Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Jää

Julkaistu , kirjoittanut
2

jaa-lundberg_ulla-lena-18953224-frnt‘Taidan olla pahasti myöhässä, kun vasta nyt tartun tähän teokseen. Yleensä Finlandia-palkitut tulee luettua aiemmin. En ole ennen lukenut Lundbergilta mitään, joten minulla ei ollut mitään kuvaa hänen tyylistään tai kerronnastaan entuudestaan. Siksi olikin mielenkiintoista tarttua aivan sokkona tekstiin. En myöskään lukenut ennakkoon arviointeja tai blogeja kirjasta. Lähipiiri suositteli teosta kyynelet silmissä, joten jotain osasin odottaa, en kuitenkaan ihan tätä. Edellinen luettu kirja oli Tolkienin Hobitti ja sitä edellinen Rajaniemen Kvanttivaras, joten luulen kontrastia tulleen ihan riittävästi. Joku on sanonut Jäästä, että sen sanoma kiteytyy yksittäisen ihmisen elämään ja sen merkityksen tajuamiseen. Ehkä siinä on kirjan juju.’

Kirja alkaa, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu Luodoille vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa hoitamaan papin virkaa laajassa vain saaria ja luotoja käsittävässä seurakunnassa. Matka perille kirkkosaareen taittuu postiveneessä ennaltanäkijä Posti-Antonin kanssa. Pian saarelaiset saavat tutustua uuteen pappiin: suntio, lukkari, kaupanpitäjä Adele, opettaja ja lääkäri Irina, kukin vuorollaan. Heistä tulee läheisiä. Mona ottaa navetan hoitoonsa ja lypsää lehmät, hoitaa papin ja kodin, toimii kuin kone, joka paikassa, vauhdilla ja täsmällisyydellä, nuoren ihmisen voimalla. Pappi on Monan vastakota. Hän jää auttamaan, juttelemaan, katselmaan. Hän solmii ystävyyssuhteita kaikkien kanssa. Hän kunnioittaa perinteitä, ei asetu saarelaisten riitojen setvijäksi kummallekaan puolelle, ei aja luotaan ketään. Samalla hän valmistautuu pastoraalitutkintoonsa, joka kuitenkin on epäonnistua osittain samoista syystä. Hän ei osaa sanoa ei, eikä kieltää apuaan, ei keneltäkään.

Alun seesteinen kerronta tiivistyy loppua kohti ja jo hyvin varhain lukija tajuaa, ettei tämä voi päättyä hyvin. Ei kaikki voi olla näin onnellista, elämää kuin paratiisissa. Kuitenkin loppu oli yllättävän vaikea, vaikea hyväksyä ja vaikea ymmärtää. Voisi tietenkin sanoa kliseisesti, että elämä on sellaista, mutta se ei riitä selittämään, ehkä kohtalonuskoisia. Lukija ja ajatteleva ihminen haluaisi jotain muuta, enemmän.

Finlandia-voittaja lienee palkintonsa ansainnut. Tällä teoksella on oma lukijakuntansa, mutta ehkä minä en välttämättä kuulu juuri siihen kategoriaan. Teksti tuli hyvin lähelle tyylinsä vuoksi: usein vajaat lauseet, preesens-muoto ja ajatusvirta. Ne saavat lukijan ahmimaan eteenpäin, lukemaan ohi tapahtumien, pelkäämään ja ajattelemaan pitkälle tulevaan. Kaikki nämä ovat hyviä asioita, hyvän lukuromaanin tunnusmerkkejä. Ehkä kirjan mustavalkoisuus, kuin syksyinen maisema, antaa liian kliseisen tunnun. Henkilöt ovat ääritapauksia, tapahtumien kulku täynnä tunnetta, vaikka se onkin kätkettynä. Kieli on hyvin rikasta, oivaltavaa ja toisaalta korutonta kerrontaa. Kirjassa on suuren draaman kaari, joka etenee hitaasti kohoten dramaattiseen lopun laskuun, jopa liiankin hitaasti. Lukija jää pohtimaan jatkoa elämälle, jota on Luodoilla eletty kolmen vuoden ajan. Sille ei voi mitään, että tunteisiin tämä kirja vetoaa ja saa tipan nousemaan silmään aivan kuin itsestään, huomaamatta itkee, vaikka ei oikeastaan tiedä, mille itkee. Vasta myöhemmin luin, että kirjalla on omaelämäkerrallinen pohja.

Ihmiselle annataan onnea vain osansa verran, loppu on jotain aivan muuta. Kirjaa voisi pitää uskonnollisena julistuksena, onhan päähenkilönä pappi, tosin ajankohtaan sodanjälkeiseen maailmaan nähden harvinaisen ymmärtäväinen pappi. Toisaalta kirja on jotain aivan muuta, elämää, kohtaloita, selviytymistä. Pappi jakaa lohtua jokaiselle tarvitsijalle. Pastorska on se Martta, joka näkee elämän raadollisemman puolen ja kovettaa itsensä kestämään sen.

Upea asetelma, upea kerronta.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is). Suom. Leena Vallisaari. Teos ja Schildts&Söderströms 2012. 366 s.

Kvanttivaras

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


6137’Sydäntalvella, kun sammalet uinuvat hangen alla, on aikaa paneutua ihan hulluihinkin asioihin. Sellaisiin katson tämän kirjan. Suuren maineen maailmalla saanut suomalaisen Hannu Rajaniemen englanniksi kirjoittama scifi-jännäri, salapoliisikertomus kaukaa tulevaisuudesta, oli lentää nurkkaan ekan kappaleen jälkeen, mutta koukutti mukaan vähän myöhemmin ja vei lopulta mennessään. Voisi sanoa, etten mitään ymmärtänyt, mutta nautin suunnattomasti elävästä kielestä ja mielikuvituksen lennosta. Suosittelen lämpimästi ja odotan jatko-osaa.’

Kirja on siis kovaa scifiä. Teos herätti huomiota jo ennen ilmestymistään, koska tuntematon suomalainen fysikaalisen matematiikan tohtori ja Think Tank-ajattelun pioneeri solmi kustannussopimuksen arvostetun brittikustantamon kanssa kolmesta käsikirjoituksesta samalla kertaa. Kirjaa odotettiin kuin ilmestystä eikä turhaan. Se ylitti kaikki odotukset, palkitsi lukijansa huikealla mielikuvituksella ja nousi nopeasti sekä kriitikkojen että yleisön arvostamaksi teokseksi Englannissa.

Kvanttivaras alkaa dilemmavankilasta ja siellä viruvasta rikollisesta Jean le Flambeurista. Varas autetaan pakoon oortilaisen Mielen ja tämän aluksen Perhosen avustuksella sillä ehdolla, että hän tekee vielä yhden rikoksen heidän laskuunsa. Tämä rikos tapahtuu Mars-planeetan liikkuvassa kaupungissa Oubliettessä. Tapahtumat ajoittuvat kauaksi tulevaisuuteen omaan aurinkokuntaamme. Silloin hallitaan aivan erilaisia voimia kuin nyt. Ajatuksia voidaan siirtää, muistoja muokata, mieli siirtää varastoon, kopioida, monistaa uudelleen ja rakentaa millaiseen kehoon tahansa. Ihminen ei enää kuole, koska henkiinherättäjät vaihtavat varaosia, palauttavat tietoisuuksia ja siirtävät hahmoja paikasta toiseen. Taistelut käydään aseilla, jotka vaikuttavat sekä henkiseen että fyysiseen olomuotoomme. Oubliettessä vallitsee jonkinlainen kauhun tasapaino ihmisten ja robottien välillä.

Varkaan vastavoimana on Sherlok Holmes-tyyppinen etsivä Isidore Beautrelet. Tämä kulkee kuitenkin koko ajan hieman varkaan jäljessä ja tutkimukissaan saa usein todeta asioiden jo tapahtuneen. Kirjan lopulla he kohtaavat, mutta taistelua ei käydäkään heidän kesken, vaan viholliset tulevatkin aivan muilta suunnilta. Loppu on mielikuvituksen räiskettä, kun koko kirjan ajan mukana kulkeneet hahmot lomittuvat tekstiin ja saavat merkityksensä. Ei kuitenkaan kaikki ja niinpä tavaraa jää jatkoteokseenkin yllin kyllin. Se on juuri ilmestynyt suomeksi.

Kirjailija kertoi Arto Nybergin keskusteluohjelmassa, että oli hankalaa sijoittaa salapoliisitarina tulevaisuuteen, jossa jokainen voi lukea toisen ajatukset. Rikollisella ei ole tällöin mitään mahdollisuutta paeta. Niinpä mukaan tuli tämän hetkenkin polttava teema yksityisyydestä ja sen suojasta. Kirjailija loi gevulot-järjestelmän, jolla saattoi säädellä sitä, kuinka paljon antaa itsestään ulkopuolisten näkyville. Kaupungin ’yläpuolella’ on ulkomuisti, kuin internet, siellä on kaikki ja se on kaikkien saatavilla. Tämä mahdollistaa seikkailun ja kaiken sen mielikuvituksen ilotulituksen, joka kirjassa esiintyy, mutta gevulot suojaa yksilöä julkisuudelta jopa näkymättömyyteen saakka. Muita loistavia ajatusrakenteita kirjassa on aika, jossa voidaan liikkua niin eteen- kuin taaksepäinkin ja joka on korvannut rahan. Aika on nähtävillä kellossa, jota jokainen kantaa mukanaan ja sen avulla ostetaan ja myydään ja kun aika loppuu kellosta, ihminen muuttuu hiljaiseksi ja saa työllään tienata itselleen lisää aikaa palatakseen taas etuoikeutetuksi. Kirjaan kuuluvat tietenkin myös robotit, monistuvat kummajaiset, joista ei voi tietää mitä elämänmuotoa he edustavat, ovatko hyviä vai pahoja, tekevätkö hyödyllistä vai tuhoavat. Päähenkilö varaskin on ulkomaailmallinen, joka jää kirjassa osin arvoitukseksi, samoin Mieli ja hänen jumalattarensa Pelleriini, zokuista ja Sobornostista puhumattakaan. Ehkäpä ne paljastuvat paremmin jatkoteoksissa. Kirjahan päättyy ropottipuutarhaan, jossa insinööri rakentaa osasista toimijoita, joilla on fysiikkansa lisäksi myös henki ja henkiset ulottuvuudet. Niinpä metsästäjägogol lähtee liikkeelle hakemaan saalista. Kuka se on? Se selviää jatkossa.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (The Quantum Thief). Suom. Antti Autio. Gummerus. 440 s.

Seikkailija lumessa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lumivaaksiainen2

’Blogi on ollut jumissa toista viikkoa, ensin palvelin kaatui ja sitten odotettiin kuvia, nyt viimeksi oikeutta siirtää uutta materiaalia sivulle. Ehkä nyt on kunnossa, ehkä ei. Syy ei ainakaan ole minun. Paljon on virrannut vettä edellisen merkinnän jälkeen ja monta luonnosta ehdin tehdä. Ehkäpä ne joskus tulevat myös ulos. Lähinnä ne olivat kirja-arviointeja. Kuvan otus kömpi lumella Leivonmäen kansallispuistossa ja antoi aiheen pohtia eläinten talvehtimista. Otukselle löytyi lopulta ystävien avustuksella nimikin, lumivaaksiainen (Chionea sp.), joten siitä vain etsimään.’

Lumivaaksiainen kuuluu kaksisiipisiin hyonteisiin eli kärpästen ryhmään, vaikka sillä ei näkyviä siipiä olekaan, vain surkastuneet tyngät ja kärpästen tapaan toisten siipien paikalla väristimet. Suomesta löytyy kolme lajia, mutta tuon kohdalla tarkempaan määritykseen en ryhtynyt. Se muistuttaa yllättävän paljon hämähäkkiä, mutta kolme raajaparia kertoo sen ilman muuta kuuluvan hyönteisiin. Eläin ryömi lunta pitkin parin asteen pakkasessa aivan kuin kesällä hiekalla. Kylmyys ei näyttänyt vaivaavan sitä ollenkaan. Jostain luinkin, että sillä on ruumiinneisteissään yhdisteitä, jotka estävät sitä jäätymästä. Liekö samaan tapaan kuin ruutanoilla, joiden nesteet muuttuvat osin alkoholiksi. Aktiivisimmillaan eläin onkin muutaman asteen pakkasessa. Kun lämpötila laskee lähelle kymmentä astetta, se lopettaa liikkumisen. Aktiivisin se on tammi-helmikuussa.

Eliöiden talvehtimistahan on paljon tutkittu. Karhu nukkuu, siili vaipuu horrokseen, hyönteiset samoin. Osa tosiaan muuttaa nesteensä pakkasta kestäviksi ’pakkasnesteiksi’. Ruutanaa vanhastaan kutsuttiin kännikalaksi, koska sen oletettiin olevan jatkuvasti pienenssä humalassa veressä olevan alkoholin vuoksi. Viime päivinä on uutisoitu metsästäjistä, jotka herättivät karhun talviuniltaan ja ampuivat sen sitten itsepuolustukseksi. Metsätysrikoshan se on, siitä ei ole muuta sanottavaa. Karhu nukkuu joskus aika kevyestikin pesässään, kääntää kylkeä, synnyttää poikasia, imettää ja tarkkailee ympäristöään. Sen talvi kuluu nukahdellen ja uinuen. Lepakko laskee elintoimintansa minimiin horroksessa, jotta energiaa kuluisi mahdollisimman vähän. Sen sydän lyö harvakseltaan, lämpötila laskee lähelle nollaa ja hengitys hidastuu. Kun sen tulee kylmä, se värisyttää tahdottomasti ruumistaan, jotta ruumiinlämpö pysyisi nollan yläpuolella. Eniten ihmetyttää hyönteisten selviäminen. Nehän muutavat ruumiinnesteen väkevyyttä kestämään jopa tulipalopakkaset. Selviytyminen kevääseen onkin sitten tuurin varassa, löytääkö tintti puunrakoon kätkeytyneen eliön ja popsii suuhunsa vai ei. Maan allakaan ne eivät ole turvassa. Siellä vaanivat myyrät ja hiiret. Pikkuotus ei voi tehdä mitään puolustautuakseen. Horroksesta ei herätä ilman lämmitystä.

Lumivaaksiainen oli minulle uusi tuttavuus tänä talvena. Nyt on sen löytämisen otollinen hetki. Ei muuta kuin etsimään. Hämähäkkimäisyys, muutaman millin (3 – 8 mm) koko ja pulleat reidet antavat osviittaa oikean otuksen löytymiselle.

Kuvajainen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kuvajainen

’Näin talvella värit ovat vähissä ja monesti ajattelee, ettei mitään kuvatavaakaan ole. Täysin väärin. Mustavalkoiselta näyttävä maisema on täynnä värejä, kun tarkemmin katsoo ja oikeastaan suomalainen talvimaisema ei yhtään häpeä jonkin eteläisemmän maiseman kanssa. Meillä värit ovat monesti pastellimaisia kuin kätkettyjä. Lumessakin on useita eri värejä, ei varjoa turhan tähden maalauksissa vedellä sinisellä värillä eikä auringon kiloa keltaisella. Kokonaan eri juttu on sitten taiteilijan oma värisilmä, joka saattaa nähdä värit erilailla kuin me tavalliset pulliaiset. Mielenkiintoisia ovat myös kuvajaiset. Tumman sävykkään veden pintaan heijastuu vaaleaa lumista maisemaa ja tummaa metsää – vau, mikä yhdistelmä. Silloin viimeistään huokaa paremman kameran ja kokeneemman kuvanottajan puoleen: osaisinpa ikuistaa nuo värit, tuon tunnelman, tämän hetken. Yllä oleva kuva on talviselta virralta Petäjävedeltä. Onko siinä jo kevään kajoa vai keskitalven synkkyyttä? Löytyykö kuvasta koskikaran siiven huitaisu, oravan pudottama lumipaakku? Onko kuvassa sittenkin ainoastaan väreilevä tyhjyys? Paitsi värit, tulkintakin on katsojan silmissä.’

Veren ääriin

Julkaistu , kirjoittanut
3


resize kopio’Olen viime aikoina pohtinut sitä, miten valitsemme lukemamme kirjat, millaisia kirjoja luemme. Pidän itseäni monipuolisena lukijana (toiset voivat rauhassa olla eri mieltä). Joku on sanonut, ettei ihmisellä ole aikaa lukea hyvää kirjallisuutta, ainoastaan parasta. Mutta miten se tulee valita? Viime viikkoina olen lukenut Sofi Oksasta, J.R.R. Tolkienia, Saramagoa, Kalevalaa, Dantea, Shakespearen näytelmiä, lasten- ja nuortenkirjoja, en tasapuolisesti, mutta yksittäisinä ja paloina. Joistain olen kirjoittanut tänne blogiinkin. Vuosittain luettuja kirjoja tulee 60-70 kpl. Silti ne ovat sattumanvaraisesti valittuja, toisten suosittelemia tai vain antikvariaatista käteen tarttuneita. Ovatko ne sitä parasta kirjallisuutta? Nyt esiteltävä McGarthyn teos on amerikkalaisen kirjallisuuden klasikko, jota on verrattu niin Shakespeareen kuin Dostojevskiinkin. Itse olin heittää sen nurkkaan ensimmäisten sivujen jälkeen enkä lopussakaan ollut vielä kovin ihastunut. Nyt lukemisesta on kulunut muutama päivä ja se alkaa nousta pala palalta mieleen, ja positiivisena. Lukeaa ja miettikää!’

Eletään 1800-luvun puoliväliä ja maailma muuttuu sattumanvaraisesti jatkuvana prosessina. Kirjan kesksuhenkilöt ovat koko ajan liikkeessä, päämäärää kohti ja päämäärättömästi. Poika syntyy Tennessessä ja karkaa länteen 14-vuotiaana. Kirja seuraa hänen vaellustaan traagiseen loppuun saakka. Kirjassa pojalla (kid) ei ole nimeä eikä hänen ulkomuotoaan, ajatuksiaan, luonnettaan, sukulaisiaan kuvata millään lailla. Hän on pitkiä jaksoja sivussa kerronnasta, mutta kulkee kuitenkin tarinassa taustalla mukana. Hän lähtee mukaan historiasta tunnetun Glantonin jengiin, joka muodostuu lainsuojattomista, karanneista sotilaista ja seikkailijoista ja jonka vaellus perustuu päänahanmetsästykseen. Toimeksiantonsa porukka saa meksikolaisilta ja palkkansa intiaanien päänahkojen lukumäärän mukaan. Vainottuna ovat etupäässä apassit, mutta osansa saavat muutkin heimot. Intiaanit iskevät tietenkin takaisin ja koska lakia ja järjestystä rajaseudulle ei ole, on väkivaltakin rajatonta. Juuri päättynyt Mexikon ja Amerikan sota, Texasin liittyminen Amerikkaan ja Kalifornian uudisasuttaminen luovat puitteet kaottiselle tarinalle.

Toinen ja poikaa näkyvämpi hahmo kirjassa on tuomari Holden, yli kaksimetrinen karvaton iätön mystisen demonien hahmo. Hän edustaa sivistynyttä tietämystä, tutkii kasveja, fossileja, intiaanien kulttuuria, tähtitaivasta ja luennoi niistä leirinuotion ääressä kuulijoilleen. Toisaalta hän on pirullisuuden ruummiillistuma, joka esittää viattomuutta ja sivistystä, mutta on täysin arvaamaton väkivallassaan ja sadismissaan. Häntä on sanottu amerikkalaisen kirjallisuuden vastenmielisimmäksi henkilöksi.

Tuomarin ja pojan polut kohtaavat paitsi Glantonin jengissä, myös sen tuhoutumisen jälkeen. Tuomaria ihaillaan yleisesti lainsuojattomien keskuudessa, mutta poika alkaa ajatella tästä toisin ja se johtaa lopulta välien selvittelyyn kirjan lopussa.

Tämä kirja viimeistään romuttaa kaikki romantisoidut kuvaukset Villistä Lännestä, intiaaneista, meksikolaisista ja sankaruudesta. Realistinen kuvaus verestä, väkivallasta, silpomisesta ja kostosta on karua, toteavaa, turruttavaa. Kirjailija ei kuvaa tunteita, ei henkilöiden ajatuksia eikä uhrien kärsimyksiä. Hän kertoo tapahtumat, lukija saa ajatella lopun, jos uskaltaa. Toisaalta kirjailija kuvaa ympäristöä hyvinkin tarkasti, pienin yksityiskohdin ja jopa runollisesti. Vastakohtaisuus on ilmeinen. Yhdeksi päähenkilöksi kirjassa nouseekin autiomaa. Sen karuutta kuvataan monessa kohdin ja sen voisi ainakin ajatella kohtelevan oikeudenmukaisesti kulkijoitaan, niin palkkionmetsästäjiä kuin intiaaneja ja meksikolaisiakin. Autiomaa tuhoaa sen, mikä muilta jää tuhoamatta.

Kirjan nimen loppuosa on symbolinen Lännen punainen ilta. Tapahtuma-aika on kuin jonkin ajanjakson loppuminen: sekasorto vallitsee ja kaikki on luvallista, valtiot muotoutuvat uudelleen, ihmiset vaeltavat. On uuden aamun odotuksen aika, aika josta perinteiset lännentarinat sitten kertovat. Kirja luo kuvan ihmisestä petona toista ihmistä kohtaan. Se havainnollistaa sen, kuinka ihminen menee massan mukana ajattelematta, toimii omiakin periaatteitaan vastaan, kun muutkin toimivat ja vaatii pojan kaltaisen lähes lapsen ennen kuin totuus paljastuu. Tässä kuvauksessa kirjailija on onnistunut hyvin. Jossain vaiheessa ajattelon tekstin olevan parodiaa ja ivaa sen ajan oloista, mutta pääasiassa kirjailija vain kuvaa ja tulkinta jää lukijalle. Sille ei voi mitään, että kuvaus oli toisinaan äärimmäisen vastenmielistä.

Kirjaa on sanottu aikamme klassikoksi ja sen suomentamista kulttuuriteoksi. Suomennos on taitavasti tehty ja siitä kunnia Kaijamari Sivillille. Kirja tulee jäämään ainakin omaan mieleeni pitkäksi aikaa vaikuttavana teoksena, toivottavasti ei painajaisena.

Cormac McGarthy: Veren ääriin eli Lännen punainen ilta. Suom. Kaijamari Sivill. WSOY 2012 (1985), 408 s.

Luontokuvat

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kuura1

’Viime vuoden Luontokuvat kiertävät paraikaa pitkin poikin maata ja uusia otetaan kasvavalla vauhdilla. Digikuvaus on mahdollistanut tavallisen pulliaisenkin näpsäykset kelvollisiksi. Eihän ne voita kisoja, mutta ovat kauniita katsella ja antavat hyvää mieltä. Viime vuoden voittaja esitteli jääkiteitä ikkunassa. Kuva ei sinällään ole mikään ihmeellinen. Joka talvi autioksi jääneiden tai kylmillään olevien rakennusten ikkunoihin muodostuu jääkiteitä. Macro-objektiivit ja tukevat jalustat ovat mahdollistaneet niiden ikuistamisen. Oma kuvani on viime talvelta ja siinä jääkiteet risteilevät ruudun poikki kuin tiet. Kansa ympärillä nöyrästi kumartaa. Oleellista jääkiteiden kuvaamisessa on kontrasti. Jos tausta on samaa vaaleaa kuin kiteetkin, eivät ne juurikaan erotu, niinhän voittajakuvassakin on tehty. Kokonaan toinen juttu olisi saada taustaan jotain muuta sävyä, punaista, vihreää, sinistä. Sellaista pitää vielä kokeilla. Siihen lienee nyt hyvä hetki, joten paras lopettaa jorinat ja lähteä etsimään kohdeta.’

kuura2

Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


resize’Kirjavuosi alkoi tiiliskivellä, mutta hetkeäkään en ole katunut. Suosikkikirjailijani teos ei pettänyt. Vuosikymmeniä tätä kirjaa on saatu odottaa. Tiedän, että suurelle joukolle meistä se ei merkitse mitään, vaikea, mahdoton luettava, ei tapahdu mitään, ikävä, absurdi jne. Kaikkea tuotahan se on, mutta lisäksi ihastuttava, haasteellinen, kaunis, abstrakti. Saramagon henkilöiden sisällä asuu muita henkilöitä, lukijan sisällä asuu utelias pieni löytöretkeilijä. Antaa palaa, niin kirjailijakin on tehnyt. Tuntuu kuin Ricardo Reisin myötä esirippu laskeutuu myös suuren kirjailijan jälkeen, enkä tarkoita tällä pelkästään Fernando Pessoaa.’

Ricardo Reis palaa loppuvuodesta 1935 Brasiliasta Portugaliin kuudentoista vuoden poissaolon jälkeen, koska Portugalin kansallisrunoilija Fernando Pessoa on kuollut. Kirja keskittyy tähän aiheeseen, sillä todellisuudessa Ricardo on yksi Pessoan runoilijana käyttämistä monista nimimerkeistä. Ricardo Reis on siis itsekin runoilija, vaikka ammatiltaan onkin lääkäri ja sitä työtä hän Lissabonissa hetken myös harjoittaa. Hetken vain, sillä hänen aikansa menee pääasiassa runojensa paranteluun, Pessoan runojen naishahmojen Lidian ja Marcendan tavoitteluun ja ajan traagisten tapahtumien seuraamiseen.

Maailmalla kuohuu tuona vuonna, kun Saksassa valtaansa vahvistaa Hitler, Italiassa Mussoliini ja naapurimaassa Espanjassa puhkeaa sisällissota, jossa kenraalit Francon johdolla nousevat kapinaan kansan valitsemaa parlamenttia vastaan. Reis seuraa tarkasti lehtiä ja lopulta myös radiota pysyäkseen selvillä tapahtumista. Samalla hän solmii läheiset välit siivoojansa Lidian kanssa ja saattaa tämän raskaaksi. Lidian veli palvelee matruusina laivastossa ja sitä kautta Reis saa tietoa myös tapahtumista niiden toiselta puolelta. Lidia, oppimaton nainen, tuo veljensä hädän ja vihan runoilijan korville ja punnittavaksi. Reisin saavuttamaton rakkaus on kuitenkin raajarikko Marcenda, jota hän tavoittelee ensitapaamisesta vuotensa loppuun saakka, saamatta tyttöä heltymään vanhan miehen kosintaan.

Yhdeksän kuukautta kuolemansa jälkeen vainaja hakeutuu toisten seuraan, mutta lopulta hänen on pakko saada sielulleen rauha. Ricardo Reisin ja Fernando Pessoan tapaamiset ja filosofiset keskustelut harvenevat. Maailma menee eteenpäin, mutta Reisin on aika kohdata todellisuus, kohdata itsensä ja runoilijansa.

Saramago kirjoitti siis kirjan jo liki kolme vuosikymmentä sitten. Vasta nyt saamme lukea tämän mestariteoksen suomeksi. Teoksesta henkii aito saramagolainen poljento. Lause alkaa ja loppuu joskus tai jatkuu loputtomiin, kappaleet ovat sivujen mittaisia, juoni etenee kuin Tejo-joki kohti merta sitkeänä ja vahvana. Jos kirjan lukee vain juonen kannalta, menettää sen kielen kauneuden. Kääntäjä Sanna Pernu on saanut luotua siihen oikean hengen myös meidän suomalaisten lukea se niin kuin se on kirjoitettu, tai ainakin niin uskon. Tekniikka on siinä, että pitää lukea, antaa mennä, vaikka ei ymmärtäisikään, ei saa pysähtyä miettimään, sillä lopulta teksti alkaa elää ja koko panoraama avautuu aivan kuin näkymä Santa Catarinan kukkulan terassilta yli Lissabonin. Seisoin itse tuolla paikalla muutama vuosi sitten ja ihailin maisemaa, tietämättä kirjasta mitään. Nyt tuntuu kuin Ricardo Reis olisi silloin seissyt rinnallani tai takanani. Vanhat papat istuivat kaiteen ääressä sanomalehti sylissään, patsas katseli yli laakson kohti linnoitusta ja Tejo-joki vyöryi kohti merta. Kirja oppaanaan voisi seurata Ricardon retkiä Lissabonin keskustassa ja pysähtyä hänen suosikkikahviloihinsa, katsoa hänen silminsä maisemia ja tuntea kaupungin elävän, niin elävää kerronta on.

Helppohan Saramagon kirja ei ole, niin kuin eivät muutkaan hänen kirjansa. Jo asetelma kuolleesta kirjailijasta ja hänen nimimerkistään asettaa lukijalle paineita. Keskustelu kuolleen kanssa, kun ei itsekään ole elävä, ei liene ihan tavallinen juttu. Myöskään historian esiinmarssi kuin kerroksittain luo oman jännitteensä, eikä kaikkia tulkintoja voi hyväksyä eikä tulekaan hyväksyä. Loppua kohti elämän tarkoituksettomuus tunkee kerronnasta läpi ja myös Saramagon teema ihmisen eri persoonista ja niiden eroista (’Meissä asuu monia’), luo kuvan päähenkilön moninaisuudesta, jonka kuitenkin runoilija Pessoa tuntee parhaiten. Reis on monta eri henkilöä sisäkkäin. Tätähän esiintyy useissa Saramagon teoksissa. Nyt ei riehuta soikeutumisen kanssa eikä taluteta elefanttia, nyt liuetaan ysinäisyyteen ja Portugalin talviseen sateeseen.

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (O ano da morte de Ricardo Reis). Suom. Sanna Pernu. Tammi, 2012. 539 s.

Jäkäläsivut

Julkaistu , kirjoittanut
2

keuhkojakala

’Talvi on aikaa, jolloin maastotyöt havaintojen parissa luonnollisesti vähenevät tai jopa taukoavat kokonaan. Pakkanen hillitsee ainakin minua, samoin paksu lumipeite. Silloin on mahdollisuus paneutua kesäisten havaintojen työstämiseen. Kun kaikki ilmoitukset erilaisiin reksitereihin on tehty, voi vaikka tehdä nettisivuja. Parin vuoden aikana vähitellen edenneen jäkäläsivuston ensiversion sain eilen julkaisukuntoon ja liitettyä Luopioisten kasvisto-sivuille. Nyt julkaistu sivusto ei ole missään mielessä vielä valmis. Kuvattuina on parisataa lähinnä suurjäkälää, mutta valtaosa pienistä rupijäkälistä puuttuu. Samalla tavalla kuin putkilokasvi- ja sammalsivuillakin myös näillä sivuilla on virheitä, joita korjailen sitä mukaa kun ehdin ja saan tietooni. Niinpä toivonkin sivuilla vierailevien kommentoivan löytämistään puutteellisuuksista, jotta voin niitä korjata. Varsinkin tiedot uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista, kuten kuvassa olevasta raidankeuhkojäkälästä (Lobaria pulmonaria), ovat tervetulleita.’

’Toivon, että viihdytte jäkäläsivuilla.’

Gambia 2

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

savanni

’Aika tuntuu karkaavan käsistä. On kaikkea mielenkiintoista liikaa. Nyt olen päivittänyt kasvisivujen sammalosion viime vuoden havainnoilla ja aloittanut jäkäläsivujen muokkauksen. Jotain vastapainoa kai antaa tämäkin päivitys, ainakin toisenlaista ajateltavaa. Kuten edellisessä osassa uhkailin, että voin kertoa matkasta enemmänkin, niin tässä tulee, tällä kertaa kasveista.’

Gambia ei kuulu varsinaisten sademetsien eikä savannien eikä aavikoiden alueeseen, mutta kaikkia näitä sieltä löytyy jonkinlaisena. Matkan aikana lintuja etsittiin lähinnä sademetsiä muistuttavista pöheiköistä ja pensaita kasvavilta avoimilta savannimaisilta alueilta. Jos pitäisi tehdä lista nähdyistä Gambian kasveista, niin se jäisi ainakin minulta tekemättä. Jos oli lintuja paljon, niin kasvit pursusivat sananmukaisesti silmille. Olisi vaatinut laajat etukäteistyöt ja usean viikon oleskelun ennen kuin siitä kaaoksesta olisi saanut mitään selvää. Suomalaisia kasveja sai turhaan hakea, ehkä joitain meidän huonekasvejamme näin, esim. anopinkielen. Niinpä esittelenkin kuvina lähinnä maisemia.

Yläkuvassa palmut (näin ainakin kookos-, öljy-, taateli- ja erilaisia viuhkapalmuja) näkyivät avoimessa maastossa kauas. Alempana oli yleensä hedelmäpuita ja alimpana viljelyksiä, joissa viljeltiin soijaa, bataattia, riisiä tai koisokasveja. Naiset etupäässä hoitivat viljelyksiä, miehet ehkä – diplomatiaa.

mangoTässä on mangopuu. Hotellin aamupalalla sai nauttia sen virkistävää hedelmää, maastossa ihailla sen rehevyyttä. Näitä puita oli kaikkialla ja ne kaikki ovat tuotannossa eli joku talo tai suku omistaa ne ja hyödyntää niiden sadon. Vaikka monet hoito- ja korjuutavat ovat alkeellisia, niin sato on runsas ja ahertamalla aamusta iltaan toimeentulo saavutetaan.

Muitakin puita minulle esiteltiin ja kerrottiin, mikä mihinkin vaivaan auttaa tai mihin sen puun hedelmiä, kuorta, lehtiä, oksia käytetään, mutta eihän nopeasti sanottu mielessä pysy. Yleensä koko puu on käytössä, lopuksi se poltetaan puuhiileksi tai pystytetään aidaksi rakennusten ympärille. Näin palmun lehtiruodeista tehtyjä aitoja niin kuin myös vänkkyräisistä oksista tai juurakoistakin. Tietenkin näkyi myös aitoja ruostuneesta aaltopellistä ja jopa kalaverkosta. Se oli kuulema käärmeitä varten. Onneksi en nähnyt bythonia kummempaa. Se on rauhallinen ainakin kylläisenä, mitä samaa ei voi suinkaan sanoa mambasta.

lummeLiikuimme suureksi osaksi kuivilla alueilla, mutta koska valtio on asettunut joen ympärille, ei voinut olla törmäämättä aina silloin tällöin myös kosteikoihin. Niillä kasvit olivat reheviä, jopa tunnistettaviakin, kuten tämä lummekasvi. Sen lehdet eivät vielä kannattaisi pikkulasta niin kuin joskus näkee kuvassa, mutta kaunis se oli ja lehdet mukavasti nirhalaitaiset. Monet vesialtaat olivat täynnä erilaisia lumpeita mutta myös vesihyasinttia, joka kosmopoliittina vieraslajina on riesana täälläkin. Näissä altaissa sikiävät myös taudinaiheuttajat, ne inisijät, jotka levittävät niin malariaa kuin dengue-kuumettakin. Eipä tehnyt mieli mennä kahlailemaan saatika uimaan noihin vesiin. Kaipa siellä elää jokisokeutta aiheuttava bilhartsiamatokin.

Maata halkoo siis Gambiajoki, joka on vaatimattomasti toista tuhatta kilometriä pitkä ja saa alkunsa Afrikan sisäosista savannien ja aavikoiden maasta. Se on liikennekelpoinen väylä ja tärkeä kuljetusreitti sisämaahan. Rannat ovat kauttaaltaan magrovekasvillisuutta.

magroveItselläni on ollut väärä kuva tuosta kasvillisuudesta. Olen kuvitellut puut kookkaiksi kuin sademetsän valtiaat, mutta ainakin täällä joen varsilla se näytti hyvinkin matalalta joskin tiheältä ja läpipääsemättömältä juuri niin kuin sademetsäkin. Magrove kasvaa suoraan pohjaliejusta ja valtaa vähitellen vesialueen kokonaan. Sen kasvustot ovat täynnä elämää, kuten monista luontoelokuvista on saatu nähdä: rapuja, kaloja, lintuja, hyönteisiä. Tällä kertaa ei ollut mahdollisuutta tutustua tuohon kasvimaailmaan sisältäpäin. Toisaalta se ei oikein houkuttanutkaan, siellä olisi tarvittu viidakkoveistä.

Sitä tarvittiin kuitenkin sademetsissä. Niissä viivyin useamman päivän ja aina jokainen metsä oli erilainen. Joissain oli liaaneja kuin oikeassa Tarzan-elokuvassa, joissakin kasvillisuus kerta kaikkiaan tyrmäsivät pääsyn pois polulta. Milloin apinat milloin metriset liskot estivät tunkeutumisen kasviston sekaan ja todellakin päivittäin niitä polkuja avattiin viidakkoveitsillä meidän turistien kulkea.sademetsä

Gambian sademetsissä ei ollut kovinkaan paljon kosteutta. Se selittikin sitten sen, ettei myöskään puiden rungoilla ollut epifyyttikasveja, ei orkideoja, ei saniaisia, ei sammalia. Tämä oli minulle pieni pettymys. Olin varannut minigrip-pussin taskuuni muutamaa matkamuistoa varten, mutta sammalet jäivät saamatta.

Viereisessä kuvassa näkyy sademetsän kerroksellisuutta: suuria ylispuita, joista alhaalta näkee vain rungon, tiheää pensasmaista aluskasvustoa ja valtavia määriä erilaisia ilmajuuria ja liaaneja sikin sokin. Luonnonsuojelualueellakin joutuu turvautumaan viidakkoveitseen.

Kasveista lajilleen ei voi sanoa mitään. Kaikki oli yhtä sekamelskaa, ei ollenkaan järjestäytynyttä niin kuin komeassa hongikossa tai korpikuusikossa. Banaanin sukuinen kasvi sinnitteli hädissään sademetsän syleilyssä, kirkasväriset perhoset etsivät tulikruunun kukista mettä ja säihkyvät linnut lentelivät kukkivien puiden latvuksissa. Kaikki sulassa sovussa, siltä se ainakin turistista näytti.

Gambia 1

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kuningaskalastaja

’Aivan joulun alla vietin viikon Gambiassa, linturetkellä. Tavallinen turistimatka sai aivan uusia ulottuvuuksia, kun palkkasi paikallisen oppaan kierrättämään lähialueen kylissä ja metsiköissä. Sain tutustua samalla maahan sisältäpäin, sen ihmisiin, elämiseen, eläimistöstä ja kasvillisuudesta puhumattakaan. Tällaisia kokemuksia ei löydä hotellialueilta eikä kaupunkien keskuksista, jossa kaupallisuus pursuaa joka askelella. Kerronpa tässä ensin maan linnustosta, koska siihen tutustuin tällä kertaa parhaiten. Toinen pakina voisi olla kasveista ja kolmas ihmisistä. Saa nähdä jaksanko kaikista juttua vääntää ennen kuin tulee jotain mielenkiintoisempaa vastaan.’

Gambia on Afrikan pienin maa, Senegalin keskellä. Se muodostuu oikeastaan Gambia-joesta ja sen ympäristöstä. Se on Englannin vanha siirtomaa ja niinpä virallinen kieli onkin englanti. Kansa puhuu kolmea neljää heimokieltä, mutta monet ymmärtävät englantia. Asukkaita maassa on noin puolitoista miljoonaa.

Matkalla oli tarkoitus tutustua länsiafrikkalaiseen luontoon ja erityisesti sen linnustoon. Alueelta on tavattu reilusti yli 500 lajia, joista osa on meidän siellä talvehtivia muuttolintujamme. Näitä tapasinkin, mm. molemmat kuovit, useita vikloja ja muita kahlaajia, keltavästäräkin ja rytikerttusen. Paikallisia lajeja kertyi kaikkiaan tämän hetken laskujen mukaan 175 kpl, joista suurin osa on minulle entuudestaan täysin outoja.

jassanaOlen aina halunnut nähdä jassanan. Nyt sen näin. Se on lintu, joka uhmaa painovoimaa kävelemällä vetten päällä. Linnun varpaat ovat liki yhtä pitkät kuin jalatkin ja se saa niillä hyvän otteen vesikasvillisuudesta ja pystyy siksi liikkumaan ketterästi kasvillisuuden seassa. Kuvassa varpaat eivät näy, mutta jos katsoo näkyvää osaa jalasta, niin varpaat ovat sen mittaiset. Jassana liikuskeli mangroverämeillä ja vesialtaissa yhdessä valtavan haikarajoukon kanssa. Näistä näyttäytyivät ainakin riutta-, lehmä-, silkki-, yö-, kyyry-, harmaa- ja gobolttihaikara sekä pari suomeksi nimeämätöntä lajia. Kiehtovin oli varjostajahaikara, joka siivillään peittää maan nähdäkseen paremmin syömäkelpoiset eläimet.

Yläkuvassa on jättimäinen kuningaskalastaja, joka saalisti pikkukaloja krokotiilejakuhisevasta lammesta. Nämä säihkylinnut olivat kuin kauneimpia koruja puiden lehvistössä.

loistokottarainenMuutenkin linnut olivat näyttäviä upeissa väreissään. Erityisen hienoja olivat monet medestäjät ja mehiläissyöjät. Ne ovat kuitenkin sen varran pieniä ja vikkeliä, ettei minun kalustollani niistä saanut minkäänlaista kunnollista kuvaa. Tässä viereisessä kuvassa on juoma-altaan äärellä kaksi loistokottaraista, joita näin neljä eri lajia matkan aikana. Onhan meidän omalla kottaraisellammekin metallinkiiltoinen höyhenpuku, mutta näillä se välkehti purppuran eri sävyissä ja silmän oranssi iiris vielä korosti värikkyyttä. Ensin ihmettelin, eikö linnut kaipaa suojaa pedoilta, kun ovat noin kirkkaita, mutta lopulta täytyi myöntää, että sademetsän puut ovat myös monivärisiä ja niinpä nämä säihkyvät linnut sulautuivat hyvin sinne sekaan.

Koko viime vuoden aikana näin Suomessa 163 lintulajia. Viiden päivän aikana Gambiassa kasaan tuli runsaampi saalis. Tähän ei tietenkään olisi millään pystynyt ilman kunnollista opasta. Hän tunsi lajit ja niiden elintavat. Niinpä sain nähdä harvinaisen pitkäpyrstöisen kehrääjänkin. Opas näytti linnun paikan maassa ja vaikka kuinka katsoin osoitettuun paikkaan, en lintua nähnyt. Vasta kuvasta sen erotin kuolleitten lehtien keskeltä. Ei tällaista lintua pystyisi itse sieltä löytämään. Näin apu oli paikallaan molemmin puolin; opas sai palkkansa ja minä kokemuksen. Alakuvasta näkee hyvän suojavärin merkityksen.

kehraaja