Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Yhden lapsen kansa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

yhden-lapsen-kansa’Kun puhutaan tietokirjasta, minulle tulee helposti mieleen tiede, koska aika paljon luen tiede-kirjallisuutta. Tämä kuitenkin pitää erottaa tietokirjallisuudesta. Kirjoittaja kyllä nojaa tieteen menetelmiin ja saamiinsa tuloksiin, mutta käsittelee asiaa enemmän informatiivisena ja tietoa kartuttavana kuin tieteellisinä tuloksina. Näin lukijan ei tarvitse kahlata vaikeita terminologisia ja tutkimuksellisia asioita läpi, vaan hän voi keskittyä omaksumaan kirjan antamaa tietoa, ja nauttimaan sitä. Tällaisena Mari Mannisen kirja on erinomainen.’

Tuore Finlandia-voittaja kertoo Kiinasta ja heidän yhden lapsen politiikastaan. Toimittaja Mari Manninen on asunut useamman vuoden Pekingissä ja kirjoittanut eri julkaisuihin artikkeleita Kiinan muuttuvasta yhteiskunnasta sulkeutuneiden vuosien jälkeen. Kulttuurivallankumous ja Maon aika ovat takanapäin, mutta ne eivät menneet jättämättä jälkiä yhteiskuntaan ja sen tulevaisuuteen. Yksi näistä asioista on 35 vuoden kokeilu syntyvyyden säännöstelyssä eli yhden lapsen politiikka.

Manninen kertoo kirjassaan, kuinka politiikka on vaikuttanut kiinalaisten elämään, yhteiskunnan rakenteeseen, nykypolitiikkaan ja asukkaiden tulevaisuuteen. Kirjaansa varten hän on haastatellut ihmisiä, jotka ovat eläneet tuon ajan ja kokeneet politiikan vaikutukset omassa elämässään. Kirja jaottelee nämä hastateltavat kahdeksaan ryhmään:

Paperittomat pohtii niiden lasten kohtaloa, jotka ovat syntyneet perheisiin toisena tai kolmantena lapsena ja joita ei sen vuoksi ole rekisteröity. He eivät saa Hokou-todistusta, joka todistaisi heidän olevan olemassa ja asuvan jollakin paikkakunnalla. Heillä ei ole mitään oikeuksia eikä tulevaisuutta.
Syntymättömät käsittelee aborttia, sterilisaatiota ja yhteiskunnan pakkotoimia. Tämä vääristi kiinalaisen yhteiskunnan rakennetta, niin että tällä hetkellä maassa on miljoonia miehiä enemmän kuin naisia. Varsinkin maaseudulla se on suuri ongelma.
Perheettömät ovat lapsia, jotka on otettu pois vanhemmilta ja joita on sijoitettu orpokoteihin ja annettu adoptoitaviksi ulkomaille. He eivät ehkä koskaan saa tietää biologisia vanhempiaan.
Kurittomat kappaleessa Manninen kertoo pikkukeisareista, jotka ovat perheen ainoita lapsia ja saavat kaiken, mitä vain haluavat. He hallitsevat perhettä. Kurinalaisen kasvatuksen puute johtaa vääristyneisiin ihmissuhteisiin, kurittomuuteen.
Veljettömyys pohtii yhden lapsen politiikkaa siltä kannalta, jos ainoa lapsi onkin tyttö. Tällöin hän saa kaiken huomion ja hänen tulevaisuudestaan huolehditaan. Tämä on kohentanut tyttöjen asemaa yhteiskunnassa.
Vaimottomat käsittelee sukupuolten epätasapainoa ja maaseudun miesten yksinäisyyttä. Lapsettomat kappaleessa kerrotaan äidistä, joka sai kaksoset 56-vuotiaana, koska ainoa lapsi kuoli nuorena ja näin samalla katosi äidin vanhuuden turva. Lapsen tehtävä on huolehtia vanhemmistaan.
Armottomat  valottaa niiden ihmisten elämää, joiden tehtävä oli ilmiantaa toisten salaisuudet, ylimääräiset lapset, raskaudet jne. He pitivät kirjaa lähipiirinsä naisten kuukautisista, raskauksista, aborteista ja toimivat virassaan armottomina tuomareina.

Vuosikymmenien aikana on Kiinan yhden lapsen politiikasta tihkunut joskus hyvinkin karmeita juttuja julkisuuteen. Tämä kirja valottaa niiden taustoja ja yrittää tasapuolisesti kertoa tämän politiikan tarpeesta ja seurauksia. Kaikki ei ollut huonosti mutta ei myöskään hyvin. Haastatellut ihmiset jakautuivat kannattajiin ja vastustajiin elämänolosuhteidensa mukaan. Yksin kasvatettu tyttö on onnellinen tästä politiikasta, maalla vaimoa etsivä mies ei.

Kauhukertomukset ovat totta, mutta osaa liioitellaan. Niinpä tästäkin kirjasta tulee väkisin mieleen se, miten haastattelut on tehty. Nykyään näkee liian paljon sensaatiohakuista kirjoittelua. Se syö pohjaa todelliselta journalismilta. Tässä on pyritty valottamaan ongelmaa monelta suunnalta ja lukijalle jää paljon mahdollisuuksia ymmärrykseen ja pohdintaan. Kirjasta jää mieleen ainakin se, ettei mistään syistä pitäisi ryhtyä näin suuriin pakkotoimiin. Se aiheuttaa ilman muuta vinoumia yhteiskuntaan. Se luo ahdistusta, pelkoa, mielenterveysongelmia ihmisille, jotka eivät voi itse päättää omasta ruumiistaan, terveydestään eikä tulevaisuudestaan.

Oliko tällainen sitten tarpeellista 1,4 miljardin asukkaan maassa? Siinä on koko asian ydin ja sitä tulee tarkoin miettiä, jos jotain vastaavaa jossain päin maailmaa jatkossa suunnitellaan. Päälimmäiseksi kirjasta jäi mieleen, että yhteiskunnan kehittyessä ja vaurastuessa ei tällaisia toimia välttämättä tarvita, vaan väestön rakenne muuttuu itsestään ilman suuria yhteiskunnallisia mullistuksia.

Hyvä kirja ja antaa tarpeellista pohdintaa pitkäksi aikaa. Jörn Donner palkinnon valitsijana oli oikeassa.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Atena, 2016. 203 s.

Akvarelleja Engelin kaupungista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

akvarelleja_engelin_kaupungista’Aloitin kirjan lukemisen illalla ennen palkintotilaisuutta ja lopetin sen seuraavana iltana, kun tulos oli julkistettu. Olin kait ajan hermolla. Kannatti olla, sillä pääsin tuoreeltaan arvioimaan, oliko Baba Lybeck onnistunut valinnassaan ja oliko Jukka Viikilä saanut aikaan kirjan, joka kannatti kirjoitta ja palkita tämän vuoden Finlandia-palkinnolla? Molempiin kysymyksiin voin täydestä sydämestä vastata myöntävästi.’

Tähän kirjaan on vaikea liittää mitään genreä, se on sen verran omaperäinen kirjallisuuden alalla. On hienoa, että uskalletaan rikkoa rajoja ja tuottaa muutakin kuin perinteistä proosaa. Kirjan päähenkilö on Carl Ludvig Engel, arkkitehti 1800-luvun alkupuolelta, jonka käden jälki näkyy laajalti Suomessa tänäkin päivänä. Toisaalta kirjan päähenkilönä voisi olla myös Helsinki, josta kirja kertoo Engelin päiväkirjan tai yöpäiväkirjan kautta, niin kuin hän itse kirjoittamistaan kuvaa. Engel loi Helsingin nykyisen ilmeen tulipalon poltettua puukaupungin. Päiväkirja kertoo, kuinka hän lupasi vaimolleen Charlottelle viipyä tässä syrjäisessä ja kylmässä paikassa vain kuusi vuotta. Niin nopeasti kaupunkia ei kuitenkaan rakenneta ja niinpä matkasta tuli elinikäinen.

Päiväkirja kuvaa arkitehdin työtä keisarillisessa suuriruhtinaskunnassa, jossa keisarin tuli hyväksyä rakennuspiirustukset ja rahoitus. Senaattori Johan Albrecht Ehrenström loi Helsingin ruutuasemakaavan ja Engel rakennukset katujen varsille. Suurimpana ja kauneimpana Nikolain kirkon kukkulalle Suurtorin pohjoisreunalle. Sitä ennen olivat valmistuneet jo senaatin rakennus ja Aleksanterin yliopisto torin vastakkaisille puolille.

Kun Engel sai viran intendenttikonttorin johtajana, hän pääsi suunnittelemaan rakennuksia koko suuriruhtinaskuntaan ja sen jäljiltä on engelimäsiä kirkkoja, raatihuoneita, majakoita, postitoimistoja, ympäri Suomen vielä nykyäänkin. Hän vaikutti Helsingin lisäksi Turussa, Jyväskylässä, Ahvenanmaalla pieniä maalaispitäjiä unohtamatta. Kirjan kautta valoittuu se suunnaton työ, jonka hän teki, mutta myös hänen yksityiselämänsä Charlotten kanssa kylmässä Helsingissä ja se lämpö, jota hän tunsi sairasta lastaan Emilietä kohtaan. Hän jäi lopulta yksin, mutta hänen työnsä jälki näkyy.

Kerrankin voittajaksi valikoitui todellinen helmi. Engelistä on jäänyt jälkipolville kovin vähän historiatietoja, joten tämäkin Viikilän luoma päiväkirja on pitkälti fiktiivinen. Hienosti kirjailija on asettunut sen ajan saksalaisen arkkitehdin hahmoon ja luonut tälle elämän hänen massiivisten rakennustensa rinnalle. Kirjasta välittyy ymmärtäväinen puoliso, rakastava isä, mutta myös tarmokas ja päättäväinen työntekijä, joka pohtii tekemisiään, niiden oikeutusta ja omaa toimintaansa läheistensä parhaaksi.

Hän suri Emilien englannin taudin eli riisitaudin runtelemia jalkoja, tietämättä, että pohjoisen talvien vähäinen valo ja D-vitamiinin puutos aiheuttivat sairauden. Hän suri Charlottelle antamaansa lupausta, jota ei voinut täyttää. Koskaan he eivät päässeet takaisin rakastamaansa Berliiniin. Upeasti rivien välistä voi löytää sekä kaipauksen Berliiniin että lopulta myös rakkauden Helsinkiin. Harva arkkitehti pääsee kuitenkaan rakentamaan kokonaisen kaupungin.

Runollisuus kirjassa näkyy tarkasti harkituissa lauseissa ja niiden jaksotuksessa. Runous onkin punottu proosan sekaan ja saatu kirjasta näin unenomainen, mystinen mutta myös lumoavan kaunis. Tuskin kirja on mikään kirjakauppiaiden unelma, mutta lukemisesta nauttivalle se on hieno kokemus. Kiitos Jukka Viikilä, kiitos Baba Lybeck.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus, 2016. 213 s.

Kalamiehet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kalamiehet’Viime aikoina on Afrikasta tullut mielenkiintoisia kirjoja, joita ovat kirjoittaneet mustat ihmiset. Yleensä meillä tunnettu afrikkalainen kirjallisuus on ollut valkoisten tuottamaa (esim. André Brink, J.M. Coetzee). Maanosan syvä tarinaperintö taitaa tulla esiin kuitenkin aidoimmillaan alkuperäisväestön kautta. Tästä esimerkkinä ovat etenkin nigerialaiset kertojat: Chimamanda Ngnozi Adichie, Chinua Achebea, Wole Soyinka. Monet kirjoittavat englanniksi, mutta kerronnassa on syvää taustaa Afrikan maaperästä. Tällainen on myös Obioman Kalamiehet. Kannattaa tutustua!’

Ikenna, Boja, Obembe ja Benjamin ovat kalamiehiä Nigeriassa Akuren kaupungissa. Heidän isänsä komennetaan töihin toiselle paikkakunnalle ja äiti ei ehdi vahtia poikiaan yrittäessään saada perheen pysymään ruoassa. Niinpä pojat saavat rauhassa kalastaa kuusi viikkoa vaarallisella Omi-Alan joella, kunnes naapuri heidät ilmiantaa. Siitä seuraa rangaistuksia ja nuhteita, kostoa ja tuhoa.

Kaupungilla liikkuu Abulu, jota pidetään hulluna, mutta hän osaa ennustaa ja taikauskoiset kaupunkilaiset uskovat häntä. Hänen ennustuksestaan lähtee liikkeelle perheen tragedia. Abulun ennustus koskee poikia. Kun elämä alkaa mennä pieleen, se myös menee. Ikenna vanhimpana kokee sen ensin ja syytösten ja pelon vuoksi myös Boja kärsii sen seuraukset. Nuoremmat tekevät kaikkensa pelastaakseen perheen kunnian, mutta tulos on yhtä huono: Obembe pakenee ja Ben, joka on tarinan kertoja, joutuu vankilaan yhdeksäksi vuodeksi. Vain perheen kaksi nuorinta vasta vauvaikäiset pelastuvat.

Isällä oli suuret suunnitelmat poikien suhteen: lakimies, lääkäri, professori jne., mutta kaikki suunnitelmat kaatuvat. Pojat olivat kalamiehiä ja tarina alkaa siitä. Sen loppu on erilainen kuin he silloin ajattelivat ja mitä isä suunnitteli, mutta kuitenkin he olivat kalamiehiä.

Tarina on vahva, pelottava, koskettava, kauhistuttava. En mielelläni lue kirjoja, joissa lapset joutuvat kärsimään. Nykyään sellainen kirjallisuus on vallalla, varsinkin dekkareissa. Niinpä tartuin tähän kirjaan epäröiden. Tuttavani kehuivat sitä, arvostelut ylistivät kirjan takaliepeessä, mielenkiinto heräsi takakannen tekstistä.

Obioman teksti on upea, kerronta joustavaa ja helpon tuntuista, tarinan rakenne koukuttava. Kirjassa ei ole oikeastaan mitään vikaa, ei mitään tuomittavaa – paitsi lapset, jotka joutuvat kärsimään. Kylähullun ennustus poikien väkivallasta toisiaan kohtaan rikkoo veljesten välisen harmonian ja valtasuhteet. He alkavat kyräillä, käyttäytyä oudolla tavalla, muuttua väkivaltaisiksi. Heidän elämästään tulee vaarallista ja vaikka kertoja Ben on vasta pieni poika, hän aistii sen vaaran, joka Ikennasta henkii.

Kun sitten isommat veljet ovat poissa, vallan ottaa seuraava Obembe ja taas Ben on toisen käskyvallan alla, vaikka ei haulaisi. Alkaa kostonkierre, jossa tarkoitus on tappaa Abulu. Tuntui vastenmieliseltä lukea pienten poikien suunnitelmia niin rotanmyrkystä, kuristamisesta kuin veitsistäkin. Kaikesta tästä joutuu eniten kärsimään Ben, jonka niskaan kaikki lopulta kaatuu.

Mikä on afrikkalaisen taustan osuus väkivallassa, mikä kaikenlaisten kansan keskuudessa leviävien taikauskoisten käsitysten osuus, entä katolisen kirkon osuus? Sinällään kirjailija kertoo tarinan kaunistelematta sitä, mutta ei hän myöskään paljon pohdi sen sanomaa, ehkä sitä ei pohtinut kirjan kertojaminäkään. Sinällään kelpo kirja luettavaksi, mutta ei liian syvällisesti ajateltavaksi.

Chigozie Obioma: Kalamiehet. Atena, 2016, suom. Heli Naski. 336 s.

Tangopojat

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tangopojat’Kirjavuoden yksi kiinnekohta on uusi Tuuri. Tuottelias kirjailija ei ole pettänyt tänäkään vuonna. Hän palaa äitinsä tarinaan, josta ilmestyi muutamia vuosia sitten useampiakin historiallisia romaaneita. Nyt eletään 1960-lukua ja suomalaisia muuttaa työn perässä Ruotsiin. Sillä heistä suuri osa on edelleen, ruotsalaistuneina, edelleen työssä tai paremminkin eläkkeellä. Osa on palannut kotimaahansa, haikeina, paratiisia etsien. Onko se siellä vai onko se täällä – aavan meren tuolla puolen?’

Sauli etsii itseään, elämäänsä ja Elinaa ensin Kauhavalla ja Pohjanmaalla, lopulta Ruotsissa. Hän soittaa haitaria Kamppilan Hurma-orkesterissa Pohjanmaan lavoilla ja toimii samalla apumiehenä Huhtalan puutavarakuljetuksissa. Kun Elina lähtee ruotsalaisen mukaan Tukholmaan, saa Sauli tarpeekseen ja lähtee perään. Nuorten välit ovat rikki ja niitä on paikattava. Volvon tehtailta löytyy työpaikka kokoomalinjalta kampiakselin hiojana ja Göteborgista Liikalan Tangopojat-tanssiorkesterissa on hanuristille paikka vapaana, mutta Elina on edelleen kateissa.

Elämä vuorotyössä ei ole helpoa vieraassa maassa, sen huomaa moni suomalainen ja niinpä he lyöttäytyvät yhteen ja perustvat Suomi-Seuroja tehdaspaikkakunnille. Näissä he tapaavat toisiaan ja usein yhteydenpitoon liittyy tanssi, juopottelu ja suunsoitto. Sauli ei näihin osallistu, sillä hänen on perustettava perhe ja saatava elämänsä sitä kautta järjestykseen.

Kirja on taattua Tuuria. Liki 30 Tuurin kirjaa lukeneena, alkaa tuntua, että kerronta polkee paikallaan, tunnelma on sama, passiivinen tekeminen alkaa tuntua teennäiseltä ja huumori ei enää tunnu tuoreelta. Kuitenkin kirja on lukemisen arvoinen, ehkä enimmin ajankuvauksena siirtolaisuuden vuoksi. Suomesta siirtyi 1960-luvulla Ruotsin tehtaille töihin satoja tuhansia nuoria ihmisiä, kun täällä ei ollut töitä tarjolla kaikille. He olivat sota-ajan lapsia, ns. suuria ikäluokkia. Näin Suomi menetti parasta työntekijäainesta naapurimaahan, joka otti heidät suopeasti vastaan ja pisti töihin, joita ruotsalaiset eivät halunneet tehdä. Voisi verrata nykyaikaan, kun pakolaisia vyöryy yli rajojen, mutta tilanne on tyystin toinen. Elintasoa lähdettiin kyllä kohentamaan ja kesällä palattiin näyttämään Volvoa sukulaisille, mutta Ruotsissa ei eletty sosiaaliturvan varassa. Siellä oli töitä ja työstä maksettiin palkkaa, jonka turvin pakolaissiirtolainen saattoi elää ilman yhteiskunnan avustusta. Tuurin kuvauksesta rivien välistä löytää juuri nämä kuviot. Hän osaa kaivaa esiin ne kipukohdat, jotka varmaankin silloin olivat akuutteja.

Kirjailija kuvaa kauniisti Saulin ja Elinan suhdetta, sen särmiä, väärinkäsityksiä, elämää yleensäkin. Elinan tytär Kaija osaltaan toimii erottajana mutta myös yhdistäjänä. Kuvaavaa kerronnalle on Saulin peräänantamattomuus, pohjalaisuus. Hän hakee Elinan itselleen vaikka kaikki olosuhteet ja järkiperäiset syyt ovat sitä vastaan. Tässä kerronnassa Tuuri on onnistunut hyvin. Muut kirjan päähenkilöt jäävät melko pieneen rooliin. Harju soittaa trumpettia ja suutaan. Kamppila on sitkeä järjestelijä, joka yrittää saada mahdottoman mahdolliseksi. Kaitsu, Saulin velipuoli, takkuilee isäpuolen kanssa ja suunnittelee myrkytöntä viljelyä. Yhteistä kaikille nykypäivään verrattuna on yhteys ja huolenpito, ketään ei jätetä, vaan autetaan vaikka väkisin.

Uutta kerronnassa on siirtolaisten seksistiset puheet. Niitä toiki silloin varmaan on ollut, mutta aikaisemmissa kirjoissaan Tuuri ei ole näin avoimesti niitä kertonut. Huumori on piilossa lauseissa ja sen löytää naljailuna ja suunsoittona, jossa esiintyy alapään huumoria enemmänkin. Toisaalta se tapahtuu hyväntahtoisesti vihjailemalla ja kannustamalla. Nykyään sellainen tulkittaisiin helposti ihan eri tavalla.

Mainoksissa mainitaan, että tämä kirja liittyy Tuurin äidin tarinaan. Kiinnekohtia ei kirjasta pääse bongaamaan. Tarinan henkilöt olisivat tällä hetkellä kirjailijan itsensä ikäisiä. Kirjassa päähenkilöinä ovat nuoret eikä siellä juurikaan ole ketään edellisen sukupolven edustajaa. Kuka heistä kukin sitten on?

Antti Tuuri: Tangopojat. Otava, 2016. 317 s.

Siipirikko mies

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

siipirikko-mies’Kirjastoautolta tarttui käteeni kirja, jonka kansikuva viehätti väreillään ja muodoillaan. Kannen on suunnitellut Jenni Nopponen ja se kertoo, kuinka tärkeää on, että kansi on koukuttava. No, kirjakin oli kyllä lukemisen arvoinen, vaikka se on ilmestynyt jo viime vuosituhannella Ranskassa. Joskus näitä aarteita löytyy sattumalta, joskus niitä ei löydy etsimälläkään. Klisee on, ettei aikaa ole lukea hyviä kirjoja, ainoastaan parhaita. Ehkä tämä liikkuu siinä välimaastossa. Lukemattakin sen olisi voinut jättää, mutta luettuaan se antoi myös ajattelemisen aihetta. Sehän on yksi hyvän kirjan edellytys.’

Tanios on kirjan päähenkilö, legendaarinen hahmo Libanonin vuoristoseudulla. Hänestä kerrotaan tarinoita kylissä ja maanteillä. Hän on sodan voittaja ja aloittaja, hän on sankari ja petturi. Häneen kiteytyy alueen levottomuus, hänen elämänsä on esikuvana nuorille pojille. Hän syntyy šeikin hallitsemaan kaupunkiin kylän kauneimman naisen Lamian poikana. Šeikki kieltää Tanioksen olevan hänen poikansa, mutta kyläläiset tietävät šeikin tavat. Tanios joutuu pelinappulaksi suureen selkkaukseen, joka runtelee seutua, kun ottomaanit, Egypti ja länsivallat Englanti ja Ranska selvittelevät välejään alueen omistamisesta. Myös šeikin omassa hallinnossa on ristiriitoja niin kyläläisten kuin sen ulkopuolistenkin kesken. Tanios rakastuu väärään tyttöön ja joutuu lähtemään maanpakoon, kun hänen isänsä ampuu partiarkan. Näin hänestä tulee siipirikko mies. Aikanaan hän palaa kotiseudulleen sovittelijana, tuomarina ja selkkauksia välttävänä miehenä, mutta joutuu toteamaan voimansa liian pieniksi asioiden selvittämiseen. Hän katoaa ja samalla syntyy legenda Tanioksen kivestä. Sille ei saa kiivetä tai käy niin kuin Taniokselle.

Tämä kirja on saanut arvostetun Goncourt-palkinnon Ranskassa vuonna 1993. Libanonilaissyntyisen Maaloufin kirjoja on käännetty lukuisille kielille ja häntä on arvostettu kertojana ja merkittävänä yhteiskunnallisena ajattelijana. Tarina on legenda, jolla on totuuspohja, vaikka henkilöt ovatkin fiktiivisiä. Tarinan tapahtumat, varsinkin sen loppupuolella, muistuttavat hätkähdyttävästi nykyaikaa ja Lähi-Idän konfliktien luonnetta. Oikeastaan voitaisiin vetää asioita suoriksi ja sanoa, että tällaisista tapauksista ne ovat juuri syntyneet. Vuoristossa eli silloin ja elää nykyään heimoja, jotka eivät hyväksy muita, eivät halua alistua toisten valtaan, eivät elä sopuisasti. Legenda siipirikosta miestä kuvaa näitä asenteita.

Erikoista kirjassa, joka sijoittuu 1800-luvun puoliväliin, on se, ettei siinä mainita juutalaisia ja heidän olemassaoloaan ollenkaan. Heidät on jätetty tarinasta pois, vaikka juutalaisten paluumuutto alkoi noihin aikoihin ja se ei käynyt silloinkaan kovin kivuttomasti ilman konflikteja. Legendan aikaan luotiin oikeastaan myös tämän konfliktin siemen. Niihin aikoihn ottomaanivaltakunnan luhistuessa luotiin ranskalaisten ja englantilaisten mandaatti, josta aikanaan YK teki ratkaisunsa israelilaisten ja palestiinalaisten alueen luomiseksi. Onko unohtaminen tarkoituksenmukaista vai vahinkoa.

Kirja on legendanomainen, itämainen ja sadun kaltainen. Sen tapahtumissa on ihmeitä, mysteereitä, kiellettyä rakkautta ja veristä sodankäyntiä, valheita ja petosta, usein liioitellusti. Siinä se samaistuu Tuhannan ja yhden yön tarinoihin.

Kirja on hieman sekava, mutta muuten hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu. Koko ajan lukija tietää, että Tanios katoaa, että hänestä tulee legenda ja tajuaa, että loppujen lopuksi hän on pelokas pieni poika, joka ei löydä paikkaansa suuressa maailmassa. Liian pieni ratkaisemaan suurta ongelmaa.

Maalouf, Amin: Siipirikko mies (Le Rocher de Tanios). Gummerus, 2015 (1993), suom. Lotta Toivanen. 345 s.

Butsher’s Crossing

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

butshers-crossing’Kun näissä kirjajutuissa pääsee vauhtiin, niin eihän ne lopu. Tässä taas yksi varteenotettava lukukokemus karun yksinkertaisen elämän ja seikkailun ystäville. John Williams kirjoitti elämässään vain muutaman romaanin, mutta kirjoitti ilmeisesti huolella. Kuitenkin ne ovat nousseet vasta nyt maineeseen. Stonerin luin keväällä ja nyt on saatu suomeksi myös todellinen lännentarina, jossa liikutaan 1800-luvun lopun karjankasvatuksen ja biisoninmetsästyksen maisemissa. Tarina ei varmaankaan ole tavallisista poikkeava, mutta se onkin paljon muuta kuin vain tarina. Kirjaan kannattaa tutustua. Tässä muutama huomio.’

Kolme vuotta Hawardissa opiskellut Will Andrews saa rousseaulaisen herätyksen Ralph Waldo Emersonin luennoista ja matkaa enonsa perintörahat rahavyössä länteen tuntemattomaan Butsher’s Crossing-nimiseen pikkukaupunkiin. Eletään vuotta 1873. Hän haluaa kokea elämässään jotain todellista. Kaupungissa eletään biisoninmetsästyksen kulta-aikaa ja niinpä Will rahoittaa kyseenalaisen retken kauas Coloradoon, jossa retken johtaja Miller on joskus nähnyt suojaisan laakson ja siellä tuhansia biisoneita. Nelihenkinen ryhmä ostaa härät ja vankkurit, varustaa ne retkeä varten ja lähtee matkaan.

Miller on kokenut kulkija, joka tietää mitä tekee, muistaa paikat, uskoo asiaansa ja ottaa riskejä. Charley Hoge on invalidi, joka on menettänyt toisen kätensä tällaisella samantyyppisellä retkellä. Hän on vankkureiden ajaja ja kokki, joka uskoo Raamattuunsa ja hakee totuudet sieltä. Schneider on nylkijä, jonka tehtävä on kuoria Millerin ampuman biisonin päältä nahka mahdollisimman ehjänä ja nopeasti. Will hakee elämyksiä ja saa niitä, henkensä kaupalla.

Jo menomatka on päättyä veden puutteeseen. Jano saa härät huohottamaan ja miehet näkemään näkyjä. Schneider ei sopeudu porukkaan, mutta Millerin usko asiaan vie heidät lopulta laaksoon ja teurastus voi alkaa. Muutaman viikon aikana hän ampuu yli neljä tuhatta biisonia, Schneider ja Will nylkee ne ja Charley kuljettaa nahat vankkureilla leiriin. Syksy kuitenkin tekee heille tepposen, jota edes Miller ei ole ottanut huomioon. Lumimyrsky sulkee kanjonin ulospääsyn ja he jäävät laaksoon vangeiksi koko talven ajaksi.

Kun kevät vihdoin koittaa ja lumi sulaa, alkaa vaarallinen paluumatka valtavan nahkavuoren kanssa. Kuten Hemingwayn kirjassa Vanhus ja meri, retken anti jää saamatta, uurastus ilman palkkaa. Vain kolme miestä palaa ilman härkiä, vankkuireita ja nahkoja. Sillä aikaa koko kaupunki on muuttunut, vuodat menettäneet arvonsa, ihmiset lähteneet eikä Willinkään ole syytä sinne jäädä.

Tarina on länkkäri, vanhaan kunnon tyyliin, mutta kirjoitettu toisin. Sankaria on tarinasta turha etsiä, porukka on riitainen jo lähtiessään ja hajoaa heti paluunsa jälkeen. Will kasvaa henkisesti, fyysisesti ja myös ihmisenä. Matkan ajan hän suri sitä, että hylkäsi Francinen lähtiessään, palattuaan hän repi itsensä tästä irti. Vaikeissa olosuhteissa punnittiin miehen kestävyys. Selvittiin, kun pysyttiin yhdessä, kun ei lamaannuttu. Kuolema oli läsnä retkellä moneen otteeseen ja Millerin kokemuksen ja päättäväisyyden ansiosta laaksosta palattiin takaisin.

Biisonit tapettiin preerioilta lähes sukupuuttoon 1800-luvulla ja se on ymmärrettävää, kun metsästys oli tätä luokkaa, silkkaa silmitöntä teurastusta. Suuri eläin ammuttiin kiväärillä, sen nahka kuorittiin pois ja ruho jätettiin mätänemään. Mitä haaskausta ja julmuutta. Metsästäjälle tuli tappamisesta pakkomielle, Millerin piti saada tapettua laakson viimeinenkin biisoni ennen kuin sieltä lähdettäisiin. Tämä oli koitua heille tuhoksi.

Williams kuvaa kauniisti luontoa, sen ääri-ilmiöitä ja ihmisten kokemia tuntemuksia. Karu lännentunnelma säilyy kirjassa loppuun saakka ja näin se on raivannut tietä Gormic MacGarthylle ja hänen lännenkirjoilleen, joissa karuus ja jopa rumuus on viety äärimmilleen. Siinä missä Williams kuvaa laakson paratiisimaisuutta, McGarthy luo sodan runtelemaa maisemaa mustana ja pimeänä (esim. teos Tie tai Veren ääriin). Stonerilla uudelleen maailmanmaineeseen noussut Williams pääsee tässä kirjassa vielä upeampaan kerrontaan ja teoksen raakuudesta huolimatta sitä luki nauttien.

Williams, John: Butsher’s Crossing. Bazar, 2016 (1960), suom. Ilkka Rekiaro. 334 s.

Luciferin oppipojat

Julkaistu , kirjoittanut
1

luciferin-oppipojat’Kun on taas päässyt lukemisen makuun, tulee kahlattua kirja toisensa jälkeen iltojen pimetessä. Onneksi on mistä valita. Upeita uutuuksia on ilmestynyt syksyn mittaan useita. J. P. Koskinen on ollut suosikkini niin kauan kuin hän on kirjoittanut. Syksyn uutuus Luciferin oppipojat vahvistaa käsitystäni. Kirja, jossa on ajatusta ja joka antaa ajatuksia, on lukemisen arvoinen. Tieteisfantasiat saavat heloposti huuhaan leiman niskaansa, koska sellaista on paljon julkaistu. Kun Erich von Dänikenin nimi mainitaan, nousee monen niskakarvat pystyyn tai kun puhutaan Raamatusta ja luomisesta, on riita valmis. Kuitenkin nämä liittyvät oleellisesti Koskisen kirjaan ja johdonmukaisesti. Kannattaa tutustua!’

Tieteisromaani, jossa eletään 2100-luvun puoliväliä. Kapteeni Bonhomme matkaa miehistöineen Olympos-planeetalle kukistamaan kyborgien kapinaa. Yleensä hän matkaa yksin, mutta nyt miehistöön kuuluu usean alan edustajia. John on sotilas, Helen, mekaanikko, Jens kokki, Anastasia huolehtii kahdestatoista kyborgista, joilla on opetuslasten nimet ja Liu oli pilotti. Lisäksi aluksessa oli kolmastoista kyborgi Beatrix, jonka Bonhomme oli salaa ujuttanut matkalle mukaan.

Kapteeni oli tullut kuuluisaksi paitsi ulkoavaruuteen suunnatuista matkoistaan, myös siitä, että hän tappoi Jumalan. Olympos on ensimmäinen planeetta, jolta oli tavattu merkkejä muista sivilisaatioista. Sieltä löydetty majakka lähetti signaaleja, jotka kutsuivat. Bonhomme tutustuu majakkaan ensimmäisellä matkallaan ja tuo ihmiskunnalle järisyttävän tiedon, emme ole yksin, eikä Jumalaa ole. Toinen sivilisaatio on vaikuttanut meidän kehitykseemme ja luonut meidät omaksi kuvakseen. Vanhat uskonnot saavat selityksensä ja ihmiset selvyyden olemassaololleen.

Mutta onko näin? Matkan aikana miehistö käyttäytyy oudosti, uhkaavasti. Asiaan kytkeytyvät Bonhommen elämän aikaisemmat vaiheet, vaimo Johanna, pojat Gabriel ja Rafael, jotka kaikki ovat kuolleet, vai ovatko? Lopulta häntä syytetään petturiksi ja väärentäjäksi. Koko matkalle tulee toinen tarkoitus. Mikä se sitten on? Kirjan juoni etenee huimaa vauhtia kohti toisen sivilisaation kohtaamista, mutta keitä he ovat ja miten he liittyvät Bonhommen elämään ja historiaan? Se selviää vasta kirjan lopun katasrofaalisissa tunnelmissa paratiisimaisella Olympos-planeetalla, jumalten tyyssijoilla.

Koskinen on mukautumiskykyinen kirjailija ja mitä enemmän häneltä lukee, sitä enemmän lukemastaan pitää. Tieteisromaani historiallisten jälkeen (Seitsemäs temppeliherra, Ystäväni Rasputin ja Kuinka sydän pysäytetään) on upea uusi aluevaltaus. Harvoin olen lukenut näin hyvin kirjoitettua tieteisseikkailua, jossa mielikuvitus laukkaa todentuntuisesti ja jossa pohditaan sekä filosofisia että uskonnollisia rakennelmia näin perusteellisesti, sortumatta liialliseen tekniikan kuvaukseen.

Tämä kertomus tietenkin on vain yksi selitys maailmallemme eikä varmaan ensimmäistä kertaa, mutta ihan hyvä selitys. Kirjan lopun yllätys ei oikeastaan tule enää yllätyksenä, mutta se tekee lukijan surulliseksi. Tällainenko on ihminen, Bonhommen kaltainen, väkivaltainen, täynnä ennakkoluuloja, vihaa ja pelokkuutta. Onko hän edelleenkin valmis hävittämään kaiken, joka on pelottavaa, erilaista ja vastoin hänen käsityksiään. Kun kirjassa kuvataan kyborgia eli ihmismäistä ropottia, niin ei voi olla vertaamatta ja samaistamatta ihmistä tähän, kun hän kohtaa ’jumalan’. Muualta tullut sivilisaatio ei tunne vihaa ei kostoa eikä muitakaan seitsemää kuolemansyntiä, hehän ovat  jumalia, enkeleitä, henkiolentoja, joista olemme saaneet kuulla Jeesuksen puheista Raamatun välityksellä. Tässä mielessä Koskisen kirja on hyvinkin uskonnollinen. Se todentaa Raamatun sanomaa, mutta ei niin kuin kirkko opettaa eikä niin kuin me olemme sen ennen ymmärtäneet. Hyvä selitys joka tapauksessa.

Lopullinen tieto tietenkin jää edelleen kertomatta: mistä jumalat sitten tulivat ja kuka heidät oli luonut. Mutta sitähän jumalat eivät pohdi.

Koskinen, J.P.: Luciferin oppipojat. WSOY, 2016. 293 s.

Tytöt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tytot’Amerikasta tulee aina silloin tällöin kirja, jota mainostetaan suurella rahalla ja sensaatiolla. Kirjan oikeudet myydään kovaan hintaan kautta maailman ja kirjailijaparkaa kiikutetaan kaikialla kertomassa tosielämää kirjailijan työstä ja kirjan vaiheista. Joskus kirja on sen arvoinen, mutta ei aina. Emma Cline on nuori esikoiskirjailija, jonka teos Tytöt on saanut edellämainitun kohtelun. 1960-luvun lopun hippiaika on antanut yllykkeen kirjaan ja siitä huokuu sen ajan sensaatiot: Sharon Taten murha ja Woodstock. Kirjaa on luonnehdittava historialliseksi, koska kirjailija itse syntyi vasta vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen. Itse muistan nämä tapahtumat nuoruudestani hyvinkin.’

Eletään siis hippiaikaa Kaliforniassa. Evie on tylsistynyt elämään kesäänsä koulun päätyttyä ja alkaa etsiä itselleen viihdykettä. Ystävättären Connien kanssa menee välit poikki ja niin hän ajautuu hippiyhteisöön ja ystävystyy vähitellen Suzannen kanssa. Äiti luulee tytön olevan ystäviensä kanssa, mutta todellisuudessa tämä painuu yhä syvemmälle luonnonelämään vanhalla ranchilla uusien ystäviensä kanssa, joiden johtajana on keski-ikäinen mies, Russell. Hän käyttää tyttöjä häikäilemättä hyväkseen ja suunnittelee epämääräisiä keikkoja yhteisön elämän turvaamiseksi. Taustalla häärii myös rikas muusikko Mitch, joka on luvannut auttaa Russelia levyn tekemisessä. Kun kaikki ei mene kohdalleen, alkaa väkivalta, jonka ei hippiyhteisöön pitäisi kuulua. Evie on sivustakatsoja, kun yhteisön tytöt käyvät Mitchin talolla tihutöissä ja tappavat ihmisiä.

Tarinan kehyskertomuksena on nykyaika ja vanhan Evien muistelukset nuoruuden aikaisen ystävänsä Danin pojalle syrjäisellä huvilalla meren rannalla. Julian tuntee kunnioitusta lapsuudesta tuttua naista kohtaan, koska tämä on kuulunut aikoinaan ryhmään, josta tuli kyseenalaisesti kuuluisia. Pojan tyttöystävä on kuin Evie nuorena. Sukupolvien erilaisuus tulee kuitenkin selvästi esiin.

Kirja on saanut esikoiskirjaksi valtaisan suosion ja sen käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Siltä saattoi odottaa jotain hohdokasta. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja vaikka se etenee dekkarimaisesti, ei se ole varsinainen dekkari. Kirjan tarina tulee selväksi jo alkulehdiltä ja murhaajakin on tiedossa koko kirjan ajan, mutta miten tähän päädytään, siitä muodostuu kirjan juoni, jännite ja draama. Samalla tulee pohdittua tällaisten yhteisöjen valtaa, vastuuta ja seurauksia. Evie kantaa koko ikänsä tietoutta siitä, että hän oli tapahtumissa mukana, hän tiesi syylliset, mutta ei kertonut. Tiedot tulivat toista kautta viranomaisten tietoon eikä hänen tarvinnut rollia, mutta entäs sitten, jos ei olisikaan tulleet. Millaisia paineita hän silloin olisi kantanut mukanaan elämänsä varrella?

Tämä ei kuitenkaan ole kirjan pääasiallinen sanoma. Kirjaa mainostetaan tyttöyden loistavana esiintuomisena, ystävyyden ylistyksenä ja sielunmaisemien avaajana. Lukijana en näihin päässyt kiinni, ehkä liian vierasta aluetta minulle, mutta monin paikoin tuli tunne, että jotkin asiat kirjailija oli oivaltanut upeasti ja saanut ne vielä kerrottuakin ymmärrettävästi. Ehkä se tyttöjen välinen sympatia nousi sieltä. Alkuperäisen kirjan lauseista on sanottu, että ne ovat kuin koruja. Suomentaja on onnistunut yllättävän hyvin saamaan kieleen kauneutta vaikeasta ja raa’asta aiheesta huolimatta.

Hyvin kirjoitettu kirja, joka piti jännityksen yllä loppuun saakka. Oikeastaan vasta viimeisillä sivuilla selvisi juonen ratkaisu ja vasta lopussa saattoi huoata helpotuksesta. Sinällään hyvän dekkarin ainekset.

Cline, Emma: Tytöt (The Girls), Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill. 298 s.

Lempi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lempi’Syksyn yksi kirjasensaatio blogistien ja median mielestä on Minna Rytisalon Lempi. Luin sen tuoreeltaan pari viikkoa sitten ja ihmettelin. Tähänkö nykykirjallisuus on mennyt? Haukottelin kirjaa lukiessani, pyöritin päätäni epäuskoisena, elin muissa maailmoissa ja sain pakottaa itseni takaisin kirjan pariin. Tosin taidan olla väärä ihminen lukemaan tällaista kirjaa, ehkä se on suunnattu nuoremmille, ehkä toiselle sukupuolelle, ehkä avoimemmalle mielelle. En kuitenkaan viitsi lukea sitä uudelleen ymmärtääkseni, aika saattaisi mennä hukkaan.’

Lempi on Siskon sisar. He ovat kaksosia. Viljami asuu Pursuojalla ja piikana heillä on Elli. Tässä tarinan henkilöt ja draaman kaari. Kaksoset lyövät vetoa ja seuraukset ovat arvaamattomat. Toinen katoaa, toinen päätyy saksalaisen heilaksi toisen maailmansodan riehuessa Lapissa. Sodassa on Viljamikin, mutta ei sodan loputtua uskalla palata kotiin, sillä sieltä puuttuu jotain, Lempi. Kaiken keskellä häärii Elli, kasvattaa lapset evakossa Ruotsissa, palaa Pursuojalle heidän kanssaan, yrittää elää ja yrittää unohtaa, mutta ei voi ja sitten saapuu se, jota hän pelkää ja kaikki romahtaa.

Oikeastaan tuo kirjan juoni on hyvin yksinkertainen, vaikkakin monivivahteinen. Voiko elämä mennä noin, sitä kirjaa lukiessa kyselee itseltään? Ehkä se sodan myllerryksessä voi. Kirjailija laukkaa monet mielenkiintoiset asiat vauhdilla pysähtymättä, hän ei jää pohtimaan saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteita pidempään, koska se ei ole kirjan tarkoitus. Hän ei pohdi kaksosuutta, sillä sekin on vain sivujuoni. Hän ei pohdi rikosta eikä rangaistusta, ne eivät varmaankaan ole tärkeitä. Hän pohtii unenomaisesti vuoroon kolmen kertojan avulla ihmissuhdetta, elämää toisen ihmisen kanssa, oikeutta omistaa joku.

Lempin kadottua sodan aikana Viljami kuolee sisäisesti. Hän ei toivu siitä, vaikka elämä Lempin kanssa kesti vain vajaan vuoden. Kun Elli palaa evakosta Pursuojalle lasten kanssa, hän vaanii paikkaansa Viljamin rinnalla, hän unohtaa kaiken muun saadakseen olla siinä lähellä hyväksyttynä. Sisko kaipaa sisartaan läpi pitkän matkan Narvikin kautta Hampuriin ja takaisin. Hän vaalii muistoa siskostaan, heidän leikeistään, heidän yhteydestään, johon ei muita kaivattu. Hän palaa, jotta oikeus toteutuisi, hän haluaa olla oikeudenmukainen. Hän menee niin pitkälle, että ottaa siskonsa itseensä, nahkansa sisään, siskonsa paikan nimeä myöten.

Kirjan rakenne on hyvä, mutta henkilöiden käsittely huono. Miksi kaikki kolme ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. Toisenlainen pohdinta ja äänenpaino olisi tuonut jäntevyyttä ja ilmettä tekstiin. Viljamin osuuden aikana olin nukahtaa ja nukahdinkin monena iltana, Ellin kohdalla sama jatkui, mutta nyt Ellin viha kuitenkin herätti ja Siskon kohdalla alkoi koko touhu jo kyllästyä. Erilaiset äänet olisivat auttaneet lukijaa eläytymään paremmin tarinaan. Tämä on monen kirjan ongelma ja saattaa olla jopa tarkoituksellinen, koska jos sotkee monia hyvin erilaisia äänenpainoja samaan tekstiin, siitä voi tulla sekava. Ehkä tällä torjuttiin tällainen sirpalemaisuus.

Hyvä siis näin, mutta ei se tee kirjasta kuitenkaan kovin kummallista. Lukija unohtaa tarinan nopeasti. Miksi saksalaisten osuus oli kuin tietokirjasta repäisty, miksi evakkoretkestä Ruotsiin ei kerrottu enempää, miksi Viljami oli uuvelo? En tiedä! Esikoiskirjana mieleen tulee Tommi Kinnusen Neljän tien risteys. Samanlaista löysää tekstiä.

Rytisalo, Minna: Lempi. Gummerus, 2016. 324 s.

Kärsivällinen tarkka-ampuja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

karsivallinentarkka-ampuja’Kesällä tulee luettua vähemmän, kun on niin paljon todellista ja mielenkiintoista ympärillä. Jotain kuitenkin. Matti Rönkän Eino on mielenkiintoinen ja paraikaa pöydällä iltalukemisena, Pari sammalkirjaa lepäilee selailtavana, samoin hyönteiskirjoja kukkakärpäsistä ja sarvijääristä. Siihen lomaan loksahti myös Arturo Perez-Reverten viimeisin suomennettu teos. Aikojen kuluessa olen lukenut lähes kaikki espanjalaisen kirjoittamat romaanit ja pitänyt niistä. Siksi kait tämänkin kirjastoautolta tilasin. Tässä muutama kommentti ajankohtaisesta aiheesta.’

Kirja kertoo graffiittimaalareiden maailmasta. Nuori poika saa surmansa maalatessaan graffiittia vaarallisessa paikassa. Hän putoaa kadulle ja kuolee. Pojan vaikutusvaltainen isä syyllistää salaperäisen Sniperin osalliseksi poikansa kuolemaan ja aloittaa taiteilijan ajojahdin. Samaan aikaan tunnettu galleristi palkaa etsivä Lex Varelan etsimään Sniperin, jotta tämän työt saataisiin tallennettua ja kaupallistettua gallerioiden seinille. Taiteilijan ajojahti alkaa Espanjasta ja päättyy Napoliin.

Sniper ei halua kaupallistaa taidettaan, koska laillinen graffitti ei ole mikään graffiitti. Laiton maalaaminen on pääasia, ei lopputulos. Tällä tavalla hän haluaa hyökätä taiteen olemusta vastaan, mutta samalla itse pysytellä piilossa saadakseen paitsi julkisuutta asialleen myös säilyäkseen hengissä. Hän kutsuu somen kautta toisia maalareita yhteisiin projekteihin ja luo silloin huvinkin vaarallisia tilanteita. Niinpä hän on osaltaan vastuussa nuorten graffiitintekijöiden kuolemaan. Varela pääsee Sniperin jäljilleen ja saa kontaktiensa kautta yhteyden häneen. Lopulta he tapaavat Nopolin maanalaisissa käytävissä ja maalaavat yhdessä seinää. Myös kuolleen pojan isän palkkaamat etsivät pääsevät perille. Loppunäytös näytellään metrotunnelissa.

Laiton on laitonta. Siksi kirjan maailma on enemmän kuin kyseenalainen. Jos Sniperin julistama aate leviäisi kaikkialle, se romuttaisi yhteiskunnan rakenteita. Ei voida ajatella, että saa tehdä, mitä haluaa, sotkea ja turmella yhteistä omaisuutta, edes taiteen nimissä. Tämä on kuitenkin useimpien graffiittimaalareiden ajatus ja tänä päivänä ehkä laajemmaltikin hyväksyttyä. En tunne sitä maailmaa kovinkaan hyvin ja siksi kirja avarsi tietämystäni. Se kuitenkin näytti myös sen laittoman maailman vaarat ja vastuuttomuuden kasvot. Jokainen touhuaa omaansa eikä muista välitetä. Sniper houkutteli nuoria tekemään laittomuuksia ja samalla vaarantamaan henkensä, mutta ei kantanut vastuuta teoistaan ei maalarina eikä värvärinä.

Tämän päivän HS:n artikkeli käsittelee laillista katutaidetta, mutta puhuu samasta asiasta. Hyvin tehty graffiitti on taideteos, jota ei kukaan omista. Se on tehty yleiselle paikalle ja muut maalarit voivat sitä kunnioittaa tai maalata päälle, se lieneekin sitten jo laitonta. Graffiittien maalaaminen on yksi nuorisokulttuurin muoto, jonka jokainen silmät auki kulkeva on huomannut. Valtaosa näistä värikkäistä teoksista junien kyljissä, muuntajien seinissä, tolpissa ja aidoissa on laittomia ja yhteiskunta joutuu sijoittamaan suuria summia niiden puhdistamiseen. Maalarit eivät enää ole pelkästään nuoria, Sniperkin osoittautuu keski-ikäiseksi.

Kirja ei ollut parasta Perez-Reverteä, mutta menetteli näin kesälukemisena. Lopputulos oli ennalta-arvattavissa, mutta sen aiheuttaja ei. Siksi lopussa oli lukijaa hätkähdyttävä ylätys. Epätavallista niin kirjailijalle kuin koko genrellekin on, että päähenkilö Lex Varela on nainen ja lesbo. Ehkä se on nykyajan tuomaa uutta jännitettä tarinankerrontaan. Tässä se ei kyllä häirinnyt millään tavalla. Ehkä Varelan otteet olivat pehmeämmät, pistooli oli vaihtunut pippurisumutteeseen ja voimankäyttö ajatteluun. Niinpä, vaikka kirjassa oli kuolemaa ja väkivaltaa genren mukaisesti, sillä ei mässäilty eikä se noussut tarinassa keskeiseksi. Hyvä näin.

Arturo Perez-Reverte: Kärsivällinen tarkka-ampuja. Like, 2014, suom. Sari Selander. 264 s.