Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Korvasammalia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

korvasammal

’Tuntuu, että mikromaailma on täynnä outoa ja kummallista, kun sitä oikein pöyhii. Kävelin tässä päivänä muutamana iltakävelyllä läheisellä metsäautotiellä. Vihreät  ja ruskeat sammalmatot reunustivat tietä niin kuin ne tekevät, eikä niihin kiinnitä juurikaan sen enempää huomiota. Varmaankin pitäisi, sillä siinä hyttysiä väistellessä kaappasin mukaani leipäpussiin muutaman nokareen enemmän tai vähemmän kuivunutta kokkareista maata. Kulosammalta varmaankin, niin kuin usein ennenkin on käynyt. Näin oli nytkin. Valtaosa kokkareista piti sisällää tuota yleismaailmallista rikkaa. jota tosiaan on joka paikassa pientareilla, teillä, kallioilla, kivillä ja vanhoissa sorakuopissa. Työpöydän ääressä kuivuneet mättäät kuitenkin rupesivat elämään ihan toisella tavalla. Eihän tämä kaikki olekaan kulosammalta, täällähän on seassa pienen pieniä maksasammalia. Yksi niistä, yläkuvan ojakorvasammal (Jungermannia caespiticia), on uusi sammal Luopioisiin.’

Korvasammalet (Jungermanniaceae) on suuri maksasammalheimo, johon kuuluu pieniä ja keskikokoisia sammalia. Ennen lovi- ja pykäsammalet vietiin omiin heimoihinsa, nykyään ne kaikki ovat samassa ryppäässä. Nämä kosteissa paikoissa kasvavat sammalet ovat vaikeasti erotettavissa lajilleen, mutta korvasammalilla (Jungermannia) yleensä on ehytlaitainen lehti, lovisammalilla (Lophozia) kaksiliuskainen ja pykäsammalilla (Barbilophozia) kolmi- tai neliliuskainen lehti. Tämä on tällainen karkea jako.

Korvasammalia olen tavannut harvakseltaan ja edelleen muutama on etsinnän alla, koska ne melkoisella varmuudella on täältä löydettävissä. Kantokorvasammal (J. leiantha) on löytynyt silmälläpidettävä-statuksestaan huolimatta yllättävän monesta paikasta, mutta pienet vain mikroskoopilla määritettävät ovat pysytelleet piilossa. Tämän kesän tavoitteena on löytää ainakin savikkokorvasammal (J. gracillima) tältä alueelta, sillä se on melko helppo erottaa kavereistaan hyvin suurten lehden reunasolujen perusteella. Pikkukorvasammalta (J. pumilla) en uskalla toivoa löytäväni täältä. Se on sen verran harvinainen ja vaikeasti löydettävissä. Tosin aina puronvarteen saavuttuani olen kuin kokeeksi käännellyt muutaman purokiven sammalen löytymisen toivossa. Nyt löytynyt ojakorvasammal erottuu muista parhaiten mikroskoopilla, sillä lajin lehtisoluissa on vain yksi tumma suurikokoinen öljykappale. Tämän toteaminen tietysti vaatii mikroskoopin, niin kuin valitettavasti moni muukin asia maksasammalten alueella.

Käytettyjä mikroskooppeja on kuitenkin helposti saatavilla. Halpaa ei kannata ostaa ja skooppia pitää päästä ensin testaamaan. Hintaa kuitenkin hyvälle käytetyllekin skoopille kertyy helposti useampi sata euroa. Uudesta saa maksaa paljon enemmän. Itse ostin oman skooppini aikoinaan käytettynä välittäjältä ja olen ollut siihen melko tyytyväinen. Ruokahalu tietenkin kasvaa syödessä, niin tälläkin alalla.

Kupoli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kupoli’Pistänpä toisenkin arviojutun heti perään, vaikka kyllä luonnossakin koko ajan tapahtuu ja paljon on aiheita mielessä. Kesäflunssa on kuitenkin pitänyt rauhallisella mielellä ja niin tartuin myös uunituoreeseen historialliseen romaaniin, Pekka Matilaisen esikoisteokseen Kupoli. En paljon odottanut, niinpä yllätyin postiivisesti. Kirja on loistava kuvaus 1400-luvulta, josta tosin en tiedä mitään, mutta joka on usein mielessä pyörinyt. Keskiaikaisen ajattelun vaihtuminen vapaanpaan suuntaan ja vanhan tiedon löytymisen kautta renessanssiin on mielenkiintoista aikaa. Kirja kuvaa sitä mielestäni hyvin ja kiinnostavasti. Kannattaa tutustua historiallisen romaanin ystävät!’

Historia on täynnä kiintoisia tapahtumia ja salaperäisiä sattumuksia, on mystiikkaa ja romantiikkaa. Siitä huolimatta yllättävän harvoin törmää sieltä aiheensa ja tunnelmansa keräävään kunnolliseen kirjallisuuteen. Suomessa tietenkin on massiivinen Waltari-tuotanto ja oman maamme tarinoista kertovat kirjat Runebergin ja Topeliuksen kirjoista Utrioon ja muihin tämän ajan naiskirjailijoihin. Siksipä tämä Firenzen kaupunkivaltion elämää kuvaava dekkari 1400-luvulta tuntui heti mielenkiintoiselta ja jotain uutta antavalta.

Tarina alkaa, kun ylhäisen Albizzi-suvun perijä murhataan kadulle. Syytetyksi joutuu köyhä huonomaineinen pappi. Nuori minä-kertoja pääsee paikan päältä seuraamaan sukujen valtataistelua, vahojen käsikirjoitusten etsintää, murhia ja oikeudenkäyntejä. Samalla taustalla rekennetaan Firenzen tuomiokirkon kupolia, joka on edelleen tänä päivänä kaupungin tunnusmerkki. Salaperäinen Antonio Loschi asettuu puolustamaan pappia ja saakin aikaan vapauttavan päätöksen, mutta murhan syy ja sen tekijä säilyvät kunnon dekkarin tapaan piilossa kirjan loppuun saakka. Salaperäinen arabiankielinen käsikirjoitus vaihtaa tiheään omistajaa ja siitä muodostuu vallan symboli, kunnes sen höyryä voimanlähteenä kuvaava teksti osoittautuukin vajavaiseksi. Loschilla lienee tässäkin sormensa pelissä. Brunelleschin suunnittelema kupoli liittyy tarinaan oleellisesti, mutta myös sen salaisuus säilyy viimeisille lehdille saakka.

Kupoli on historiallinen dekkari ja väistämättä se vertautuu Umberto Econ Ruusun nimeen. Molemmissa on samaa mystistä taustavirettä. Tämä on kepeämpi ja selkeämpi, mutte ei yhtään häpeä suuren italialaisen klassikon rinnalla. Henkilöt tässä tarinassa ovat suurelta osin historiallisia henkilöitä. Kirjassa tavataan kuulu mesenaatti Cosimo de Medici, mahtisuku Albizzi, kirjaston perustaja Niccolo Niccoli ja salaperäinen Loschi. Aikansa tärkeitä henkilöitä. Heistä on ennenkin kirjoitettu, mutta varmaan tarinoita löytyisi lisääkin.

Tämä on kirjailijan esikoisteos. Taustat kirjassa ovat ainakin näin satunnaisen lukijan mielestä kunnossa, onhan kirjailija alan tutkija. Niinpä mitään historiallisesti arveluttavaa teoksesta ei löydy. Ensin mietin höyrykoneen kovin aikaista keksimistä, mutta kirjan lopussa oleva henkilgalleria varmentaa tämänkin asian.

Varhaisrenessanssi pursuaa kirjan sivuilta esiin tuoreena uutena ajetteluna. Usein keskiaikaista ajattelua pidetään synkkänä ja pysähtyneenä. Siksi uudenlainen ajattelu luo muutosta. Kirjan monet henkilöt löytyvätkin historiankirjoista renessanssin esiintuojina, vanhan tiedon uudelleen herättäjinä niin tieteen kuin uskonnollisen ajattelunkin alueilta. Vaikka höyry liitetäänkin teollisen heräämisen muutokseen 1800-luvulle, niin sen siemenet kylvettiin jo antiikin aikana.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja sitä voi suositella niin historiasta kiinnostuneille kuin myös dekkarien ahmijoille. Tarina on hyvä ja se on taitavasti kirjoitettu. Vaikka monet asiat saattoikin ennakkoon aavistaa, niin loppuratkaisu sai silti hymyn nousemaan suupieleen.

Matilainen, Pekka: Kupoli. Atena, 2013. 299 s.

Rauta-antura

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

rauta-antura-tuuri_antti-18794894-frntl’Kun vihdoin tämän kesän sateet tulivat, jäi aikaa lueskella. Niinpä olen tutustunut joihinkin väliin jääneisiin kirjoihin, vanhempiinkin. Valitsin niistä tähän Antti Tuurin viime vuoden teoksen Rauta-antura. Kaverilta kuulin, että se on lukemisen arvoinen eikä vaadi paljon aikaa. Näin olikin. Kun siihen tarttui, ei tahtonut päästä eroon ja vaikka en sotakirjoista pidäkään, tämä jysähti ja jäi moneksi päivää mietityttämään. Kannattaa tutustua. Ihmettelen vain, etteivät mitkään kisat ole noteeranneet Tuurin kirjoja. Ne olisivat kyllä jonkin selvän tunnustuksen arvoisia.’

Tuuri jatkaa Äidin suku-sarjaa nyt Lapin sodan ajalta. Sota Neuvostoliittoa vastaan päättyy Kannaksella ja joukot siirretään joko siviliin tai pohjoisrintamalle ajamaan saksalaisia pois maasta: syttyy Lapin sota. Romaanin kertoja on Heikki Ojala, kirjailijan eno, joka yhdessä Pauli ja Arvo Ketolan, Ikitien päähenkilön poikien, kanssa etsii paikkaansa sodan keskellä. Heidät viedään joukko-osastona laivalla Oulusta Tornioon ja he osallistuvat Tornion taisteluihin. Sen jälkeen he harhailevat läpi Lapin Muonioon saaden välillä myös kosketuksen viholliseen. Suuren osan aikaa he kuitenkin etsivät osastoaan, majoitusta tai ruokaa eli kirjasta saa selkeän kuvan tavallisen sotilaan elämästä taistelujen keskellä. Saksalaiset polttavat Lappia perässään ja miinoittavat reittinsä. Suomalaiset seuraavat perässä, yrittävät motittaa vihollista ja purkavat miinoituksia.

Käännekohta on Muoniossa. Saksalaisten annetaan peräytyä kohti Käsivartta ja osa sotilaista kotiutetaan. Heikki Ojalan kuvaama joukkue saa tehtäväkseen kuljettaa saksalaisten hylkäämät suomalaismorsiammet Ouluun tuomittaviksi. Alkaa loputon marssi etelään. Sotilaat saavat kokea saman kohtelun kuin saatettavansakin: halveksuntaa, huorittelua, syrjintää jopa vihaa. He joutuvat syksyn koleudessa ja pakkasessa kävelemään pitkät matkat, nukkumaan lämmittämättömissä parakeissa tai taivasalla, syömään teetä ja näkkileipää. Harvassa on ymmärtäjiä vielä harvemmassa auttajia. Oulussa naiset toimitetaan viranomaisten huostaan ja sotilaat alkavat odottaa kotiutusta. Viimein Heikkikin saapuu kotiin ja lämmittää saunan Kauhavalla.

Hämmentävä Suomen sotien historiassa on se kohta kun yhdessä hetkessä vihollisesta tulee aseveli ja aseveljestä vihollinen. Saksalaisia ylistettiin ja heidän apuunsa luotettiin, mutta seuraavassa hetkessä aseet käänettiin heitä vastaan ja monet saivat surmansa niin saksalaisten puolelta kuin omienkin. Katkeruus aseveljiä kohtaan lisääntyi saksalaisten mukaan lähteneiden naisten myötä ja edelleen Lapin polttamisen vuoksi. Ymmärtäjiä ei enää löytynyt puolin eikä toisin.

Kirjan sanoma löytyy tuurimaisesta kerronnasta: sotamiehet ajelehtivat paikasta toiseen etsien milloin mitäkin, tietämättä kokonaisuudesta yhtään mitään, tuskin omista joukoistakaan. Koko ajan he ovat kuitenkin sodassa, vaarassa tulla ammutuiksi. Useat saavat surmansa eivätkä enää palaa monen mielestä neuvostoliittolaisten vuoksi käydystä turhasta sodasta.

Ihmisen raadollisuus kuvataan kirjassa hyvin. Naiset eivät saa sivileiltä minkäänlaista inhimillistä kohtelua, eivät ruokaa, suojaa eikä kyytiä. He kävelevät loppumatkan Torniosta Ouluun. Ensin saattajatkin ovat tylyjä ja pyrkivät hyötymään naisista sotilaan tavalla, mutta loppua kohti he huomaavat inhimillisyyden ja saattajien suhde saatettaviin muuttuu, he auttavat ja puolustavat näitä ympäristön vihamielisyydestä huolimatta. He olisivat jopa päästäneet naiset vapaaksi ennen Oulua.

Erikoinen henkilö kirjassa on kenttäpappi, joka kulkee joukon mukana. Hänen vaimonsa on lähtenyt saksalaisten mukaan ja on nyt saatettavien joukossa. Pappi on kuin suojelusenkeli niin sotilaille kuin naisillekin. Hän ei tee paljon, mutta jo pelkkä mukanaolo pelastaa monta tilannetta. Tällaisia epämääräisiä tyyppejä esiintyy muissakin Tuurin kirjoissa. Tässä se toimii hyvin.

Muutenkin kirja on hyvä lukea. Sen taustatiedot on tarkkaan tutkittu, vaikka itse tarina olisikin fiktiota. Itse olen lukenut hyvin vähän Lapin sodasta ja tämä antoi siitäkin selkeän kuvan. Sota on sotaa sanotaan, mutta tällaisena se on pirullista ja sen tekee ihminen, joka on toiselle peto. Inhimillisyys ei kanna katkeruuden yli.

Tuuri, Antti: Rauta-antura. Otava, 2012. 336. s.

Kukkakävely

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

raate

’Eilinen kaunis sää antoi Kukkakävelylle hyvät puiteet. Paikalle oli kerääntynyt liki neljäkymmentä  innokasta retkeilijää. Heitä tuli paitsi omalta kylältä niin myös paljon laajemmalta kuin olin osannut odottaakaan, aina Valkeakoskea ja pääkaupunkiseutua myöten. Kiitos kun tulitte.

Kiersimme parin kilometrin lenkin hiljaisessa maaseutukylässä. Menneiden vuosikymmenten vilkas elämä on tauonnut ja monet kylän taloista ovat tyhjillään. Samalla myös ympäröivä luonto on kovin muuttunut. 70-luvun kasvit ovat saaneet väistyä voimakkaampien kasvien tieltä, kun enää eläimet eivät syö metsien aluskasvillisuutta eikä tienreunoja niitetä vasikoille ruoaksi. Vuohenputki, horsma, nokkonen ja kookkaat heinät ovat vallanneet pientareet, viraslajit levittäytyneet rakennusten läheisyyteen, metsiin ovat ilmestyneet vaahteran ja tammen taimet. Luonto on jatkuvan muutoksen vallassa. Esimerkiksi näistä asioista juttelimme kävelyn aikana, samalla kun etsimme ennen yleisiä, mutta nyt kovin vähentyneitä hanhikkeja, mataroita, leinikkejä ja muita piennarkasveja.

Tällainen tapahtuma yhdistää. Sen huomasi, kun juttu luisti aivan kuin tuttujen kesken, vaikka monen kanssa vieraita oltiinkin. Eilen järjestettiin yli sata samanlaista kävelyä eri puolilla maata. Hyvä sää, hienot ihmiset ja yhteinen mielenkiinnon kohde tekivät tästä retkestä onnistuneen. Retken kruunasi vielä kahvihetki kylän yhteisellä kodalla Kukkia- järven rannassa.

Kiitos kaikille osallistujille, ensi vuonna uudelleen!’

P.s. Minulla ei ollut kameraa mukana retkellä, joten kuva on muutaman viikon takaa suolammen rauhasta, missä raate kukki kauniisti kesäillassa. Idyllinen ja harras hetki, jonka olisin myös halunnut näyttää. Ehkä ensi kerralla.

Luonnonkukkien päivän retki 16.6.2013 klo 12 – 14 Padankoskella

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

matara

’Tapahtumapäivä on yhteispohjoismainen ja retkillä on tavoitteena kasviharrastuksen ja -tuntemuksen edistäminen. Myös yhteisen kokemuksen tarjoaminen mahdollisimman monelle on tavoitteena. Itse olen järjestänyt retken useana vuonna ensin epävirallisesti kyläyhdistyksen avustuksella, mutta viime vuosina ihan julkisesti ilmoitettuna. Nytkin retkestä on tiedotettu paikallislehdissä, kerrottu ilmoituksissa ja tapahtumakalentereissa. Viime vuonna retkeen osallistui yli 20 innokasta retkeilijää ja kiersimme silloin sadekuuroja väistellen kylämme keskellä olevan järven ympäri. Tänä vuonna toivomme parempaa säätä ja vähemmän punkkeja kuin viime vuonna. Kierrämme kylän perinteistä keskustaa ja päädymme kyläyhdistyksen kodalle, josta on mahdollisuus ostaa kahvia ja muita virvokkeita.

Yläkuva esittää kesäistä tienpiennarta, jossa kasvaa runsaasti ahomataraa. Matarat (Galium) ovat tänä vuonna kävelyn nimikkolajeja. Niitä tavataan maastamme kymmenkunta erilaista ja monet ovat yleisiä, vaikka eivät aina noin näyttäviä. Yritän löytää retkemme varrelta eri lajeja nähtäväksi. Niitä voi myös katsella kasvisivustoltani etukäteen. Vastaan tulee varmasti myös monia muita kasvilajeja, joita voimme sitten yhdessä katsella ja nimetä kukin tavallamme.’

Toivotan kaikki läheltä ja kauempaakin tervetulleiksi retkelle!

logo

Sitkeyttä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sitkeytta’Olen aina ihmetellyt männyn elämää. Puu on varsinainen selviytyjä, sitkeä sissi. Kun metsässä näkee pienen siementaimen, ei osaa edes kuvitella, mitä kaikkea se saa kokea elämänsä aikana, jos saa mahdollisuuden selviytyä vanhuuteen saakka. Se loppuhan voi olla vasta monen sadan vuoden kuluttua, silloin kun nyt tainta katsova on lykännyt horsmaa jo iät ja ajat. Jos lasketaan männyn elämänkaarta, niin se on ensin taimi, sitten puu, sen jälkeen mahdollisesti kelo ja lopuksi liekopuu. Tosin kahdessa viime vaiheessa se ei enää liene elävä, mutta on olemassa kuitenkin. Työstin juuri äsken laavupuita vanhoista kuorituista tukeista. Jos laavussa katto pysyy ehjänä ja olosuhteet vakaina, saattaa hirsi säilyä sielläkin satoja vuosia. Onhan oma asuntonikin näin kesäaikaan tehty mäntyhirsistä joskus 1800-luvun puolivälissä.

Kuva on otettu viime viikonvaihteen kasviseminaarin aikaan Tampereella Kalevankankaan hautausmaan nurkalta. Harju viettää jyrkästi etelään ja eroosio syö jatkuvasti maata männyn juurakon alta. Puut sinnittelevät siitä huolimatta paikoillaan ja näyttävät jopa kasvavan. Noista puista ei varmaankaan tukkeja tule. Tiheäsyinen puuaines saattaa kuitenkin kelvata vaikka rakennusteollisuudelle. Monesti kaupassa tarjotaan mäntylautaa, jonka vuosilustot ovat liki sentin levyiset ja koko lauta hapero kuin paperi. Ennen vanhaan puusepät ja talonrakentajat osasivat katsoa mistä ja milloin puunsa kaatoivat. Huonoa he eivät huolineet. Huonoa en minäkään halunnut, kun poikana valitsin itselleni suolta männynkäkkyrän tehdäkseni siitä itselleni sauvan. Käkkyrässä oli sopiva koukku alaosasssa ja niin siitä tuli kävelykeppi. Kotona vasta huomasin vuosilustoja suurennuslasin avulla laskemalla, että minä kymmenvuotias natiainen olinkin kaatanut liki satavuotiaan vanhuksen. Suolla puu kasvaa hitaasti. 

Mänty on levittäytymisen mestari: se kasvaa koko maassa, sen voi löytää kuivasta tai märästä paikasta, aurinkoiselta rinteeltä tai varjoisasta notkelmasta. Mikä muu puu toimii samalla tavalla? Kalliomännyt ja suomännyt ovat hyvin samanlaisia: käkkyräisiä, hidaskasvuisia. Peltomännyt tunnetusti kasvavat pensasmaisiksi eikä mäntyä sen vuoksi peltoon kannatakaan istuttaa. Nytkyään on epäilty, että tulevaisuudessa ei suoraa ja solakkaa mäntyä enää kasvakaan, sillä kuusi on vallannut jo kuivat kankaatkin ja kun teollisuus vaatii yhä nopeammin materiaalia, ei puu ehdi koskaan täyteen kukoistukseensa. Onko mänty tulevaisuudessa uhanalainen? 

Retkeilyä hyvässä seurassa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

mäkiorvokki

’Viikonvaihteessa oli valtakunnallinen kasviseminaari Tampereella ja sen ympäristössä. Bussilastillinen botanisteja raahautui harvinaisuuden luota toiselle ja ihasteli pirkanmaalaista luontoa. Tampereen kasvitieteellinen yhdistys vietti samalla 40-vuotisjuhlaansa. Onnea!

Itselleni unohtumattomia olivat kaksi orvokkiharvinaisuutta: yläkuvan mäkiorvokki (Viola collina)  ja alemman kuvan rantaorvokki (Viola persicifolia). Edellinen oli jo kukkinut keväällä, niinpä nyt olivatkin näkyvissä vain sen komeat lehdet. Jälkimmäinen lopetteli kukintaansa suopellon laidassa ja muistutti kovin lähisukulaistaan aho-orvokkia (Viola canina), jonka lehdet kuitenkin ovat leveämmät. Jostakin syystä en koskaan ole tullut lähteneeksi katsomaan näitä lajeja. Nyt sekin aukko kasvisivistyksessä on paikattu.

rantaorvokki

 Retkeilyllä tekee usein yllättäviäkin havaintoja ja kun liikkeellä on viitisenkymmentä alan asiantuntijaa, niitä yllätyksiä tulee runsaasti. Niinpä sain katsella useaakin erikoista mikrosientä (kiitos Pentti Alangon), muutamaa pienen pientä jäkälää Juha Pykälän  esittelemänä ja löytyipä Timo Kypärän kanssa hienoja sammaliakin. Varmaan niiden kuvilla ja lajiselosteilla jossain väissä täydennän kasvisivujani, vaikka vielä niitä ei Luopioisista olekaan löytynyt.

Vielä liitän tähän yhden kasvikuvan. Se on lemmikkikasveihin kuuluvan koirankielen (Cynoglossum officinale) kaunis purppurainen kukka. Kasvi on nykyään Suomessa suuri harvinaisuus enkä muista sitä montaa kertaa aikaisemmin nähneeni.

koirankieliVaikka itse kasvi on aika lailla kolkon näköinen, on sen kukka hyvinkin herkkä. Se muistuttaa suuresti imikän kukkaa, onhan koirankieli sen sukulainen. Samalla tavalla senkin väri muuttuu kukan vanhetessa, tällä kasvilla ruskeanpunaisesta lilan kautta purppuraiseen. Kasvia voi tavata vanhan kulttuurin seuralaisena Etelä-Suomesta, mutta kovin se on taantunut viime vuosina.

Seminaariretki on nyt tältä vuodelta ohi. Kiitos kaikille mukana olleille ja terveiset samalla niille, jotka nyt eivät päässeet tai ehtineet mukaan. Vuosittain nimittäin näille retkille olisi enemmän tulijoita kuin voidaan ottaa vastaan. Onkohan kasviharrastus voimistumassa? Toivotaan niin.’ 

Koin invaasio

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

koi1 ’ Edellisen kerran muistan nähneeni täällä vastaavaa vuonna 2005. Silloinkin etelähämäläisestä maisemasta näki helposti missä kasvaa tuomia, sillä pensaat ja puut olivat läpinäkyvän harmaan seitin peitossa kauttaaltaan. Samoin on tällä hetkellä. Asialla on pieni hyönteinen, tuomenkehrääjäkoi (Yponemeuta evonymellus).’

Koi on perhonen ja sen toukat elävät tuomen lehdillä. Harmaa seitti on ilmeisesti toukkien suoja vihollisia vastaan. Ne kehräävät hämähäkinseitin omaista harsoa usein koko puun ympäri ja syövät sen suojassa puun lehdet niin, että jäljelle jää pelkkä ranka. Puu ei kuitenkaan kuole tähän käsittelyyn, vaan kasvattaa uudet lehdet syötyjen tilalle usein jo samana kesänä mutta viimeistään seuraavana keväänä. Jos tuho toistuu useana vuonna peräkkäin, se on vahingollinen puille ja se saattaa kuolla.

Tuomenkehrääjäkoin tapaa yleensä toukkana juuri seitin suojasta, kuten toisesta kuvasta näkyy. Itse perhonen on pieni otus, jonka etusiivet ovat valkoiset ja mustapilkkuiset sekä takasiivet ruskeat ja hapsulaitaiset. Siipiään perhonen pitää levossa koimaisesti takaruumistaan vasten painettuina. Se kuuluukin pikkuperhosiin. Seitti ja toukat ilmestyvät näin alkukesästä, ja toukat koteloituvat syötyään itsensä pulleiksi. Loppukesästä koteloista pullahtaa esiin aikuisia perhosia, jotka munivat vielä samana vuonna ja toukat talvehtivat seuraavaa kevättä varten.

koi2

 Suomessa elää vakinaisesti viisi kehrääjäkoilajia: tuomella tämän lajin lisäksi myös pihlajankehrääjäkoi (Yponomeuta padellus), omenalla ja pihlajalla omenankehrääjäkoi (Y. malinellus). Lisäksi omat lajinsa on isomaksaruoholla ja sorvalinpensaalla. Ne ovat uskollisia ravintokasvilleen, joten tuomenkehrääjäkoi ei siirry esimerkiksi tuomien loputtua omenapuihin. Muita lajeja tavataan harvoin massamaisesti.

Kehrääjäkoi ei ole siis vahingollinen, oikeastaan vain pihapiirin rumentaja ja sekin on mielipidekysymys. Itse katselin eilen iltahämärissä pellonreunassa hopeanhohtavaa puuta hienoisessa tihkusateessa ja se oli ainakin kaukaa katsottuna kaunis.

Heinien kuvaaminen ja tunnistaminen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tesma

’Kasvun ihme on toteutunut taas etelähämäläisessä luonnossa ja tällä kertaa ennätysvauhtia. Raparperi puutarhassa pukkasi vartta kymmenen senttiä päivässä eikä luonnon heinät paljon jääneet siitä varjoon. Kuvan tesma (Milium effusum) päätyi röyhylle jo toukokuun puolella, mitä en entuudestaan muista usein tapahtuneen. Ongelmaksi alkoi muodostua heinän kuvaaminen.’

Luonnossa heinät ovat joskus hyvinkin vaikea tunnistaa lajilleen, varsinkin jos ei ole pitkäaikaista kokemusta. Ystäväni kopioi minulle aikoinaan monisteen Steriilien heinien määrityskaava ja olen sitä yrittänyt käyttää kukkimattomissa heinissä vaihtelevalla menestyksellä. Onneksi heinät aina jossakin vaiheessa tekevät kukinnon ja niin pääsee penkomaan oikein kunnolla mikroskoopin kanssa kaleita ja helpeitä, heteitä ja emejä. Monelle heinien määrittäminen on kauhistus. Minulle kauhistus on niiden valokuvaaminen.

Sivuillani on luvattoman paljon onnettomia kuvia yleisitäkin kasveista, eritoten heinistä. Miten kuvaat pellossa kasvava heinä niin, ettei siirrä sitä kasvupaikaltaan, ei poista sen ympärillä olevaa kasvimassaa liian häiritsevästi, eikä tuhoa sen luontaista kasvutapaa? Näitä ongelmia mietin jatkuvasti heiniä katsellessani. Ylitse muiden on suurten lehtoheinien ryhmä: lehtotesma, korpinurmikka, hajuheinä ja korpisorsimo. Kaikki neljä muistuttavat suuresti toisiaan, kasavat melko samanlaisilla paikoilla, toiset ovat yleisiä toiset uhanalaisia, hajuheinä jopa rauhoitettu. Jokaisella on omat tuntomerkkinsä, joiden avulla ne tunnistaa: tesman röyhy on pysty, nurmikan korsi alhaalta litteä, hajuheinä tuoksuu ja sorsimo jää sitten näiden merkkien sulkeuduttua jäljelle. Kuvissa nämä tuntomerkit on vaikea saada näkyviin, ainakin haju.

Yläkuvan tesman kuvasin pari päivää sitten puronvarsilehdossa. Asetin kameran jalustalle siten, että auringonvalo osui heiniin, mutta tausta jäi tummaksi. Jos on lehtotesman aikaisemmin tunnistanut, tunnistaa sen kuvastakin. Ehkä tässä pääsee lähemmäksi onnistunutta kasvikuvaa. Toinen kuva on otettu lähempää, jotta röyhyn erilliset tähkylätkin erottuisivat.

tesma1 Jos kuvaa suurentaa, saa paremmin selvän heinän kasvutavasta. Aina ei kuitenkaan saa tällaisia olosuhteita aikaan ja silloin kuvasta tulee pelkkää heinäpeltoa ja syystäkin katsoja kysyy, missä on kohde. Olen yrittänyt parantaa tätä ottamalla lähikuvia kukasta tai siitä kohdasta kasvia, josta sen helpoimmin tunnistaa, mutta huonosti nämä muistuvat mieleen heinäpellon pientareella ja huonosti tulee kaivettua esiin juuri se tuntomerkki, josta sen tuntee. Niinpä kasvin tunnistaakseen siitä on joko kerättävä näyte tai otettava pala mukaan määritystä varten. Kokonaan toinen asia onkin sitten filosofinen kysymys siitä, niin kuin nuoret sanoo, että ’Mitä välii?’ Ihminenhän ne nimet on antanut, joskus onnistuneesti joskus ei. Onko sillä sitten väliä, jos heinä on nurmirölli tai nurmilauha?

Olen luonteeltani järjestelijä ja siksi sillä on väliä. Hyvä kuva kertoo kasvin habituksen lisäksi sen ekolokeron ja nimi asettaa sen paikalleen. Kun punavarpunen laulaa (nyt ikkunan takana) tai leppälintu heiluttaa pyrstöään (huusin nurkalla) tai kun pientareella huojuu nurmipuntarpää ja pellossa jököttää timotei, on kuin näkisi ystäviään. Jossakin mielessä hyvä kuva palvelee samalla tavalla.

Kohtaaminen suolla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sinijäärä

’Retkeilin tänään, helteestä huolimatta, pienen suolammen reunamilla. Etsin sammalia ja niitähän löytyi. Jos oikein määritin, niin saatoin löytää parikin uutta lajia Luopioisiin. Niihin kannattaa palata myöhemmin. Täytyy kuitenkin ne vielä varmentaa ylemmällä taholla. Suo oli kaunis aamukuudelta. Sudenkorennot pörräsivät ympärilläni, naurulokit olivat vallanneet lammen keskustan luodon ja joutsen hautoi saramättäikössä juuri niin kuin ei mitään kummallista tänä aamuna tapahtuisikaan. Odotin ruskosuohaukkaa tai nuolihaukkaa, mutta kumpainenkin pysytteli näkymättömissä.

Terttualpin lehdellä nökötti kovakuoriainen. Katselin sitä kummissani, kun se ei pelännyt ollenkaan. Oliko se vioittunut? Jostain kaukaa menneisyydestä palasi muistoihin samanlainen kohtaaminen. Lapsena keräsin kovakuoriaisia ja muistin nähneeni tuon silloin. Nimeä sille en silloin löytänyt, koska kirjallisuus oli lähinnä Renkosen Pienen kovakuoriaiskirjan varassa. Siihenhän se harrastuskin loppui, tiedon puutteeseen. Nyt on kirjoja monen moisia ja on nettiä, joten harrastustakin voisi viritellä uudelleen. Hento luontoni ei vain enää anna periksi tappaa kauniita olentoja.

Kuoriainen on sinijäärä (Gaurotes virginea) eikä se muistuta minusta ollenkaan jäärää. Se elelee toukkana männyissä kaarnan alla ja viihtyy aikuisena kukissa. Jäärän voi löytää Etelä- ja Keski-Suomesta eikä se ole mikään suuri harvinaisuus. Sentin pituisen kovakuoriaisen siivet ovat hohtavan siniset ja sen takaruumis oranssinpunainen. Näillä tuntomerkeillä sen erottaa muista kuoriaisista. 

En tiedä, mitä kuoriainen teki suolla. Minä otin siitä kuvan ja ikuistin sen nyt vielä bittiavaruuteenkin. Harva otus päätyy niin laajaan levikkiin. Eipä se itse sille mitään voinut. Missä lienee tällä hetkellä? Sinne sen jätin suon laitaan ihmettelemään, itse palailin kotiin yhtä muistoa rikkaampana.’