’Viime aikoina on paljon puhuttu miehen asemasta perheessä ja yhteiskunnassa. Tämä kirja ei puutu siihen, mutta se valottaa miehen velvollisuudentuntoa ja sinnikkyyttä jopa jääräpäisyyttä, jotta päästään tavoitteisiin. Siinä kohden kirjasta voisi olla tämän päivän ihmisillekin mallia. Ehkä poliittinen puurtaminen osoittaa samaa sinnikkyyttä kuin mitä Kunto-pojalla oli tässä kirjassa. Mielenkiintoinen teos.’
En ole lukenut Jarmo Ihalaisen esikoisteosta (Perheestä ja alastomana juoksemisesta), joka sai tunnustusta HS:n kirjallisuuspalkintofinaalissa vuonna 2012. Niinpä en osaa verrata teoksia toisiinsa. Esitteen mukaan esikoisteoksen keskiössä olivat naiset, nyt tässä ovat miehet. Mitä miehen pitää tehdä – saavuttaakseen hyvän elämän, kestävän parisuhteen, kunnioituksen yhteiskunnassa, ollakseen hyvä isä, kunnon työntekijä, parempi ihminen? Tähän problematiikkaan Ihalainen iskee kertomuksensa kahden sukupolven miehistä. Isoisä Kelpo elää huutolaisena 1900-luvun alun maaseudulla ja tyttärenpoika Mika yrittää selviytyä 2010-luvun Helsingissä. Vuoroluvuin miehet lähestyvät toisiaan ja tekevät, mitä miehen pitää tehdä.
Kelpo on äidin hylkäämä huutolaispoika, joka joutuu kiertämään talosta taloon orjana. Hän tekee miesten töitä kymmenvuotiaasta alkaen aamupimeältä iltapimeään palkatta, lähes ruoatta, rikkinäisissä vaatteissa, ilman koulua tai muuta kasvatusta kuin isännän nyrkki. Sieltä hän nousee arvostetuksi muurariksi, perustaa perheen, saa lapsia ja rakentaa talon, on itsellinen, ei huutolainen enää. Mika menettää vaimonsa eron kautta, saa lapset vuoroviikonloppuisin luokseen, yrittää deittipalstojen kautta saada seuraa. Työkseen hän toimii luokanopettajana. Elämä vie häntäkin, tuntuu kuin hänkin olisi huutolainen, jota toiset komentavat, mutta hänkin tekee sen, mitä omasta mielestään miehen pitäisi tehdä.
Ihalainen kirjoittaa sujuvasti käyttäen paljon vastakkaisuuksia: pitää tehdä tai sitten ei pidä tehdä. Joissain kohdin ne tuntuivat jo kikkailulta ja liiottelulta, mutta tyyli on se ja se kantaa kirjan loppuun saakka. Toisaalta siitä tulee vähän saarnaajamainen tuntu: Haluan haluta enemmän, ja vähemmän. Haluan huutaa ja olla hiljaa. Nukkua liikaa ja herätä aikaisin. Juosta kauas ja kävellä lähelle… Sinänsä mielekästä problematiikkaa, kirjailija tosin jättää pohdinnan lukijalle.
Kun kirja käsittelee miehen tekemisiä, seuloo se väkisinkin myös naisen elämää. Johtuvatko miehen tekemiset naisen elämästä? Sopivatko kemiat yhteen, vai tuleeko ristiriitoja? Kelpoa eivät naiset määräilleet, hän oli yhteiskunnan ja isäntien jyrän alla. Mika liikkuu väljemmillä vesillä kalastaen, niin kuin kirjailija hienosti allegorisoi, mutta hänen elämäänsä määräävat yhteiskunnan lisäksi myös naiset. Exvaimo on kuvattu lähes vastuuttomaksi oman edun tavoittelijaksi, jonka määräysvallan alle Mika joutuu alistumaan aivan kuin Kelpo aikoinaan. Deittituttavat ovat kliseisiä otoksia palstojen tarjonnasta. Kun hyvä löytyy, olosuhteet korjaavat sadon. Mikaa käy enemmän sääliksi kuin Kelpoa. Kelpo nousi omalla työllään, sai lopulta sen, mitä halusi: talon ja haluamansa naisen. Mika tuntuu työstä ja sen tekemisestä huolimatta saavan yhä vähemmän ja ajautuvan yhä yksinäisempään suuntaan.
Kuinka paljon näitä kahta miestä voi yleistää? Kelpo eli maailmassa, jossa pääsi eteenpäin vain tekemällä työtä ja luottamalla itseensä. Sellaisia miehiä kirjallisuus on väärällään Koskelan Jussista alkaen. Mikakin tietää tämän, mutta sätkii ihan eri suuntaan kuin kala verkossa. Hän ei löydä paikkaansa eikä pääse kohoamaan kovasta yrityksestä huolimatta. Sellaisiakin miehiä on, eikä niitä tarvitse hakea pelkästään kirjallisuudesta. Mikä yhteiskunnan on näin muuttanut?
Ihalainen, Jarmo: Mitä miehen pitää. Atena, 2016. 254 s.
