Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Maf-koira ja hŠnen ystŠvŠnsŠ Marilyn Monroe’Kirjastoautolta löytyi Keltaiseen kirjastoon kuuluva muutaman vuoden ikäinen teos, jota en vielä ollut lukenut. Jostain syystä olen viehättynyt näistä kirjoista. Ehkä se on laatukysymys, sillä tähän kirjastoon ei ole huolittu kaikenlaista kirjallisuutta. Viime aikona tästä linjasta on kuitenkin hieman lipsuttu ja Keltaisen kirjastonkin kirjoihin on tullut epätasaisuutta, kuten edellisessä kirjajutussani tuumin. Se saattaa olla hyvä asia madaltamalla kynnystä tarttua tähän kirjallisuuteen, mutta voi myös karsia lukijoita toisesta päästä. Voi olla vaikeaa löytää maailmankirjallisuuden helmiä. Tosin lukeminenhan se on tärkeintä.’

Personifikaatio on vanha juttu lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Aikuisille tarkoitetuissa teksteissä sitä harvemmin tapaa ainakaan näin pitkässä tekstissä. Maf eli Mafia Honey on Marilyn Monroen koira, jonka hän sai ystävältään Frank Sinatralta vuonna 1960 pari vuotta ennen kuolemaansa. Kirjan päähenkilö on Maf, joka kertoo rakkaasta emännästään, tämän kahdesta viimeisestä sairauden ja uupumuksen täyttämästä vuodesta. Samalla koira pohtii ihmisen elämää filosofien, näyttelijöiden, kirjailijoiden ja muiden jukisten henkilöiden kautta. Koira keskustelee muiden koirien, kissojen jopa hyönteisten kanssa taluttaessaan emäntäänsä milloin New Yorkin Keskuspuistossa milloin Los Angelesin kaduilla. Marilyn on juuri eronnut kolmannesta miehestään kirjailija Arthur Milleristä ja pohtii tekonsa oikeutta. Maine kulkee näyttelijän edellä ja julkisuus vaatii häntä naamioitumaan. Ystävät ovat piikikkäitä, neuroottisia ja skandaalinhakuisia. Tässä sekasortoisessa ilmapiirissä koira elää koiran elämää ja ihmettelee, miksi ihminen ei osaa koiraa, miksi tämä ei ymmärrä, mitä sille haukutaan. Se voisi auttaa masennuksen ja lääkkeiden kierteessä.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että sellaiselle, joka tuntee tuon ajan ihmiset, juorut, julkkikset ja tapahtumat, tämä kirja on varmaankin oiva aarreaitta. Kun ei näistä asioista tiedä eikä oikeastaan välitäkään tietää, on kirjan lukeminen aika puuduttavaa. Lukiessa mietin, miksi tästä Norma Jeane Bakerista tuli Marilyn Monroe ja miksi hän saavutti niin legendaarisen maineen ja menestyksen? Elokuvat Miehet pitävät vaaleaveriköistä, Piukat paikat, Bussipysäkki, Kuinka miljonääri naidaan ovat aikansa klassikkoja ja nimenomaan Marilyn Monroen ansiosta. Hän ei saanut yhtään Oscar-palkintoa aikanaan, mutta yleisö rakasti häntä ja hänen elokuvansa pyörivät edelleen teattereissa ja TV:ssä.

Tämä kirja ei ole tähden elämäkerta, sillä sen päähenkilö ei ole Marilyn Monroa vaan hänen koiransa Maf. Tämä veijarimainen filosofi yrittää auttaa emäntäänsä siinä onnistumatta, koska tämä ei ymmärrä koiraansa. Maf-koiran käsittämättömät tiedot koirien ja tunnettujen henkilöiden historiasta ovat ilmiömäiset, suoraan Googlesta, samoin lainaukset niin kirjallisuudesta kuin filosofian historiastakin. Niinpä kirjassa tulee väistämättä veijarimainen tunne, että ketkähän tässä ovat oikeastaan niitä älykköjä ja ketkä perässähiihtäjiä.

Kirjan alkupuoli oli minusta sekava ja kun ei oikein tuntenut henkilöitä eikä tapahtumapaikkoja, tuli tunne joko liiallisesta viihteellisyydestä tai tekotaiteellisuudesta. Lopussa kirjasta kuitenkin muodostui kokonaisuus. Ehkä tämä kirja ei kuitenkaan ole niitä opuksia, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle.

O’Hagan, Andrew: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Suom. Heikki Karjalainen. Tammi, 2011. 322 s.

Sammalia – sammalia

mustapääsammal

’Viime viikon lopulla olin pohjoismaisessa sammalseminaarissa Kuusamossa. Sinne oli kokoontunut parikymmentä asiantuntijaa eri maista etsimään erikoisia sammallajeja Kuusamon ainutlaatuisesta luonnosta. Tutkijoita oli ilmottautunut ainakin Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Saksasta. Kolmen päivän aikana kiertelimme lähellä rajavyöhykettä Oulangan kansallispuiston alueella ja sen läheisyydessä ja etsimme sieltä jo aikaisiemmin löydettyjä tai aivan uusia lajeja. Illalla keruut pussitettiin sitten museonäytteiden tekoa varten. Vaikeimmat löydöt skoopattiin tarkemmin lajin tunnistamiseksi. Varmaankin usealle tutkijalle jäi vielä paljon kotitöitä retkien tiimoilta. Ainakin itselläni on monta arkillista tunnistamattomia sammalia kuivumassa.

kalkkinahkajklKuusamo on meillä ja oikeastaan koko läntisessä Euroomassa ainutlaatuinen paikka. Sinne ulottavat elinalueensa useat itäiset eliölajit. Oulangan vuomien kalliopahdoilla elävät monet uhanalaiset lajit, joiden ainoat kasvupaikat ovat juuri täällä. Usean lajin kohdalla tiedot ovat vuosikymmenien takaa ja siksi on syytä välillä varmistaa, että ne edelleen siellä elävät. Myös tavallisten kasvien osalta nämä vuomat ovat ainutlaatuisia ja tärkeitä. Kiertäessäni Liikasenvaaran kalkkikallioita ja Lammasvuoman rotkokallioiden kivirinteitä vastaan tuli monia Lapista tuttuja lajeja. Siellä kasvoivat lapinvuokko, pahtarikko ja tunturirikko, kultarikko ja mätäsrikko, tunturihärkki ja viherraunioinen. Eteläisiä lajeja edusti ajuruoho ja nähtiinpä todella harvinainen seinäraunioinenkin. Myyränporras peitti vuoman pohjan kauttaaltaan ja kalliohyllyillä sinnittelivät idänimarre ja kalkki-imarre risteymineen. Suurin osa niiden suomalaisista kasvupaikoista on juuri Oulangassa.

viherraunioinenKatselin myös jäkäliä. Tutuksi tulivat koko maassa harvinaisena esiintyvä kalkkinahkajäkälä ja kalkkikuppijäkälä. Otin kuvia myös sellaisista jäkälistä, joita en tuntenut. Niiden määrittäminen jää tulevaisuuteen. Missään en aikaisemmin ole nähnyt niin paljon raidankeuhkojäkälää kuin Lammasvuomassa. Täällä se ei suinkaan kasvanut raidalla tai haavalla niin kuin etelässä, vaan suoraan emäksisellä kalliopinnalla. Jäkälät ovat minulle kuitenkin vielä paljon oudompia kuin sammalet, joten monesta hienosta lajista menin varmaankin ohi kiinnittämättä siihen sen ansaitsemaa huomiota.

myyränporrasSeminaari oli samalla Sammalseuran vuotuinen kesäretki ja sellaisenaan hyvin onnistunut. Näin ainakin tusinan verran itselleni uusia lajeja ja luulen, että kun jaksan tarkistaa kaikki keräämäni näytteet, löytyy niitä monta lisää. Aikanaan teen niistä sivut sammalsivujen jatkeeksi. Sieltä niitä voi sitten katsella ja ihailla. Sammalmaailma on Oulangan alueella hämmästyttävän rikas ja omalaatuinen.

sulkasammal4Tässä postauksessa kuvissa esiintyvät lajit ovat ylhäältä alaspäin: mustapääsammal, kalkkinahkajäkälä, viherraunioinen, myyränporras ja haavan tyvellä kasvava tavallinen sulkasammal. Sitä en ole etelässä huomannut vastaavalla paikalla. Täällä haavan tyvet peittyvät usein metsäliekosammalen alle. Alimmaisena on sitten kaunis sammalkaksikko, jolla toisella on pitkäperäiset pesäkkeet ja toisella lyhytperäiset. Ne ovat hyvin erikoistuneita lajeja, sillä ne kasvavat vain eläinten ulosteissa tai raadoissa. Pitkäperäinen on jänönraatosammal ja lyhytperäinen poronraatosammal. Niitä molempia olen löytänyt myös Luopioisista, mutten koskaan samasta paakusta. Tässä ne kasvavat ilmeisesti ketun vanhalla ulosteella. 

raatosammal

Antoisa retki tuntui paljon pidemmältä kuin muutamalta päivältä ja vaikka koko ajan satoi, ei se latistanut tunnelmaa, tuntui vain vähän epämukavalta. Pääasissa kun olivat sammalet.’

35: peltovalvatti

peltovalvatti2

’Viimeviikkoinen sarjakeltano saa nyt jatkoksi toisen keltakukkaisen piennarkasvin. Kun ajelin viime viikolla läpi Suomen Kuusamoon sammalseminaariin, näin sateen lomassa myös näitä keltakukkaisia tienvierillä. Horsma punasi laajat hakkuuaukeat yrittäen torjua sitä apatiaa, jota ne aiheuttivat, valvatti väritti enemmänkin pientareita ja hylättyjä peltoja. Tämä on jo syksyn kukka.’

Peltovalvatti (Sonchus arvensis) on oikeastaan aika paha rikkakasvi. Siihen on suhtauduttu pelloilla samaan tapaan kuin juolavehnään eli se on saatava kitkettyä viimeiseen versoon pois ja siinä on myös onnistuttu. Ojista ja myrkyttämättömiltä pientareilta se kuitenkin aina loppukesästä tunkee viljapeltojen laitaosiin värjäten jo tuleentuneet pellot vihertäviksi. Kukkimaankin se saattaa ehtiä ennen kuin leikkuupuimuri sen niittää poikki. Peltovalvatti ei ole ollut mikään lempparikasvi maaseudulla, mutta sitkeästi se edelleen kasvupaikoillaan sinnittelee, on jopa minun mielestäni lisääntynyt 2000-luvulla.

Peltovalvatti kuuluu sikurikasveihin ja sillä on kaksi samaan sukuun kuuluvaa lajitoveria: otavalvatti (S. asper) ja kaalivalvatti (S. oleraceus). Edellinen on täällä Hämeessä hyvin yleinen rikkakasvi puutarhoissa, kasvimailla ja perunapenkeissä. Jälkimmäinen on enemmänkin taajempaa asutusta suosiva eikä sitä täältä maaseudulta juurikaan löydä. Peltovalvatti sen sijaan on yleinen ja runsas. Sen kasvupaikkojen valikoima on moninainen, mutta lähes aina se vaatii jonkinlaista ihmistoimintaa kasvupaikaltaan. Se on siis selvä tulokas, joka on saapunut ihmisen mukana ja pesiytynyt sinne minne ihminenkin. Luonnonkasvupaikkoja en ole löytänyt. Kun sen tapaa metsästä, on paikalla joko metsäautotie tai hakkuuaukea, molemmilla paikoilla se viihtyy.

peltovalvatti1Peltovalvatista on kaksi variaatiota, joista toinen kasvaa vain merenrannoilla. Lisäksi osalla kasveista on verhiössä nuppimaisia karvoja ja osalta ne puuttuvat. Tämä ilmiö on noteerattu ainoastaan muodon arvoiseksi. Joillakin kasveilla karvoitus on jakanut lajin jopa kahdeksi eri lajiksi, mutta valvatilla sillä ei tunnu olevan suurtakaan merkitystä. Monet kasvit muuntelevat runsaasti ja osoittavat sillä, että lajiutuminen on vasta kesken. Ehkäpä meillä joskus tulevaisuudessa on kaksi peltovalvattia, karvainen ja kalju, aika näyttää. Tosin nämä muutokset ovat hitaita, kestävät paljon meitä kauemmin.

Peltovalvattia ei tietääkseni ole käytetty hyödyksi, ehkä sitä on sen verran paljon vihattu rikkakasvina. Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, että loppujen lopuksi sekin on ihan kaunis kasvi. Ainakin hyönteiset siitä pitävät, siksi usein siinä näkee kukkakärpäsiä ja perhosia.

34: sarjakeltano

sarjakeltano1’Syyskesä on keltainen. Puut saavat kuukauden päästä keltaisen syysvärinsä, kukat nauttivat siitä jo aikaisemmin. Nyt kukkivat keltaiset kukat tienvierillä. Joskus kun ajan maaseudulla hiekkatietä huokaan oikein, kuinka kaunis tienlaita voikaan olla, kun kukassa ovat pietaryrtit, valvatit, keltanot, matarat. Suurempien teiden laidat on niitetty ja siellä vallalla ovat pienemmät kasvit, usein nekin keltaisia, on hanhikkeja, leinikkejä. Valitsin näistä viikon kasviksi sen, joka ainakin täällä Hämeessä näyttää olevan yleisin, tosin ei tämäkään kasvi aivan ongelmaton ole niin tunnistamisen kuin kasvamisenkaan kannalta.’

Sarjakeltano (Hierachium umbellatum) kuuluu sikurikasvien heimoon ja laajaan ukonkeltanoiden sukuun. Tämä kasvi on näin syksyllä helppo tunnistaa muista keltaisista kukkijoista sarjamaisen kukintoryppäänsä ansiosta ja siitä että kasvin koko varsi on lehtiä täynnä. Se viihtyy pientareilla, metsissä, pihoilla ja pelloilla, joissa toki on muitakin keltakukkaisia kasveja, mutta nuo kaksi tuntomerkkiä kun muistaa, niin osaa sen melko varmasti määrittää.

pikkukultasiipi KyläniemiKeltanot sukuna ovat ongelmallisia, sillä ne lisääntyvät apomiktisesti. Samanlaisia muita ryhmiä ovat mm. kevätleinikit, silmäruohot, voikukat ja poimulehdet. Käytännössä siis sama laji muodostuu suuresta määrästä pikkulajeja, jotka ovat kuin klooneja. Sarjakeltanoita ei ole meillä kuin yksi laji, mutta kyllä silläkin on muuntelua n. 20 muunnoksen tai alalajin verran. Niille ei ole annettu lajin arvoa, koska muuntelu on lievää. Lähisukulaisia ja yhtä yleisiäkin ovat esim. ahokeltanot  (H. Vulgata-ryhmä) n. 140 pikkulajia, salokeltanot (H. Sylvatica-ryhmä) n. 130 pikkulajia ja tankikeltanot (H. Rigida-ryhmä) tälläkin kymmeniä vaikeasti tunnistettavia pikkulajeja. Nämä pikkulajit ovat vain niihin perehtyneiden määritettävissä eikä ne sittenkään ole helppoja.

MyllyläSarjakeltano kasvaa yli puolimetriseksi ja samalla paikalla sitä on yleensä paljon, mätäskaupalla. Sitä voi löytää koko maasta, tosin Tunturi-Lapissa se on harvinaisempi. Kasvin muunnokset saattavat olla hyvin harvinaisia ja kasvaa vain jollain tietyllä paikkakunnalla. Tavallinen sarjakeltano löytyy siis yleisenä monenlaisilta paikoilta koko maasta. Vaikka se on yleinen, en tiedä, että sitä olisi käytetty menneinä vuosina mihinkään hyödylliseen tarkoitukseen. Ehkä sitä on pidetty rikkaruohona ja niitetty pois karjalle rehuksi tai vain maahan maatumaan.

Sarjakeltano on hyvä hyönteiskasvi. Sen kukissa viihtyvät niin perhoset kuin kovakuoriaisetkin. Usein kukista hakevat mettä myös kukkakärpäset ja kimalaisetkin. Samalla ne pölyttävät kukan, vaikka sillä ei lienekään mitään merkitystä, koska kukat eivät hedelmöity. Apomiktisuudesta oli puhetta kevätleinikin yhteydessä (viikko 22), joka myös on samanlainen laji. Miksi tällainen järjestelmä sitten on syntynyt, en tiedä? On hauska huomata, kuinka paljon on vielä sellaista, mitä ei tiedä ja mitä on mukava pohtia, vaikka katselemalla sarjakeltanoita.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Totuus..Tämä kirja on ollut sensaatio ympäri lukevan maailman. Sitä on käännetty eri kielille, arvioitu eri medioissa, julistettu sekä salapoliisiromaaniksi että rakkauskertomukseksi, murhamysteeriksi, kirjailijakuvaukseksi, dokumentiksi kuin myös satiiriseksi komediaksikin. Ehkä se onkin kaikkea sitä ja paljon muuta. Keltainen kirjasto, jossa kirja Suomessa on julkaistu, tarkoitettiin aikanaan käännöskirjallisuuden helmiä varten. Niitä onkin saatu nauttien lukea 60 vuoden ajan. Sarjassa on ilmestynyt yli 450 teosta. Viime aikoina siellä on kuitenkin ilmestynyt myös enemmänkin viihteellisiä romaaneita, joiden taiteellisia tai kirjallisia ansioita ei aina voi allekirjoittaa. Tämä kirja lähenee juuri tätä tasoa. Sveitsiläisen Joël Dickerin kirja on hyvin kirjoitettu ja sen aihe on mielenkiintoinen, mutta… Joku voisi sanoa, ettei noita mutta-lauseita pitäisi kirjoittaa ollenkaan; kirja on hyvä ja piste. Näin ei asia kuitenkaan aina ole.’

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kuuluisan kirjailijan Harry Quebertin puutarhasta löytyy nuoren 30 vuotta aikaisemmin kadonneen tytön ruumis. Ruumiin vieressä on kirjailijan menestysromaanin käsikirjoitus, jonka päälle on kirjoitettu käsin: Hyvästi Nola-kulta. Kirjailija vangitaan ja syyte on selvä, kuolemantuomio odottaa. Hänen oppilaansa yhden menestysrommanin kirjoittanut Marcus Goldman potee kirjailijatautia, valkoisen paperin kammoa. Hän ryhtyy puolustamaan oppi-isäänsä ja matkustaa Auroran pikkukaupunkiin ottamaan asioista selvää.

Tätä sitten pohditaan koko kirjan ajan. Juoni etenee yllätyksestä toiseen, löytää uusia syyllisiä lähes joka luvussa, kaivelee esiin muitakin vanhoja asioita ja sotkee ne nykyaikaan sekavaksi vyyhdeksi. Tuntuu kuin koko pikkukaupunki olisi täynnä erikoisuuksia ja aivan kuin jokainen voisi olla syyllinen, jos ei murhaan niin ainakin peittelyyn, valehteluun, salailuun ja juoruiluun. Kirjassa korostuu kliseisesti amerikkalainen kulttuuri, elämäntapa, kaksinaismoraali ja väkivaltaisuus. Joissakin kohdin lukija ei voi kuin ihmetellä kirjailijan ratkaisuja ja luotujen henkilöiden yksinuottisuutta. Kirjaan on koottu joukko kummajaisia ja pistetty ne koheltamaan pikkukaupungin kaduille ja pusikoihin: on muodottomaksi mukiloitu autonkuljettaja, on tahdottomia miehiä ja kaiken osaavia naisia, kirjailijaraasuja, jotka eivät osaa enää kirjoittaa, rikas homomies, koheltavat poliisit, kaakattavat äidit ja kaiken yllä leijuu kuvankaunis ystävällinen herttainen tyttörukka, joka on murhattu.

Kokonaan oman juttunsa kirjassa saa kustannustoiminta, sensaationhakuiset toimittajat ja kustantajat, joille mikään ei ole pyhää sekä kirjoittaminen, sen opastaminen ja valmentaminen. Jos John Irvingillä kirjoissaan esiintyy paini, niin tässä saman roolin ottaa nyrkkeily. Se rinnastetaan kirjoittamiseen.

Monien mutkien ja syyllisten jälkeen kirjailija M. Goldman kirjoittaa suuren romaaninsa Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Kirjaa on verrattu tietenkin moniin aikaisemmin julkaistuihin teoksiin. Itselleni tuli mieleen J. M. Coetzeen kuuluisa teos Häpeäpaalu, jossa professori rakastuu oppilaaseensa tai Vladimir Nabokovin Lolita, jossa myös puhutaan kielletystä rakkaudesta. Kirjan lopun psykologisointi tuo eittämättä mieleen Alfred Hitchcocin elokuvan Psyko. Dicker hakee kirjassaan päähenkilön muusan 15-vuotiaasta tytöstä, joka kliseisesti antautuu palvomaan kirjailijaa ja auttamaan ihan puhtaaksikirjoitusta myöten tämän suuren menestysromaanin tekemisessä. Juonenkäänteet tekevät tästä Nolasta milloin enkelin milloin paholaisen, totuus vaihtuu sivu sivulta samoin kuin syyllisetkin. Sehän pitää lukijan koukussa.

Kirjaa lukiessa mietti, onko tämä kaunokirjallisuutta vai dokumetaatiota. Kirjan lopussa kirjailija kiittää tekstissä mainittuja henkilöitä aivan kuin olisi vain dokumentoinut tapahtunutta. Mikä on totuus kirjasta? Tänä päivänä kirjoitetaan paljon valheellista kirjallisuutta eli todellisten henkilöiden puheiksi pistetään asioita ja tapahtumia, joilla ei ole tutkittua totuuspohjaa. Tässä tämä asia korostuu lopun kiitoksissa ja nyrkkeilydiplomissa. Kirjan rakenne tukee dokumentaatiota ja voisi hyvin kuvitella, että tässä on kyse nykyajalle niin tyypillisestä tavasta tehdä TV-sarjoja. Tästäkin saisi ainakin kolme tuotantokautta puhdasta draamaa.

Kirjaa lukiessa mietti myös, onko kyseessä satiiri, ironia vai onko kirjailija todella ajatellut asioiden olevan näin yksioikoisia, naiveja. Amerikassa todellakin valmennetaan lahjakkaita henkilöitä kirjailijoiksi. Heillä on agentteja, on kaiken päättäviä kustantajia, on kiirettä aikataulujen kanssa on sensaatiota ja sen hakuisuutta. Enpä haluaisi olla siellä kirjailijana. Pikkukaupungit ovat olleet tapahtumapaikkana niin monessa amerikkalaisessa romaanissa, että tässä se jo nauratti. Samoin lukuisat kirjat juonellisesti käsittelevät kirjallisuutta, kirjallisuuden opettajia ja kirjailijoita. Niin tässäkin. Jotenkin en vain enää jaksa sellaisia lukea. Onhan maailmassa muitakin mielenkiintoisia ammatteja. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta luin kirjan 800 sivua muutamassa päivässä ahmien ja nauttien. Jotain siinä on, se vain ei auennut. Onko kyse ihmisen luontaisesta uteliaisuudesta vai siitä, ettei voi jättää kesken, kun on kerran aloittanut? Tässä korostuukin kirjan ja kirjailijan tärkein juttu, kirjan aloitus.

– Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
– Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
– Mihin?
– Kirjan kirjoittamiseen.
– No ihan varmasti.
s. 15.

Dicker, Joël: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi, 2014. 809 s.

Retkeilyllä

Korpivainio1

’Tänään vierailin Kangasalan Sahalahdella Haapasaaren kylässä Korpivainion tilalla. Tämä 26 ha alue on vuodesta 2005 asti kuulunut kalastaja Pentti Linkolan perustaman Luonnonperintösäätiön rauhoittamiin maihin. Metsäalueet ovat vanhaa kuusikkoa, mutta sekaan mahtuu myös petäjikköä ja lehtipuutakin. Maapohjaltaan alue on lehtoa tai OMT-metsää. Niinpä osasin odottaa hyviä kasvilajeja ja hyviä sammalikkoja. Kiersin ystävien kanssa aluetta neljän tunnin ajan jutellen ja ihaillen. Kirves on viimeksi täällä heilunut sotien jälkeen, mutta enää ei näkynyt kantoja eikä puupinon jäänteitä. Koko alue oli hyvinkin luonnontilaista.’

Korpivainio2Luonnonperintösäätiön tarkoitus on ostaa vanhoja metsiä luonnonsuojelualueiksi. Tämä on tavallaan vastaus siihen huutoon, että Etelä-Suomessa on liian vaähän sellaisia alueita, joissa luonto ja eläimet saavat olla rauhassa. Tämä Linkolan ajatus on ollut mukana säätiön alusta saakka vuodesta 1995 ja kulkiessaan metsän sisällä sen aisti joka askeleella. Hiljaisuus ympäröi pehmeästi kulkijan, metsä puhui suurten puiden alla. Säätiön suojelualueita on tällä hetkellä viitisenkymmentä ja ne sijoittuvat pääasiassa Etelä-Suomeen. Kooltaan ne ovat pieniä mutta edustavia. Monet alueet on ostettu säätiön varoilla, mutta joukossa on myös lahjoitettuja tai osahinnoteltuja maita. Niinpä tämä Korpivainion aluekin on ostettu vain kolmasosalla puuston hinnasta. Metsä on sen vuoksi nimetty Aimo Saksalan luonnonperintömetsäksi asianmukaisin kyltein.

Korpivainio3Erityisesti ihailin metsässä laajoja sulkasammalmattoja, jotka levittäytyivät kuusten alle. Valtavan runsaana sammalen päällä kasvoi pieni orkidea, yövilkka. Täältä löysin kauan etsimäni yövilkanruosteen, joka muutamassa kasvustossa oli koristellut kasvin lehdet ruostetäplin. Kasvi ei siitä tuntunut kärsivän. Pienessä kosteassa notkossa ihailimme velholehtiä ja lehtotähtimöitä, löytyipä kaiheorvokkiakin, samoin näsiää ja keväistä linnunsilmää. Lähtiessämme metsän siimekseen säikäytimme liikkeelle pari metsäkaurista. Pitkään katselimme myllättyä maata näreen ympärillä miettien sitä eläintä, joka jäljet oli aikaan saanut. Siinä välähteli mielessä niin hirvi kuin karhukin, mäyrä ja kauris myös. Arvoitukseksi se kuitenkin jäi.

Korpivainio4Olen aina ihaillut petsäpolkuja, kait sen jälkeen kun kouluaikana luin Juhani Ahon lastun Metsäpolku. Täältä metsästä löytyi aivan mahtava polku, jota ilmeisesti eläimet pitävät kunnossa. Polkuhan pysyy auki vain kulkemalla niin kuin tiekin. Nykyinen metsänhoito lienee ottanut tavoitteekseen polkujen hävittämisen, joten sellaisen löytyminen ilahdutti suuresti. Miksi muuten metsäkoneen pitää kaataa ja karsia puut polun päälle ja teloillaan vielä tampata polku mustalle muralle? En ainakaan minä tiedä.

Korpivainion metsä on hieno pieni retkikohde, jonka soisi useamman löytävän. Kovaa kulutusta metsä ei kestä, joten mitään kansainvaellusta sinne ei toivo. Säällisesti kulkien ja rauhassa liikkuen siitä saa unohtumattoman retkipäivän, niin kuin me saimme.

33: pohjanlumme

lumme1

’Viikonvaihteessa oli kyläyhdistyksen niittotalkoot rannassa. Raivasimme pois vesikasvillisuutta, joka uhkasi tukkia koko lahden. Nyt veneillä pääsee eteenpäin ja onkimiehet saattavat heitellä uistintaan. Useita traktorikuormia kuljetettiin pois lehtiä, kukkia ja varsia. Miten nämä hoidettiin ennen? Lapsuudessani ei niittotalkoita järjestetty ja kuitenkin vedet olivat avoimia soutaa ja uistella.’

Tämän viikon kasvi, pohjanlumme (Nymphaea alba ssp. candida), on pitäjämme vaakunakukka ja Kukkian nimikkokasvi. Niinpä se sopii hyvin viikon kasviksi, vaikka monilta järviltä se onkin jo kukintansa tältä kesää lopettanut. Oheiset kuvat on kuitenkin otettu viime viikolla ja niistä näkee, ettei se kaikilla järvillä vielä ole ohikukkinut. Suojaisilla lahdilla ja lammikoissa lumme kukkii edelleen.

lumme3Ulkonäöltään lumme on kovin erikoinen. Järven pohjamudassa kasvaa sen liki ranteenpaksuinen juurakko, josta erikoiset lehdet nousevat veden pinnalle. Myös kukka on hyvin erilainen kuin muiden kasvien kukat, mm. valkoisten terälehtien suuri määrä, säteettäinen levymäinen luotti ja kukan kellumisominaisuudet. Verholehdet suojaavat kukan sisintä niin yöaikaan kuin huonolla säälläkin. Lopuksi, kun kukka on hedelmöittynyt sulkevat verholehdet marjamaisen hedelmän sisäänsä ja kukkavana kiertyessään vetää koko paketin veden alle kypsymään.

Pohjanlummetta tavataan koko maassa, mutta aivan pohjoisimmissa osissa se on harvinainen. Laji jakautuu kahteen alalajiin, jotka aikaisemmin olivat omia lajejaan: pohjanlumme (ssp. candida) ja isolumme (ssp. alba). Jälkimmäinen on itäinen ja Hämeessä melkoisen harvinainen. Luopioisista olen tavannut sitä vain kahdesta suojaisasta järvenlahdesta. Sen kukka on suurempi ja verholehdet lepäävät vedenpinnan suuntaisina. Kolmas lumpeemme on pieni suomenlumme (N. tetragona), jonka kukka on vain parin sentin levyinen ja kukkapohjus tieteellisen nimen mukaan terävästi nelikulmainen. Sen lehdet ovat myös selvästi pohjanlumpeen lehtiä pienemmät.

Pula-aikaan, kun ruoasta oli kova puute, lumpeenjuuria jauhettiin hätäravinnoksi. Tätä käytettiin pääasiassa kotieläimille, mutta koska jauho sisältää yli 30 % tärkkelystä ja sokeria, tehtiin siitä rieskaleipää ruis- tai ohrajauhojen kanssa ihmisillekin. Se on hyvänmakuista, kertovat ne, jotka ovat lummeleipää maistaneet. Juurakot nostettiin järvenpohjasta keväällä jäiden lähdettyä ja saatettiin syöttää sioille sellaisenaan tai sitten kuivattuina ja pienittyinä.

lumme2Lumme on kaunis kasvi. Sen punakukkaiset muodot ovat rauhoitettuja, mutta myös suuria harvinaisuuksia. Kun leikkasimme niittotalkoissa lehtiä poikki, teki pahaa, varsinkin kun joukossa oli jonkin verran myös suomenlummetta. Muutamassa vuodessa kasvillisuus niitetyiltä alueilta häviää, mutta valtaa kyllä paikkansa takaisin aikanaan. Lohduttavaa oli myös se ajatus, ettei ihminen pysty lummetta kokonaan hävittämään, kyllä se sen verran voimakas kasvi on ja yleinen.

Vanhaa – kadonnutta

aurankukka’Kun viljanviljely tuli Suomeen, tuli sen mukana paljon muutakin. Viljansiementä ei millään konstein käsitelty, sitä ei peitattu, ei ruokottu rikkakasvin siemenistä, ei edes aina osattu sanoa pystyikö se itämään vai oliko jokin kasvitauti jo tuhonnut siemenen alkion. Niinpä viljapellot rehottivat muitakin kasveja kuin vain paljon toivottua viljaa. Vasta nykymaatalous on viimeisten vuosikymmenten aikana kemiallisesti tai erilaisin viljelytekniikoin mahdollistanut puhtaan viljan ja puhtaan siemenen. Näistä viljan mukana tulleista rikkakasveista osa on jäänyt pysyviksi, osa on kadonnut satunnaiskasveiksi tai kokonaan.’

Moni viljatulokas on nykyään muinaistulokkaana, arkeofyyttinä, kasvistossamme. Niitä tavataan edelleen viljapelloista ja niiden pientareilta. Ne joko pystyvät kasvamaan myrkytyksistä huolimatta tai ovat löytäneet kasvuympäristönsä sieltä, mihin myrkkyjä ei kylvetä. Muinaistulokkaaksi sanotaan kasvia, joka on saapunut tänne ihmisen mukana ja löytänyt täältä itselleen sopivan kasvuympäristön. Tällaisia on tietenkin valtavasti ja suuri osa on hävinnyt joko luonnonolosuhteiden tai ihmistoiminnan seurauksena. Suomessa arkeofyyttien ja alkuperäisten välinen rajanveto on ollut helppoa eteläisimpiin maihin verrattuna, mutta edelleen pohditaan ´joidenkin lajien kohdalla niiden statusta maamme kasvistossa.

ruiskukkaKun aloitin haasteellisen kasviharrastuksen, yritin tietenkin kasvikirjan mukaan löytää siellä esiteltyjä kasveja. Viljan seuralaiset olivat yksi mielenkiintoinen ryhmä. Pettymys oli suuri, kun ruiskattara, pellavatankio, litutilli tai peltosänkiö eivät heti löytyneetkään. Vanhemmat kasviot kertoivat niiden olevan viljan rikkakasveja, mutta uudemmat eivät selittäneet tarpeeksi tarkkaan, että ne ovat jo siirtyneet joko kokonaan kadonneiksi tai vain kaatopaikoilla viihtyviksi harvinaisuuksiksi. Onhan niitä sitten myölhemmin satunnaisena löytynyt, mutta joka pellon kasveja ne eivät ole olleet enää aikoihin.

ruiskattaraSiksi joskus kun tällaisen kasvin tapaa, se ilahduttaa erityisesti. Viikko sitten bongasin yläkuvassa olevan komean aurankukan (Agrostemma githago) lähitalon kukkapenkistä. Se oli tietenkin koristekasvina viljelty, mutta kertoi kuitenkin siitä ajasta, jolloin sitä vielä tavattiin rikkana ruispelloista. Viime vuosisadalla sitä tavattiin lähestulkoon koko vilajanviljelyalueelta, koska Venäjältä tuleva tuontisiemen sisälsi sen siemeniä. 1960-luvulta alkaen se on hävinnyt sitten lopullisesti maastamme.

Toinen vastaava laji on ruiskukka (Centaurea cyanus). Olen nähnyt sen viimeksi viljapellossa 1990-luvulla. Nykyään senkin saattaa helpoimmin bongata kukkapenkistä. Se on kuitenkin silloin jalostettua kerrottuteriöistä muotoa, jonka värikin vaihtelee valkoisesta sinisen kautta purppuranpunaiseen eli ei siis sitä alkuperäista ruiskaunokkia joka edelleen komeilee erään puolueenkin tunnuksena.

Kolmas esimerkki olkoon myös ruispeltojen erikoisuus ruiskattara (Bromus secalinus). Tämä ikivanha rikkakasvi ei kasva enää missään luontaisesti. Meillä se on ollut niin yleinen rukiin rikka, että sitä alettiin jopa vihata. Siitä kun ei ollut leivän jatkeeksi ja kuitenkin se vei pellosta oman osansa. 1900-luvulla se ensin taantui ja sitten katosi pelloilta kokonaan. Nykyään pelätään sen puolesta tosissaan, sillä sen kasvupaikat ovat yksi toisensa jälkeen hävinneet niin myllykentiltä kuin kaatopaikoiltakin ja tuho on yleimaailmallinen.

32: nurmikaunokki

nurmikaunokki1

’Näin keskikesällä suuret kasvit valtaavat pientareet ja joskus tuntuu, että luonnolla on erilaisia värikausia aivan kuin Picassolla ikään. Nyt on punainen kausi lopuillaan ja keltainen alussa. Vielä kukkivat kaunokit ja horsmat, mutta kohta ne vaihtuvat lopullisesti sarjakeltanoihin, pietaryrtteihin ja valvatteihin. Ihaillaan siis tämän viikon kasvina yhtä kaunokeistamme, joka ei olekaan ihan niin yksinkertainen kuin luulisi.’

nurmikaunokki3Nurmikaunokki (Centaurea phrygia) on yksi kolmesta melko yleisestä kaunokkilajistamme. Ne kaksi muuta ovat ahdekaunokki (C. jacea) ja ketokaunokki (C. scabiosa). Kaikki muistuttavat suuresti toisiaan, mutta selvät erotkin löytyvät. Ensinnäkin ketokaunokin lehdet ovat liuskaiset, siis sen voi pudottaa pois. Ahdekaunokin kukan alapuolella olevat suomut ovat pehmeän vaaleanruskeat ja nurmikaunokilla ne ovat lähes mustat ja piikkisen ripsiset. Nyt ne kolme jo asettuvat omiin lokeroihinsa. Tosin kasvupaikatkin ovat erilaiset. Ketokaunokin löytää hiekkamailta, muut multamailta. Ja sitten tärkein ahdekaunokki on läntinen ja nurmikaunokki itäinen laji. Täällä Hämeessä ne kohtaavat ja saattavat kasvaa vierekkäin, mutta kun mennään Päijänteen itäpuolelle, vallitsee kasvustoissa nurmikaunokki. Siellä Turun puolessa taas tämä taitaa olla huippuharvinaisuus.

nurmikaunokki2Kasvikartoituksissa nurmikaunokki on sarjassa joka ruudun kasvi, niin yleinen se on. Tosin silloin, kun se ei kuki, sen tunnistaminen ei olekaan ihan helppo. Samanlaisia ruusukkeita on useilla kasveilla, esim. kultapiiskulla, kuten kuvasta näkyy. Kukkivana sitä ei enää piiskuihin sotke. Nurmikaunokki on siis täällä ehdottomasti yleisin eikä noita kahta muuta voi siihen verrata. Hämeen toisella laidalla voimasuhteet ovat jo muuttuneet.

Kansanomaisesti kaikki tällaiset mykerökukkaiset kasvit ovat ohdakkeita eli pahoja rikkaruohoja. Niinpä nurmikaunokkia ei arvostetakaan. Sen arvon on saanut kukan sukulainen ruiskaunokki (C. cyanus), joka tosin nykyään on huippuharvinaisuus rukiinviljelyn vähennyttyä ja siemenen puhdistuttua. En edes muista koska viimeksi olen sen tavannut luonnossa. Kukkapenkissä sen kerrottuteriöinen muoto sen sijaan on yleinen.

vuorikaunokki1Kaunokit ovat hyviä hyönteiskasveja. Usein niiltä löytää perhosia, kovakuoriaisia tai kaksisiipisiä istuskelemassa ja herkuttelemassa. Kuvatessa voi saada kaksi kaunista lajia samaan kuvaan, sillä monesti nämä vierailijat ovat niin hurmiossa kukan medestä, etteivät älyä paeta, kuten tässä kuvassa nelivöinen kukkajäärä vuorikaunokin (C. montanum) kukassa. Kaikella tapaa siis mielenkiintoisia kasveja nämä kaunokit, joista siis viikon kosvina on täällä yleisin nurmikaunokki.

Perhostoukka

leppäyökkönen2’Koirankävelytyksellä tapaa kaikenlaista. Tänä aamuna törmäsin kuvan toukkaan. Tai en minä siihen törmännyt, kun onnistuin väistämään, etten pudottaisi sitä haavanlehdeltä maahan. Koira oli siitä innoissaan ja halusi tietenkin ahmattina pistää sen poskeensa. Kovan komennuksen jälkeen se jäi istumaan haavanvesan viereen ja tuijottamaan silmä kovana, kun asettelin kameraa kuvausvalmiiksi.

Enpä ollut koskaan nähnyt tuollaista toukkaa. Yleensä ne ovat joko kaljuja tai sitten karvaisia, mutta tämä kun ei ollut kumpaakaan. Sen jokaisesta jaokkeesta pisti esiin yksi melamainen karva kumpaankin suuntaan, niin että se muistutti enemmänkin kirkkovenettä kuin toukkaa. Mustassa ruumiissa sillä oli päällä jokaisessa jaokkeessa keltainen kyhmymäinen juova ja alapuolella pienet känsäjalat niin kuin perhostoukalla pitääkin olla. Ensin luulin toukan olevan aterialla, kun lehti sen edestä oli kaluttu liki puhki suoniaan myöten, mutta sitten totesin sen vain lepäilevän kaikessa rauhassa aamun puuhistaan.

Mutta mikä se sitten on? Jostain syystä en osaa ajatella, että se nyt on vain perhostoukka. Minun on saatava tietää, mikä on sen nimi ja millaista elämää se viettää. Kotona googlasin sanoilla haapa ja toukka. Kone luki varmaan väärin, koska kuvat olivat toukkaisista haavoista ja olin inhoten lyödä koko Kuukkelin kiinni, kun jostain alalaidasta pilkisti esiin tutunnäköinen kuva. Sen jälkeen asia olikin selvä. Olin löytänyt iltayökkösiin kuuluvan leppäyökkösen (Acronicta alni) toukan.

Toukka on komean näköinen, mutta itse alle neljä senttiä leveä perhonen on aika vaatimaton harmaine etusiipineen ja vaaleine takasiipineen. Se lentelee iltahämärissä ja yöllä lehtometsissä ja pensaikoissa ja on melkoisen harvinainen Suomessa. Sitä tavataan kyllä laajalla alueella Euroopasta aina Japaniin saakka, mutta se puuttuu pohjoisilta alueilta kokonaan. Missään se ei ole yleinen ja usein sitä tapaa vain yhden yksilön kerrallaan. Perhosharrastejien valorysille ja syöteille se ilmaantuu kyllä helposti. Perhosen erikoisuutena on, että nuorena sen toukka muistuttaa linnunulostetta ja se jää ehkä sen vuoksi henkiin. Vasta viimeisen nahanluonnin myötä se saa kuvan kaltaisen ulkonäön.

Hieno tuttavuus – nythän senkin sitten tuntee, kun se seuraavan kerran istuu haavanlehdellä koirapolun vieressä.’