Kallion komistus

raatosammal

’Sateinen päivä ei houkutellut metsään, mutta kun kartoituskausi on parhaimmillaan, oli sinne päästävä. Alue, jolla liikuin, oli vanhaa korpea, sinällään hienoa, mutta kun joka askeleella tippui näreistä vettä niskaan, ei kaikki tuntunut ihan mukavalta. Päivän piristi avokalliolla jäkälien ja seinäsammalien keskellä pilkoittava pieni mätäs. Metrin päässä oli toinen vähän suurempi, siinä kaikki. Sammal on pienen pieni, mutta sen itiöpesäkkeet komeat ja näyttävät. Eihän nimi miestä (saatika sammalta) pahenna, mutta hetken mietin viitsinkö kaivaa sen maasta. Kyseessä on jänänraatosammal (Tetraplodon mnioides). Eihän sitä tiedä, millaiset jänönkorvat sieltä turpeen alta mukana seuraa.’

Suomessa tavataan neljä raatosammalta, joista vain kaksi löytyy myös etelästä. Toinen on poronraatosammal (T. angustatus). Nämäkin ovat paljon yleisempiä pohjoisessa, enkä niitä ole Etelä-Hämeestä montaa kertaa tavannut. Siksi sen löytyminen tekikin päivästä onnistuneen. Nämä kaksi erottaa toisistaan itiöpesäkkeen perän pituuden avulla: jänönraatosammalella perä on kolmisen senttiä pitkä ja poronraatosammalella yleensä alle sentin.

Raatosammalille on nimensä mukaan ominaista, että ne ovat yhteydessä johonkin eläimelliseen, yleensä ulosteeseen tai oksennuspalloon, pohjoisempana myös raatoon. Etelä-Suomessa sammalen voi hyvällä onnella löytää juuri avokallioiden sammalikoista metsäalueelta. Tällöin se useimmiten kasvaa ketun ulosteessa tai pöllön oksennuspalossa niin kuin tälläkin kertaa. Kun kaivoin sammalen esiin ’juurineen’, niin sen tyvessä oli kolmen sentin oksennuspallo, josta näkyi pistävän esiin pikkujyrsijöiden karvoja ja luunsiruja. Alueella elää ainakin viirupöllö ja on siellä huuhkajakin tavattu.

Keväällä löysin samanlaiselta paikalta poronraatosammalen, nyt tämän toisen. Kummallakin on alueella vain kaksi löydettyä kasvupaikka, joten ei niitä voi yleisiksi sanoa. Ensikohtaaminen tämän sammalen kanssa oli muutama vuosi sitten Keski-Suomessa, koiranulkoilutuspolulla. Sammal kasvoi maatuvassa koiran kasassa. Kun seurasin paikkaa useilla koiranulkoilutusretkilläni, ihmettelin ettei se ollut yleisempikin, sillä polunlaidat olivat täynnä jätöksiä ja siis sopivia kasvualustoja. Silloinkin saalis jäi vain pariin pieneen tuppaaseen. Kevään poronraatosammal kasvoi samanlaisessa oksennuspallossa kuin tämä nytkin löytynyt.

Tästä taas huomaa, että kun lähtee ulos sateesta huolimatta, näkeekin jotain. Sohvalta voi katsella kyllä ammattimiesten ja -naisten kisaeleitä, mutta metsästä löytää todellista elämää, vaikka kasvualusta olisi millainen tahansa.

Sammalpäivitys


seittisammal

’Talvipäivinä, kun ei jaksa mennä aina hiihtämään, on aikaa päivittää kesän löytöjä. Viime viikon tein sammalsivujen päivitystä. Siinä olikin aika urakka, kokonaista kaksi ja puoli päivää putkeen. Kuitenkaan en muuttanut oikeastaan mitään, korjailin kuvien nimet tieteellisiksi, lisäsin viime kesän löytöjä jo valmiisiin pohjiin ja korjasin kirjoitusvirheitä. Sivuja on kuitenkin kertynyt kolmisen sataa, joten jo niiden selaaminen vie aikansa. Toivottavasti sain ne sellaiseen kuntoon, että joku niistä jotain löytää itselleen. Vielä mietin aakkostettua lajilistaa suomeksi, mutta se nyt saa edelleen odottaa vuoroaan.’

Yläkuvassa on Hämeessä melko tavallinen seittisammal (Blepharostoma trichophyllum). Se on yksi tämän kauden uusista lajeista. Otin sen esimerkiksi maksasammalten pienuudesta. Kuva on otettu mikroskoopin läpi suurennuskertoimella 40. Sammalen löytyminen kallionkolosta tai korpisammalikosta on sattumaa. Se tulee yleensä mukaan vahingossa, kun ottaa näytteen aivan jostain muusta sammalesta. Seittisammal on kyllä helppo sitten tunteä, kun sen näkee mikroskoopin läpi, paljaalla silmällä sitä ei juurikaan tunnista. Tämä on yksi esimerkki sammalten yllättävyydestä ja etsimisen riemusta. Koskaan ei voi tietää mitä löytää.

pihtisammal

Toinen esimerkkitapaus on rämepihtisammal (Cephalozia loitlesbergeri). Sekin on tämän kesän löytöjä. Tätä sammalta ei myöskään löydä erikseen etsimättä. Se kasvaa soiden mätäspintojen reunuksissa rahkasammalten keskellä. Toinen vaikeus on sen määrittäminen. Nytkin mikroskooppi on ainoa mahdollisuus. Sammal erottuu rinnakkaislajeistaan vain lehtisolujen määriä ja ulkonäköä tarkastelemalla.

Hankin vuosi sitten mikroskoopin, johon voi liittää kameran. Tätä olen nyt opetellut käyttämään. Vielä on paljon tehtävää, sillä valotukset ja tarkennussäädöt eivät kovin helposti mene kohdalleen. Onneksi digi-kuvat eivät maksa mitään, niin voi kokeilla vaikka sata kertaa saadakseen kunnollisen kuvan. Monet mikroskoopin läpi otetut kuvat vaativat aika voimakkaita jälkitöitä. Pitää säätää värit kohdalleen, tarkkuus sopivaksi ja yrittää vielä poistaa roskatkin näytteen ympäriltä. Ensimmäiset kuvat olivat varsinaisia suttuja ja kasvimössöjä, mutta vähitellen opin poistamaan kaiken turhan ja tekemään näytteestä niin ohuen, että se kahden lasilevyn välissä veden sisällä näyttäisi edes jonkin verran itseltään. Vielä pitää opetella laskemaan suurennuskertoimet. Nyt en pysty sanomaan, millä suurennoksella pihtisammal on kuvattu. Lehden koko luonnossa on alle millimetrin.

kinnassammal

Pistänpä tähän vielä kolmannenkin maksasammalen, ettei vain tule sitä harhaluuloa, että ne kaikki ovat pieniä ja vaikeasti havaittavia. Kuvan sammal on sekin viime kesän löytöjä, silmälläpidettävä (NT) lehtokinnassammal (Scapania nemorea), jonka löysin kahdeltakin kasvupaikalta. Sammal on usean senttimetrin kokoinen ja muodostaa hyvin usein kuvan kaltaisia laajoja peitteitä. Toisessa löytöpaikassa oli sammalpeite miltei yhtenevä ja laajuus useita neliömetrejä. Sammal on lisäksi aika helppo tunnistaa pienistä ruskeista itujyväsistä, joita verson latva on täynnä ja jos ei vielä sittenkään usko, niin mikroskooppi senkin lopulta paljastaa. Sammalen lehden reuna on kuin hammasratas. Sellaista ei ole millään muulla kinnassammalella.

kinnassammal2

Sammalharrastus on lisääntynyt viime aikoina enkä yhtään ihmettele. Sammalten maailma on kiehtova kokonaisuus, ei helppo, mutta haastava. Pian alkaa taas uusi kausi. Järven rantoja hiihtäen on hyvä tarkastaa kalliojyrkänteiden sammalet. Sitä alkaa jo odottaa!

Tulee se talvi kasvimaailmaankin

leppis

’Alkuviikon pakkasjakso hyydytti vihdoin kukkaloiston Hämeestäkin, ainakin meidän mäeltä. Tein tänään syksyn viimeisen kukkakävelyn ja totesin sekä laji- että yksilömäärien romahtaneen. Eilen maassa oli jäinen kohva ja paikoin lunta useampi sentti. Niinpä hennommat kasvit saivat tarpeekseen ja lähtivät talvilepoon tai autuaammille apajille. Raatoja näkyi, mutta kukkia ei. Kuvan leppis on muistutus siitä, että elämä jatkuu. Kuvasin sen noin kuukausi sitten edellisen kukkakävelyn aikaan. Nyt kuoriainenkin on painunut koloonsa värjöttelemään talven yli. Yritin katsella sitä samalta paikalta, mutta turhaan, on tainnut lentää turvaan tai sitten ison kiven juureen, kuten lorussa sanotaan.’

Toisen syyskukkakävelyn tein samalla reitillä kuin ensimmäisenkin ja merkitsin muistiin vain selvästi kukassa olevat kasvit. Niitä kertyi 21 lajia. Romahdusta edellisestä on siis tapahtunut. Tosin nyt löytyi kaksi uuttakin kasvia: timotei sinnitteli rehupellon laidassa aivan vihreäkukkaisena ja heteen pää pilkisti vielä suomujen takaa, toinen olikin sitten puutarhasta pientareelle karannut keltasauramo, jonka kukat olivat vasta puoliavoimet ja tuskin se täyteen kukkaan ehtiikään. Monet kukat olivat vain yhden kukkivan verson varassa, kuten syysmaitiainen ja voikukka. Eivät myöskään siankärsämö ja puna-apila olleet enää kovin hyvissä voimin. Sen sijaan rikat eivät oleet moksiskaan pakkasista: peipit kukkivat, kylänurmikka taitaa vielä kasvaakin, orvokit pudottelevat lehtiä mutteivät kukkia.

Seuraava lista on koottu Luopioisista (EH) 30.11. 2011 klo 10 – 11 tehdyn kävelyn aikana:

tarhaorvokki, pelto-orvokki, pihatähtimö, heinätähtimö, kylänurmikka, peltovillakko, saunakukka, ajuruoho (siirretty puutarhaa), voikukka, syysmaitiainen, lutukka, puna-apila, pihasaunio, timotei, raiheinä-risteymä, punapeippi, liuskapeippi, keltasauramo, peltohatikka, saksanhanhikki, siankärsämö

Huomasin, että edellisellä kerralla olen raiheinän pistänyt englanninraiheinäksi, mutta nyt tarkempi katsominen määritti sen kyllä rehupelloissa yleisenä kasvavaksi ristymäksi. Sen kasvun ymmärtää, koska se ei tee siementä eikä siksi sen kukassakaan ole toimivia sisuksia. Se voisi kasvaa talvellakin. Muutenkin nuo kukkivat kasvit saattaisivat kukkia pitkäänkin, koska pölyttävät hyönteiset puuttuvat. Ei käy enää leppäkerttu kirvajahdissa niiden lehdillä. Tuskin se muutenkaan niitä pölyttäisi, mutta kun pölyttäjät puuttuvat, jatkavat kasvit kukkimista. Muistan, kuinka aina amarylliksen kukasta poistettiin heteet ja saatiin kukka säilymään sillä tavalla kauniina pidempään. En tosin ole tutkinut, kuinka moni noista nyt kukkivista kasveista voisi turvautua itsepölytykseen. Sehän ajaa saman asian.

Tuskin teen enää seuraavaa kävelyä kuukauden kuluttua. Silloin on uuden vuoden aatto ja toivon mukaan maa valkoinen. Jos ennustajaa tarvittaisiin, niin lumettomissa olosuhteissa silloin voisivat kukkia vielä pelto-orvokki ja kylänurmikka. Muista en mene takuuseen.

Kukkaa pukkaa

kasvit

’Tänään tuntui taas, että ollaanko ollenkaan loppusyksyssä. Lämpötila huiteli täällä Hämeessä yli kymmenessä asteessa ja vaikka aurinko ei paistanutkaan, niin navetanseinustalla saattoi aistia kesän lämmön palanneen. Kyllä se nurkan takaa kylmäkin hytisytti, mutta sitä ei viitsinyt ajatella. Eikä vain se lämpö, vaan myös kukat. Voiko marraskuun alussa nähdä vielä kesän kukkivia kasveja. Vaikka ylläoleva kuva onkin otettu syyskuussa, niin käydessäni kaupassa näkyi tienvarsilla aivan vastaavia saunakukkakasvustoja vielä tänänkin päivänä.’

Kun havahduin siihen, että kukat avaavan teriöitään kilvan, tein pienen tutkimuksen. Kiersin tunnin ajan omaa pihaa, puutarhaa, pientareita ja lähipeltojen reunoja merkiten muistiin kaikki löytämäni kukassa olevat kasvit. Hämmästyin!

Keväällä luonnontarkkaajat ovat aktiivisia: muuttolintuja bongataan, kirjataan muistiin kevään etenemistä, pidetään sääpäiväkirjaa. Miten on syksyllä? Lintuharrastajat seuraavat lintujen syysmuuttoa, merkitsevät muistiin viivyttelijöitä ja suuria parvia. Kasviharrastajat seuraavat luonnon valmistumista talvilepoon. Muut taitavat unohtaa koko asian. On paljon helpompi merkitä muistiin, milloin näki leskenlehden ensi kerran kukassa kuin milloin sen näki vimeisen kerran. Niinpä ajattelin toimia ja tehdä kierrokseni. Ajatus on myös toistaa kierros kuukauden kuluttua ja katsoa, mitkä kasvit ovat sinnitelleet joulukuuhun asti. Se tietenkin edellyttää, ettei silloin ole metrinen hanki niitä peittämässä. Muistan joskus 90-luvulla pohtineeni samaa ja keräsin itsenäisyyspäivänä näytteen jokaisesta löytämästäni kukkivasta kasvista. Niitä kertyi silloin kymmenkunta. Tosin en varmaankaan ollut silloin kovin tarkka. Nyt päätin olla.

Lintuharrastajien talvilintulaskenta poiki siis minulle syyskukkalaskennan. Suosittelen muillekin. Pistän tähän alle vielä luettelon kaikista löytämistäni putkilokasvilajeista, jotka siis kukkivat vielä 2.11.2011. Niitä löytyi huikeat 39 kpl!

Lajit: siankärsämö, peltohatikka, pihasaunio, peltovillakko, hopeahanhikki, saksanhanhikki, tarhaorvokki, kylänurmikka, kurtturuusu, puna-ailakki, lutukka, saunakukka, otavalvatti, syysmaitiainen, liuskapeippi, punapeippi, peurankello, ojakärsämö, pietaryrtti, lupiini, pukinjuuri, harakankello, ruusuruoho, pihatähtimö, heinätähtimö, englanninraiheinä, nurminata, pelto-orvokki, peltovirvilä, laidunpoimulehti, voikukka, savijäkkärä, alsikeapila, puna-apila, nurmitädyke, päivänkakkara, ajuruoho (puutarhaan siirrettynä), mansikka, peltoemäkki

Listaan pääsivät kaikki ne kasvit, joilla oli erotettavissa sellainen kukka, josta löytyivät kaikki kukan osat, siis vaikka vain yksi kukka, niin kuin peurankellolla oli. Monet kasvit olivat niitä, jotka ovat meillä rikkaruohoja ja taistelevat olemassaolostaan pakkasista huolimatta, mutta oli joukossa arkojakin lajeja. Niillä tosin oli jäljellä vain yksi tai kaksi kukkaa, kuten mansikka, jolla versossaan oli kolme kypsyvää raakiletta ja kaksi kelmeää kukkaa. Listasta puuttuu muutama laji, joita olen ennen nähnyt myöhäissyksyllä, mutta oli myös monta sellaista, joita en enää odottanut näkeväni.

Tehkääpä syyskukkalaskenta ja ilmoittakaa tulos. Se saattaa yllättää laskijankin, kuten minut.

Voiko sen sotkea johonkin?

keltamo

’Tuollainen kysymys kiersi päässäni, kun näin kuvan kasvin. Voiko sen sotkea johonkin muuhun kasviin? Ilmeisesti voi. Kyseessä on nimittäin keltamo (Chelidonium majus), siis aivan tavallinen asutun seudun kasvi, ei mikään suurharvinaisuus, ei vaikeasti tunnistettava eikä mikään pikkuruinen muiden alla lymyäjä. Hassua tässä onkin se, että tämä kasvi kasvoi aivan vieressäni muutaman sadan metrin päässä talosta ja ilmeisesti on kasvanut kaikki nämä vuosikymmenet, kun täällä olen vapaa-aikojani viettänyt, mutta en vain ole huomannut. Kun sen näin syyshämärässä, menin ohi ja mietin omia asioitani. Sitten pysähdyin ja palasin takaisin, katsoin sitä enkä vieläkään tuntenut; jotain tuttua, jotain vierasta. Lopulta katkaisin yhden lehden ja oranssinkeltainen neste purskahti näkyviin. Enää ei ollut mitään epäselvyyttä lajista, paikasta ainoastaan. Kun katselin ympärilleni, keltamoa oli paljon, joka puskan juurella, kallionlaki kertavanaan, lehto kattavasti. Kuinka olen voinut mennä vain ohi?’

Ehkä on paikallaan samalla pieni selvitys tästä lajista. Keltamo on monivuotinen ruohokasvi ja se kuuluu unikkokasveihin. Sen paras tuntomerkki on oranssi maitiaisneste, joka näkyy heti, kun varren tai lehtiruodin katkaisee. Keltaiset neliterälehtiset kukat näkyvät kauas, kun kasvi kukkii yleensä runsaasti kesä-heinäkuussa. Hedelmä sillä on pitkä litumainen kota, jossa mustat siemenet kehittyvät. Muurahaiset ovat niistä kiinnostuneita ja levittävät kasvia tehokkaasti.

Keltamon alkuperäistä kotipaikkaa ei tiedetä, sillä se leviää ihmisen mukana aina uusille seuduille, on siis kulttuurihakuinen kasvi, ihmisen vanha seuralainen. Sitä tavataan laajalti Euroopassa ja Aasiassa. Sitä lienee myös viljelty tai ainakin siirretty pihapiiriin koristeeksi. Muinoin sitä on käytetty myös lääkekasvina. Kasvista kerrotaan tarinaa, kuinka pääskynen paransi poikastensa silmät keltamolla ja tästä tulee sen tieteellinen nimikin, joka viittaa pääskysen kreikankieliseen nimeen (chelidon). Pohjoismaissa keltamo on tullut tunnetuksi jo keskiajalla, jolloin tiedetään munkkien suosineen sitä kirkkojen ja luostareitten yhteydessä. Niinpä se onkin edelleen yleisin linnojen läheisyydessä ja vanhojen kirkkojen liepeillä. Luopioisten laajimmat kasvustot ovat kirkonkylällä talojen seinustoilla ja kirkonaidan vieressä. Keltamoa on suositeltu lääkkeeksi lähes vaivaan kuin vaivaan. Sen on sanottu parantavan paitsi silmien sairauksia myös keltatautia, rupia ja syyliä jopa maksasairauksiakin. Nykyinen lääketiede on todennut maitiaisnesteen alkaloidien helpottavan ainakin maksavaivoissa.

Suomessa kasvi on yleinen asutuilla seuduille Etelä-Suomessa, mutta vähenee nopeasti pohjoiseen mentäessä. Lapista ei ole enää edes satunnaisia löytöjä. Kyllähän sen löytyminen on aina mukava asia, mutta täällä, varsinkin kirkonkylän liepeillä, se on sen verran yleinen, ettei siihen enää kiinnitä erityistä huomiota. Ehkäpä se on ollut myös syynä omaan huolimattomuuteeni, olen pitänyt sitä liian tavallisena. Näin ei saisi tehdä. Mutta mitä se muistuttaa? Mihin sen juuri nytkin syksyisessä metsässä sotkin? Vuohenputkella on vähän samanlaiset lehdet ehkä muillakin putkikasveilla. Yleensä sen lehdet ja kukkavarret ovat jo lakastuneet näin myöhään syksyllä ja niinpä sen löytymistä ei osannut odottaa. Kuvan lehdet ovatkin uusia, vasta hiljan kasvaneet ja näyttävät aivan keväisiltä lehdiltä. Jos syksy jatkuu näin lämpimänä, niin ehkäpä se alkaa kukkiakin uudelleen. Täytyy seurata, nyt kun sen läheltä löysin.

Kannustaa

Slide 1

’Hyvin usein, kun fyysisesti väsyneenä palaa metsästä koko päivän kartoitusretkeltä, ajattelee koko touhun merkitystä. Kohta kolmekymmentä vuotta olen enemmän tai vähemmän ahkerasti merkinnyt muistiin Luopioisten alueen kasvimaailmaa ja ilmoittanut tulokset kasvirekisteriin Helsinkiin. Mitä hyötyä? Katsooko kukaan niitä? Itseänikö varten teen? Jos tätä työtä joku pystyy hyödyntämään, se on suuri asia – ainakin minulle!’

Kesän alussa oli Mexikossa maailmanlaajuinen konferenssi luonnon ekosysteemeistä ja siellä esiteltiin Jyväskylän yliopiston Bio- ja ympäristötieteen laitoksen tutkimusohjelma, jossa pohditaan luonnon ekosysteemeiden ihmisille tarjoamia palveluita. Itse en asiasta kovinkaan paljon tiedä ja tuollainen palveluajattelu on jotenkin jopa vieras, mutta tuosta kokoontumisesta ja tutkimusohjelmasta teki mielenkiintoisen se, että siinä on nyt ensimmäisen kerran hyödynnetty tekemääni kartoitustyötä Luopioisissa.

Kun suhteellisen pieneltä alueelta tutkitaan kaikki mahdolliset kasvilajit tarkkaan ja huolellisesti, saadaan aineisto, josta voi tehdä monenlaisia tutkimuksia. Varsinkin vertaamalla eri alueiden kasvillisuutta, löytyy runsaasti pohdittavaa. Ekosysteemien ihmiselle tarjoamat palvelut saattavat olla ristiriidassa luonnonsuojelullisten arvojen kanssa. Tässä nyt esitellyssä tutkimuksessa verrattiin näiden kahden käsitteen mukaisia palveluita ja arvoja maankäytön suunnittelun ja vaikutusten arvioinnin yhteydessä. Menetelmänä käytettiin karttatarkastelua ja paikkatietojärjestelmiä. Aineisto tähän saatiin luontoarvoja varten kokoamastani Luopioisten kasviatlaksesta ja ekosysteemipalveluita varten valtakunnan metsien inventointiohjelman tuloksista. Luontoarvot tutkimuksessa laskettiin putkilokasvien esiintymisen avulla siten, että paikka on sitä arvokkaampi mitä enemmän kasvilajeja sillä on havaittu. Ekosysteemipalvelut ovat erittäin laaja alue, mutta tässä ne supistettiin koskemaan vain Suomen luonnon mittavinta ekosysteemipalvelua eli puun tuotantoa metsäteollisuuden tarpeisiin. Korrelaatiota tutkimuksessa ei havaittu eli sellaisilla alueilla, missä on erityisen suuria luontoarvoja (esimerkkinä Luopioinen) ei ole merkittävästi tarjolla taloudelliseen hyötykäyttöön sopivaa puustoa ja toisinpäin.Näitä arvoja on enemmän mm. ympäröivillä pelto-, suo-, niitty- ja piennaralueilla kuin metsissä.

Käsite ekosysteemipalvelut on syntynyt taloustieteilijöiden luomana. Siihen on kuulunut alun perin ajatus muuttaa kaikki palvelut rahallisiksi palveluiksi. Tämä taas sopii aika huonosti, kun siirrytään lähelle luonnon ekologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Voidaanko luonnon arvoja mitata rahassa? Kuinka mitoitetaan aistinautinnot tai tunteet? Luonnosta saatavat konkreettiset hyödykkeet, kuten puu, marjat, sienet yms., on tietenkin helpompia arvottaa rahassa. Ne kaikki ovat ekosysteemipalveluita.

Slide 1

Tämä nyt esitelty hanke on kuitenkin vasta osa suuremmasta kokonaisuudesta, jota Jyväskylän yliopiston Bio- ja ympäristötieteenlaitoksella tutkitaan ekologiapalveluiden osalta. Tällä hetkellä Luopioisten aineistoa on käytetty jo useammassa opinnäytetyössä. Kaksi opiskelijagradua on valmiina ja kaksi on tekeillä. Samasta aihepiiristä on tekeillä myös ainakin yksi väitöskirja. Nämäkin asiat ovat kiinni rahasta ja siksi eri säätiöiden ja Suomen akatemian rahoitus hankkeille on välttämätön.

Kun metsässä tarpoo, ei aina tiedä sen tarpeellisuutta. Itse sain uutta ponneketta harrastukseeni huomatessani, ettei se kaikki ihan hukkaan ole mennytkään.

Rahkasammalvuosi

rahka1

’Vaikka pakkanen paukkuu edelleen ainakin öisin, alkavat sammalet jo heräillä. Katselin hiihtolenkillä kallionkylkeä, josta nousi lumen sulaessa höyryä ja samalla paljastui kalliohyllyltä ensimmäiset sammalet ihailtavaksi. Kuvan kangasrahka aloittaa yhteyttämisen heti, kun sää sen sallii ja sen vesisäiliöinä toimivat rahkasolut pystyvät pidättämään vettä. Kevät tulee!’

Luonnonsuojeluliitossa valittiin vuoden 2011 lajiryhmäksi rahkasammalten suku. Tämähän on maamme suomaisemassa oleellinen kasviryhmä, sillä suuri osa soiden pintakasvillisuudesta ja turpeesta muodostuu juuri rahkasammalista. Meistä tavallisista tallaajista näyttää siltä, että kyseessä on vain yksi laji, ehkä ainoastaan muutamalla värimuodolla elävöitettynä, mutta todellisuudessa Suomestakin löytyy peräti 40 erilaista rahkasammalta. Itse olen nähnyt niistä ehkä kolmisenkymmentä. Monet ovat lajilleen vaikeasti määritettävissä, mutta on joukossa aivan selviäkin, omannäköisiään lajeja.

Kun viime kesänä kokosin sammalsivuja kasvisivujeni jatkoksi, menin kesäkuun puolivälissä Luopioisten Kurkisuon laitaan tutustuakseni rahkasammalten maailmaan. Kävin hakemassa suota kourallisen rahkasammalia ja toin sen ’rantaan’ tutkittavaksi. Näin etsin ja kuvasin yhden aamupäivän aikana suolta toistakymmentä lajia. Monet lajit ovat tunnistettavissa ulkonäkönsä avulla, mutta muutamia piti katsella joko suurennuslasin tai mikroskoopin läpi ennen kuin lajimääritys varmistui.

Rahkasammalissa ei ole montaakaan uhanalaista lajia, mutta jos suot hupenevat entiseen tahtiin, saattaa tilanne muuttua. Nyt kun puhutaan paljon hiilijalanjäljistä ja hiilivarastoista, tuntuu käsittämättömältä, että meillä edelleen tuhotaan näitä hiilen pidättämiseen erikoistuneita yhteisöjä. Rahkasammal varastoi paitsi itseensä vettä, myös hiiltä turpeeseen suuria määriä. Jääkaudesta lähtien hiili on ollut kiinni yhä paksunevassa turvepatjassa ja niinpä suot pidättävätkin sitä esimerkiksi metsien maaperään verrattuna yli nelinkertaisen määrän (5700 miljoonaa tonnia / 1300 miljoonaa tonnia). Suon ojitus hävittää tämän varaston ja turpeen poltto päästää sen ilmakehään.

rahka2

Oma suosikkini rahkasammalisssa on korpirahka. Sen viisisakaraista tähteä muistuttavat latvatupsut saattavat rehevässä korvessa peittää alleen laajoja aloja. Tällainen vihreä tasainen matto houkuttaa istahtamaan, mutta sitä ei pidä tehdä. Matto pettää ja alla on silkkaa vettä, joskus hyvinkin syvää. Usein olen saanut kaataa vettä saappaasta pettävän korpirahkamättään jälkeen.

rahka3

Toinen suosikkini on viitarahka. Sen yhtenäiset pehmeät kasvustopeitteet löytyvät usein lampien soistuneista reunametsistä. Kuvassa kasvi on ’kukalla’. Rahkasammalten itiöpesäkkeet ovat pallonmuotoisia ja joillakin lajeilla, kuten viitarahkalla, niitä kehittyy keskikesällä runsaasti. Viitarahkamättäälle saa rauhassa astua, sillä sen pehmeän kasvuston alta löytyy usein kovaa maata.

Kun kerran tämä vuosi on arvovaltaisella taholla valittu rahkasammalten teemavuodeksi, voisi niitä yrittää etsiä lisää. Luopioisten kartoituksessa löydettyjä rahkoja on nyt kaksikymmentä lajia ja kun katsoin toiset kaksikymmentä kirjallisuudesta, löysin kuusi sellaista, jotka varmuudella siellä kasvavat, mutta joita en ole vielä löytänyt. Eipä siis muuta kuin ensi kesänä etsimään, jotta syksyllä voin palata asiaan hyvin uutisin.

Päivitys


omena’Olen vuoden alun työstänyt kasvisivujani uuteen kuosiin. Se onkin ollut suuri urakka. Ulkona sataa lunta, on lauhaa, mutta talvea kuitenkin, parhaimmillaan. Silloin on hauska katsella kesäisiä kuvia, miettiä niiden ottamishetkeä ja elää uudelleen se jännitys, onnistunko vangitsemaan valon, kohteen, miljöön juuri sellaisena kuin haluan.’

Tein viime vuonna Luopioisten kasvisivut saadakseni laajan aineiston selkeämpään muotoon. Enpä silloin arvannut, kuinka suureksi se paisuu ja kuinka sen selkeys kärsii, kun sivuja tulee satamäärin. Ensimmäisen version kimpussa meni pari kuukautta ja ajattelin silloin, että päivitykset ovat aikanaan helpompia. Nyt tiedän, ettei se näin ole.

Olen käynyt läpi kaikki kasviston sivut tammikuun aikana ja muuttanut siellä sellaisia rakenteita ja osioita, jotka eivät aikaisemmin oikein toimineen tai olivat kömpelön näköisiä. Ainakin omasta mielestäni sivut näyttävät nyt paremmilta. Kuvien koko ja kartta ovat samassa mittakaavassa, tieteelliset nimet on kursivoitu erottumaan suomalaisista nimistä, linkityksiä sivulta toiselle on lisätty.

vuokko1Suurin muutos on tapahtunut kuitenkin kuvien määrässä. Viime kesän aikana otin valtavan määrän kukkakuvia tätä tarkoitusta varten. Halusin saada jokaisesta lajista kolme kuvaa niin, että olisi ensin yleiskuva kartan viereen ja sitten kuva kasvin kukasta ja hedelmästä sivun alaosaan. Niinpä kumarruin selkäni kipeäksi pienten ja hauraiden kukkien puoleen ikuistaakseni niiden salaisuudet. Jos hyvä tuuri kävi, sain kuvaan muutakin kaunista, kuten harsokorennon omenankukassa. Enpä ennen tiennytkään, että sinivuokolla on noin valtavasti heteitä. Huomasin muutenkin, että se kukkien todellinen kauneus piileekin niiden pienissä yksityiskohdissa. Niitä olen vanginnut kasvisivuille tavallisten kuvien seuraksi.

Joidenkin kasvien pinnalla elää pieniä sieniä. Tunnettu lienee vaahteranlehden tervatäpläsieni. Muutamalle sivulle olen valinnut myös tällaisen otoksen, vaikka tarkoitus onkin jossain vaiheessa julkaista niistä oma sivustonsa. Mikrosienet ovat sairauksia tai loisia tai epifyyttejä, mutta niistä löytyy myös kauniita rakenteita ja muotoja.

piippo1Nyt on talvi, mutta kunhan mennään pari kuukautta eteenpäin, niin tämä kuvan kasvi työntää ensimmäiset kukkansa valoon. Kevätpiippo on yleinen ja runsas, mutta jää tavallisesti huomaamatta. Yksityiskohdat löytää, kun katsoo läheltä ja tarkkaan.

Kun tein näitä päivityksiä, tuli kutkuttavan odottava olo. Vaikka talvi hiihtoineen ja lumisine maisemineen onkin hienoa aikaa, niin kevät ja sen kukkien herääminen, se tuntuu siltä oikealta. Elämä voittaa, kaikki lumen alla odottanut kauneus työntyy esiin ja on kuin tarjolla meidän tarkastella. Sitä kannattaa odottaa ja sitä kannattaa katsella sitten kun sen aika on.

Luopioisten kasviston sivut on siis päivitetty uusilla kuvilla ja viime kesän löydöillä. Kaikkiaan löytyy kuusi uutta lajia (nurmiajuruoho, pohjanmasmalo, kierumatara, lännenisosorsimo ja koristekarkulaiset tiikerililja sekä töyhtöangervo). Tarkastettua tuli 28 neliökilometriä metsää, suota, peltoa ja kylänraittia Puutikkalan ja Holjan välillä. Löydettyä tuli vanhoja uudestaan ja uusia lisää. Erityisen ilahduttavaarieska1 oli löytää pesäjuurta Iso-Vekunan saaresta uudelleen ja huomata kuinka runsas lehtoneidonvaippa onkaan monella entuudestaan tuntemattomalla paikalla. Jopa kuvan pieni käenrieska sai monta uutta pistettä karttaan, kun sitä tuli etsittyä sen kukkimisaikaan eikä keskikesällä, jolloin siitä ei ole enää jäljellä kuin pienet sipulit maan alla.

Karttapäivitys tulee sivuille vielä lähiaikoina ja siitä näkyvät sitten viime kesänkin tehdyt ruudut. Ehkä joku löytää oman kesäpaikkansa kartasta ja haluaa tietää lähemmin, mitä siellä kasvaa. Minuun voi ottaa yhteyttä, niin eiköhän sekin selviä. Myös omista löydöistä ja ihmettelyistä voi ilmoitella joko tämän blogin välityksellä, sähköpostilla tai puhelimella, joiden tiedot löytyvät kasvisivuilta. Viime kesänä sain muutamia vinkkejä alueella asuvilta ihmisiltä ja kesän kuumuudesta huolimatta ne tulivat tarkastetuiksi. Vaikka löytö olisi kuinka pieni tahansa, se voi olla silti sekä uusi että ihmeellinen ja viedä tätäkin asiaa eteenpäin.

Kesän jälkeen

kesän jälkeen

’Se tuli taas – yllättäen! Eilisen lumipyryn jäljet ovat viipyneet tähän päivään saakka. Syksyinen lehtimatto on peittynyt loskan alle, vain taikinamarjan jo haalistuneet lehdet muistuttavat kesästä.’

Syksy on ollut kiireistä aikaa, sammalrintamallakin. Monet lajit olen käynyt etsimässä niin kauan kun vielä ehtii. Tein toissapäivänä pitkän retken Salminkalliolle Evinsalon porstuaan ja etsin kallion kiinnostavia sammalia. Useat tutut sivuutin jo helppoina tapauksina, mutta moni kummallisuus pisti edelleen kunnolla miettimään. Alla on kuva runkokarvesammalesta, pienestä maksasammalesta, jonka luulin löytäneeni jo keväällä Kuohijoen kalkkialueelta, mutta joka vasta nyt esitteli itsensä ja kokonsa kameralleni. Miksei kukaan sanonut minulle, että sen verso on alle millin levyinen?

karvesammal

Ehkä on syytä tehdä myös kesän kasveista jotain yhteenvetoa. Heinä-syyskuun aikana ehdin kiertää kuumuudesta huolimatta 26 kokonaista neliökilometriruutua ja muutamien osia sen päälle. Ruudut ovat pääasiassa Puutikkalan kylän ja Koivulahden väliseltä metsäalueelta. Sieltä ei löytynyt juurikaan kummoista kerrottavaa, melko karua seutua. Sen sijaan lehtoneidonvaipan yleisyys hämmästytti. Vielä viime viikolla merkitsin muistiin Jylhänniemestä kymmenien neidonvaippojen kasvustoja. Onko se yleistynyt vuosien saatossa vai eikö sitä vain ole aikaisemmin näiltä alueilta huomattu. Hienoa oli löytää myös kovaa kyytiä uhanalaistuvalle laskospoimulehdelle uusi kasvupaikka. Nyt sitä kasvoi muutaman neliön alueella Puutikkalan jätepisteen läheisyydessä.

Kesän aikana Luopioinen sai neljä uutta kasvilajia: masmalo Aitoosta, lännenisosorsimo Vahdermetsästä, nurmiajuruoho Haltialta ja kierumatara Rautajärveltä. Pitkään etsin Puutikkalasta sykeröpiippoa, joka on siellä suullisen tiedon mukaan kasvanut 90-luvulla, mutta en onnistunut kasvia tänä kesänä paikallistamaan. Pari muutakin tarkastettavaa lajia on ollut pakko jättää seuraaviin vuosiin.

Uhanalaiskartoituksiakin tuli tehtyä muutamien kasvien osalta. Hajuheinäkasvusto Ämmätsässä voi edelleen hyvin, vaikka onkin hieman supistunut viime tarkastuksen jälkeen. Kurkisuon harvinaisuudet löytyivät vain osittain: Punakämmekkä on laajentanut kasvualuettaan, kaitakämmekkä sinnittelee puolen tusinan entisen verson avulla, vaaleasara on vahvoilla ja levittäytynyt edelleen, suovalkkua en löytänyt ollenkaan, mutta se saattaa hyvinkin piilotella joinakin vuosina. Sen sijaan rimpivihvilästä olen huolissani. Sitä ei löytynyt ja entiset kasvupaikatkin näyttivät näin kuivana kesänä peräti huonoilta. Häyläsuon punakämmekkää ei myöskään havaittu, mutta se saattaa olla myöhäisen etsintäajankohdankin syytä.

Komea kesä antoi myös muhkean kuvasaaliin, josta aikoinaan talvella päivitysten yhteydessä siirrän satoa myös kasvisivuille.

neidonvaippa

’Lehtoneidonvaipan lumoa Suomen suvessa.’

Orkideojen saari

pesäjuuri1

Pari viikkoa siten vihdoinkin pääsin kanootilla liikkeelle ja suuntasin nokan kohti yhtä Kukkian suurimmista saarista, Iso-Vekunaa. Ennestään tiesin saaren hyväksi kasvipaikaksi onhan suuri osa sen sisäosista rauhoitettu lehtojensuojeluohjelman turvin ja saaren vieressä pienet karit ja luodot kuuluvat rantojensuojeluohjelmaan. Saari on kuitenkin yllätyksiä täynnä, vai mitä tuumaatte ylläolevasta kuvasta.’

Saaret ovat aina kiehtoneet minua, sillä niihin kätkeytyy usein salaisuuksia. Muutama vuosi sitten piipahdin Kuohijärven Nurmisaaressa enkä ole koskaan nähnyt niin runsaasti mustatorvisieniä kuin tässä saaressa tapasin, eivät tahtoneet muovikassin sangat kantaa. Toinen yllätys silloin oli lehtoneidonvaippa, orkidea, jota en ollut aikaisemmin nähnyt luonnossa kuin muutaman kerran. Viime kesänä Kukkiasaari tuotti myös iloisia yllätyksiä, joten osasin odottaa jotain uutta myös Iso-Vekunasta. Vanhoista raporteista olin lukenut, että ainakin soikkokaksikkoa ja lehtoneidonvaippaa voisi olla tarjolla. Saaresta on myös 1980-luvulla löydetty pesäjuurta ja vielä aikaisemmin metsänemää. Näitä kaunottaria en uskaltanut edes toivoa. Niinpä koin onnellisen hetken, kun katselin kuvan kasvia silmästä silmään. Pesäjuuren tapaa varmimmin Ahvenanmaalta tai Turun saaristosta ja silloin pähkinälehdoista tai kalkkipitoiselta maalta. Sisämaassa se on hyvin harvinainen ja on tavattu nykyään aina vain harvemmin. Pirkanmaalla vaarantuneeksi luokitellun kasvin voi löytää muutamalta muultakin paikalta, mutta aina saaresta.

Pesäjuuri kasvoi oksakasassa saaren keskiosissa parhaassa lehdossa. Yksitöitä löysin vain kolme, mutta ne kuitenkin kolmeen kertaan, sillä ensi kerralla riemun tauottua huomasin kameran jääneen kanoottiin ja jätin muistiinpanot kasvin kasvupaikalle ja lähdin noutamaan kameraa. Sitten huomasin, että näin menetellen saattaisin kadottaa tärkeät muistiinpanoni ja palasin niitä hakemaan. Pitkän kierron jälkeen ne löytyivät orkidean vieresta ja sitten taas kameraa hakemaan ja sen jälkeen taas uusi etsintä. Ei ole helppoa, kun oikein koheltaa. Mutta se suotaneen, kun näkee ensi kerran täällä jotain tällaista. Ehkäpä se metsänemäkin vielä saaresta löytyy, kunhan aika kuluu ja retkiä tulee tehtyä sinne useampia.

Iso-Vekunan parhaat löydöt olivat siis orkideoja: pesäjuuri, lehtoneidonvaippa, soikkokaksikko ja valkolehdokki. Mutta myös hienoja sammalia löysin kalliojyrkänteistä, pahtaomenasammal etunenässä. Sitä en ole muualta Luopioisista löytänytkään, joten sekin tulee mainita hienoutena, joka ei ihan joka päivä kävele vastaan. Eikä sammalessa muutenkaan mitään vikaa ollut, komea kasvusto pahdan alaosassa.