Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Hyvää pääsiäistä

puu’Tänä keväänä on täällä Etelä-Hämeessä saatu nauttia uskomattoman kauniista säistä jo pitkään ja niin säätietojen mukaan varmaan koko maassa. Auringon paiste tunkee joka paikkaan ja aurinkolasinsa hukanneella on lieviä vaikeuksia tulla toimeen avaralla järvenselällä.

Kävin eilen hiihtämässä Kukkialla kiertäen saaren toisensa jälkeen ja penkoen kallionkyljet mahdollisten uusien sammalien ja jäkälien toivossa. Tokihan lajeja löytyikin, mutta päähuomion vei kuitenkin kaunis sää. Kaupungissa ei pääse nauttimaan näin uskomattomasta puhtaudesta ja runsaan valon määrästä. 

Yläpuolinen kuva on yksi etsintäpaikoistani. Kapeasta kolosta poimin pari kivisammalta (Grimmia sp.) ja harvinaisen nuppihuopasammalen (Aulacomnium androgynum). Jyrkänteen päällä suikersi muutama viimevuotinen silmälläpidettävän kalliokohokin (Silene rupestris) verso. Tervakukan (Lychnis viscaria) lehtiruusukkeita näytti myös talvehtineen kalliohyllyillä. Jäkälistä komeimmat kasvustot muodosti kallion kylkeen NT-laji kuhmujäkälä (Lasallia pustulata), jonka jopa kaksikymmensenttiset repaleiset sekovarret täplittivät somasti kivipintaa. 

kideKomeinta nähtävää olivat kuitenkin kylmän yön jäljiltä koivunoksiin kerääntyneet jääkiteet. Ne kimaltelivat auringonpaisteessa timanttien tapaan. Niitä olisin kuvannut loputtomiin, jos vain olisin osannut. Taustan vaaleus ja kiteen kirkkaus eivät luoneet riittävää kontrastia kuin sattumalta. Yrittänyttä ei laiteta, kuvan sain ja muiston siitä kirkkaudesta, joka retkellä vallitsi.

Kaiken tämän hienouden jälkeen oli majesteettista kuunnella Matteus-passiota ja antaa raukeuden hiipiä jäseniin.’

KIRKASTA JA RAUHALLISTA PÄÄSIÄISTÄ!

Jälkiä lumella

jaljet2

’Jälkien valokuvaaminen talvella ei ole niitä helpoimpia hommia. Sen huomasin taas tänään, kun kiersin kameran kanssa lumista metsää. Jälkiä oli vaikka muille jakaa, mutta kun suuntasi kameran niitä kohti, ne hävisivät, sulautuivat ympäröivään valkoisuuteen. Uutterasti räpsytin kameraa ja työpöydän ääressa ihmettelin sitä latteutta, mikä kuvista löytyi. Sain toki kunnollisiakin, kuten hirvenjäljet yläkuvassa. Ne on kuvattu tieuralta, jossa oli vain ohut kerros lunta auratun pohjan päällä. Hangesta niitä oli turha yrittää kuvata. Siinä kävi näin:

jaljet4Hirvenjäljiksi jäljet tunnistaa kyllä, kun katsoo syötyjä männyntaimia, eipä muuten. Taimikoissa nuo koikkelehtijat ovat saaneet taas tänä talvena aikaan aikamoista tuhoa. Onneksi tuossakin taimikossa on kuusia mukana, niihinhän hirvet eivät koske.

Kuvasin myös jäniksenjälkiä. Ne katosivat kokonaan valkoisuuteen. Onneksi tuuli oli kuljettanut hankea pitkin suuren määrän kuusenneulasia ja muuta roskaa, jotka olivat kerääntyneet jälkiin. Näin ne näkyivät selvänä jotoksena yli hangen:

jaljet1Siinä on jänöjussi loikkinut pakoon. Liekö jokin suurempi peto sitä ahdistanut, sillä kuvan ulkopuolella oli havaittavissa selviä kiihdytyksen jälkiä. Vähän matkan päässä asia sitten selveni, kun hankeen olivat painuneet selvät suuren kissan jäljet. Ne ne vasta vaikeat on kuvata, sillä eläin painaa jo reilusti ja painuu pehmeään lumeen varmaan vatsanahkaansa myöten. Niinpä suuntasin kameran suoraan kohti jäljen pohjaa ja siellä varjoisassa ja puhtaammassa lumessa näkyi selvästi varpaiden painumat. Pyöreä muoto kertoi myös ilveksen saaneen vihiä saaliista. Vähän kauempaa sain sitten seurata kiivasta takaa-ajoa, noin vain jälkien valossa. En lähtenyt umpihankeen katsomaan, kuinka saalistuksessa oli käynyt. Saiko kissa paistin vai pupu pitää pitkät korvansa. Oikeastaan kun tarkemmin jälkiä katsoin, huomasin ne jo ainakin viikon ikäisiksi, joten kauaksi olisin niitä saanut seurata, jos olisin halunnut päästä osingoille, edes näkemään. Opinhan jotain kuitenkin – nimittäin jälkikuvausta.’

jaljet3

Rikka sijansa syö

kapy

’Ennen sanottiin, että kevään etenemisen näki siitä, kuinka nopeasti ja syvälle roskat painuivat hankeen. Viime viikkojen tuulet ovat tiputelleet uskomattoman määrän roskaa metsässä hangille. Täällä Etelä-Suomessakin metsissä on vielä aivan talviset olosuhteet ja yli puoli metriä lunta. Karistajaisten jälkeen roskia hangella riittää ja nopeimmat niistä ovat porautuneet jo monen sentin syvyyteen. Yläkuvan käpy löytyi viiden sentin kuopan pohjalta. Lienee käpylinnut olleet asialla tämän roskan kanssa, kun ainakin nuo latvasuomut ovat ristinokalla halkaistut. Roskien kanssa hankia peittävät myös siemenet. Samassa lumipainanteessa saattaa olla kerääntyneenä kymmeniä kuusensiemeniä odottamassa pääsyä maahan.

siemen

Hangelta voi löytyä kummallisiakin roskia, kuten alimmaisessa kuvassa. Höyhenkin oli painunut jo syvälle hankeen, vaikka ei niin kovin paljon lämpöä kerääkään. Roskahan on usein tumma ja siihen osuvat auringonsäteet lämmittävät sitä enemmän kuin ympäröivää lumilakeutta. Lämminnyt roska sulattaa altaan lunta ja painuu itse samalla huppeluksiin. Lopulta se onkin sitten maassa saakka, sijansa syöneenä.’

hoyhen

Digitalisointi

Hiirensammal2

’Sanomalehdessä (KSML 18.3.2013) oli laaja artikkeli museoiden siirtymisestä digiaikaan. Siinä olivat erityisenä kohteena luonnontieteelliset kokoelmat. Sinänsä hyvä kirjoitus herätti myös kysymyksiä, kuten varmaan tuleekin herättää. Artikkelissa kerrottiin siitä valtavasta urakasta, mikä museoilla on, kun kymmenet miljoonat näytteet skannataan ja tiedostot siirretään tietokantoihin. Työn tarpeellisuudesta vallitsee laaja yhteisymmärrys, mutta sen käyttö onkin sitten eri asia.’

kanervisaraViereisessä kuvassa on skannattuna kanervisara. Sen tunnistaa kuvasta, jos on lajin nähnyt joskus näytteenä tai maastossa. Itse olen nähnyt sen siksi monta kertaa, että tunnistan sen seisaaltaankin. Siitä huolimatta digitaalisesta kuvasta ei näe pullakoiden muotoa eikä karvaisuutta, ei tukilehden rakennetta eikä tähkäsuomujen värieroja. Siis määritykseen tuosta skannatusta kuvasta ei ole. Tässä onkin minusta asian ongelma. Määritystä varten tarvitaan aina näyte. Kyseinen artikkeli kertoo digitalisoinnin yhtenä tavoitteena olevan sen, ettei enää tarvitse lähetellä hauraita näytteitä tutkijoille ympäri maailman. Tämähän on tarpeen ainakin siinä tapauksessa, ettei näytteellä ole vielä nimeä. Yllä on skannattu kuva sammalnäytteestä, jonka keräsin viikonvaihteessa auringon sulattamasta tienpenkasta. Sammal on siis määrittämättä. Kun katsoo 400 diopterin tarkkuudella skannattua kuvaa, voi päätellä, että sammal kuuluu hiirensammaliin (Bryum sp.), mutta eipä juuri muuta. Tai ainakaan minä en pysty sitä kuvasta määrittämään. Sammalen verso on vietävä mikroskoopin alle, sitä on kasteltava, pyöriteltävä, rikottava lehtiä erilleen ja tutkittava solukoita. Sittenkin voi olla, ettei laji selviä, kun näytteessä ei ole itiöpesäkkeitä.

Digitaalinen kuva, olkoon kuinka tarkka tahansa, ei korvaa näytettä eikä tutkijoiden pöytää mikroskooppeineen. Niinpä digitalisointi ei saa vaarantaa näytteiden keruuta eikä tallentamista, nitäkin tarvitaan edelleen. Se ei myöskään saa poistaa alkuperäisnäytteiden tutkimista, sillä vain niistä näkee ne tuntomerkit, millä lajit erotetaan toisistaan. Olen vuosikymmenet katsellut yliopistonäytteitä, hyvinkin vanhoja, ja hyvin usein sieltä löytyy virheitä. Määritystä ei ole aikoinaan tehty oikein, eikä kukaan ole huomannut sitä myöhemminkään korjata. Tuttujakin lajeja on käytävä uudelleen läpi.

Kokonaan toinen asia on sitten digitalisoinnin varmuus. Omassa pöytälaatikossani lojuu edelleen lerppuja, korppuja, cd- ja dvd-levyjä, muistitikkuja ja hylättyjä muutaman gigan kovalevyjä. Kaikkia en saa enää auki enkä niiden tiedostoja tutkittavakseni, yhteensopivat laitteet puuttuvat. Osa on rikki, tiedostorekisterit tuhoutuneina. Kuitenkaan näiden tallenteiden, vanhimpienkaan, teosta ei ole kulunut vielä täyteen kahtakymmentä vuotta.

Yksi asia on myös raha ja työmäärä. Jatkuvasti harrastaja törmää määritysoppaiden puutteeseen. Selitys kuulluu, ei ole tekijöitä, ei ole rahaa tehdä. Toimitin muutama vuosi sitten satoja sieninäytteitä yliopistolle ja kun sitten kyselin vuoden päästä, joko niiden määritykset on saatu tarkastettua, sain kuulla, ettei sellaiseen ole rahaa. Eli vasta sitten jotain tapahtuu, kun joku opiskelija haluaa tutkia juuri sitä aluetta. Silloin hänen on ensin tarkastettava lähettämäni näytteet ja vasta sen jälkeen ne saattavat siirtyä osaksi digitalisoitua museokokoelmaa. Lehtiartikkelin mukaan tämä sinänsä tärkeä digitalisointi vie aikaa tämän hetken resursseilla 20 vuotta. Siihen löytynee rahoitus, toivottavasti myös käyttö ja saatavuus työn jälkeenkin. Tuo aika on lyhyt, kun katselee museossa vanhaa kasvinäytettä vuodelta 1862, joka on aivan priima ja josta lajin pystyy määrittämään tavallisella suurennuslasilla. Toivottavasti samalla tavalla voi toimia digitalisoidun näytteen kanssa vuonna 2163 ja sen jälkeen.

Valoshow

 revontulet4

Revontulihälytin (aurorasnow@posti.fmi.fi) viestitti hyvää mahdollisuutta nähdä valoja täällä etelässäkin. En tiedä, mikä on sen asteikko, mutten ole ennen nähnyt viestissä yli 500 menevää indeksilukua. Tämä tapahtui tunti sitten. Niinpä kiipesin pikimmiten kameran kanssa lähimmälle pimeälle mäelle ja aloin tähystää pohjoiselle taivaalle. En ole koskaan kuvannut revontulia enkä siksi osannut heti asettaa kameraakaan oikeille säädöille, otsalamppukin jäi kotiin. Kuvat piti ottaa manuaalilla, mutta jokin ohjelma siellä oli sittenkin päällä. Lisäksi tämä iänikuinen kaupungin valosaaste aiheutti ongelmia niissä harvoissa otoksissa, jotka edes jotenkin valottuivat. Kyllä me saastutamme monella tavalla ympäristöämme. Toinen hankaluus oli puusto. Nyt etsiydyin paikalle, jossa maisemaa halkoo sähkölinja. Näin sain eliminoitua puuston peittävän vaikutuksen. Vasta työpöydän ääressä huomasin, etten ottanut huomioon pimeässä näkymättömiä sähkölankoja. Niin on vaikeaa tämä kuvaaminen, niin on vaikeaa! Tietenkään nämä etelän revontulet eivät vastaa millään tavalla pohjoisen värikästä ilotulitusta, mutta jos ei lähde katsomaan edes näitä vaatimattomia, ei näe ollenkaan. Kannattaa siis mennä. Niin, ja kohtahan tulee se komeetta!

revontulet3

Afrikan ympäri

afrikan_ympari’Kun viime vuoden joulukuussa kävin Afrikassa, tuli polttava tarve lukea siitä jotain enemmän. Niinpä tartuin tuoreeseen Juha Vakkurin kirjaan Afrikan ympäri innolla. Tilasin myös Tuomo Niemelän kirjan Vihreä Afrikka, mutta se on valitettavasti vielä lähes kokonaan lukematta. Näistä kirjoista kuitenkin pääsee jo jonkinlaiseen selvyyteen tämän suuren maanosan niin historiasta, luonnosta kuin nykyhetkestäkin. Ei tarvitse enää vain muistella vanhoja kouluaikaisia opetuksia. Kuitenkin Afrikan alue on niin laaja ja rikas, että edes sen tajuaminen lienee ylivoimainen asia. Ehkä tämän jälkeen osaa kuitenkin taas enemmän arvostaa ihmisen sitkeyttä, elämän monimuotoisuutta ja kotimaan hyviä oloja.’

Lukemani teos on tunnetun Afrikan kuvaajan matkakirja, jossa liikutaan paikallisilla kulkuneuvoilla maasta toiseen tavallisen kansan parissa. Kirja kuvaa yhden talven matkaa Mauritaniasta etelään rannikkoteitä seuraillen Etelä-Afrikkaan ja sieltä samalla tavalla kohti pohjoista aina Etiopiaan saakka. Matka vie kirjailijan 22 maahan, joilla jokaisella on oma historiansa, omat tapansa ja oma kulttuurinsa. Näistä hän kertoo kirjassaan. Vaikka lukijan mielestä suuri osa matkan ajasta kuluukin puskataksissa tai niiden metsästämisessä, on kirjan anti toki paljon laajempi. Matkan aikana kirjailija pyrkii tutustumaan kunkin maan museoihin, nähtävyyksiin ja historiallisiin monumentteihin. Kirjassa hän kertoo seikkaperäisesti niiden taustoista ja kuvaa maan johtajien edesottamuksia valta-asemassaan. Kuvaus ei aina ole näille kovin mairittelevaa, sillä siirtomaa-ajan jälkeen usea maa joutui kärsimään paitsi sisällissodista niin myös hirmuhallitsijoista, jotka kovalla kädellä yrittivät luoda maasta yhtenäisen siinä kuitenkaan onnistumatta. Kirjan kansien välissä on pienoiskoossa Afrikan historia muinaisista Mansa Musan ja Etiopian keisarin ajoista nykypäivän kansanjohtajiin. Kirjasta henkii myös afrikkalaisen ihmisen luonne. Me täällä huokailemme siellä vallitsevaa olojen karuutta, väkivaltaa ja demokratian puutetta, mutta paikallinen ihminen eläessään kaiken sen keskellä ajattelee toisin. Kun hänelle elämä tuo iloja ja suruja, hän ottaa ne vastaan ja elää niiden kanssa siinä hetkessä.

Aikoinaan Vakkuri rakensi toisen kotinsa, Olkilinnan, Beninin pieneen valtioon Guinean lahden rannalle. Sinne hän perusti myös Villa Karon, suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen, jossa monet kulttuurin edustajat ovat saaneet viettää aikaansa työskennellen ja tutustuen afrikkalaiseen elämään. Sinne kirjailija nytkin matkaa, kotiin ja kaipaa taas uudelleen matkansa jälkeen.

Kirja on puuduttava toisaalta fyysisen painonsa vuoksi, mutta myös aika yksitoikkoisen koko ajan tapahtuvan etenemisensä vuoksi. Tällaisiahan matkakirjat ovat, mennään samanlaisesta paikasta toiseen, kerrotaan samoja asioita vain toisin sanakääntein. Teemana voisi olla puskataksit, jotka ovat täyteen ahdettuja, aina myöhässä, mitä vain voi niissä tapahtua. Matkat ovat pitkiä, pölyisiä ja tiet surkeimmista hiekkamontuista monikaistaisiin moottoriteihin. Aina on kiiruhdettava aikaisin aamulla johonkin laitakaupungin bensa-asemalle odottamaan seuraavaa pikkubussia tai kuorma-autoa tai linja-autoa. Usean tunnin odottelun jälkeen päästään matkaan, kunhan ensin on tingitty matkan hinta kohtuulliseksi. Toinen kirjan toistuva teema on viisumit, joita kirjailija joutuu metsästämään suurlähetystöistä tai tulliasemilta päästäkseen eteenpäin. Aina se ei onnistu ja niin vaaditaan joustavuutta matkan jatkumiseen.

Parasta kirjassa ovat seikkaperäiset kuvaukset valtaapitävistä tai -pitäneistä. Muistan itse lapsuudestani, kuinka lehdissä kerrottiin Afrikan siirtomaiden itsenäistymisestä ja niiden uusista hallitsijoista. Silloin jäivät mieleen Kenneth Kaunda, Ian Smith, Nyerere, Mobutu Sese Seko, Lumumba, Jomo Kenyatta, jonka poika on paraikaa ehdolla Kenian tulevaksi presidentiksi ja monet muut. Taitavasti kirjailija kutoo heidät nykypäivän johtajien kanssa samaan afrikkalaiseen verkkoon solmuina maiden historiaan. Hän ei tuomitse, mutta ei kiitäkään. Samassa kudelmassa ovat myös lähetystyöntekijät Martti Rautasesta alkaen, Albert Schweitzer, tutkimusmatkaajat kuten Stanley ja valkoiset plantaasinomistajat niin Etelä-Afrikan apartheidalueilla kuin Kenian savanneillakin. Tekstissä vilahtelevat myös nykyisten johtajien edesottamukset, kuten myös viime aikaiset uutiset maiden tästä päivästä. Uutiset maailmalta kulkevat kirjailijalle ystävien tekstiviesteinä: eletään arabikevättä, eletään Japanin tsunamia ja eletään Suomen keväisiä eduskuntavaaleja. Nekin antavat oman suolansa kerrontaan mustasta maanosasta ja sen historiasta. Kaikesta tästä muodostuu rikas ja värikäs kudelma, jota loppujen lopuksi oli ihan mukava lukea, vaikka kohta ei enää muistaisikaan yhtään mitään. Nimiä ja paikkoja oli niin paljon, monet mahdottomia lukea oikein, monet tavalliselle suomalaiselle täysin tuntemattomia nyt ja ehkä myös tulevaisuudessa. Kuitenkin, ehkäpä nyt taas tiedän hieman enemmän ihmisestä ja hänen elämästään.

Vakkuri, Juha: Afrikan ympäri. Like, 2012. 683 s.

Uusi paikka

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Olen siirtänyt blogin tänne oman kasvisivustoni huomaan. Toivon entisten ja uusien lukijoiden löytävän sen täältä. Blogi on edelleen kaksijakoinen:  Arvioin täällä lukemiani kirjoja, en kovin pätevästi, mutta omien ajatusteni mukaisesti, toisaalta kerron täällä kuvien avulla luonnosta löytämistäni ihmeistä. Itse en ole biologi, joten aina joudun ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta. Loppumaton aarreaitta avautuu kotiportailta ja jatkuu horisonttiin saakka. Sen havainnointi on kiinni vain viitseliäisyydestä. Yhtenä blogin tarkoituksena onkin herättää uteliaisuutta niin kirjoja kuin luontoakin kohtaan. Toivotan hyviä hetkiä blogin parissa. Kuva on otettu muutama viikko sitten Leivonmäen kansallispuistosta. Suosittelen!’

Jää

jaa-lundberg_ulla-lena-18953224-frntTaidan olla pahasti myöhässä, kun vasta nyt tartun tähän teokseen. Yleensä Finlandia-palkitut tulee luettua aiemmin. En ole ennen lukenut Lundbergilta mitään, joten minulla ei ollut mitään kuvaa hänen tyylistään tai kerronnastaan entuudestaan. Siksi olikin mielenkiintoista tarttua aivan sokkona tekstiin. En myöskään lukenut ennakkoon arviointeja tai blogeja kirjasta. Lähipiiri suositteli teosta kyynelet silmissä, joten jotain osasin odottaa, en kuitenkaan ihan tätä. Edellinen luettu kirja oli Tolkienin Hobitti ja sitä edellinen Rajaniemen Kvanttivaras, joten luulen kontrastia tulleen ihan riittävästi. Joku on sanonut Jäästä, että sen sanoma kiteytyy yksittäisen ihmisen elämään ja sen merkityksen tajuamiseen. Ehkä siinä on kirjan juju.’

Kirja alkaa, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu Luodoille vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa hoitamaan papin virkaa laajassa vain saaria ja luotoja käsittävässä seurakunnassa. Matka perille kirkkosaareen taittuu postiveneessä ennaltanäkijä Posti-Antonin kanssa. Pian saarelaiset saavat tutustua uuteen pappiin: suntio, lukkari, kaupanpitäjä Adele, opettaja ja lääkäri Irina, kukin vuorollaan. Heistä tulee läheisiä. Mona ottaa navetan hoitoonsa ja lypsää lehmät, hoitaa papin ja kodin, toimii kuin kone, joka paikassa, vauhdilla ja täsmällisyydellä, nuoren ihmisen voimalla. Pappi on Monan vastakota. Hän jää auttamaan, juttelemaan, katselmaan. Hän solmii ystävyyssuhteita kaikkien kanssa. Hän kunnioittaa perinteitä, ei asetu saarelaisten riitojen setvijäksi kummallekaan puolelle, ei aja luotaan ketään. Samalla hän valmistautuu pastoraalitutkintoonsa, joka kuitenkin on epäonnistua osittain samoista syystä. Hän ei osaa sanoa ei, eikä kieltää apuaan, ei keneltäkään.

Alun seesteinen kerronta tiivistyy loppua kohti ja jo hyvin varhain lukija tajuaa, ettei tämä voi päättyä hyvin. Ei kaikki voi olla näin onnellista, elämää kuin paratiisissa. Kuitenkin loppu oli yllättävän vaikea, vaikea hyväksyä ja vaikea ymmärtää. Voisi tietenkin sanoa kliseisesti, että elämä on sellaista, mutta se ei riitä selittämään, ehkä kohtalonuskoisia. Lukija ja ajatteleva ihminen haluaisi jotain muuta, enemmän.

Finlandia-voittaja lienee palkintonsa ansainnut. Tällä teoksella on oma lukijakuntansa, mutta ehkä minä en välttämättä kuulu juuri siihen kategoriaan. Teksti tuli hyvin lähelle tyylinsä vuoksi: usein vajaat lauseet, preesens-muoto ja ajatusvirta. Ne saavat lukijan ahmimaan eteenpäin, lukemaan ohi tapahtumien, pelkäämään ja ajattelemaan pitkälle tulevaan. Kaikki nämä ovat hyviä asioita, hyvän lukuromaanin tunnusmerkkejä. Ehkä kirjan mustavalkoisuus, kuin syksyinen maisema, antaa liian kliseisen tunnun. Henkilöt ovat ääritapauksia, tapahtumien kulku täynnä tunnetta, vaikka se onkin kätkettynä. Kieli on hyvin rikasta, oivaltavaa ja toisaalta korutonta kerrontaa. Kirjassa on suuren draaman kaari, joka etenee hitaasti kohoten dramaattiseen lopun laskuun, jopa liiankin hitaasti. Lukija jää pohtimaan jatkoa elämälle, jota on Luodoilla eletty kolmen vuoden ajan. Sille ei voi mitään, että tunteisiin tämä kirja vetoaa ja saa tipan nousemaan silmään aivan kuin itsestään, huomaamatta itkee, vaikka ei oikeastaan tiedä, mille itkee. Vasta myöhemmin luin, että kirjalla on omaelämäkerrallinen pohja.

Ihmiselle annataan onnea vain osansa verran, loppu on jotain aivan muuta. Kirjaa voisi pitää uskonnollisena julistuksena, onhan päähenkilönä pappi, tosin ajankohtaan sodanjälkeiseen maailmaan nähden harvinaisen ymmärtäväinen pappi. Toisaalta kirja on jotain aivan muuta, elämää, kohtaloita, selviytymistä. Pappi jakaa lohtua jokaiselle tarvitsijalle. Pastorska on se Martta, joka näkee elämän raadollisemman puolen ja kovettaa itsensä kestämään sen.

Upea asetelma, upea kerronta.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is). Suom. Leena Vallisaari. Teos ja Schildts&Söderströms 2012. 366 s.

Kvanttivaras


6137’Sydäntalvella, kun sammalet uinuvat hangen alla, on aikaa paneutua ihan hulluihinkin asioihin. Sellaisiin katson tämän kirjan. Suuren maineen maailmalla saanut suomalaisen Hannu Rajaniemen englanniksi kirjoittama scifi-jännäri, salapoliisikertomus kaukaa tulevaisuudesta, oli lentää nurkkaan ekan kappaleen jälkeen, mutta koukutti mukaan vähän myöhemmin ja vei lopulta mennessään. Voisi sanoa, etten mitään ymmärtänyt, mutta nautin suunnattomasti elävästä kielestä ja mielikuvituksen lennosta. Suosittelen lämpimästi ja odotan jatko-osaa.’

Kirja on siis kovaa scifiä. Teos herätti huomiota jo ennen ilmestymistään, koska tuntematon suomalainen fysikaalisen matematiikan tohtori ja Think Tank-ajattelun pioneeri solmi kustannussopimuksen arvostetun brittikustantamon kanssa kolmesta käsikirjoituksesta samalla kertaa. Kirjaa odotettiin kuin ilmestystä eikä turhaan. Se ylitti kaikki odotukset, palkitsi lukijansa huikealla mielikuvituksella ja nousi nopeasti sekä kriitikkojen että yleisön arvostamaksi teokseksi Englannissa.

Kvanttivaras alkaa dilemmavankilasta ja siellä viruvasta rikollisesta Jean le Flambeurista. Varas autetaan pakoon oortilaisen Mielen ja tämän aluksen Perhosen avustuksella sillä ehdolla, että hän tekee vielä yhden rikoksen heidän laskuunsa. Tämä rikos tapahtuu Mars-planeetan liikkuvassa kaupungissa Oubliettessä. Tapahtumat ajoittuvat kauaksi tulevaisuuteen omaan aurinkokuntaamme. Silloin hallitaan aivan erilaisia voimia kuin nyt. Ajatuksia voidaan siirtää, muistoja muokata, mieli siirtää varastoon, kopioida, monistaa uudelleen ja rakentaa millaiseen kehoon tahansa. Ihminen ei enää kuole, koska henkiinherättäjät vaihtavat varaosia, palauttavat tietoisuuksia ja siirtävät hahmoja paikasta toiseen. Taistelut käydään aseilla, jotka vaikuttavat sekä henkiseen että fyysiseen olomuotoomme. Oubliettessä vallitsee jonkinlainen kauhun tasapaino ihmisten ja robottien välillä.

Varkaan vastavoimana on Sherlok Holmes-tyyppinen etsivä Isidore Beautrelet. Tämä kulkee kuitenkin koko ajan hieman varkaan jäljessä ja tutkimukissaan saa usein todeta asioiden jo tapahtuneen. Kirjan lopulla he kohtaavat, mutta taistelua ei käydäkään heidän kesken, vaan viholliset tulevatkin aivan muilta suunnilta. Loppu on mielikuvituksen räiskettä, kun koko kirjan ajan mukana kulkeneet hahmot lomittuvat tekstiin ja saavat merkityksensä. Ei kuitenkaan kaikki ja niinpä tavaraa jää jatkoteokseenkin yllin kyllin. Se on juuri ilmestynyt suomeksi.

Kirjailija kertoi Arto Nybergin keskusteluohjelmassa, että oli hankalaa sijoittaa salapoliisitarina tulevaisuuteen, jossa jokainen voi lukea toisen ajatukset. Rikollisella ei ole tällöin mitään mahdollisuutta paeta. Niinpä mukaan tuli tämän hetkenkin polttava teema yksityisyydestä ja sen suojasta. Kirjailija loi gevulot-järjestelmän, jolla saattoi säädellä sitä, kuinka paljon antaa itsestään ulkopuolisten näkyville. Kaupungin ’yläpuolella’ on ulkomuisti, kuin internet, siellä on kaikki ja se on kaikkien saatavilla. Tämä mahdollistaa seikkailun ja kaiken sen mielikuvituksen ilotulituksen, joka kirjassa esiintyy, mutta gevulot suojaa yksilöä julkisuudelta jopa näkymättömyyteen saakka. Muita loistavia ajatusrakenteita kirjassa on aika, jossa voidaan liikkua niin eteen- kuin taaksepäinkin ja joka on korvannut rahan. Aika on nähtävillä kellossa, jota jokainen kantaa mukanaan ja sen avulla ostetaan ja myydään ja kun aika loppuu kellosta, ihminen muuttuu hiljaiseksi ja saa työllään tienata itselleen lisää aikaa palatakseen taas etuoikeutetuksi. Kirjaan kuuluvat tietenkin myös robotit, monistuvat kummajaiset, joista ei voi tietää mitä elämänmuotoa he edustavat, ovatko hyviä vai pahoja, tekevätkö hyödyllistä vai tuhoavat. Päähenkilö varaskin on ulkomaailmallinen, joka jää kirjassa osin arvoitukseksi, samoin Mieli ja hänen jumalattarensa Pelleriini, zokuista ja Sobornostista puhumattakaan. Ehkäpä ne paljastuvat paremmin jatkoteoksissa. Kirjahan päättyy ropottipuutarhaan, jossa insinööri rakentaa osasista toimijoita, joilla on fysiikkansa lisäksi myös henki ja henkiset ulottuvuudet. Niinpä metsästäjägogol lähtee liikkeelle hakemaan saalista. Kuka se on? Se selviää jatkossa.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (The Quantum Thief). Suom. Antti Autio. Gummerus. 440 s.

Seikkailija lumessa

lumivaaksiainen2

’Blogi on ollut jumissa toista viikkoa, ensin palvelin kaatui ja sitten odotettiin kuvia, nyt viimeksi oikeutta siirtää uutta materiaalia sivulle. Ehkä nyt on kunnossa, ehkä ei. Syy ei ainakaan ole minun. Paljon on virrannut vettä edellisen merkinnän jälkeen ja monta luonnosta ehdin tehdä. Ehkäpä ne joskus tulevat myös ulos. Lähinnä ne olivat kirja-arviointeja. Kuvan otus kömpi lumella Leivonmäen kansallispuistossa ja antoi aiheen pohtia eläinten talvehtimista. Otukselle löytyi lopulta ystävien avustuksella nimikin, lumivaaksiainen (Chionea sp.), joten siitä vain etsimään.’

Lumivaaksiainen kuuluu kaksisiipisiin hyonteisiin eli kärpästen ryhmään, vaikka sillä ei näkyviä siipiä olekaan, vain surkastuneet tyngät ja kärpästen tapaan toisten siipien paikalla väristimet. Suomesta löytyy kolme lajia, mutta tuon kohdalla tarkempaan määritykseen en ryhtynyt. Se muistuttaa yllättävän paljon hämähäkkiä, mutta kolme raajaparia kertoo sen ilman muuta kuuluvan hyönteisiin. Eläin ryömi lunta pitkin parin asteen pakkasessa aivan kuin kesällä hiekalla. Kylmyys ei näyttänyt vaivaavan sitä ollenkaan. Jostain luinkin, että sillä on ruumiinneisteissään yhdisteitä, jotka estävät sitä jäätymästä. Liekö samaan tapaan kuin ruutanoilla, joiden nesteet muuttuvat osin alkoholiksi. Aktiivisimmillaan eläin onkin muutaman asteen pakkasessa. Kun lämpötila laskee lähelle kymmentä astetta, se lopettaa liikkumisen. Aktiivisin se on tammi-helmikuussa.

Eliöiden talvehtimistahan on paljon tutkittu. Karhu nukkuu, siili vaipuu horrokseen, hyönteiset samoin. Osa tosiaan muuttaa nesteensä pakkasta kestäviksi ’pakkasnesteiksi’. Ruutanaa vanhastaan kutsuttiin kännikalaksi, koska sen oletettiin olevan jatkuvasti pienenssä humalassa veressä olevan alkoholin vuoksi. Viime päivinä on uutisoitu metsästäjistä, jotka herättivät karhun talviuniltaan ja ampuivat sen sitten itsepuolustukseksi. Metsätysrikoshan se on, siitä ei ole muuta sanottavaa. Karhu nukkuu joskus aika kevyestikin pesässään, kääntää kylkeä, synnyttää poikasia, imettää ja tarkkailee ympäristöään. Sen talvi kuluu nukahdellen ja uinuen. Lepakko laskee elintoimintansa minimiin horroksessa, jotta energiaa kuluisi mahdollisimman vähän. Sen sydän lyö harvakseltaan, lämpötila laskee lähelle nollaa ja hengitys hidastuu. Kun sen tulee kylmä, se värisyttää tahdottomasti ruumistaan, jotta ruumiinlämpö pysyisi nollan yläpuolella. Eniten ihmetyttää hyönteisten selviäminen. Nehän muutavat ruumiinnesteen väkevyyttä kestämään jopa tulipalopakkaset. Selviytyminen kevääseen onkin sitten tuurin varassa, löytääkö tintti puunrakoon kätkeytyneen eliön ja popsii suuhunsa vai ei. Maan allakaan ne eivät ole turvassa. Siellä vaanivat myyrät ja hiiret. Pikkuotus ei voi tehdä mitään puolustautuakseen. Horroksesta ei herätä ilman lämmitystä.

Lumivaaksiainen oli minulle uusi tuttavuus tänä talvena. Nyt on sen löytämisen otollinen hetki. Ei muuta kuin etsimään. Hämähäkkimäisyys, muutaman millin (3 – 8 mm) koko ja pulleat reidet antavat osviittaa oikean otuksen löytymiselle.