Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2013

Suomen luonnon päivä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Haltia

’Ensi lauantaina 31.8. vietetään historian ensimmäistä Suomen luonnon päivää. Jo on aikakin, vaikka toisaalta ainakin minulle jokainen päivä vuodesta on luonnon päivä. Ehkä tällainen selkeä tapahtuman järjestäminen nostaa päivän arvoa ja samalla Suomen luonnon arvoa. Tapahtuman esitteissä kerrotaan, että tuona päivänä voi juhlia kaikkea sitä, mitä luonto edustaa. Silloin voi nauttia luonnosta ja todeta kaikki se hyvä, mitä sieltä saamme.

Suomen luonnon päivänä voimme koota ystävät, perheen tai naapurit ja viedä heidät retkelle luontoon, ehkä sinne mielipaikkaan, johon itsekin aina kaipaa. Siellä sitten voidaan kukin tavallamme sopivasti juhlistaa päivää, tehdä siitä jotain muuta kuin harmaa arkipäivä on. Suomen luonnon päivä on omistettu suomalaiselle luonnolle, sen metsille, rannoille, soille, kulttuurimaisemalle. Siellä on meidän monen henkireikä kiireisen elämän keskellä. Eihän täällä muuten olisi tällaista määrää mökkejä, joihin kaupungin asukkaat pakenevat lomiksi ja viikonlopuiksi.

Tänään meloin Haltianselällä, nautin kauniista päivästä, kuuntelin kuikkien kuoroa ja seurasin nuolihaukan saalistusta lahden päällä. En nähnyt ketään muuta ihmistä. Toivottavasti lauantaina ei ole yhtä tyhjää. Tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio, joka on päivän suojelija, toivoo puheenvuorossaan mahdollisimman monen keksivän itselleen läheisen ja mieluisan tavan juhlistaa Suomen upeaa luontoa. Tälläinen tapa voisi olla vaikkapa melontaretki tai marjastus tai sienestys tai nuotiomakkarat tai olla vain… Tapoja on monia, kunhan vain valitaan ja lähdetään.’

Epämiellyttävä vieras

Julkaistu , kirjoittanut
2

hirvikärpänen2

’Näin syksyn lähestyessä metsässä liikkuja ei välty tältä epämiellyttävältä vieraalta. Sen kohtaa väistämättä, jos liikkuu alueella, jossa on hirviä. Hirvikärpänen on monella tavalla ei-toivottu otus. Sen ulkonäkö, sen tavat ja sen sitkeys, tekevät siitä monen mielestä vastenmielisen. Kärpäsen ei tiedetä levittävän mitään vakavia tauteja, mutta allergisille ihmisille tulee ainakin ihottumaa ja kiusallisen kutiavia paukamia. Itse tappelin näitä vastaan taas viikonvaihteessa kartoittaessani kasveja. Opin hyvin pian etsiytymään pois alueilta, missä oli hirvenmakuuksia eli korpimetsistä ja kallioalueilta. Siellä takki ropisi niiden hakiessa ruokapaikkaa, mutta avoimilla rannoilla, kylänraiteilla ja pelloilla sai olla rauhassa.’

Hirvikärpänen (Lipoptena cervi) kuuluu täikärpäsiin. Sen siivet ovat kärpäsille poikkeuksellisessa asennossa eli suoraan taaksepäin. Tämä saattaa vaikuttaa siihen, että se on huono lentäjä. Kärpänen ei etsi uhriaan lentämällä, vaan se odottaa sopivan eläimen tuloa väijymällä oksien seassa. Saaliinsa se aistii lämpösäteilyn avulla toisin kuin esim. hyttynen, joka aistii hiilidioksidin. Niinpä hirvikärpäsiä onkin eniten hirvien makuu- ja ruokapaikoilla. Kärpänen käyttää ravinnokseen verta, jota se pystyy imemään muistakin eläimistä kuin vain hirvistä. Tiedetään liki parikymmentä eläinlajia, joista se on verta imenyt, näiden joukossa ovat mm. melkein kaikki kotieläimemme. Ihmisenkin veri sille kelpaa, vaikka se imeekin sitä hyvin harvoin. Hirvikärpänen kasvattaa poikasensa sisällään kotelovaiheeseen saakka, sekin on poikkeuksellista. Kotelot sitten rapisevat hirven turkista makuupaikoille ja talvehtivat. Uusi sukupolvi kuoriutuu seuraavan kesän lopulla etsiytyäkseen taas hirviin. Yhdessä hirvessa saattaa olla samanaikaisesti toistakymmentätuhatta kärpästä. Kärpänen onkin hirvieläimille todellinen riesa.

Hirvikärpänen ilmaantui meille Venäjältä 1960-luvun lopulla ja on nyttemmin valloittanut koko maan poronhoitoalueen reunoille saakka. Itse törmäsin siihen vasta 80-luvulla, mutta sen tapaamisen muistan hyvin, sillä puolukat jäivät silloin metsään. Eläimen kokonaislevinnäisyys käsittää Siperian, Euroopan lauhkeat osat ja Pohjois-Amerikan. Ruotsissa sitä on ollut paljon pidempään kuin meillä ja niinpä onkin epäilty sen eläneen Suomessa aikaisemminkin, mutta hävinneen osaksi aikaa hirvien ollessa lähes sukupuuton partaalla metsästyksen vuoksi 1900-luvun alussa.

Kärpäseltä on vaikea suojautua, koska se tunkeutuu litteänä eläimenä lähes olemattomistakin raoista vaatteiden sisään. Itse pukeuduin kerran varta vasten ostettuun suojapukuun ja lähdin tyytyväisenä sieneen. Kun palasin, niin kaikki tapaamani kärpäset olivat suojapuvun sisällä, ulkopuolella ei ollut yhtään ja niitä oli paljon. Sanotaan, että valkeat vaatteet suojaavat kärpäsiltä. Näin voi olla, mutta tieteellistä näyttöä siitä ei ole. Olen kuullut myös vaaleansinisten vaatteiden karkoittavan kärpäsiä. Jotkut käyttävät hajusteita (kamferi), jotkut myrkkyjä (Off), tupakkaa, välkkyviä valoja, kaikkien vaikutus taitaa olla uskomusten varassa. Itse olen nostanut kädet pystyyn ja alkanut vain sietää niitä. Kun tulen metsästä, vaihdan vaatteet ja nypin kaikki löytämäni kärpäset pois. Sittenkin niitä ryömii esiin vielä pitkään, saunassakäyntikään ei auta. Metsään on kuitenkin päästävä, oli siellä sitten mitä tahansa.

Hirvikärpänen ei saa meitä voittaa. Mennään metsään ja kestetään se, kuin suomalainen!

Mukava löytö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

keltapeippi

’Nopeasti katsottuna ylläolevassa kuvassa ei ole mitään kummallista, vähän nuutuneita lehtiä vain. Niin minäkin luulin, kun katselin hämärässä elokuun illassa vanhan pellon laitaa Holjassa. Lähempi tarkastelu muutti ajatuksia ensin epäileväksi sitten onnelliseksi: vanha tuttuhan se siinä köllöttelee. Tosin en ole keltapeippiä (Lamiastrum galeobdolon) aikaisemmin Luopioisten luonnossa nähnyt, mutta kylläkin katsellut sitä muutamassa puutarhassa. Kirjatiedot kertovat sen olevan koristekasvin, joka esiintyy viljelyjäänteenä vanhoissa puutarhoissa ja puistoissa lounaisessa Suomessa. Harvoin sitä tavataan viljelykarkulaisena rehevistä metsistä. Alkuperältään se on keskieurooppalainen laji ja aikaisemmin olenkin sitä katsellut saksalaisessa pyökkimetsässä. Silloin sillä oli kauniit keltaiset kukat, juuri samanlaiset kuin valkopeipilläkin, mutta väriltään siis keltaiset. Suomessa en kukkia ole nähnyt, edes puutarhassa. 

Nyt löytynyt kasvusto sijaitsi vanhan pellon reunassa ranteenvahvuiseksi kasvaneessa haavikossa parin neliön alalla. Se näytti voivan hyvin ja kuten kuvastakin näkyy, sen rönsyt ovat elinvoimaisia ja eteenpäin pyrkiviä. Rönsylehdistä sen erottaakin, koska niissä on vaaleitä laikkuija aivan kuin niille olisi kaatunut maalia tai kasvanut hometta. Mistä tämä kasvi sitten on sinne joutunut? Lähellä kasvustoa on sijainnut vanha asuinrakennus ja pelto on ilmeisesti ollut tämän talon käytössä. Niinpä kasvusto saattaa olla kuitenkin viljelyjäänne, vaikka se onkin hyvin itsenäisen tuntuinen. Toinen mahdollisuus sen ilmaantumiseen on tuo iänikuinen roskien metsään kuskaaminen. Kun puutarhajäte kipataan sopivalle paikalle, eivät kaikki kasvit kuivu ja kuole, osa kasvaa edelleen ja muodostaa joskus kiusallisenkin tulokaskasvuston. Näin käy koristepensaista spireoille, angervoille, ruusuille ja muillekin ruusukasveille. Joskus on vaikea läpäistä tiheää luumupuukasvustoa paikassa, jossa sitä ei pitäisi olla ollenkaan. Oli miten oli, hyväksyn keltapeipin kuitenkin Luopioisten kasvistoon kuuluvaksi. Se on 741. laji ja kolmas tänä kesänä löydetty. Onneksi olkoon uudelle tulokkaalle ja menestyköön kasvupaikallaan, jota tällä hetkellä ei uhkaa mikään muu kuin umpeenkasvu ja se onkin paha uhka pienelle yrittäjälle.’

Kukkia ja öttiäisiä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

purtojuuri

’Nyt on kesä siinä mielessä parhaimmillaan, että perhosten uusi sukupolvi on kuoriutunut ja kuin tilauksesta myös parhaimmat perhoskukat kukkivat komeasti. Pihassa nauhukset ja muut mykerökukkaiset houkuttelevat pölyttäjiä, luonnossa kesän myöhäiskukkijat. Kuvassa lanttuperhonen verottaa purtojuuren mesivarastoja. Purtojuuri onkin tällä hetkellä metsän paras hyönteiskukka. Yritin kuvata myös kukkakärpäsiä, joita lenteli lukematon määrä pallomaisten kukintojen ympärillä, mutta ne olivat minulle liian nopeita ja kaikki kuvat olivat epätarkkoja. Suuria kIrvakärpäsiä (Syrphus sp.) ainakin lenteli samoin joitain minulle tuntemattomia pienempiä lajeja.

Näitä hyönteisille mieluisia kukkia kannattaa istuttaa omaan puutarhaankin. Perhostutkijat suosittavatkin koristekukiksi juuri tällaisia perhosia kerääviä lajeja. Onhan se hauska seurata niiden lentelyä ja touhuamista pihapiirissä. Samalla oppii tuntemaan uusia lajeja. Omassa pihassani ovat pyörineet ainakin neitoperhonen, amiraali, sitruuna- ja nokkosperhonen sekä liuskaperhonen. Alkukesästä käväisi myös aurooraperhonen, mutta se ei viihtynyt pihan kukilla. Lienee sille tyypillistä.’

Ylellisyyttä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

polku1

’Kuvan polku luikertaa läpi nelikymmenvuotiaan istutuskuusikon. Kuuset ovat saaneet olla rauhassa, ei ole harvennettu eikä karsittu. Ne ovat saaneet nuorena kevätpakkasta niskaansa ja kasvattaneet siksi useita latvoja, mutta sinnikkäästi ne kuitenkin ovat pyristelleet kohti valoa ja kilpailleet elintilasta. Miksi tämä sitten on ylellisyyttä? Oikeastaan eihän tuollainen kuusikko olekaan, mutta sen läpi luikertava metsäpolku on. Polku on vanha naapurusten kyläilyreitti ja vaikka enää ei naapurissa käydäkään samalla tavalla kuin ennen, on polku jäänyt ja sitä on pidetty auki raivaamalla aluksi hakkuutähteitä, sitten vesaikkoa ja lopuksi käpyjä sivuun, että pienenkin on helppo sitä vaeltaa.

Metsäpolku ei nykyään pysy auki ilman hoitoa. Nykymetsänhoitoon näyttää kuuluvan edelleen avohakkuu kaikista jatkuvan kasvatuksen menetelmistä huolimatta. Konemiehillä on taipumus karsia puut polkujen päälle tai ajaa koneellaan niiden yli sillä seurauksella, että polku menee rikki, hautautuu risujen alle ja unohtuu. Monesti olen kaivanut esiin näitä ikivanhoja kyläläisten kirkkopolkuja kuljettavaksi, mutta kun ei ole enää kulkijoitakaan, hirviä kummempia. Kaupunkien ja asutuskeskusten läheisyydessä koirien ulkoilutuspolut risteilevät lähimetsiä, mutta maaseudulta polut ovat lähes kadonneet, valitettavasti. Siksi tuollaisen polun, pienen pätkänkin, ylläpito ja huoltaminen tekee siitä ylellisyyttä. Tätäkin kannattaa tehdä, kaiken muun huoltamisen lisäksi.’

Pioneerisammalia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kielisammal2

’Tämä kaunis sammal on kiehtonut mieltäni tänä kesänä. Sen vuoksi olen kierrellyt metsäautotien laitoja, vanhoja hiekkakuoppia ja valuvetisiä kallioita. Eihän siinä mitään, jos kyseessä olisi näyttävä ja silmiinpistävä sammal, mutta kun se on vain puolen sentin mittainen ja muiden sammalten sekaan kätkeytyvä laji. Kyseessä on yksi monista ns. pioneerisammalista eli ojakielisammal (Diplophyllum obtusifolium). Olen kuvannut sen mikroskoopin läpi ja saanut siten näkyviin sen kauniin kellanpunaisen värin, pienihampaiset lehdet ja kielisammalille tyypillisen rakenteen. Lähempää katsottuna lehti on ehkä vieläkin kauniimpi:

kielisammal1

Tämä kesä on tosiaan mennyt näitä pieniä hienouksia metsästäessä ja onhan niitä sitten löytynytkin. Kun puhun pioneerisammalista, niin tarkoitan sammalia, jotka kasvavat ihmisen työstämällä alustalla välittömästi jo samana kesänä, jopa ennen ensimmäistäkään putkilokasvia. Näitä sammalia löytyy maksasammalten puolelta siiransammalista (Nardia), korvasammalista (Jungermannia) sekä pihti- ja rahtusammalista (Cephalozia ja Cephaloziella). Lehtisammalista pioneereja ovat maailman yleisin sammal kulosammal (Ceratodon purpureus) ja monet pienet varstasammalet (Pohlia) sekä nukka- ja karvasammalet (Dicranella ja Dithricum). Yhteisenä tuntomerkkinä näille on älyttömän pieni koko ja sammaleksi nopea kasvu.

Kesä on ollut suotuisa näiden sammalten etsimiseen, niinpä olenkin Luopioisten alueelta löytänyt uusina lajeina kaksi varstasammalta (Pohlia annotina ja P. bulbifera), kaksi siiransammalta (Nardia scalaris ja N. geoscyphus), kaksi korvasammalta (Jungermannia gracillima ja J. caespiticia) ja suuren joukon ennestään tuttuja lajeja näistä muista ryhmistä. Konttaaminen jatkuu ja löydöt saattavat tästä vielä lisääntyäkin. Seuraavana on tuo alussa mainitsemani kaunis ojakielisammal, joka nyt tuli löydettyä vasta naapurikunnan alueelta. Toinen etsinnässä oleva on vuorivarstasammal (Pohlia filum), jolle yllättäen on löytynyt Etelä-Suomestakin useita uusia kasvupaikkoja. Tänään jo koukin vanhaa vesilätäkön pohjaa tämän sammalen toivossa, mutta vielä ei tärpännyt.’  

Muotojen rikkautta

Julkaistu , kirjoittanut
1

niittyhumala1

’Viikon puolivälissä kohtasin yllä olevan kuvan kaltaisen kasvin. Se kasvoi kirkonkylän seurakuntakeskuksen nurmikolla ja oli tullut tänä kesänä jo moneen kertaan leikkurilla yliajetuksi. Enpä ole ennen nähnytkään valkokukkaista niittyhumalaa. Aloin silloin muistella kaikkia niitä lajeja, joilla esiintyy värimuotoja. Valkokukkaisuus taitaa olla niistä yleisintä. Muistan nähneeni ainakin kelloilla (harakankello, kurjenkello, peurankello) valkokukkaiset muodot. Myös purtojuurelta sellainen löytyy, samoin ruusuruoholta, jolta en ole sitä kuitenkaan valokuvannut. Sinivuokolla on valkoinen muoto samoin maitohorsmalla ja aho-orvokilla. Varmaan on vielä muillakin, mutta nämä nyt tulevat mieleen. Yhteistä näille on ehkä horsmaa lukuunottamatta se, että ne ovat alunperin sinikukkaisia ja että niillä esiintyy oikeastaan värivaihtelua läpi koko skaalan valkoisesta lilan kautta siniseen, jopa punaiseen saakka. Taksonomit ovat antaneet näille omia muotonimiä ja puutarhurit jalostaneet näistä uusia lajikkeita puutarhoihin.

Eksoottisiakin värimuotoja löytyy, jolloin valkoinen muuttuukin punaiseksi. Tällainen on esimerkiksi siankärsämö.

siankarsamo1Värin voimakkuus on antanut näille eksoottisille muodoille omat nimensä f. atrorubens ja f. rosea. Erikoinen on myös maitohorsman punavalkoinen kukka, jossa verholehdet ovat jääneet tai muuttuneet terälehtien värisiksi ja terälehdet vaalentunut. Tällainen ilmestys tuli vastaani muutama vuosi sitten Kuhmalahdella.

horsma1Kokonaan oma alueensa ovat sitten lehtien värivauriot, jotka saattavat johtua geenivirheestä tai virustaudista. Tunnettu on ainakin viiruhelpi, joka on tavallisen ruokohelven raitalehtinen muuoto (f. picta). Pari kesää sitten kävin katsomassa viirulehtistä kieloa, joka kasvoi naapurin aitan takana. Tänäkin kesänä kasvi oli kovassa vedossa. Tulisikohan siitä uusi puutarhalajike, ainakin se on ihan näyttävän näköinen. 

Kannattaa sitä näitäkin luonnon ihmeitä tarkkailla ja ihmetellä. 

kielo1

 

Ajan rannalla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ajan rannalla

’Tulipa taas hyödynnettyä kirjastoauton antia ja luin jo vähän vanhemman Henning Mankellin kirjan: Ajan rannalla. Arvostelut tästä kirjasta aikoineen menivät pahasti ristiin: toiset pitivät sitä mestariteoksena toiset floppina. Epäilen, etteivät jälkimmäiset tajunneet kirjan luonnetta ja jujua. Sitä ei pidä lukea juonen vuoksi eikä totena, se on tarinakokoelma ja mytologinen ilotulitus. Jos ottaa liian vakavasti sen kuvauksen esimerkiksi valkoisesta ihmisestä, voivat mustatkin joutua aika omituiseen valoon ja kuitekin kyse on ihmisistä, vaikkakin erilaisen historian muovaamista.’

Tätä kirjaa Mankell kirjoitti ja viimeisteli parikymmentä vuotta. Se pohjaa hänen omiin kokemuksiinsa Afrikassa. Kirjailija on asunut Mosambikin Mabutossa vuosikausia ja toimii siellä paikallisen teatterin dramaturgina. Hänethän yleisesti tunnetaan Wallander-dekkareistaan, mutta monipuolisen kirjailijan parhaat teokset liittyvät Afrikkaan ja hänen kokemuksiinsa mustan väestön piirissä. Väistämättä kirjoituksissa tulee myös esille historia siirtomaavallan ajalta ja alkuperäisten kansojen elämä silloin ja nyt.

Kirja on oikeastaan tarinakokoelma, jonka kertoo Felisberto, ikivanha sokea mies. Hän kuuluu laajaan sukuun ja hänen tarinansa ovat kulkeneet suvussa perimätietona aina myyttisestä Samimasta alkaen, joka kuoli satoja vuosia sitten elettyään liian pitkän elämän. Hänellä oli ruumiissaan merkki, valkoinen juova päästä kantapäähän ja se ilmaantuu suvussa aina jollekin aikojen kuluessa. Tällainen lapsi on sanan mukaan merkitty ja erikoinen, suvun historian ja perinteen jatkaja. Felisberto oli nuoruudessaan Dom Estefanon palvelija. Vallankumouksen jälkeen hän palasi perheensä luo elämään alkuperäistä afrikkalaista elämää. Palveluaika on kuitenkin näyttänyt hänelle sen ristiriidan, joka valkoisten ja mustien välillä vallitsi. Estefano kuolee ja hänen kuolemansairas vaimonsa paranee ja pakenee viimeisten kanssa maasta ennen eversti Nquilan saapumista. Kirja ei kerro vallankumouksen etenemisestä, ei sen alusta eikä lopusta, vaan se kertoo yksttäisistä ihmisistä ajan rannalla, heidän elämästään ja kuolemastaan, perinnöstä, joka siirtyy seuraaville sukupolville.

Mankell on hyvin monipuolinen kirjailija, jonka koko tuotanto on tutustumisen arvoinen. Olen lukenut vain yhden Wallanderin (Palomuuri) ja se riitti sitä laatua. Samoin olen lukenut yhden hänen nuortenkirjansa (Varjot kasvavat hämärässä) ja siitä sain kuvan hänen kyvystään kirjoittaa myös nuorille. Näitä Afrikka-aiheisia olen lukenut useita ja nauttinut jokaisesta. Ne eivät ole tusinatavaraa, sillä jokainen on herättänyt ajatuksia ja jäänyt pitkäksi aikaa mietityttämään mieleen. Erityisen hieno kirja oli Tuulten poika, joka väistämättä tuo mieleen toisen Afrikkaa kuvaavan kirjailijan eteläafrikkalaisen André Brinkin. Mankellin tuotantoon kuuluu myös ruotsalaisesta yhteiskunnasta kertovia teoksia (Savuna ilmaan, Kadonneiden miesten metsä). Niissäkin tulee esiin hänen loistava tapansa kehitellä tarinaa. Ajan rannalla on upea kirja kuvaamaan sitä ajattelutapaa, joka mustilla on. Siirtomaavallan ajalla heitä ei edes pidetty ihmisinä, heillä oli kuitenkin silloin jo omanlaisensa sivistys, joka ei vain sorron aikaan päässyt esiin. Mankell kertoo tarinoiden kautta sen viisauden ja ajatuksen rikkauden, joka sisältyy muistoihin. Ihmiset elivät ja elävät edelleenkin vaatimatonta ja meidän mielestämme köyhää elämää. Rikkaus on kuitenkin muistoissa. Nuotiotulen ääressä kerrottuna muistot heräsivät henkiin:

’Vanha Felisberto hymyili saatuaan kertomuksensa päätökseen.

– Me kaikki kuulumme suureen tarinaan, jolla ei ole alkua eikä loppua. Jokainen elämä on seikkailu, maasto jossa virtaa monta jokea ja kaukaisen taivaanrannan usvassa kohoaa aina vuoria. Jokainen ihminen on osa tuota loputonta tarinaa, ihmisen suurta kertomusta itsestään. Osa meistä ei saa kertoa tarinaa loppuun asti. Ehkä tässä elämässä siksi on niin paljon tuskaa. Mutta vielä enemmän iloa. Sillä tuska hakeutuu aina pois itsensä luota, mutta ilo tarrautuu kiinni. Ehkä henget siksi jatkavat kertomusta. Niiden äänet kuiskivat yössä, ja sanat leijuvat haurain siivin yläpuolellamme.’

Mankell, Henning: Ajan rannalla. Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2008 (1998). 298 s.

Liskojen sukua

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vaskitsa1

’Tämän päivän vietin ystäväni kanssa Kuhmoisten metsissä sammaljahdissa. Mitä sitten löytyi, se ei ole vielä tiedossa, mutta yleensä aina jotain mielenkiintoista. Ainakin alustavasti pussin sisältöä penkoessani tapasin joitain itselleni hyvin outoja sammalia. Mutta päivä ei olisi ollut mitään ilman kunnon yllätystä. Aivan viime metreillä luikerteli vastaan maamme ainoa jalaton lisko. Eipä tuo ole vastaani tullut vuosiin. Taitaa olla edellisestä kohtaamisesta liki kaksikymmentä vuotta.’

Vaskitsa (Anguis fragilis) on siis lisko käärmemäisestä ulkonäöstään huolimatta. Se on kokonaan rauhoitettu ja silmälläpidettävä laji harvinaisuutensa vuoksi. Laji on oikeastaan aika puhtaasti eurooppalainen, sillä sen päälevinneisyysalue on juuri Eurooppa. Suomessa sitä tavataan harvinaisena Etelä- ja Keski-Suomesta, linjan Vaasa-Joensuu pohjoispuolella se on hyvin harvinainen tai puuttuu kokonaan. Äkkiseltään sitä ei miellä liskoksi, koska sillä ei ole jalkoja niin kuin yleisellä sisiliskolla. Anatomisesti jalat kuitenkin löytyvät tai jalkojen aiheet ihon alta. Nimensä vaskitsa on saanut väristään, se on siis vaskenvärinen, joskus urosten selässä on sinisiä pilkkuja. Pituudeltaan se jää reilusti alle puolimetriseksi. Vaskitsan liikkeet ovat kankeita ja kömpelöitä. Siksi se jääkin usein muiden eläinten saaliiksi.

Vaskitsa on etupäässä hämäräeläin ja lepäilee päiväsajan jossain kolossa tai kasvillisuuden seassa. Ravinnokseen se pyydystelee matoja ja nilviäisiä. Itse se on kettujen, siilien ja lintujen ravintoa. Vaskitsa on kuitenkin kaikista uhista huolimatta pitkäikäinen eläin. Joidenkin yksilöiden on todettu sinnitelleen hengissä jopa kolmekymmentä vuotta.

Liskoille on tyypillistä, että ne pystyvät katkaisemaan häntänsä ja kasvattamaan uuden sen tialle. Uusi häntä on usein lyhyempi ja typäkämpi kuin alkuperäinen. Alakuvan eläimen häntä on jossain vaiheessa katkennut eikä se ole kasvattanut juurikaan lisää uutta häntää. Hännänkatkaisun merkityshän on kääntää saalistajan huomio kiemurtelevaan häntää niin, että itse lisko pääsee pujahtamaan piiloon.

Vaskitsa on muuttunut silmälläpidettäväksi eläimen voimakkaan vähenemisen vuoksi, mikä taas johtuu lisääntyneestä asutuksesta ja liikenteestä. Vaihtolämpöisenä eläimenä se hakeutuu lämpimille teille ja jää helposti auton alle. Niitä myös edelleen valistuksesta huolimatta tapetaan käärmeinä, mikä on rikollista touhua, sillä vaskitsan tappamisesta on määrätty yli 200 €:n sakko.

Pietäänpä tämän sympaattisen eläimen puolia!

vaskitsa2

Con rit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

con_rit

’Olen nämä Risto Isomäen kirjat kahlannut läpi kaikki ja ihaillut hänen tapaansa yhdistää jännitys ja ekologinen ajattelu. Itse en siitä jännityksestä erityisemmin aina välitä, mutta luen mielelläni kantaaottavaa kirjallisuutta. Niinpä odotin tältäkin teokselta sitä, mutta valitettavasti en saanut sitä mitä hain. Kirja keskittyi minusta liiaksi juonen eteenpäin viemiseen, mytologisiin eläimiin ja ihmissuhteisiin. Jännitystä ei kyllä puuttunut, eikä seikkailua.’

Meribiologi Martti Ritola saa postia Vietnamista. Siinä kerrotaan, että paikalliset kalastajat olivat löytäneet rantakalliolta kuolleen Con rit-eläimen eli merilohikäärmeen. Martilla olisi vain vähän aikaa hankkia rahoitus retkelle, joka saattaisi mullistaa taruston, eläinmaailman ja mytologian. Samaan aikaan pörssissä noteeratun yhtiön toimitusjohtaja Camilla Norrstrand saa kuulla sairastavansa parantumatonta tautia ja että hänen puolisollaan on aikeita hakea avioeroa. Toisen maailma on edessä, toisen takana. He tuntevat toisensa nuoruudesta, jolloin olivat lukiolaisia ja rakastuneita. Nyt Camilla on upporikas seurapiirinainen ja Martti köyhä elämäntapansa valinnut. Ex-puolisonsa yllyttämänä Martti lähestyy Camillaa saadakseen rahoituksen lohikäärmeen etsimiseen. Hän saa myöntävän vastuksen mutta sillä ehdolla, että Camilla voi lähteä hänen mukaansa Vietnamiin.

Laiva varustetaan ja etsintä alkaa. Kuukaudessa ei kuitenkaan löydetä mitään ja sitten säätiedotusten mukaan aluetta uhkaa voimakas taifuuni. Camillan pyynnöstä he kuitenkin  tutkivat vielä luolan, jota pidetään taruissa lohikäärmeen pesänä. Onnettomuus lukitsee heidät luolaan ja silloin taifuuni iskee. Veneen miehistö pelastautuu upottamalla veneen matalaan salmeen ja piiloutumalla itse saaren luolaan, mutta Martilla ja Camillalla ei ole mitään suojaa nousevalta vedeltä. Monen onnistuneen pelastusyrityksen jälkeen he lopulta selviävät ja näkevät sen, mitä halusivat, mutta voiko se olla totta ja mitä he sillä tiedolla tekevät ilman todisteita?

Nopeasti ajateltuna tarina on kuin jostain sirpaleromaanista, jossa vanha suhde herätellään erilaisilla tempuilla henkiin ja sitten se roihahtaa liekkiin. Isomäen romaaneissa on kuitenkin aina luonnonsuojelullinen ja ekologinen pohjavire. Tässä se on merien likaantuminen, sademetsien tuhoutuminen ja soiden palaminen Indonesiassa. Näissä on mukana nyös Camillan omistama yhtiö. Muinaiset mytologiset eliöt ovat myös mukana, mutta jäävät loppujen lopuksi sivurooliin. Niiden elämän pohdinta, con ritiä lukuunottamatta, ei pääse kovin keskelle tarinaa. Pääosaan nousee päähenkilöiden selviytyminen hengissä ja niinpä tämä kirja ei kohoa juuri mitenkään tavallisten jännitystarinoiden yläpuolelle. Kun vielä leikkaukset tarinan kerronnassa ovat kömpelöitä ja traditionaalisia, jää tämä parhaimpien seikkailukirjojen varjoon. Olisin odottanut hieman pohtivampaa asennetta, sellaista kuin esimerkiksi Sarasvatin hiekkaa-teoksessa. Kirja on aikoinaan syntynyt tarinasta, joka julkaistiin jatkokertomuksena Seura-lehdessä ja sen valitettavasti huomaa. Nyt ratsastetaan paniikkitilanteesta toiseen niin, että lopulta se jo alkaa naurattaa. Aina on uusi kuolemanvaara edessä ja kun siitä selvitään, heittäydytään seuraavaan. Valiettavasti tämänkin teoksen kohdalla olen kriittinen, niin kuin Umberto Econ tuontannossakin: varhaisemmat teokset olivat parempia.

Isomäki, Risto: Con rit. Tammi, 2011. 403 s.