Meidän Herramme muurahaisia

murkutb

’Näin kesän ratoksi kaivoin kirjahyllystäni luettavaksi mahdollisimman vanhan kirjan tai ainakin sellaisen, jota en ole pitkään aikaan katsellut. Käsi osui Aapelin (Simo Puupponen) teokseen Meidän Herramme muurahaisia. Liekö sattumaa vai mitä, mutta se sattui aivan nappiin. Riemastuttava kirja, suosittelen!’

Aapelin vanha pakinakokoelma sisältää 43 novellintapaista pakinaa, yksinpuhelua, kavalkadin pienen kaupungin ihmisistä. Jokainen tarina on pieni tiivis yhden asukkaan puheenvuoro. Siinä kertoja kuvailee kaupunkinsa muita asukkaita tai välähdyksiä heidän elämästään. Kertojat edustavat eri ammatteja ja eri ikäluokkia, on miehiä, naisia, lapsia, työläisiä, talollisia ja virkamiehiä. Jokaisella on sanansa sanottavana.

Kirjan pohjana lienee ollut kuulu Edgar Lee Mastersin Spoon River Antologia, jossa samalla tavalla ihmiset kertovat elämästään. Siinä he ovat kuitenkin jo kuolleita, hautausmaan asukkaita, Aapelin teoksessa verrattoman eläviä.

Aapeli antaa jokaiselle hahmolleen oman ilmeen ja oman luonteen. Niinpä hahmot ovat kaikki erilaisia. Joku on häijy joku ahne tai vaivainen. Kirjan tarinoissa he törmäävät toisiinsa ja luonnehtivat toisiaan. Lapsi katselee tapahtumia lapsen silmin, kunnan hoidokki vaivaistalon näkökulmasta. Kaikki he ovat kuitenkin Herramme pieniä muurahaisia.

Aapeli lienee pakinakirjallisuutemme kestolinkki. Hänen pakinoitaan voi lukea kauan niiden kirjoittamisen jälkeen. Totta kai niissä on tänään historiallinen sävy, vanhahtava tendenssi, mutta niissä on myös paljon ajatonta huumoria ja roppakaupalla ihmistuntemusta. Aapeli osaa sanoa lyhyesti ja napakasti asiat, jotka saattavat olla vaikeitakin. Niinpä sitä nytkin oikein ihmetteli, kuinka hyvin hän on asiat oivaltanut. Meillä nykyihmisillä olisi paljon opittavaa tällaisesta kielenkäytöstä. Nykyään kun pitää olla aina niin kieli keskellä suuta, ettei loukkaa ketään tai saa vihoja niskaansa. Niinpä puheesta tai kirjoituksesta tulee helposti kovin latteaa ja mitäänsanomatonta. Ketä sellainen kiinnostaa?

Kirja oli todellakin hyvä välipala, vaikka varmaan unohtuu nopeasti. Kuitenkin siihen kannattaisi palata taas uudelleen ja ammentaa sen hyvänolontunnetta. Kirja henkii ajattomuutta, aivan samalla tavalla kuin Aapelin lapsille kirjoittamat Vinski-kirjat tai Pikku Pietarin piha.

Fraktaaliruhtinas

6573

’Kun kuumuus estää pääsyn metsään, voi rauhassa syventyä tyystin erilaiseen maailmaan. Tähän tarjoutui oiva mahdollisuus Hannu Rajaniemen scifi-trilogian toisen osan Fraktaaliruhtinaan parissa. Kvanttivarkaan kohdalla jo hehkutin mielikuvituksen lentoa, yllätysten vyöryttämistä ja mahdottomuuksien kumoamista, nyt jään sanattomaksi. Tässä perässä on vain laiha kuvaus siitä, mitä on odoettavissa, kun kirjan lukee. Helppoa se ei ole, niinpä kannattaa lukea hitaasti ja keskittyneesti, mitään sirpaletarinaa se ei lupaa eikä mitään järjellistä kertomustakaan, onhan vain mahdottoman komea kuvaus jostakin, mitä ei juurikaan ymmärrä.’

Trilogian toinen osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen jäi ja toisaalta ei jatka. Kirjat ovat jatkoa, mutta oikeastaan vain henkilöiden suhteen. Kun Kvanttivarkaassa liikuttiin Mars-planeetan maisemissa, ostettiin ja myytiin ajalla, tapeltiin ropotteja vastaan ja vaikutettiin toisten mieliin yksityisyyden rajamailla, niin nyt näistä ei ole enää jälkeäkään. Tämä kirja liikkuu Maa-planeetan jäännöksillä, jossa liikkuu myös ruumisvarkaita, sielunkauppiaita, jinnejä ja muita kummajaisia. Nyt esiin tulevat Perustajagogolit: Pelleriini, Chen, Vasilev, Sielujen insinööri ja Hsien-kuit. Varas Jean le Flambeur saa tehtävän varastaa Chengogolin eli varhaisen kopion pääperustajasta. Saadakseen sen hänen on saamansa valehahmon avulla päästävä monen järjestelmän sisään ja turvattava lopuksi oma pakonsa. Mieli ja aluksensa Perhonen yhdessä Josephine Pelleriinin kanssa auttaa ja myös sotkee hänen yritystään. Maan asukkaat asuvat Sirr-kaupugissa, joka on jäänne menneestä ennen suurta romahdusta ja sotia. Heitä uhkaa koko ajan aavikolta vyöryvä villikoodien valta. Tämä tuhoaa asukkaiden oman koodin ja aiheuttaa kuoleman. Tawaddud on ylhäinen sirriläinen ja on tiiviissä yhteydessä aavikolla eläviin, mutta myös kaupungin muihin asukkaisiin. Varkaan kanssa hän joutuu lopulta tekemisiin pelastaakseen kaupunkinsa. Tarina etenee huippukohtaansa ja siinä käydään sota Mielen ja palkkasoturiarmeijan sekä muiden ilkimysten kesken. Lopulta Mieli voittaa, varas saa Kanuunaparatiisista mitä haluaa, mutta Perhonen tuhoutuu. Maan asukkaat päätyvät toiseen olomuotoon, sillä jokaisella elävällä olennolla on tarinansa ja tarina on hän ja tarinat asuvat autiomaassa. Kirja päättyy oikeastaan siihen mistä se alkoi.

Scifi on vaikea laji, sillä luodakseen sitä  pitää tietää valtavasti asioita, mutta on osattava myös käyttää mielikuvitustaan. Luonnonlait ovat ainakin tänä päivänä ne, jotka säätelevät meidän elämäämme. Tässä kirjassa tuntuu kuin niitä ei enää ole tai maailmassa vallitsisivat aivan muut lait. Tässä niin kuin ensimmäisessäkin osassa liikutaan ainakin neljässä ulottuvuudessa, siis myös ajassa. Mielenkopiota haetaan 600-luvulta Pariisista, liikutaan nykyajassa ja toisaalta taas huimissa tulevaisuuden maisemissa. Virtuaalitodellisuudet lomittuvat toistensa sekaan, niitä luodaan ja hävitetään. Samanaikaisesti hahmo voi olla monessa paikassa, kopiot liikkuvat alkuperäisen kanssa tai erillään, tekevät ratkaisujaan, jotka eivät aina ole samoja, sulautuvat ja kuolevat. Hahmo voi punoutua toiseen, jolloin hahmo onkin kaksi eri hahmoa päällekkäin, näin esim. Maassa olevien ihmisten keskuudessa on käytäntö.

Kirja liikkuu huikeissa seikkailuissa ja koska tekijänä on teoreettisen fysiikan tohtori, voi olettaa, että tapahtumilla on mahdollisuutensa eikä kaikki ole vain hatusta tempaistua. Siitä huolimatta kirja ei ole helppo luettava. Siihen sisältyy suuri joukko tarinoita monelta eri aikajanalta, kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat, ja ne helpottavat lukemista, mutta monien kummallisten muodonmuutosten ja ratkaisujen maailma on hankala pitää kasassa. Hattua pitää nostaa kirjoittajalle. Jouduin lukemaan kirjaa uudelleen sata sivua edestä ja muutaman kymmenen lopusta päästäkseni jyvälle monesta asiasta. Se kannatti, sillä alku on aika sekava, kun ei muista tai tiedä taustoja. Oikeastaan jo Prologissa kerrotaan kirjan juoni ja sen lopun suuri yllätys. Se vain on kätketty ja saadakseen sen selville on kirja luettava kokonaan.

Kirjassa on paljon kutkuttavia yksityiskohtia. Tuhannen ja yhden yön tarinat tuli jo mainittua. Lisäksi todetaan, että Perhonen on luotu laulaen kuin Kalevalan kannel aikoinaan, Mielessä muutenkin on vinhasti suomalaisuutta onhan hän päätynyt Oortin komeetalle Maasta. Fantastinen tunnelma on varkaan ja Mielen saunomisessa Perhosen varastohytissä tai kohtaamiset virtuaalirannalla juuri kuin jossain klassisessa kuvauksessa paratiisista.

Varas suuntaa kirjan lopussa kohti Saturnusta ja siitä voi päätellä seuraavan osan liikkuvan sillä suunnalla. Jään mielenkiinnolla odottamaan, sillä tämä sarja on scifi-kirjojen ystävän pakollista luettavaa.

Rajaniemi, Hannu: Fraktaaliruhtinas (The Fractal Prince, suom. Antti Autio). Gummerus, 2013. 442 s.

Kupoli

Kupoli’Pistänpä toisenkin arviojutun heti perään, vaikka kyllä luonnossakin koko ajan tapahtuu ja paljon on aiheita mielessä. Kesäflunssa on kuitenkin pitänyt rauhallisella mielellä ja niin tartuin myös uunituoreeseen historialliseen romaaniin, Pekka Matilaisen esikoisteokseen Kupoli. En paljon odottanut, niinpä yllätyin postiivisesti. Kirja on loistava kuvaus 1400-luvulta, josta tosin en tiedä mitään, mutta joka on usein mielessä pyörinyt. Keskiaikaisen ajattelun vaihtuminen vapaanpaan suuntaan ja vanhan tiedon löytymisen kautta renessanssiin on mielenkiintoista aikaa. Kirja kuvaa sitä mielestäni hyvin ja kiinnostavasti. Kannattaa tutustua historiallisen romaanin ystävät!’

Historia on täynnä kiintoisia tapahtumia ja salaperäisiä sattumuksia, on mystiikkaa ja romantiikkaa. Siitä huolimatta yllättävän harvoin törmää sieltä aiheensa ja tunnelmansa keräävään kunnolliseen kirjallisuuteen. Suomessa tietenkin on massiivinen Waltari-tuotanto ja oman maamme tarinoista kertovat kirjat Runebergin ja Topeliuksen kirjoista Utrioon ja muihin tämän ajan naiskirjailijoihin. Siksipä tämä Firenzen kaupunkivaltion elämää kuvaava dekkari 1400-luvulta tuntui heti mielenkiintoiselta ja jotain uutta antavalta.

Tarina alkaa, kun ylhäisen Albizzi-suvun perijä murhataan kadulle. Syytetyksi joutuu köyhä huonomaineinen pappi. Nuori minä-kertoja pääsee paikan päältä seuraamaan sukujen valtataistelua, vahojen käsikirjoitusten etsintää, murhia ja oikeudenkäyntejä. Samalla taustalla rekennetaan Firenzen tuomiokirkon kupolia, joka on edelleen tänä päivänä kaupungin tunnusmerkki. Salaperäinen Antonio Loschi asettuu puolustamaan pappia ja saakin aikaan vapauttavan päätöksen, mutta murhan syy ja sen tekijä säilyvät kunnon dekkarin tapaan piilossa kirjan loppuun saakka. Salaperäinen arabiankielinen käsikirjoitus vaihtaa tiheään omistajaa ja siitä muodostuu vallan symboli, kunnes sen höyryä voimanlähteenä kuvaava teksti osoittautuukin vajavaiseksi. Loschilla lienee tässäkin sormensa pelissä. Brunelleschin suunnittelema kupoli liittyy tarinaan oleellisesti, mutta myös sen salaisuus säilyy viimeisille lehdille saakka.

Kupoli on historiallinen dekkari ja väistämättä se vertautuu Umberto Econ Ruusun nimeen. Molemmissa on samaa mystistä taustavirettä. Tämä on kepeämpi ja selkeämpi, mutte ei yhtään häpeä suuren italialaisen klassikon rinnalla. Henkilöt tässä tarinassa ovat suurelta osin historiallisia henkilöitä. Kirjassa tavataan kuulu mesenaatti Cosimo de Medici, mahtisuku Albizzi, kirjaston perustaja Niccolo Niccoli ja salaperäinen Loschi. Aikansa tärkeitä henkilöitä. Heistä on ennenkin kirjoitettu, mutta varmaan tarinoita löytyisi lisääkin.

Tämä on kirjailijan esikoisteos. Taustat kirjassa ovat ainakin näin satunnaisen lukijan mielestä kunnossa, onhan kirjailija alan tutkija. Niinpä mitään historiallisesti arveluttavaa teoksesta ei löydy. Ensin mietin höyrykoneen kovin aikaista keksimistä, mutta kirjan lopussa oleva henkilgalleria varmentaa tämänkin asian.

Varhaisrenessanssi pursuaa kirjan sivuilta esiin tuoreena uutena ajetteluna. Usein keskiaikaista ajattelua pidetään synkkänä ja pysähtyneenä. Siksi uudenlainen ajattelu luo muutosta. Kirjan monet henkilöt löytyvätkin historiankirjoista renessanssin esiintuojina, vanhan tiedon uudelleen herättäjinä niin tieteen kuin uskonnollisen ajattelunkin alueilta. Vaikka höyry liitetäänkin teollisen heräämisen muutokseen 1800-luvulle, niin sen siemenet kylvettiin jo antiikin aikana.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja sitä voi suositella niin historiasta kiinnostuneille kuin myös dekkarien ahmijoille. Tarina on hyvä ja se on taitavasti kirjoitettu. Vaikka monet asiat saattoikin ennakkoon aavistaa, niin loppuratkaisu sai silti hymyn nousemaan suupieleen.

Matilainen, Pekka: Kupoli. Atena, 2013. 299 s.

Rauta-antura

rauta-antura-tuuri_antti-18794894-frntl’Kun vihdoin tämän kesän sateet tulivat, jäi aikaa lueskella. Niinpä olen tutustunut joihinkin väliin jääneisiin kirjoihin, vanhempiinkin. Valitsin niistä tähän Antti Tuurin viime vuoden teoksen Rauta-antura. Kaverilta kuulin, että se on lukemisen arvoinen eikä vaadi paljon aikaa. Näin olikin. Kun siihen tarttui, ei tahtonut päästä eroon ja vaikka en sotakirjoista pidäkään, tämä jysähti ja jäi moneksi päivää mietityttämään. Kannattaa tutustua. Ihmettelen vain, etteivät mitkään kisat ole noteeranneet Tuurin kirjoja. Ne olisivat kyllä jonkin selvän tunnustuksen arvoisia.’

Tuuri jatkaa Äidin suku-sarjaa nyt Lapin sodan ajalta. Sota Neuvostoliittoa vastaan päättyy Kannaksella ja joukot siirretään joko siviliin tai pohjoisrintamalle ajamaan saksalaisia pois maasta: syttyy Lapin sota. Romaanin kertoja on Heikki Ojala, kirjailijan eno, joka yhdessä Pauli ja Arvo Ketolan, Ikitien päähenkilön poikien, kanssa etsii paikkaansa sodan keskellä. Heidät viedään joukko-osastona laivalla Oulusta Tornioon ja he osallistuvat Tornion taisteluihin. Sen jälkeen he harhailevat läpi Lapin Muonioon saaden välillä myös kosketuksen viholliseen. Suuren osan aikaa he kuitenkin etsivät osastoaan, majoitusta tai ruokaa eli kirjasta saa selkeän kuvan tavallisen sotilaan elämästä taistelujen keskellä. Saksalaiset polttavat Lappia perässään ja miinoittavat reittinsä. Suomalaiset seuraavat perässä, yrittävät motittaa vihollista ja purkavat miinoituksia.

Käännekohta on Muoniossa. Saksalaisten annetaan peräytyä kohti Käsivartta ja osa sotilaista kotiutetaan. Heikki Ojalan kuvaama joukkue saa tehtäväkseen kuljettaa saksalaisten hylkäämät suomalaismorsiammet Ouluun tuomittaviksi. Alkaa loputon marssi etelään. Sotilaat saavat kokea saman kohtelun kuin saatettavansakin: halveksuntaa, huorittelua, syrjintää jopa vihaa. He joutuvat syksyn koleudessa ja pakkasessa kävelemään pitkät matkat, nukkumaan lämmittämättömissä parakeissa tai taivasalla, syömään teetä ja näkkileipää. Harvassa on ymmärtäjiä vielä harvemmassa auttajia. Oulussa naiset toimitetaan viranomaisten huostaan ja sotilaat alkavat odottaa kotiutusta. Viimein Heikkikin saapuu kotiin ja lämmittää saunan Kauhavalla.

Hämmentävä Suomen sotien historiassa on se kohta kun yhdessä hetkessä vihollisesta tulee aseveli ja aseveljestä vihollinen. Saksalaisia ylistettiin ja heidän apuunsa luotettiin, mutta seuraavassa hetkessä aseet käänettiin heitä vastaan ja monet saivat surmansa niin saksalaisten puolelta kuin omienkin. Katkeruus aseveljiä kohtaan lisääntyi saksalaisten mukaan lähteneiden naisten myötä ja edelleen Lapin polttamisen vuoksi. Ymmärtäjiä ei enää löytynyt puolin eikä toisin.

Kirjan sanoma löytyy tuurimaisesta kerronnasta: sotamiehet ajelehtivat paikasta toiseen etsien milloin mitäkin, tietämättä kokonaisuudesta yhtään mitään, tuskin omista joukoistakaan. Koko ajan he ovat kuitenkin sodassa, vaarassa tulla ammutuiksi. Useat saavat surmansa eivätkä enää palaa monen mielestä neuvostoliittolaisten vuoksi käydystä turhasta sodasta.

Ihmisen raadollisuus kuvataan kirjassa hyvin. Naiset eivät saa sivileiltä minkäänlaista inhimillistä kohtelua, eivät ruokaa, suojaa eikä kyytiä. He kävelevät loppumatkan Torniosta Ouluun. Ensin saattajatkin ovat tylyjä ja pyrkivät hyötymään naisista sotilaan tavalla, mutta loppua kohti he huomaavat inhimillisyyden ja saattajien suhde saatettaviin muuttuu, he auttavat ja puolustavat näitä ympäristön vihamielisyydestä huolimatta. He olisivat jopa päästäneet naiset vapaaksi ennen Oulua.

Erikoinen henkilö kirjassa on kenttäpappi, joka kulkee joukon mukana. Hänen vaimonsa on lähtenyt saksalaisten mukaan ja on nyt saatettavien joukossa. Pappi on kuin suojelusenkeli niin sotilaille kuin naisillekin. Hän ei tee paljon, mutta jo pelkkä mukanaolo pelastaa monta tilannetta. Tällaisia epämääräisiä tyyppejä esiintyy muissakin Tuurin kirjoissa. Tässä se toimii hyvin.

Muutenkin kirja on hyvä lukea. Sen taustatiedot on tarkkaan tutkittu, vaikka itse tarina olisikin fiktiota. Itse olen lukenut hyvin vähän Lapin sodasta ja tämä antoi siitäkin selkeän kuvan. Sota on sotaa sanotaan, mutta tällaisena se on pirullista ja sen tekee ihminen, joka on toiselle peto. Inhimillisyys ei kanna katkeruuden yli.

Tuuri, Antti: Rauta-antura. Otava, 2012. 336. s.

Sääkirja

saakirja’Pokkarihyllystä tarttui näin suven kynnyksellä matkaani Matti Mäkelän jo 90-luvulla kirjoittama Sääkirja. Sitä olen nyt iltasella kaikenlaisen puuhailun jälkeen tavaillut ja monesti nukahtanut sen ääreen suu lievässä mielihyvän virneessä. Mäkelän huumori sopii minulle, vaikka sitten iltalukemiseksi. Paljon olen säästä lukenut ja sitä opetellut tuntemaan, mutta siitä huolimatta vielä löytyi tästäkin uutta ja mukavaa. Voiko muuten olla totta, että pääsiäinen on täsmälleen samana päivänä joka 532. vuosi? Sehän määräytyy kevätpäivän tasauksesta seuraavan täydenkuun jälkeiseksi ensimmäiseksi sunnuntaiksi. Näin kirjassa väitetään.’

Kirja jakautuu kahteen osaan. Alkupuolella kirjailija keskittyy pohtimaan sään historiaa ja sen vaikutusta maapalloon, sen asukkaisiin, kulttuuriin ja ihmisen elämään. Loppupuoli kuvaa sitten vuoden kiertoa kuukaudesta toiseen ja sään vaikutusta siihen tai sen ennustamista eri tapahtumien kautta. Kirja ei ole puhdas tietoteos, vaikka siinä onkin paljon tutkittua tietoa ja kansanperinnettä. Kirjailija lähestyy aihettaan myös kirjallisessa mielessä huumori silmäkulmassa ja kokemuksen tuoma painoarvo taustanaan.

Kirja pohjaa lukuisiin tutkimuksiin mutta myös kirjailijan omiin kokemuksiin. Hän kertoo merkinneensä vuoden ajan muistiin kaiken havaitsemansa säästä ja käyttäneensä sitten näin saamaansa tietoa kirjan pohjana. Kirjan loppupuolella kansanperinne kohdentaa sään ennustamisen muutamiin merkittäviin päiviin, esim.: Paavalin pakkaset, Markun päivän kylmyydet ja Laurin jälkeiset rautayöt. Sääkalenteri on ollut elämän ehto ennen vanhaan ja sillä lienee maaseudulla vieläkin oma merkityksensä.

Vaikka kirja pohjaa vain yhden vuoden intensiiviseen tarkkailuun, on sen pohjana vuosikymmenien merkinnät sääpäiväkirjaan. Näistähän kansan ns. sääprofeetatkin tietonsa ammentavat, kuka pistää sammakon, kuka etanan ne sitten ulos suoltamaan.

Olen itsekin merkinnyt muistiin säähavaintoja vuosikymmenten ajalta, mutta en osaa niistä säätä ennustaa. Vanha kunnon aasinhäntämittari taitaa olla yhtä luotettava säänennustaja kuin omat arvauksetkin. Kirja on mielenkiintoinen lukea ja vaikka sää on yleisin puheenaihe ihmisten kesken, ei tämä tuntunut ollenkaan päälleliimatulta eikä väkinäiseltä. Ehkäpä meille suomalaisille on tärkeää puhua säästä, arvailla sen muutoksia ja ihmetellä sateen määrää kesällä. Se on sitten ihan eri asia, löytyykö koskaan sellaista ihmistä joka olisi joka säähän tyytyväinen. Kuka pitää auringosta ja lämmöstä, kuka kylmästä ja pakkasesta. Joku haluaa kokeilla voimiaan oikein kovaa tuulta vastaan, onpa sateessa tanssijoitakin, joille se tuo nautinnon. Itse en viitsi auringossa kauaa liikkua, makaamisesta puhumattakaan. Se alkaa tympäistä ja pää tulee kipeäksi.

Mäkelän kirja on ilmestynyt jo 90-luvulla, mutta muutamia ajankohtaisia kommentteja lukuunottamatta se on edelleen luettavassa ja nautittavassa kunnossa.

Mäkelä, Matti: Sääkirja. WSOY, 1998. 353 s.

Tähtiin kirjoitettu virhe

tähtiin... ’Harry Potter aikoinaan räjäytti nuortenkirjallisuuden ja vei markkinat. Kaikkien piti lukea velhopojasta, jolle mikään ei näyttänyt olevan mahdotonta. Lähes samanlaisen hypetyksen on saanut John Greenin kirja syöpää sairastavista nuorista. Se on valittu vuoden kirjaksi Amerikassa, luettu yhä uudelleen ja uudelleen, itketty ja ylistetty niin arvosteluissa kuin blogiessakin. Pakkohan siihen oli tutustua, vaikka ennakkoluulojakin oli matkassa. Tässä muutama huomio.’

Maailmanmenestys, sensaatio, palkintoryöppy, mitä vielä? Greenin kirja on saanut nuortenkirjaksi uskomattoman maineen heti ilmestyttyään. Kirja on hyvä, se on kauniisti kirjoitettu, se on koskettava rakkaustarina, nykyajan Love Story, kuten sitä on arvioitu. Se on myös sensaatiohakuinen, perin amerikkalainen ja uskomattoman epäuskottava. Ehkä juuri näistä aineksista syntyy menestystarina vailla vertaa.

Hazel on parantumatonta kilpirauhassyöpää sairastava 16-vuotias, joka joutuu kulkemaan kaikkialle happipullojen kanssa. Augustus on jalkansa luusyövälle menettänyt entinen koripallotähti. Tarina alkaa syöpäsairaiden terapiaistunnossa kirkon alakerrassa. Parantumattomasti sairaana rakastuminen on ongelmallista. Niinpä kirja luotaakin pitkään tätä teemaa. Hazel hakee lohtua elämäänsä kirjasta, joka kertoo syöpään kuolevasta tytöstä, mutta kirja jää ikävällä tavalla kesken. Augustus etsii itseään tappopeleistä ja scifiromaaneista. Heidän suhteensa alkaa hitaasti hapuillen, mutta pääsee lopulta vauhtiin, kun he matkaavat Hollantiin tapaamaan Hazelin suosikkikirjan kirjoittajaa van Houtenia. Hazel haluaa tietää, kuinka kirja loppuu, mutta kirjailijasta ei ole sen asian ratkaisijaksi. Hän on joutunut sivuraiteille omassa elämässään. Häntä koipien välissä nuoret palaavat kotiin tietoa vailla mutta tietoisina rakkaudestaan. Kirjan loppukohtaus lähestyy, ei ehkä niin kuin alussa ajatteli, mutta se tulee vääjäämättä ja se on lukijan kestettävä. Vaikeintahan se on kirjan kuvitteellisten henkilöiden kohdalla, niin jälkeen jääneen puoliskon kuin vanhempien ja muidenkin läheisten. Kuoleman kuvaaminen on vaikeaa ja menee helposti tunteiluksi, kliseiksi ja nyyhkytarinaksi. Kirjailija välttää tällaiset kompastuskivet joten kuten.

Paitsi, että kirja on tarina kahdesta rakastavaisesta, se on myös pohdiskeleva filosofinen teos, jossa yllättävän kypsät teinit ratkovat ikuisuuden kysymyksiä, lainailevat kirjallisuutta kuin sen alan tutkijat ja ovat harvinaisen kypsiä kohtaamaan tulevaisuuden. Ehkä sellaiseksi kasvaa, kun on tietoinen oman elämänsä lyhyydestä, sen päättymisestä. Silloin ei ole varaa tuhlata aikaansa eikä kokemuksiaan turhaan, on tehtävä selväksi, että tämä on tämä elämä ja sen asiat on selvitettävä ennen kuin se loppuu. Varsinkin Augustus on kovin filosofinen ja pohdiskeleva luodatessaan uskoa ja tuonpuoleista elämää. Toisaalta Hazel on ikäisekseen tytöksi hyvin ripeä ja sanavalmis. Hän toimii loogisesti mm. juoppon kirjailijan kohdalla aivan kuin olisi terapeutti. Samoin syövän humoristinen käsittely, vitsailu silmänsä menettäneen Isaacin kanssa tai urheat retket happipullojen kanssa, tuntuvat sadulta.

Kaikesta kliseisyydestään huolimatta kirja on koukuttanut puoli maailmaa. Miksi? Kirjan teksti ei ole sen kummempaa kuin muissakaan hyvissä kirjoissa, kaunista ja eteenpäinvievää, dialogi toimii nautittavasti. Juoni on sensaatiohakuinen ja ihmiset tuntuvat tänä päivänä haluavat sitä, siinä yksi syy. Kirja ei ole varsinainen nuortenkirja eli sen voi lukea kuka tahansa (Ehkä tässä on juuri sellainen kirja, jota ei voi luokitella tällä asteikolla). Ehkä se on markkinoitu oikein. Mahdollisesti se vain on niin hyvä, etten sitä edes tällainen tavallinen tajua. Kannattaa lukea ja muodostaa oma mielipiteensä. Ei sen lukeminen ainakaan huonommaksi tee.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (The Foult in Our Stars). Suom. Helene Bützow. WSOY, 2013. 340 s.

Himokas härkäsammakko

harkasammakko ’Kevät saa mahlan virtaamaan kasveissa, hormoonit hyrräämään eläimissä. Molemmissa päämääränä on lisääntyminen. Vaikka monet eliöt lisääntyvät mihin aikaan vuodesta tahansa, niin täällä pohjoisessa kevät on kuitenkin selvimmin se aika, joilloin tehdään jälkeläisiä, kasvetaan ja luodaan uutta. Markus Bennemannin kirja tuo esiin erikoisuuksia elämälle välttämättömässä tapahtumassa. Sen lukeminen kertoo ainakin, jos ei eläinten seksielämästä ole niin kiinnostunut, elämän monimuotoisuudesta ja ihmeellisyydestä.’

Tieteen popularisointi on yleensä hyvä asia silloin, kun aihe on vaikea ja jonkin englannikielisen paksun opuksen kahlailu toivotonta. Bennemann on  kirjassaan tuonut esiin eläinmaailman erikoisia lisääntymistapoja. Hän kertoo ymmärrettävällä tavalla erikoisuuksista ja ihmeellisyyksistä, jotka kiinnostavat aivan eri tavalla kuin jokin tavallinen toiminta. Tähän perustuu kirjan anti. Tapaukset on valittu eri eläinryhmistä ja varmaankin ne näille eläimille on aivan tavallisia, vaikka ne meistä saattavat tuntua erikoisilta jopa luonnottomilta.

Kirjoittaja on ryhmitellyt esiteltävät tapaukset aihepiireittäin, esim.: Lemmenlaulut, -tuoksut, -juomat, -lahjat, – pesät tai Akrobaatit, Rehentelijät, Seksihurjastelijat, Avioliittohuijarit. Jokaisessa luvussa hän kertoo muutamasta eläinlajista esimerkinomaisesti. Jotkut tapauksista ovat suomalaiselle lukijallekin tuttuja kouluopetuksesta, esim. käenpojan temput pesässä tai feromonit, joilla sukupuolet houkutelevat toisiaan. Suuri osa esimerkeistä on kuitenkin melko tuntemattomista eläinlajeista, joilla on jokin meidän mielestämme omituinen piirre pariutumisessa tai parittelussa. Yleensä se selitetään tarpeelliseksi tai erottavaksi tekijäksi parinmuodostuksessa.

Sen paremmin puuttumatta erillisiin tapauksiin, voi kirjaa suositella niille, jotka ovat kiinnostuneita erilaisista luonnonilmiöistä ja joille luonnon tarkkailu on avointa ja täynnä uusia ja ihmeellisiä asioita.

Bennemannin edellinen kirja (Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia) käsitteli eläinteen saalistustapoja samalla tavalla popularisoiden. Kirjat ovat rakenteeltaan ja käsittelyltään siis hyvin samanlaiset ja -tasoiset. Edellisessä kirjassa esimerkit käsittelevät tapoja saada saalis syötäväksi tässä kirjassa kumppani lisääntymään. Molemmat aiheet ovat hieman sensaatiohakuisia ja hyvinkin populistisia aiheita, joilla selvästi haetaan markkinoilta lukijoita, joita viehättää erikoisuus, tirkistely ja sensaatio. Kirjasta tulee puuduttava olo, jos sitä lukee liian pitkään. Paras tapa siihen tutustua onkin lukea sitä pieninä paloina, ehkä ei kuitenkaan iltalukemisena.

Tässä kirjassa verrataan usein eläimen käyttäytymistä ihmiseen, mikä sinällään ei ehkä olisi tarpeellista, mutta luo kontrastia ja tuttuutta. Aina on kuitenkin muistettava, että jokainen eläin, ihminen mukaanlukien, on oma kokonaisuutensa eikä näin ollen tapoja voi siirtää toiseen sellaisenaan. Elämän kaksi perusasiaa tulee molemmissa kirjoissa hyvin esille, nimittäin aineenvaihdunta ja lisääntyminen. Vaikka tavat ovat outoja, tavoite on sama: saada ruokaa ja jälkeläisiä. Esimerkkieläimet eivät tuhlaa energiaa mihinkään turhaan, vaikka se meistä ihmisistä joskus siltä saattaa tuntuakin. Lahjan tuominen puolisolle ei ole vain lahja, vaan pyrkimys paritteluun. Sukupuolenvaihdoksellakin on oma suvunjatkamiseen tähtäävä tarkoituksensa. Apinoiden homostelu näyttää meistä vain leikiltä, mutta onkin tutkimuksen mukaan harjoittelua tositoimia varten. Jääkö jokin eläin homoseksuaaliksi? Se lienee mahdottomuus tai ainakin biologisesti ajateltuna luonnonvalinta karsii tällaiset yksilöt pois, koska ainoana tavoitteena on ruoka ja lisääntyminen, jokaisella. Tässä ihminen nykyisellään lienee poikkeus.

Kirjasta saa käsityksen, että alkeellisilla eläimillä on erikoisimmat tavat lisääntyä. Ne ovat kuitenkin tapoja, joilla turvataan oman suvun jatkuminen ja mitä erikoisempi tapa on sitä varmemmin siinä on hoidettu juuri tämä päämäärä. Uros saattaa poistaa toisen uroksen siittiöt naaraasta, muurata naaraan parittelun jälkeen umpeen tai kiinnittyä koko elämänsä ajaksi kiinni naaraaseen. Tavat ovat moninaiset, päämäärä yksi ja sama.

Kirjaa lukiessa ei välttynyt siltä ajatukselta, että luonto on kaikesta tietämyksestämme huolimatta edelleen kovin salaperäinen ja monimutkainen meidän ymmärtää. Monilta tieteen aloilta onkin viime aikoina löytynyt aivan uudenlaista ajattelua niin evoluution kuin muidenkin luonnonteorioiden alalta. Emme tiedä vielä kaikkea, emme ehkä puoltakaan.

Markus Bennemann : Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Die Evolution in Liebessrausch. Das bizarre Paarungsverhalten der Tiere, 2010). Suom. Heli Naski. Atena, 2011. 339 s.

Metsäjätti

metsäjatti

’Luettuani aikoinaan Miika Nousiaisen edelliset romaanit tartuin myös tähän suurella mielenkiinnolla. Hänen tapansa kertoa tarina on paitsi koukuttava niin myös opettavainen. Nyt liikutaan globalisaation maailmassa, hyvin ajankohtaisessa aihepiirissä rahan ja kunniattomuuden maailmassa, jossa saa valehdella mielin määrin, kunhan valehtelee hyvin. Edelliset kirjat herättivät ilmestyessään huomiota, samoin tämä. Kannattaa tutustua!’

Pari vuotta sitten ilmestynyt Metsäjätti kertoo jo useamman vuoden ajan pinnalla olleesta aiheesta, globalisaatiosta, tehtaiden sulkemisesta, työntekijöiden irtisanomisista. Tapahtumat keskittyvät viitteelliselle paikkakunnalle Törmälään Keski-Suomeen. Paikkakunnan henki ja elämä on 20-luvulla perustettu vaneritehdas. Patruuna aikoinaan piti siitä hyvää huolta niin fyysisistä rakennuksista kuin henkilökunnastakin, poika myi sen Metsäjätille ja prosessi alkoi.

Kirja etenee kahden nuoruudessa paikkakunnalla eläneen ystävyksen Pasi Kaupin ja Jouni Lahtisen vuoropuheluna. Pasi karisti koulun jälkeen paikkakunnan tomut ja lähti kauppakorkeaan opiskelemaan, Jouni jäi tehtaalle. Nyt Pasi palaa Metsäjätin yt-neuvottelujen puitteissa tuttuun ympäristöön. Hän joutuu tekemään likaisen työn konsernin edun puitteissa eikä siinä saa olla tunteita eikä sääliä. Jouni yrittää ymmärtää ja selvitä. Samalla he luotaavat mennyttä elämäänsä, lapsuutta, sen kolttosia, kärsimyksiä, alkoholismia ja hylkäämisiä, samalla ystävystyen uudelleen.

Kun irtisanomiset on toteutettu pyörähtää ratas seuraavaan asentoon ja Pasi huomaa tulleensa petetyksi, turhaan hän yritti, teki hyödytöntä työtä, piti törmäläläisten puolta. Ihminen on pieni ratas suurissa kokonaisuuksissa. Hän saa kuitenkin muuta mietittävää, kun vaimo Emilia synnyttää vammautuneen tytön. Elämän realiteetit muuttuvat ja Pasin kohdalla uusi voi alkaa.

Kirjasta tehty näytelmä sai ensi-iltansa hiljattain Kansallisteatterin Willensaunassa. Nousiaisen tekstit ovatkin kuin luodut näytelmän tai elokuvan pohjaksi. Vadelmavenepakolainen kuvaa pakolaisuutta Suomesta Ruotsiin ironisesti kärjistäen, Maaninkavaara ottaa kantaa pyhään urheiluun ja valmennukseen, tässä pohditaan pienen ihmisen asemaa suurissa ympyröissä. Kirjailija onkin sanonut tätä kirjaa todelliseksi esikoisteoksekseen, koska se kuvaa hänen omaa elämäänsä. Törmälän kaltaisia tehdaspaikkakuntia on maassamme useita. Ne ovat saaneet kohdata saman, mitä kirjassa kuvataan, sananmukaisesti, on Kemijärvi, Heinola, Anjalankoski jne. Tehtaita suljetaan, työntekijöitä jätetään heitteille pelko mukanaan tai eläkkeelle ennen aikojaan. Suuremmat ostavat pois pienempiään kilpailun vuoksi. Hyvin toimiva voitollinen vaneritehdas ajetaan alas, kun markkinat eivät vedä, ainoana tavoitteena yhteisön mahdottomalta tuntuva uudistuminen ja osakkeenomistajien voitot. Eivät konsultit tiedä eikä kauas karannut tehtaanjohto tunne paikkakunnan oloja ja historiaa. Tunteelle ei ole sijaa.

Loistavasti Nousiainen kuvaa tätä prosessia ja mukavasti mukana kulkee pehmikkeenä ystävysten elämä kaikessa traagisuudessaan. Pasin havahtuminen elämän tosiasioiden edessä luo uutta ainakin häneen itseensä. Onko tämä kaikki tämän arvoista? Jouni on saanut kuulla koko ikänsä vähättelyä ja haukkumista, siksi sieltä on vaikea nousta, mutta ehkä irtisanominen on uuden alku hänellekin, mielekkäämmän elämän alku, jonka luo kirjoittaminen, jota kukaan ei aikaisemmin osannut arvostaa, ei edes hän itse.

Nousiainen, Miika: Metsäjätti. Otava, 2011. 286 s.

Rikosroomaani

 

Rikosromaani Petri Tamminen on maamme johtavia nykykirjailijoita. Olen lukenut häneltä liki koko hänen tuotantonsa ja pitänyt lukemastani. Varsinkin hänen varhaiset novellikokoelmansa olivat mahtavia. Kaikkiin liittyy ajattelu ja pikkutarkka viimeistely. Näin kevätvalon ja kauneuden keskellä on turvallista lukea tällaista kirjaa, jonka kansikuvakin lupaa räntäsadetta ja loskaa. Pienimuotoisena kirja on nopeasti luettu, mutta antaa pitkäksi aikaa pohdittavaa. Toinen asia onkin sitten, viitsiikö näitä asioita paljon pohtia.’

Komisario Vehmas Helsingin rikospoliisista on hiljattain menettänyt vaimonsa Marjan. Töissä hän jahtaa kolleegansa Immosen kanssa sitkeää rikollista Hermann Ångströmiä, joka vie elämänhalun, ilon ja onnen, saattaa uhrinsa masennukseen, tahdottomuuteen, jopa itsemurhan partaalle tekeytymällä auttajaksi erilaisiin vaivoihin. Mappi toisensa jälkeen täyttyy rikollisen tihutöistä, mutta itse rötöstelijä ei jätä mitään tuntomerkkejä itsestään. Poliisi on ymmällään. Hän saa jopa virka-apua Ruotsista, jossa on samantyyppinen ongelma, mutta päinvastainen, joku tekee ihmiset onnellisiksi. Jokin havainto Ångströmistä tulee sattumalta, mutta aina rikollinen pääsee kuin pääseekin onnen kaupalla pakoon. Vehmas hakee apua omiin- ja työongelmiinsa lisäämällä työtä ja lopuksi juopottelusta, mutta sairastuukin itse turhautuessaan ja jää sairauslomalle. Hän pohtii, onko rikollinen todellinen vai ei? Bussissa Ångström kuitenkin istuu ja pakenee poliiseilta puistoon, mutta taaskaan ei jää mitään konkreettia jäljelle, ellei sellaiseksi lasketa romuttuneita poliisiautoja ja katkenneita lyhtypylväitä.

Tamminen on novellisti tai aforisti, lyhyen proosan taitaja. Tässä kirjassaan hän on kurkottanut proosan suuntaan, mutta edelleen tekstin sisältä löytyy pieniä helmiä, ajatelmia, novellinalkuja. Onko se hyvä? Pitäisikö suutarin pysyä lestissään? Novellistina hän pääsee paremmin oikeuksiinsa, mutta kuka tänä päivänä lukee novelleja, puhumattakaan aforimeista. Ehkä näin on paras. Tammisen teksti on karua ja runollista. Hän kuvaa elämää, usein keski-ikäisen miehen elämää, ajattelun kautta. Vehmas saattaa kesken kaiken pohtia jotain aivan muuhun aihepiiriin kuuluvaa ongelmaa kappalekaupalla ja päätyä johonkin tai sitten ei. Tarinaan se ajattelu ei välttämättä kuulu ollenkaan. Kirjailija myös kuvaa asioita, tapahtumia vertauskuvallisesti, kauniisti, ajatuksella. Tekstistä näkee, että se on huolella punnittu, mietitty viimeistä pilkkua myöten ja siksi lukijan on turvallista sitä maistella. Toinen asia on sitten se, ymmärtääkö lukija sitä kuvakielta, jota kirjailija kantaa esiin.

’Kaikkein suurimmista synneistään Vehmas ei saanut otetta. Ne olivat siihen liian suuria. Hän vaistosi ne. Tekoja ne eivät olleet, ne olivat tätä elämää, kerran kallistumaan lähtenyttä, työntekoa, ainaista poissaoloa ja seinään päin kääntymistä, toisen nyyhkytyksen kuuntelemista yön pimeydessä ja mielen kylmettämistä, nukahtamista.’

’Lumous ei kestänyt pitkään. Pian hän taas tajusi itsensä ja ikänsä, ajan vääjäämättömän kulumisen ja paikkansa siinä. Nuorena housutkin osti kuin loppuelämäkseen, keski-iässä surumieli iskee jo sovituskopissa ja koko kaaren näkee, housujen nuhjaantumisen ja niiden surkean lopun. Ihan jokainen esine ja teko ja tapahtuma alkaa keski-iässä tuntua itsensä teoreettiselta esimerkiltä.’

Persoonallinen kirja on tunnelmaltaan kuin kuva maastamme loskakaudella. Se luo kuvan apeudesta, jossa jokin kummallinen ankeuttaja vielä riehuu kuin murhaaja Stephen Kingin tarinoissa, mutta ei paljastu kaikista ponnisteluista huolimatta. Vehmas on kaiken tämän esiinnostaja, kertoja ja sellaisenaan hyvin luotu tyyppi.

Tamminen, Petri: Rikosromaani. Otava 2012. 173 s.

Afrikan ympäri

afrikan_ympari’Kun viime vuoden joulukuussa kävin Afrikassa, tuli polttava tarve lukea siitä jotain enemmän. Niinpä tartuin tuoreeseen Juha Vakkurin kirjaan Afrikan ympäri innolla. Tilasin myös Tuomo Niemelän kirjan Vihreä Afrikka, mutta se on valitettavasti vielä lähes kokonaan lukematta. Näistä kirjoista kuitenkin pääsee jo jonkinlaiseen selvyyteen tämän suuren maanosan niin historiasta, luonnosta kuin nykyhetkestäkin. Ei tarvitse enää vain muistella vanhoja kouluaikaisia opetuksia. Kuitenkin Afrikan alue on niin laaja ja rikas, että edes sen tajuaminen lienee ylivoimainen asia. Ehkä tämän jälkeen osaa kuitenkin taas enemmän arvostaa ihmisen sitkeyttä, elämän monimuotoisuutta ja kotimaan hyviä oloja.’

Lukemani teos on tunnetun Afrikan kuvaajan matkakirja, jossa liikutaan paikallisilla kulkuneuvoilla maasta toiseen tavallisen kansan parissa. Kirja kuvaa yhden talven matkaa Mauritaniasta etelään rannikkoteitä seuraillen Etelä-Afrikkaan ja sieltä samalla tavalla kohti pohjoista aina Etiopiaan saakka. Matka vie kirjailijan 22 maahan, joilla jokaisella on oma historiansa, omat tapansa ja oma kulttuurinsa. Näistä hän kertoo kirjassaan. Vaikka lukijan mielestä suuri osa matkan ajasta kuluukin puskataksissa tai niiden metsästämisessä, on kirjan anti toki paljon laajempi. Matkan aikana kirjailija pyrkii tutustumaan kunkin maan museoihin, nähtävyyksiin ja historiallisiin monumentteihin. Kirjassa hän kertoo seikkaperäisesti niiden taustoista ja kuvaa maan johtajien edesottamuksia valta-asemassaan. Kuvaus ei aina ole näille kovin mairittelevaa, sillä siirtomaa-ajan jälkeen usea maa joutui kärsimään paitsi sisällissodista niin myös hirmuhallitsijoista, jotka kovalla kädellä yrittivät luoda maasta yhtenäisen siinä kuitenkaan onnistumatta. Kirjan kansien välissä on pienoiskoossa Afrikan historia muinaisista Mansa Musan ja Etiopian keisarin ajoista nykypäivän kansanjohtajiin. Kirjasta henkii myös afrikkalaisen ihmisen luonne. Me täällä huokailemme siellä vallitsevaa olojen karuutta, väkivaltaa ja demokratian puutetta, mutta paikallinen ihminen eläessään kaiken sen keskellä ajattelee toisin. Kun hänelle elämä tuo iloja ja suruja, hän ottaa ne vastaan ja elää niiden kanssa siinä hetkessä.

Aikoinaan Vakkuri rakensi toisen kotinsa, Olkilinnan, Beninin pieneen valtioon Guinean lahden rannalle. Sinne hän perusti myös Villa Karon, suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen, jossa monet kulttuurin edustajat ovat saaneet viettää aikaansa työskennellen ja tutustuen afrikkalaiseen elämään. Sinne kirjailija nytkin matkaa, kotiin ja kaipaa taas uudelleen matkansa jälkeen.

Kirja on puuduttava toisaalta fyysisen painonsa vuoksi, mutta myös aika yksitoikkoisen koko ajan tapahtuvan etenemisensä vuoksi. Tällaisiahan matkakirjat ovat, mennään samanlaisesta paikasta toiseen, kerrotaan samoja asioita vain toisin sanakääntein. Teemana voisi olla puskataksit, jotka ovat täyteen ahdettuja, aina myöhässä, mitä vain voi niissä tapahtua. Matkat ovat pitkiä, pölyisiä ja tiet surkeimmista hiekkamontuista monikaistaisiin moottoriteihin. Aina on kiiruhdettava aikaisin aamulla johonkin laitakaupungin bensa-asemalle odottamaan seuraavaa pikkubussia tai kuorma-autoa tai linja-autoa. Usean tunnin odottelun jälkeen päästään matkaan, kunhan ensin on tingitty matkan hinta kohtuulliseksi. Toinen kirjan toistuva teema on viisumit, joita kirjailija joutuu metsästämään suurlähetystöistä tai tulliasemilta päästäkseen eteenpäin. Aina se ei onnistu ja niin vaaditaan joustavuutta matkan jatkumiseen.

Parasta kirjassa ovat seikkaperäiset kuvaukset valtaapitävistä tai -pitäneistä. Muistan itse lapsuudestani, kuinka lehdissä kerrottiin Afrikan siirtomaiden itsenäistymisestä ja niiden uusista hallitsijoista. Silloin jäivät mieleen Kenneth Kaunda, Ian Smith, Nyerere, Mobutu Sese Seko, Lumumba, Jomo Kenyatta, jonka poika on paraikaa ehdolla Kenian tulevaksi presidentiksi ja monet muut. Taitavasti kirjailija kutoo heidät nykypäivän johtajien kanssa samaan afrikkalaiseen verkkoon solmuina maiden historiaan. Hän ei tuomitse, mutta ei kiitäkään. Samassa kudelmassa ovat myös lähetystyöntekijät Martti Rautasesta alkaen, Albert Schweitzer, tutkimusmatkaajat kuten Stanley ja valkoiset plantaasinomistajat niin Etelä-Afrikan apartheidalueilla kuin Kenian savanneillakin. Tekstissä vilahtelevat myös nykyisten johtajien edesottamukset, kuten myös viime aikaiset uutiset maiden tästä päivästä. Uutiset maailmalta kulkevat kirjailijalle ystävien tekstiviesteinä: eletään arabikevättä, eletään Japanin tsunamia ja eletään Suomen keväisiä eduskuntavaaleja. Nekin antavat oman suolansa kerrontaan mustasta maanosasta ja sen historiasta. Kaikesta tästä muodostuu rikas ja värikäs kudelma, jota loppujen lopuksi oli ihan mukava lukea, vaikka kohta ei enää muistaisikaan yhtään mitään. Nimiä ja paikkoja oli niin paljon, monet mahdottomia lukea oikein, monet tavalliselle suomalaiselle täysin tuntemattomia nyt ja ehkä myös tulevaisuudessa. Kuitenkin, ehkäpä nyt taas tiedän hieman enemmän ihmisestä ja hänen elämästään.

Vakkuri, Juha: Afrikan ympäri. Like, 2012. 683 s.