Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Talvi tuli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruusu (1)

’Nyt maassa on jo toistakymmentä senttiä lunta, mutta tämä kuva on otettu juuri edellisenä päivänä ennen lumen tuloa. Ruusu kukkii, tai oikeastaan se on vasta nupulla. Kuva on kännykällä otettu, joten sen laatu on huono ja sommittelukin päin mäntyä, mutta dokumenttina paikallaan. Kasvien kasvukausi jatkui tänäkin vuonna aivan talven kynnykselle saakka. Nyt täällä Keski-Suomessa, jonne taas talveksi olen siirtynyt, varvutkin alkavat peittyä lumen alle ja innokkaimmat jo suihkivat suksillaan ruusunlehtien päällä.’

Vuosien saatossa olen sinnikkäästi tehnyt kukkakävelyitä kuukauden välein seuraten kasvien painumista talvilepoon. Niistä olen täällä blogissanikin kertonut. Vakioreitti maalla Hämeessä kulkee ensin pihan ympäri ja puutarhan kautta metsätielle, jota seuraan sata metriä pellon laitaan katsomaan rehupellon antia. Sitten kuljen kylään päin ja katson rannan ja pellonojan rikkakasvit. Lopuksi kierrän vielä pienen lenkin metsänreunaa ja vanhaa nurmettunutta ketoa saadakseni sieltäkin myöhäiskukkijat kokoon. Puolen tunnin aikana lajit löytyvät ja tulevat muistiin merkittyä.

Nyt tein viimeisen kävelyn pari päivää ennen kuun vaihtumista. Maa oli vielä sula, mutta pari aika kovaakin pakkasjaksoa ja lumisadetta olivat tehneet tehtävänsä ja hävittäneet kukat suuresta osasta pihakukkijoita. Lajimäärä jäi kovin vaatimattomaksi:

kylänurmikka, tarhaorvokki, vesiheinä, saunakukka, liuskapeippi, pihasaunio, niittyleinikki, heinätähtimö

Kylänurmikka on sitkeä heinä ja sen röyhyjä näkee keskitalvellakin, jos maa vain ei ole lumen peitossa. Nytkin jopa heteitä pilkisti tähkylöiden rakosista. Tarhaorvokki lienee yhtä sitkeä kuin monet jalostetut koristeorvokitkin, joiden siementaimi se on. Kukkapenkissä se kukkii läpi kesän ja nousee ehkä ensi vuonnakin samalta paikalta. Sen sijaan pelto-orvokkia en enää löytänyt, vaikka sen oletin sinnittelevän pitkään. Näin on ennen käynyt. Saunakukka oli yllätys, se täytyy myöntää. Sen kukat olivat ihan voimissaan, vaikka itse kasvi suikertelikin jo maata myöten. Niittyleinikki ei oikeastaan kukkinut enää, mutta sen latvassa oli keltaiset nuput, jotka kyllä eivät kehity enää mihinkään suuntaan, sitkeä sissi. Tähtimöt ovat aika sopeutuvia nekin. Pihatähtimö on kylänurmikan kaltainen myöhäiskukkija, mutta heinätähtimö yleensä tähän aikaan on jo kuivunut. Pihakasveista yritin löytää kukkivan tataren, mutta se oli hävinnyt lumen myötä. Sen sijaan ratamon kuivia siementähkiä oli vielä pystyssä, niissä vaan ei ollut kukkia ja jokunen pihasaunio kukki vielä latvaosastaan, vaikka alaosan olisi voinut sanoa jo kuolleen.

Viime vuonna lokakuun lopulla kukki 39 lajia, tänä vuonna 27. Vastaavat luvut marraskuun lopulta ovat 21 ja 8. Tästä voisi päätellä tänä vuonna talven tulleen aiemmin ja nopeammin. Olisi mukava saada kuulla vastaavia lukuja esimerkiksi Oulun korkeudelta tai vastaavasti Helsingistä. Taitaa vain olla tällaisia kaiken ylösmerkkaajia kovin vähän. Suosittelen kuitenkin.

Nälkävuosi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


image.php’EU-politiikassa pohditaan maatalouden tukikysymyksiä, luonnonsuojelupolitiikassa lähiruoan ympäristövaikutuksia. Yksiin ne eivät käy. Jos tuki vähenee, siirtyy ruoan kasvatus ja valmistuskin kauemmaksi, näin maalaisjärjellä ajateltuna. Onneksi vielä jaksan kasvattaa ainakin puutarhatuotteet itse, voin saada lähiruokaa ilman tukiaisia. Aki Ollikaisen kirja Nälkävuosi kuvaa aikaa, jolloin tällaisia asioita ei pohdittu, pääasiana oli saada leipää pöytään, edes pettuleipää. Sitä aikaa ei soisi minkään kansan kokevan, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Kuitenkin yli puolet maapallon väestöstä näkee jossain vaiheessa elämäänsä nälkää ja aliravitsemus on ongelmana useissa osissa maapalloa. Finlandia-ehdokas käsittelee vaikeaa aikaa maamme historiassa.

Kirja kertoo yhden perheen tarinan 1800-luvun lopulta suurien nälkävuosien ajalta. Nelihenkinen perhe joutuu lähtemään kotoaan etsimään ruokaa. Isä jää pirttiin. Matkalla he kohtaavat ihmisiä, jotka auttavat siitä vähästä, mitä heillä on, heillä on onnea. He eivät ole yksin. Matleena-tytär jää latoon muiden vainajien kanssa odottamaan kevättä ja hautaamista, Marja-äiti kuolee tielle. Vain Juho-poika säilyy. Hänet nappaa ohikulkija, ottaa omakseen, kun ei voi siihenkään jättää.

Köyhän perheen tarinan rinnalla kulkee hyväosaisten tarina: lääkäri, joka menehtyy kulkutautiin, Teo, joka pelastaa pojan, Lars, joka ottaa hänet Helsingissä kotiinsa. Niin ja senaattori, hänkin on mukana, omine huolineen Venäjän puristuksessa.

Tämä on kirjana pienimuotoinen tarina, yksi niistä monista, joka olisi voinut mennä toisinkin, tulla kerrotuksi tai ei. Ollikainen sai kirjastaan Hesarin kirjallisuuspalkinnon vuoden esikoiskirjana ja pääsi myös Finlandia-ehdokkaaksi. Molemmat ovat tänä päivänä hienoja suorituksia. Kirjan lukeneena voi sanoa, ettei syyttä. Kirja on erilainen kuin tavalliset kurjuuden kuvaukset. Se lähtee sisältäpäin ja sen sanoma on pelkitetty pieniin yksityiskohtiin, jotka kertovat kerrottua enemmän. Kirjan kuvat ovat kauniit, tarina ei. Lumi ja pakkanen nousevat keskiöön, ne ovat luonnonilmiöitä, jotka vain ovat, ei niitä voi syyttää, ne ovat olosuhteita. Ne kuitenkin hävittävät heikon ihmisen. Kuolema on vastustaja, jota ei voi voittaa, eikä sen kanssa voi neuvotella. Voisi sanoa, että kirjan kohdalla kohtalolla on voimakkaasti sormensa pelissä. Ehkä niin on aina. Kuka pelastuu, kuka jää matkalle. Äiti ei voinut siihen vaikuttaa, isä vielä vähemmän. Pieni Matleena jäi latoon, ei hänkään sinne olisi jäänyt, jos tapahtumat olisivat menneet toisin. Juhon kohdalla kohtalo järjesti toisin ja rikkaan sydän pehmeni, poika jäi taloon, vaikka toisinkin olisi voinut käydä ja monen kohdalla kävikin. Kohtaloa on helppo syyttää, hakea siitä selitystä, kun ei ymmärrä. Nälkä oli kaikilla, katovuodet kohtelivat kaltoin koko kansaa, mutta siitä huolimatta rikkailla oli paremmat mahdollisuudet selvitä.

Pienimuotoinen helmi, joka jää mieleen karuudessaan, kauneudessaan pitkäksi aikaa.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. 141 s.

Sienen hengitys

Julkaistu , kirjoittanut
1

hengitys

’Syksyinen metsä antaa monen moista pohdittavaa. Luin marraskuun puolivälissä Suomen Luonto-lehdestä Lasse Kososen ja kumppaneiden kirjoittaman pienen artikkelin lumihiuksista ja yllättäen löysin vastaavan ilmiön aivan kuun lopulla lähes takapihalta. Muisti on hatara, mutta jossain sen pohjalla on kuvia vastaavasta ilmiöstä menneiltäkin vuosilta, mutta silloin kukaan ei vaivautunut selittämään, mistä on kysymys. Lainailen tähän omia havaintojani ja kyseistä artikkelia.’

Otin ylläolevan kuvan marraskuun viimeisellä viikolla Etelä-Hämeessä kosteassa lähteisessä lehdossa. Maassa lumikuuran alla lojui puolittain lahonneita lehtipuiden oksia ja pikkurunkoja. Pehmeä maa oli pettänyt niiden juuriston alla ja sortanut ne sammalten ja karikkeen sekaan lahoamaan. Kosteikossa kasvoi edelleen ainakin lehmusta, raitaa, haapaa, tuomea ja harmaaleppää sekä pienempinä pensaina lehtokuusamaa, taikinanmarjaa ja viinimarjoja. Olin todennäköisesti kauden viimeisellä sammalretkellä ja pengoin isojen haapojen tyviä löytääkseni jotain merkkejä pienistä väkä- ja harasammalkasvustoista, joita olin nähnyt muuallakin lähialueella. Hämmästyin, kun maassa kaiken rydön alla näkyi jotain valkoista, joka ei ollut tavallista kuuraa. Se pursui lahonneen lehtipuun revenneen kuoren alta kuin hento platinanvalkoinen tukka, kuin hiuskiehkurat.

Kamera paljasti vasta työpöydän ääressä, että tuo harsomainen kasvusto muodostui kuin muodostuikin ohuen ohuesta hiusmaisista seitistä, vähän kuin hämähäkin seitti. Kaivoin Luontolehden esiin ja vertasin kuvia, kuin yksi yhteen. Olin siis löytänyt sienen hengityksen. Ilmiö syntyy nykytietämyksen mukaan lahoavassa puussa olevan sienirihmaston hengityksen seurauksena suotuisissa olosuhteissa, mutta tämä selitys on vasta teorian asteella. Todellista totuutta ei vielä tiedetä.

Suotuisat olosuhteet olivat tuolloin nollakeli ja kosteus. Kun kolisutin kalikkaa, niin lumi karisi siitä pois aivan kuin kuura ruohoista tai oksista sumuisen yön jälkeen. Ilmeisesti kyse on samasta ilmiöstä eli vesihöyry tiivistyy suoraan jääksi eli lumeksi ja kiteytyy kiinni oksaan. Tässä vain muodostuu pitkiä seittimäisiä ’kasvustoja’.  Lumihiukset säilyivät lähteiköllä koko päivän, sillä lämpötila ei noussut nollan yläpuolelle. Kun tuota lunta otti käteen, se suli välittömästi vedeksi.

Ilmiön on kuvattu noin sata vuotta sitten vuonna 1917. Asialla oli silloin saksalainen Alfred Wegener, joka on selvitellyt muitakin luonnonilmiöitä, kuten mannerlaattojen liikkeitä. Näin tuossa artikkelissa kerrotaan. Minulle ilmiö oli uusi, vaikka sen seurauksia olenkin nähnyt luonnossa. Tämä todistaa ainakin sen, että sienetkin hengittävät. Onkohan tuossa syntyneessä jäässä paljonkin hiilidioksidia, sillä sitähän hengityksessä syntyy? Hämäryys esti lähemmät tutkimukset ilmiön kanssa, mutta mietin lisäksi ainakin sitä, miten nopeasti tuo hiusmainen kerros syntyy eli suihkuaako vesihöyry puun sisältä vai kasvaako hius vähitellen ikään kuin jääpuikko?

Nyt on lumi peittänyt alleen risut ja männynkävyt. Sienten hengitys on jäänyt huokumaan hangen alle vai vaipuuko tämäkin salaperäinen maailma kylmänhorrokseen hyönteisten ja alkeellisten eläinten tapaan? Se onkin sitten ihan eri asia, uuden tutkimisen ja havainnoinnin tarpeessa. Mukava siitäkin olisi jotain tietää.

Lehtiä syksyn arkistosta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Lehtia-syksyn-arkistosta’Syksy alkaa kääntyä talveksi, ainakin kalenterin mukaan. Nyt ulkona on vielä plussa-asteita. Pimeydessä on aika paneutua vaikeisiinkin kirjoihin, ajatelmiin, pohdintoihin, filosofiaan. Olen aina ihaillut Carpelanin taitoa luoda tunnelmia ja käydä käsiksi yksityiskohtaisesti asioihin. Viimeiseksi jäänyt teos ei tee poikkeusta, päinvastoin. Se on suorastaan hengästyttävä puheenvuoro vanhenemisesta, luopumisesta ja kuolemasta. Mutta ei pidä luulla, että se on pelkästään synkkä. Carpelanin kirjat ovat melankolisia, mutta tuoreita, niin tämäkin. Kannattaa lukea.’

Kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos kertoo siis elämän ehtoosta, luopumisesta ja kuolemasta. Kirjan alaotsikko on Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Carpelan siirtää omat ajatuksensa kuvitteellisen henkilön kautta ja kertoo pieninä paloina eläkkeellejääneen miehen tuntemuksia kuoleman lähestyessä. Varmaankin siinä on paljon myös kirjailijan omaa ahdistusta ja omia tuntemuksia, mutta projisoituna toiseen henkilöön. Näin kirjaan on tullut etäisyyttä ja syvyyttä. Kuolema, joka kirjassa kohdataan, on Tomasin 94-vuotiaan äidin kuolema. Äiti on hoitokodissa ja Tomas käy häntä säännöllisesti katsomassa, juttelemassa. Hän näkee vanhuuden etenemisen ja kaiken sen luopumisen, joka liittyy ikääntymiseen. Samalla hän itse yrittää löytää jotain uutta työelämän jälkeen. Kirja on kirjoitettu pieninä paloina, noin satana kertomuksena, jotka kuljettavat löyhästi juonta eteenpäin. Luvut ovat kuin pieniä tutkielmia, aforistisia tai filosofisia pohdintoja. Kirja siis päättyy äidin kuolemaan, mutta samalla tuntuu kuin kirjoittaja itsekin olisi tullut elämänsä käännekohtaan.

Kirja on erinomainen vanhuutta käsittelevä teos, joka jättää paljon pohdittavaa. Tosiasiahan lienee, että kirjailija kirjoittaa itsestään ja kuvaa vanhuuden etenemistä omien tuntojensa ja sairauden etenemisen kautta. Todellisuudessa en huomannut kirjan päähenkilöä ennen kirjan puoliväliä ja luulinkin, että kirjailija kertoo itsestään. Ehkä tällainen rakenne antaa etäisyyttä, mutta se varmaan myös helpottaa itse kirjoittamista. Voi kirjoittaa vaikeitakin asioita oikeilla nimillä, ilman että niitä suoranaisesti yhdistetään kirjoittajaan. Kirjailija kuoli 11.2.2011 ja itse kirja ilmestyi postuumisti. Se on kirjoitustyyliltään Carpelanin edellisten teosten kaltainen, jossa juoni jää sivuraiteille tarkkailun tieltä. Tässä tarkkaillaan sekä minuutta että ympäristöä, yksityiskohtaisesti ja tarkasti.

Carpelan on kirjoittanut kymmenkunta romaania ja saanut kahdesti Finlandia-palkinnon. Lisäksi hän on kirjoittanut saman verran runokokoelmia, puolentusinaa lasten- ja nuortenkirjaa, näytelmiä, kuunnelmia, librettoja, elokuvakäsikirjoituksia sekä kääntänyt suuren joukon suomalaista nykykirjallisuutta ruotsiksi. Carpelan oli oppinut mies, filosofian tohtori ja taiteilijaprofessori. Hänen ajauksensa ja tekstinsä ovat tulleet tutuiksi paitsi kirjojen kautta, myös kirja-arvosteluista ja keskeisestä vaikuttamisesta suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa.

Tästä kirjasta henkii paitsi melankolia, luopuminen ja kuolema, niin myös tuore pohdinta minuudesta tai vaikkapa kirjoittamisesta. Onkin vaikea sijoittaa kirjaa johonkin genreen. Kirja on romaani, mutta yhtä hyvin aforismikokoelma tai proosaruno, mietekirja tai päiväkirja. Kirjailija juttelee itsensä kanssa, mutta myös äidin tai pienen Slanten-pojan kanssa. Keskustelut tuntuvat merkityksettömiltä, mutta niihin on vangittu juuri se hetki kaikkine yksityiskohtineen aivan kuin kirjailija haluaisi raportoida jollekin toiselle sen hetken tapahtuman kokonaisena. Kirjassa esiintyy usein Kafkan luoma outo otus Odradek luoden kuvaukseen sifistisiä piirteitä. Lopussa tämä pelottavaltakin tuntuva otus paljastuu lankakeräksi, johon on pistetty pari sukkapuikkoa. Kuvaus henkii lapsenomaisuutta ja pelkoa, mutta myös läsnäoloa ja ymmärtämistä.

Kirja on loistava päätös hienon ihmisen elämälle ja vaikka se on ilmestynyt postuumisti, se ei ole hutaistu eikä puolivalmis. Jotkin luvut jäävät hämäriksi, mutta niitähän voi pohdiskella uudelleen myöhemmin. Loistava saavutus joka tapauksessa ja sitä voi suositella jokaiselle ajattelijalle, mutta pieninä paloina.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (Blad ur höstens arkiv) Suom. Caj Westerberg. Otava. 206 s.

Halava

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

halava

’ Hieraisin silmiäni, noin kuvaannollisesti, ajaessani pari päivää sitten Kuhmoisten ja Jämsän väliä. Tien reunassa kukki paju eli siinä oli selvät pajunkissat niin kuin keväällä. Pensas oli pari metriä korkea ja hyvin säännöllisen pensaan muotoinen. Kovassa vaudissa ja liikenteessä en sitä sen kummemmin päässyt katsastamaan, mutta ihan se näytti keväiseltä pajupensaalta kissoineen. Kuvan paju se ei ole, se on halava (Salix pentandra), joka myös tekee kissoja näin syksyllä.’

Pajut on haastava mutta mielenkiintoinen ryhmä kasveja. Lehdettöminä monet niistä ovat aivan mahdottomia määrittää eikä usein kukkatuntomerkeistäkään ole keväällä apua. Pajujen määrittäminen onnistuu parhaiten keskikesällä lehtien perusteella, eikä se silloinkaan ole aina helppoa. Pajut nimittäin risteytyvät keskenään ja joskus vielä uudelleen jonkin kolmannen lajin kanssa muodosten kummallisia kasvustoja, joista ei aina voi sanoa muuta kuin, että se on pajua. Joskus suolla tai Lapin tuntureilla joutuu nostamaan kätensä pystyyn: taito määrittämiseen ei riitä.

Pajujen ryhmässä muhiikin todellinen lajihautomo. Tutkimusten mukaan sieltä voidaan jossain vaiheessa tulevaisuutta määrittää tieteelle uusia pajulajeja. Ne ovat risteymäsyntyisiä, mutta vähitellen irtautuneet kantalajiensa vaikutuspiiristä ja muodostavat itsenäisiä, omin päin lisääntyviä kantoja ja kasvustoja.

Suomessa kasvaa tällä hetkellä n. 20 pajulajia. Sen lisäksi on joukko alalajeja ja koristekasveja. Kaikkihan eivät ole yleisiä eivätkä kasva samoilla paikoilla, mutta jo pelkästään kiilto-, aho-, mustuvapaju ja raita saavat risteytymällä keskenään aikaan pientareille melkoisen sekamelskan. Soilla ja kosteikoilla sitten mukaan tulevat vielä virpa- ja harmaapaju. Joskus pensastoja katsellessaan tulee mieleen, onko siellä ensimmäistäkään puhdasta pajulajia.

Kasvikartoituksessa tämä on enemmän kuin haasteellista. Joskus miettii pitkään, voiko ruutuun pistää lajia ollenkaan, kun löydetty yksilö on selväti risteymä. Yleensä jostain vierestä löytyy kuitenkin puhtaampikin verso, mutta aina ei näin käy ja silloin ruudusta saattaa jäädä jompi kumpi tai kumpikin kantalaji kokonaan merkitsemättä.

Kuvan paju on helppo tuntea jopa näin syksyllä ja lehdettömänä. Halava kukkii alkukesästä vasta lehtien puhjettua, tekee ja varistaa siemenensä syksyllä, mutta jättää tyhjät siemenkodat oksille talven ajaksi. Niinpä nyt maisemassa näkyvät ’pajunkissat’ ovat juuri halavan siemenkotia. Halava risteytyy esteettä vain koristepajujen, hopeapajun ja salavan, kanssa. Näitä risteymiä näkee joskus istutettuna enkä tiedä tekevätkö ne ollenkaan siemeniä. Niinpä halavan voi melkoisella varmuudella määrittää oikein juuri näin syksyllä.

Fima

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

wp-content_uploads_2012_05_fima.jpeg_200_129
’Isänpäivän aamuna on syytä päivittää blogi esittelemällä kirja, joka on kaukana isänpäivästä, elämään tulee kontrastia. Kun lueskelin tätä kirjaa, ajattelin isyyttä useammankin kerran, sillä kirjan päähenkilö Fima ei ollut kypsä isäksi ja kirjailija antoi sellaisen kuvan, ettei hän halunnutkaan tulla isäksi, vaan pelkäsi sitä. Kuitenkin elämän yksi perusedellytys on niin isyys kuin äitiyskin. Amos Oz on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen teoksensa, joita olen vuosien saatossa lukenut kymmenkunta, käsittelevät monipuolisesti elämää ja sen ilmiöitä. Lisäksi niissä on usein esillä niin juutalaisuus kuin myös sen mukanaan tuomat ristiriidat, joita Lähi-Idässä esiintyy. Oz itse on ajatteleva, kriittinen ja jopa kapinallinen, ristiriitainen persoona juutalaisessa yhteiskunnassa ja sellaisista lähtökohdista syntyy aina mielenkiintoisia tarinoita.’

Tämä kirja on alkuperäisellä kielellään ilmestynyt jo parikymmentä vuotta sitten, mutta on edelleen yhtä ajankohtainen kuin silloinkin. Tarinan sanoma, jos sellaisen haluaa kirjasta löytää, on kätketty Fiman valtavan verbaalisen vyörytyksen keskelle. Fima eli Efraim Nisan on keski-ikäinen mies, joka ei ole saanut minkäänlaista otetta järjestäytyneestä elämästä, vaan elää edelleen kuin lapsi, joka vähät välittää huomisesta ja joka odottaa, että kaikki rakastavat häntä ja haluavat olla hänen kanssaan, oli hän itse sitten millainen tahansa. Egoistina Fima itse elää kaaoksessa niin tavaroidensa kuin ihmissuhteittensakin kanssa.

Fiman isä on kosmetiikkatehtaan perustaja ja johtaja, rikas mies, joka ylläpitää poikansa elämää toivoen hänestä koko ajan jotain hyvää ja valmista. Niinpä Fima ei pääse kasvamaan aikuiseksi. Hän pohtii politiikkaa nyt ja menneisyydessä, hän kirjoittelee tutkivia kannanottoja lehtiin ja kyseenalaistaa valtion toiminnan niin Länsirannalla kuin maailmallakin. Hän joutuu jatkuvasti väittelyihin niin taxikuskien kuin lähipiirinsäkin kanssa, jotka ajattelevat toisin, mutta Fima ei anna periksi ennen kuin on saanut sanottavansa perille. Hän kiusaa puheluilla ja käynneillä ystäviään mihin aikaan vurokaudesta tahansa, harjoittaa irtosuhteita kenen kanssa vaan ja on riippuvainen ystäviensä vaimoista niin seksuaalisesti kuin elämänhuollonkin kannalta.

Jael on Fiman entinen vaimo, josta tämä ei ole erosta huolimatta päästänyt irti, vaan osallistuu Jaelin uuteen elämään kuin läheinen sukulainen. Hän on hyvin kiintynyt Jaelin ja Tedin poikaan Dimiin. Tätä Fima yrittää auttaa ja muokata tämän ajatuksia. Nina on toinen Fiman entisistä heiloista ja tämänkin kanssa hän edelleen on suhteessa. Uusiakin suhteita hän solmii vain omien mielihalujensa varaan. Ihmiset naureskelevat hänelle, mutta pitävät myös hänestä huolta.

Kirjan lopussa Fiman isä kuolee. Se ei tunnu mitenkään vaikuttavan hänen maailmaansa. Ystävien lämmin huolenpitokin jää ilman vaikutusta. Fima ei kertakaikkiaan pysty näkemään toisten maailmaan eikä ottamaan heitä huomioon elämässään. Hän käyttää heitä vain hyväkseen, tahtomattaan.

Nopeasti ajateltuna Fima on täysi sika. Hänen toimintansa ei ole millään lailla hyväksyttävää ainakaan suomalaisen mittapuun mukaan. Pienessä mitassa tällaisia henkilöitä tietenkin on olemassa, mutta näin törkeitä, tuskin. Totta kai kirjailija on kärjistänyt tapahtumia, mutta siitä huolimatta näin irrallaan olevan ihmisen kuvaaminen ei ole varmaankaan ollut helppoa. Toisaalta Oz on siinä onnistunut hyvin, sillä kirjan juoni on looginen ja pysyy hyvin kasassa kaikista rönsyistä ja järjettömyyksistä huolimatta.

Fiman ajatukset kuvaavat hyvin sitä monenkirjavaa pohdintaa, mitä Israelissa käydään ja on käyty niin maan omasta politiikasta kuin siirtokuntienkin politiikasta. Fima kyseenalaistaa siirtokunnat, hän haluaa keskustelua ja vuorovaikutusta arabien kanssa, vaikka kohtaa usein ihmisiä, jotka haluaisivat heittää arabit pois maasta. Hän luo omia fantasioita elämän parantamiseksi, mutta ei osaa niitä selvittää muille, jotka niistä vain hermostuvat. Jael lopulta konkreettisesti heittää hänet ulos. Fima ei ole tätä huomaavinaan, vaan jatkaa loppumatonta puhumistaan ja selittämistään. Ihailtavalla tavalla kirjailija pitää tämän kaiken kasassa, vaikka jossain vaiheessa kyllä ajattelin, että myös kirjailijalla on loputon selittämisen ja puhumisen taakka niskassaan.

Kirjaa lukiessa ymmärsi taas kerran sen valtavan ristiriidan, mikä Lähi-Idässä on, Israelin sisälläkin. Fiman ajaukset ovat varmaan hyvin lähellä Ozin omia ajatuksia ja niinpä se loputon poliittinen ja yhteiskunnallinen vyörytys on hänen tapansa yrittää avata pahoin lukkiutunutta solmua, joka tuolla alueella vallitsee. Tämä on kertomus 80-luvun lopulta ja edelleen yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin tilanne on sama, joidenkin mielestä jopa pahempi. Fimalla eli Ozilla on konkreettejakin ehdotuksia tilanteen parantamiseen, mutta ne eivät saa vastakaikua hänen ystäväpiirissään tai lukijakunnassaan, ihmiset ovat niin erilaisia ja niin erilailla ajattelevia.

Monena vuonna on ennustettu Ozille Nobelin palkintoa, mutta ainakin tähän asti se on jäänyt häneltä saamatta. Ainesta olisi, moni vähemmänkin merkittävä kirjailija on sen jo pokannut. Oz on aikamme merkittävimpiä tarinankertojia ja jo sekin vuoksi hän ansaitsisi palkintonsa ennen kuin se on liian myöhäistä, onhan hän jo pitkälti yli 70-vuotias. Onko juutalaisille annettu jo liian monta palkintoa vai onko hän väärän maan kansalainen? Nämä asiat eivät tietenkään saisi vaikuttaa päätökseen.

Kynsimistä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Kynnet1’Syksy on merkillistä aikaa, sananmukaisesti. Silloin paljastuu monet kesän aikana ilmaantuneet merkit ja jäljet, kun lehdet ovat varisseet ja ensilumi valaissut pimeätkin korpiloukot. Kuljin pienen puron laitaa etsien korpiluppoa, jota olin sieltä reilut kymmenen vuotta sitten löytänyt. Näytteen etiketti ei kertonut aivan tarkkaa paikkaa ja niinpä jouduin hieman kiertelemään. Metsä oli tietenkin hakattu ja suuret luppopuut kuljetettu tehtaalle, mutta aivan puron reunaan oli jäänyt kaistale, jota ei oltu huomattu tai sitten se oli tahallaan jätetty hakkuun ulkopuolelle. Taimikosta oli turha luppoa etsiskellä, joten keskityin tähän unohdukseen. Luppo löytyi, tosin kovin vähäisenä ja kituvana, mutta sen vieressä olikin sitten jotain aivan muuta. Kuvaa voi rauhassa katsella ja miettiä, kuka tai mikä siinä on kuusen runkoa kynsinyt?’

Itse en ole koskaan nähnyt karhua luonnossa, mutta jälkiin olen aina silloin tällöin törmännyt. Tätäkin jälkeä katselin sillä silmällä ja taisinpa katsella ympärillenikin, kunnes huomasin, että raamuista valui jo kuivettunutta pihkaa. Raapija oli vieraillut paikalla jo hyvinkin kuukausia sitten ellei kauemminkin. Tuskin se olisikaan viitsinyt jäädä pensaan taa odottamaan, kuka jäljet löytää. Niin, karhun läjiä näkee Etelä-Hämeenkin metsissä aina silloin tällöin ja tällaisiin raavittuihin puihin olen törmäänyt muutaman kerran. Onko kyseessä karhu? Näin päättelen, sillä jäljet olivat rungolla metristä puoleentoista korkealla ja niissä näkyy selvästi eläimen kynnenjäljet.
Kynnet2Tässä viereisessä kuvassa nuo jäljet näkyvät vielä selvemmin. Hirvi kuorii puita hampaillaan, mutta ne ovat yleensi silloin lehtipuita, koska hirvi käyttää esim. haavan tai raidan kuorta ravinnokseen. Toisaalta hirvi saattaa hangata sarvistaan nahkaa pois alkukesästä ja vaurioittaa jotain pientä närettä pahastikin, mutta tällaisessa puussa ei näy kynnenjälkiä, vaikka kuori onkin irronnut samalla tavalla. Kynsimisen korkeus maanpinnasta sulkee pois pienet eläimet, kuten mäyrän tai supikoiran ja en ole niillä koskaan moisia kynsiä nähnytkään.

Kylillä kuulee usein puhuttavan karhusta, kuinka se oli syömässä marjoja mättään toisella puolella, kun toiselta puolen niitä poimittaan tai kuinka karhu puhaltelee korvessa ja lonksuttaa leukojaan. Harvoin kukaan sitä on todella nähnyt, saatika, että olisi joutunut sen suhteen vaaraan. Sanotaankin, että karhu näkee sinut, vaikka sinä et näe karhua. Se väistää yleensä hyvissä ajoin, kun meluisa ihminen sitä lähestyy. Ainoa vaaratilanne saattaa syntyä, jos karhulla on poikanen ja kulkija joutuu emon ja poikasen väliin. Siihen ei pidä ängetä, johan sen järkikin sanoo.

Itse en siis ole nähnyt koskaan karhua luonnossa. Niitä kuitenkin siellä on, sen kertoo kuvakin. Harvakseltaan maamme on asutettu myös karhuilla. Paraikaa on menossa hirvenmetsästysaika. Pyssymiehet vahtivat lavoilla hirvien liikkeitä ja posauttelevat ylimääräiset pois päiviltä. Niin täälläkin. Hirviä on kuitenkin tällä hetkellä melkein yhtä vähän kuin karhujakin. Koko menneen kesän aikana kulkiessani näin vain pari kertaa metsän sarvipään enkä sen jälkiinkään usein törmännyt. Lehdissä valitetaan, kuinka sudet tai karhut ovat vieneet koiran tai lampaan tai hiehon laitumelta. Hirvi on karhun luontaista liharavintoa. Ehkäpä se tyytyisi siihen, jos sitä olisi enemmän saatavilla. Eikä tarvitsisi sitten niitä viimeisiä karhuja kaataa.

Nyt karhu on mennyt jo talvipesäänsä. Sellaisen löytäminen olisikin mukava juttu, mutta vaikka taas kylillä liikkuu puheita karhun talvipesästä, lienee senkin löytäminen enemmän kuin sattumaa, mutta ainahan voi yrittää.

Suojaväri

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


suojavari1’Täällä Hämeessä on viimeisten päivien aikana joutunut miettimään veden olomuotoja. Saman päivän aikana niitä on saattanut tavata kaikkia: aamulla sumua ja kuuraa, päivällä räntää ja lunta, illalla silkkaa vettä, joka jäätyy yötä kohti. No, eihän tule aika pitkäksi niin kuin etelämpänä saattaa käydä. Samalla on aikaa miettiä eliöiden painumista talvilepoon. En ole tuota suojaväriasiaa paljon pohtinut, mutta kun etsin epifyyttijäkäliä puiden rungoilta tihrustaen heikossa valossa, löysinkin ihan muunlaista elämää. Kannattaa siis pitää silmänsä auki vesi-lumi-sumu-kelistä huolimatta.’

Viereisen kuvan hämähäkki (lajia en tiedä, mutta jos joku tietää, niin ilmiantakoon, kuten myös tuon toisen kuvan hämyrin) pysyi aivan hiljaa lepän rungolla, liekö vaanimassa, enkä sitä olisi edes huomannut, jos en niitä jäkäliä olisi niin tarkkaan pyrkinyt tähyämään. Se oli kuitenkin kohmeessa, koska jalka liikkui enää hyvin verkkaan, kun havunneulalla sitä sorkin. Mutta jotenkin jäin ihmettelemään sen väriä, kuinka se osaakin olla juuri harmaalepän kuoren värinen. Eihän tuosta kuvasta voi varmuudella sanoa, missä hämyri loppuu ja missä lepän kaarna alkaa. Ei ihme, ettei heti tule huomioiduksi. Se on siis ihan erilainen otus kuin tämän ajan ihminen, joka tahtoo kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla konsteilla tulla huomatuksi.
suojavari2Toinen kuva on haavan rungolta ja nyt on poseeraamassa toisenlainen hämyri. Sen pullea peräpää erottuu hyvin ja varmaan pikkulinnut sen halukkaasti tahtovat löytää ja napata, jos se ei pian mene suojaan. Tuokin vajaan sentin pituinen otus olisi jäänyt huomaamatta, varsinkin kun se ei liikkunut, jos olisin vain ylimalkaan tähynnyt haavanrunkoa metrin päästä. Nyt työnsi nenäni liki runkoon kiinni ja kas, silloin sen äkkäsin. Onneksi se ei äkännyt minua, sillä enhän tiedä, onko se myrkyllinen, niitäkin kun Suomessa on, vaikka ei nyt ihan mustan lesken veroisia.

Pienet eläimet menevät paraikaa talvihorrokseen. Ne hakeutuvat koloihin ja rakosiin, lehtien alle ja maakerroksiin, laskevat ruumiintoimintansa minimiin ja alkavat odottaa kevättä. Mahtaa olla onnetonta odotusta, kun ei koskaan tiedä, tuleeko sillä aikaa syödyksi vai ei. Mitään ei kuitenkaan voi tehdä, kun ruumis ei kerran toimi, kaikki paikat jäykkinä. Varsinkin tiaiset ja muut hyönteisravinnolla elävät talvilinnut ovat jatkuva vaara näille horroksessa oleville pikkueliöille. Ihme, että niistä kukaan selviää hengissä kevääseen. Jos kuitenkin katselee kasteisena aamuhetkenä niittyjä ja metsänreunoja, huomaa, kuinka valtavan paljon hämähäkkejä loppujen lopuksi on. Kastepisaroiden merkkaamia verkkoja on joka puolella ja siinä ovat vasta kutovat hämähäkin, muitakin on. Kyllä siis tinteille riittää syötävää.

Hämähäkkejä inhotaan yleisesti. Mihinkähän se perustuu, sillä nehän ovat oikeastaan aika sympaattisia otuksia, syövät tosin muita eläimiä, mutta niinhän muutkin tekevät, kutovat meille esteitä, mutta voihan ne kiertää ja saattavat tipahtaa nenän päälle nukkuessa, mutta niinhän kärpänenkin tekee ja tahallaan. Luontolehdessä oli äskettäin kuva viherhämähäkistä. En ollut koskaan itse selalista nähnyt, mutta kuva oli hyvä ja selostus myös. Eipä mennyt kuin muutama päivä, kun asentaessani jääkaappia paikoilleen, sen takaa ryömi esiin juuri samanlainen vihreä hämähäkki. Se oli nopea ja kuvan ottamiseen olisi tarvittu salaman sukulaisuutta. Niinpä se ryntäsi huoneen poikki ovelle aiheuttaen ’ihastuneet’ kiljahdukset ennen kuin olin kameraani virittänyt. Näin niitä saattaa kohdata yllättäen ja aina pitäisi olla valmiina. No, onhan siellä Luontolehdessä se kuva, mitä sitä omaa ottamaan. Toisaalta…

Nyt hämähäkit ovat hitaita, nyt niitä voisi kuvata, kunhan vain löytäisi. Suojaväri lienee niiden parhaaksi, mutta onko se suojaväri ihmistä vastaan vai lintuja vai mitä? Linnut näkevät värejä tiettävästi niin kuin mekin, joten ehkä molemmat niin ihmiset kuin linnutkin ovat saaneet hämähäkin suojautumaan omaan värimaailmaansa omiin oloihinsa kolojen reunamille ja heinikoihin.

Marraskuun alkua

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Usva’Hetken tuntui siltä, että tavi tulee jo lokakuulla, mutta poishan se meni ja tavanomainen marraskuu pääsi valloilleen. Tänään sade antoi hetken rauhaa ja aurinko siivilöityi sumun läpi kylätielle; kaunista, juhlavaa. Kiersin vanhoja etelähämäläisiä lehtoja etsien kuvattavaa, nyt kun ei tarvinnut odottaa kylmää vettä niskaansa. Siitä huolimatta tulin märkänä takaisin, sillä puut innostuivat ropsauttelemaan taakkansa päälleni. Eipä tuo mitään, paljon sain, paljon näin, tässä siitä jotain.’

Ensinnäkin kasvibongaus: 27 kukkivaa lajia. Tosin täytyy kaikella kohtuudella myöntää, että niistä osa oli pakkasen pysäyttämiä kesäkukkia, jotka eivät enää oikeasti kukkineet, mutta jääneet kukkimisasentoon. Tässä marraskuun alun listaa puolen tunnin saapasetelulta pihateillä siinä järjestyksessä, kun ne vastaan tulivat:

kylänurmikka, vesitähti, saunakukka, nurmihärkki, siankärsämö, lutukka, pelto-orvokki, liuskapeippi, otavalvatti, timotei, voikukka, hopeahanhikki, niittyleinikki, heinätähtimö, syysmaitiainen, pihasaunio, linnunkaali, tahmavillakko, nurmitädyke, tarhaorvokki, peltovillakko, peurankello, saksanhanhikki, ahdekaunokki, peltovalvatti, mesiangervo, kyläkarhiainen

Tuossa näyttävät rikkakasvit pitäneen taas pintansa ja sehän on ennenkin nähty, että ne kukkivat vaikka hankien keskellä. Viime vuonna vastaavana aikana sain kasaan liki 40 lajia, joten nyt pieni luminen viikko teki tehtävänsä ja sorti kaikkein heikoimmat. Niinpä apilat puuttuivat, jäkkärät samoin eikä enää kurjenpolviakaan näkynyt. Jotain uutta sain kuitenkin nähdä tänään iltapäivällä lähipuronvarressa: koiranvehnän täydessä terässä ja vaikka heti alkaisi siementä pukata.
koiranvehnäUskomattomalta se näytti kaiken kuolleen heinän keskellä kookkaana ja rehevänä. Omassa pihassa vastaavat ovat kuihtuneet jo kauan sitten. Varmaankin tuollaisessa lähteisessä puronvarressa vallitsee heinälle suotuisa mikroilmasto. Tosin samalla paikalla ei juuri muuta kukkivaa enää ollut, mutta ainavihannat sinivuokot, talvikit ja puolukat olivat saaneet seurakseen terveen vihreät imikät ja linnunsilmät. Tuo pieni keidas pisti silmään jo kaukaa eikä sitä voinut kiertää, pakko oli tutustua lähemmin. Sammalmaailma piti sisällään paitsi ihan tavalliset niin pari mukavaa yllätystäkin: purosuikerosammal ja kantoritvasammal, jotka molemmat ovat jostain kumman syystä olleet minulle vaikeita löytää. Niillä on kartoitusalueellani kummallakin vain muutama löytöpaikka. No, ritvasammal on kyllä NT-laji, joten ei se ihan joka paikassa kasvakaan.

Samalla pienellä laikulla teki kyllä talvikin jo tuloaan. Kaatuneella ja lahonneelle koivun rungolla rehenteli talvivinokas. Sen limainen lakki sotki käteni tahmeiksi eikä tehnyt mieli kerätä niitä sieniä pataan, vaikka ne näyttivätkin ihan syötävän näköisiltä. Kyllähän sienikirjakin kertoo niiden olevan ruoaksi kelpaamattomia, vaikka eivät myrkyllisiä olekaan. Näin voi sanoa talvisienestyksen ajan alkaneen. Jospa niitä löytyy lisääkin, talvella eläviä sieniä nimittäin. Täytyy katsella.

talvivinokas

Hetken hohtava valo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


629426’Sadepäivinä on helppo lukea hieman enemmän. Olen varmaan elo – lokakuun aikana lukenut enemmän kuin moniin aikoihin. Monet kirjat ovat olleet muutaman vuoden takaisia ja silloin väliinjääneitä opuksia, suuria ja tunteikkaita. Tämä nyt esittelyssä oleva on uusi ja tuore tapaus. Juha Itkonen on ollut suosikkikirjailijani hänen ensimmäisestä kirjastaan, Myöhempien aikojen pyhiä, asti. Olen lukenut ne kaikki. Suurteoksen jälkeen on tapahtunut pari pientä notkahdusta, mutta muuten taso on ollut korkea, niin tässäkin. Kirja on suositeltavien listalla tämän hetken kärjessä.’

Tarina luotaa läpi vuosikymmenien sodan jälkeisestä ajasta nykypäivään. Sen henkilöt muodostavat kiinteän perheen, suvun, joka on aluksi tiukasti kiinni toisissaan, mutta pyrkii erilleen. Tarinassa ei ole oikeastaan mitään uutta, kaikki tarinathan on jo kirjoitettu, mutta sen kerrontatavassa on. Esko Vuori on ennen sotaa syntynyt maalaispoika, joka luo huikean uran kodinkonekauppiaana. Liisa on Eskon puoliso ja kurissapitäjä, jolla kuitenkin on ehkä sen ajan ihmiseksi yllättäen omatkin halunsa ja tahtonsa. Esa on heidän vanhin poikansa ennen häitä alkunsa saanut ja joka osaltaan kertoo tarinaa tyttärelleen Miialle, joka luo uraa teatterin piirissä Saksassa. Nämä kolme saavat äänensä kirjassa kuuluville, muut henkilöt, kuten Esan veljet ja puoliso sekä ystävät jäävät kerrotuiksi hahmoiksi taustalle, tärkeiksi kyllä, mutta utuisiksi. Tarina polveilee kunkin kertojaäänen kautta vähitellen poukkoilleen vuoroon menneisyyteen ja taas takaisin nykyisyyteen.

Eskon kodinkoneliike kukoistaa 90-luvun lamaan saakka, Esa opiskelee Tampereella ja perustaa kotikaupunkiin uuden lehden, joka sortuu lopulta samaan lamaan, Liisa pitää perheen kasassa siihen saakka kun se on perhe ja lähtee sitten. Esko ihailee kaikessa Amerikkaa ja lopulta hän päätyy sinne jätettyään liikkeensä nuoremmille pojilleen. Esankin avioliitto kariutuu: Marjaana ei ole kuin Liisa, hän toimii, muttei puhu ja sen luomat ristiriidat johtavat lopulta nopeaan eroon. Kaikki nämä vastoinkäymiset eivät suju ongelmitta. Esko haluaa loppuun asti Liisansa takaisin, haluaa perheen taas kokoon. Liisa nauttii ensin uudesta elämästään, mutta kyllästyy sitten ja elää lopulta yksin. Esa, hän ajautuu masennukseen, syvään murrokseen, joka on viedä häneltä hengen.

Kuinka nuori kirjailija pystyy kirjoittamaan näin upeasti eri-ikäisten ihmisten elämästä, luotaamaan heidät nuoruudesta vanhuuteen kokonaisina ja elävinä. Tätä ihmettelin jo hänen ensimmäisissä teoksissaan. Viimeistään tämä teos nostaa kyllä Itkosen aikamme suurten kertojien joukkoon. Tästä tulee mieleen Kjel Westön suuret sukupolvitarinat tai miksei myös Katja Kettu ja Kätilö. Tarina pursuaa yksityiskohtia, hyvin taustoitettua tietoa, se nostaa esiin päähenkilöiden persoonan, mutta jättää sivuhenkilöt vähemmälle, ettei lukija kylläänny. Kirjassa henkilöiden kasvu nuoresta vanhaksi etenee loogisesti, tarkkanäköisesti. Kirjoittaja on osannut katsoa ja huomioida tarkkaan ympäristönsä. Hän ei sorru stereotypioihin eikä itsestään selvyyksiin. Jokainen henkilö on omansa, aito ja konstikas, niin kuin me ihmiset tupataan olemaan. Hän luotaa heidän elämäänsä lämmöllä sortumatta synkistelemään ja vaikka tarinassa on hyvinkin tummia kohtia ja varsinkin loppu voisi olla ihan kaottinen, niin hän antaa positiivisen ilmapiirin hellästi kantaa henkilöitään eteenpäin. Jotkin juonen käänteet on ennalta arvattavissa, mutta se lopullinen käänne kirjan lopussa on ikosmaisesti uusi ja yllättävä. Koko kirjan ajan yritin pysyä hereillä, ettei kävisi niin kuin kävi kirjassa Anna minun rakastaa enemmän, mutta silti lopun vain muutamassa lauseessa puoli huolimattomasti ilmoitettu käänne yllätti.

Viimeistään täällä kirjallaan Itkonen on saanut ainakin minusta vankkumattoman kannattajansa. Toivoa sopii, että kirja huomioidaan myös vuoden palkintoja jaettaessa,

Juha Itkonen: Hetken hontava valo. Otava, 2012. 511 s.