ihmisiä. Kauniisti kuvatut unet liittyvät elettyyn elämään ja vaikka jotkin asiat eivät uniin tulekaan, muistot täydentävät aukkoja. Tuleva kirjailija elää tässä rauhaisaa elämää rajan pinnassa lasketun järven rantamilla ilman huolia tulevasta. Lapsen lapsuus on kuvattu rakkaudella.
Ei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa sitä, että Haakana edelleen yhdeksänkymppisenä kirjoittaa näin hyvin ja pohtivasti. Tekstissä ei missään kohdin näy ikä, ei ainakaan negatiivisessa mielessä. Hän on kirjoittanut liki 50 teosta, nuortenkirjoja, runoteoksia, romaaneja ja eräkirjoja. Omiin suosikkeihini hän on kuulunut 70-luviulta lähtien, jolloin luin hänen runojaan. Yleensä en runoista saa kovinkaan paljon irti, mutta nämä puhuttelivat väkevästi. Tämä teos sattui silmiini kirjastoautolla ja vaikka se on jo parin vuoden takainen, niin sen sanoma on iätön, aina luettavissa, aina uusi.
Kaikki kolme tarinaa ovat keskenään erilaisia liikkuen saman teeman ympärillä ja täydentävät hienosti toisiaan. Vaikka kirja on pienimuotoinen ja nopeasti luettavissa, niin se on vahvaa kerrontaa ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Ensin tuntui, ettei tällä tavalla voi koko kirjaa kirjoittaa, mutta sitten tekstin runollisuus vei mennessään ja tuntui jopa sääliltä, kun kirja loppui. Loppua kohti teksti muuttuu haaveellisemmaksi kuin vanhan miehen muisteluiksi. Esiin nousee tapahtunut muutos: vanha sadunomainen maisema ja nykyinen revitty turmeltu erämaa. Unimatka päättyy kotipihaan, käsi tarttuu ovenripaan, tuttuun ja turvalliseen. Unimatka on päättynyt, taas kerran, jatkuakseen loputtomiin.
Haakana, Veikko: Unien kirja. Karisto, 2011. 200 s.
