’Kun vihdoin tämän kesän sateet tulivat, jäi aikaa lueskella. Niinpä olen tutustunut joihinkin väliin jääneisiin kirjoihin, vanhempiinkin. Valitsin niistä tähän Antti Tuurin viime vuoden teoksen Rauta-antura. Kaverilta kuulin, että se on lukemisen arvoinen eikä vaadi paljon aikaa. Näin olikin. Kun siihen tarttui, ei tahtonut päästä eroon ja vaikka en sotakirjoista pidäkään, tämä jysähti ja jäi moneksi päivää mietityttämään. Kannattaa tutustua. Ihmettelen vain, etteivät mitkään kisat ole noteeranneet Tuurin kirjoja. Ne olisivat kyllä jonkin selvän tunnustuksen arvoisia.’
Tuuri jatkaa Äidin suku-sarjaa nyt Lapin sodan ajalta. Sota Neuvostoliittoa vastaan päättyy Kannaksella ja joukot siirretään joko siviliin tai pohjoisrintamalle ajamaan saksalaisia pois maasta: syttyy Lapin sota. Romaanin kertoja on Heikki Ojala, kirjailijan eno, joka yhdessä Pauli ja Arvo Ketolan, Ikitien päähenkilön poikien, kanssa etsii paikkaansa sodan keskellä. Heidät viedään joukko-osastona laivalla Oulusta Tornioon ja he osallistuvat Tornion taisteluihin. Sen jälkeen he harhailevat läpi Lapin Muonioon saaden välillä myös kosketuksen viholliseen. Suuren osan aikaa he kuitenkin etsivät osastoaan, majoitusta tai ruokaa eli kirjasta saa selkeän kuvan tavallisen sotilaan elämästä taistelujen keskellä. Saksalaiset polttavat Lappia perässään ja miinoittavat reittinsä. Suomalaiset seuraavat perässä, yrittävät motittaa vihollista ja purkavat miinoituksia.
Käännekohta on Muoniossa. Saksalaisten annetaan peräytyä kohti Käsivartta ja osa sotilaista kotiutetaan. Heikki Ojalan kuvaama joukkue saa tehtäväkseen kuljettaa saksalaisten hylkäämät suomalaismorsiammet Ouluun tuomittaviksi. Alkaa loputon marssi etelään. Sotilaat saavat kokea saman kohtelun kuin saatettavansakin: halveksuntaa, huorittelua, syrjintää jopa vihaa. He joutuvat syksyn koleudessa ja pakkasessa kävelemään pitkät matkat, nukkumaan lämmittämättömissä parakeissa tai taivasalla, syömään teetä ja näkkileipää. Harvassa on ymmärtäjiä vielä harvemmassa auttajia. Oulussa naiset toimitetaan viranomaisten huostaan ja sotilaat alkavat odottaa kotiutusta. Viimein Heikkikin saapuu kotiin ja lämmittää saunan Kauhavalla.
Hämmentävä Suomen sotien historiassa on se kohta kun yhdessä hetkessä vihollisesta tulee aseveli ja aseveljestä vihollinen. Saksalaisia ylistettiin ja heidän apuunsa luotettiin, mutta seuraavassa hetkessä aseet käänettiin heitä vastaan ja monet saivat surmansa niin saksalaisten puolelta kuin omienkin. Katkeruus aseveljiä kohtaan lisääntyi saksalaisten mukaan lähteneiden naisten myötä ja edelleen Lapin polttamisen vuoksi. Ymmärtäjiä ei enää löytynyt puolin eikä toisin.
Kirjan sanoma löytyy tuurimaisesta kerronnasta: sotamiehet ajelehtivat paikasta toiseen etsien milloin mitäkin, tietämättä kokonaisuudesta yhtään mitään, tuskin omista joukoistakaan. Koko ajan he ovat kuitenkin sodassa, vaarassa tulla ammutuiksi. Useat saavat surmansa eivätkä enää palaa monen mielestä neuvostoliittolaisten vuoksi käydystä turhasta sodasta.
Ihmisen raadollisuus kuvataan kirjassa hyvin. Naiset eivät saa sivileiltä minkäänlaista inhimillistä kohtelua, eivät ruokaa, suojaa eikä kyytiä. He kävelevät loppumatkan Torniosta Ouluun. Ensin saattajatkin ovat tylyjä ja pyrkivät hyötymään naisista sotilaan tavalla, mutta loppua kohti he huomaavat inhimillisyyden ja saattajien suhde saatettaviin muuttuu, he auttavat ja puolustavat näitä ympäristön vihamielisyydestä huolimatta. He olisivat jopa päästäneet naiset vapaaksi ennen Oulua.
Erikoinen henkilö kirjassa on kenttäpappi, joka kulkee joukon mukana. Hänen vaimonsa on lähtenyt saksalaisten mukaan ja on nyt saatettavien joukossa. Pappi on kuin suojelusenkeli niin sotilaille kuin naisillekin. Hän ei tee paljon, mutta jo pelkkä mukanaolo pelastaa monta tilannetta. Tällaisia epämääräisiä tyyppejä esiintyy muissakin Tuurin kirjoissa. Tässä se toimii hyvin.
Muutenkin kirja on hyvä lukea. Sen taustatiedot on tarkkaan tutkittu, vaikka itse tarina olisikin fiktiota. Itse olen lukenut hyvin vähän Lapin sodasta ja tämä antoi siitäkin selkeän kuvan. Sota on sotaa sanotaan, mutta tällaisena se on pirullista ja sen tekee ihminen, joka on toiselle peto. Inhimillisyys ei kanna katkeruuden yli.
Tuuri, Antti: Rauta-antura. Otava, 2012. 336. s.
