Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Toukka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

horsmakiitäjä’Työaikana minulle tuotiin usein näin syksyllä tunnistettavaksi suuria toukkia. Poikkeuksetta ne olivat kiitäjäperhosten toukkia. Tällä ryhmällä toukat ovat usein värikkäitä, helposti huomattavia ja kookkaita. Lisäksi niillä on uhmakas piikki peräpäässä, joka pelotta. Onko se vaarallinen? Pistääkö se? Nämä ajat muistuivat mieleen, kun törmäsin kuvan toukkaan muutama päivä sitten. Horsmakiitäjällä (Deilephila epenor) luulisi olevan värikkäämpi toukka, sillä perhonen itse on hyvinkin kaunis, oliivinvihreää ja vaaleaa lilaa. Toukka on kuitenkin kuin oksan pätkä varustettuna parilla silmätäplällä kummallakin kyljellä.

Perhonen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvoin sen pääsee näkemään, sillä se lentelee yleensä hämärinä kesäöinä puutarhoissa ja niityillä. Muistan nähneeni aikuisen perhosen vain muutaman kerran ja silloinkin johonkin verhoon tai osaan kiinnittyneenä lepäämässä päiväsaikaan. Nimensä mukaisesti sen toukka syö horsman lehtiä, mutta kelpaa sille matarakin ja jopa suovehka. Se ei siis ole turhan tarkka ruokavaliostaan.

Kuvan toukka jökötti paikallaan kaluamallaan maitohorsmanvarrella pää alaspäin ja piikki pystyssä peräpäässä. Sillä ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Kun sitä häiritsi, se pullisti pääpuolesta muutaman jaokkeen pulleaksi kuin pallo, jotta silmätäplät suurenevat ja näkyvät paremmin. Näin se pelottaa vihollisiaan. Monella muullakin toukalla on samanlaisia täpliä samaan tarkoitukseen. Talveksi se koteloituu maahan tai karikkeen sekaan usein hyvinkin syvällä ja toukokuussa sieltä kuoriutuu kaunis kiitäjäperhonen jatkamaan sukuaan.

Kiitäjien toukkia on nyt helppo löytää. Hyvän hyönteiskirjan avulla ne on myös helppo määrittää ja nähdä, millainen lentäjä toukasta aikanaan muotoutuu. Lentäjä todellakin, sillä kiitäjäperhonen voi saavuttaa jopa 50 km tuntinopeuden. Kunnioitettava saavutus.’

Saalis syvyydestä

Julkaistu , kirjoittanut
2

ahdinsammal2’Sammaltutkijat lastautuivat veneeseen viime viikonloppuna Konnevedellä. Pääsin mukaan koluamaan koskia ja soutamaan selkävesiä. Runsas vesimäärä ja virran voimakkuus estivät kahlailun ainakin kovin syvissä vesissä. Niinpä siirryttiin venekyytiin. Se kannatti. Vaikka pohjasta saatiinkin vain niukalti sammalia, löytyi kuitenkin jotain.

Viereinen kuva esittää sammalta, joka nousi naaran mukana yli kolmen metrin syvyydestä. Kooltaan muutaman sentin mittainen sammal määritettiin veneessä ahdinsammaleksi (Platyhypnidium riparioides). Mielessä oli kuitenkin tieto siitä, että järvistä kerätyt ahdinsammalet eivät olisikaan tätä lajia. Niinpä otettiin näyte talteen jatkokäsittelyä varten.

Ahdinsammal on mielenkiintoinen sammal siinä, että useat näytteet on kerätty talvella, kun pilkin mukana pohjasta nouseekin kalan asemasta sammalta. Laji kasvaa syvällä lähes valottomassa ympäristössä ja sen elämäntavat on siksi huonosti tunnettuja. Lajin löytyminen on ollut usein sattuman varassa. Ehkäpä siksi sammal onkin harvinainen.ahdinsammal1

Työpöydän ääressä sitten epäilyt paljastuivat todeksi. Kyseessä ei ollutkaan ahdinsammal, vaan nokkasammaliin kuuluva laji Oxyrrhynchium speciosum, joka on liitetty maamme sammalluetteloihin vasta hiljattain. Liekö lajilla edes suomalaista nimeä vielä? Tutkimuksissa on todettu, että Suomen järvistä ahdinsammaleksi nimettyjen näytteiden joukossa on juuri tätä lajia. Sammalta on tavattu myös Ruotsista ja Tanskasta sekä laajalti muualta Euroopasta, Pohjois-Amerikasta sekä Kaakkois-Aasiasta. Suomen osalta sammalen levinneisyydestä ei tiedetä vielä kovinkaan paljoa.

Näiden kahden lajin erottaminen toisistaan ei ole helppoa. Itse en olisi niitä erottanut toisistaan. Onneksi on tarkkanäköisempiä. Erot ovat mitallisia ja mikroskooppisia. Kun kasvupaikatkin ovat samanlaiset, ei ole ihme, että ne on sekoitettu toisiinsa. Nyt vain pilkkijät ensi talvena sammaljahtiin ja näytteet tutkijoiden syynättäväksi. Tieto lisääntyy ja pilkkiminenkin saa aivan uutta merkitystä.’

Yön hämärissä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lepakko

’Syyspimeällä tapaa lepakoita useammin kuin valoisina kesäöinä. Pimeällä vain on hankalampaa nähdä niitä, saatika saada niistä kelvollista kuvaa. Eilen illalla sonnustauduin ystävän kanssa joen varteen kamerat laukaisuvalmiina siinä toivossa, että kohta niitä tulee ja sitten räiskitään. No, räiskimiseksi se menikin! Itselläni ei ollut mukana kelvollista salamaa, joten yritin osuttaa laukaisun siihen hetkeen, kun kaverilla välähti. Noista arvoista en paljonkaan tajunnut: pieni aukko, pitkä valotus ja ISO-arvot pariin tuhanteen, siitä se lähti. Filmiaikaan ei olisi tällaista kuvaamista voinut kuvitellakaan. Nyt kun kuva ei maksa mitään, saattoi rauhassa antaa kameran laulaa.

Rosvoamalla toisen valoa saatoin pitää valotusajat parissa sekunnissa. Siitä oli se seuraus, että jokin lepakko piirtyi samaan ruutuun kaksikin kertaa, kun joenrannassa oli varsinainen ilotulitusmeininki. Alla on sellainen kuva. Mitä lepakoita nuo sitten ovat? Kuvan laatu ei anna  mahdollisuuksia määritykseen, mutta päättelimme niiden olevan siippoja. Kuvan onnistuminen näissä olosuhteissa on enemmän tuurista kuin taidosta kiinni. Suhde alkoi olla sitä luokkaa, että sadasta kuvasta yhdessä oli jotain liikettä ja tuhannessa saattoi olla jokin lepakkokin.

Nyt on hyvä hetki mennä seuraamaan lepakoiden touhuja, vaikka ei niitä kuvata haluaisikaan. Detektori on tietenkin silloin hyvä apuväline, sillä se muuttaa lepakon äänet meidän korvillamme kuultavaksi naputukseksi. Sen avulla voi tajuta niiden määrän, nopeuden ja lentosuunnan. Voimakkaalla lampulla voi saada ne näkyviinkin. Ei muuta kuin yrittämään!

lepakko2

Rasismin juuret

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tn_tappakaa_ne_saatanat_1439888931’Olen lukenut viime aikoina kaksi rotuja ja rasismia käsittelevää kirjaa. Sven Lindquistin jo 20 vuotta sitten ilmestyneen Tappakaa ne saatanat, josta nyt on otettu uusintapainos ja afrikkalaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanin Kotiinpalaajat. Molemmat käsittelevät omalla tavallaan rasismia. Kun se on pinnalla tänäkin päivänä ja päivän lehdet siitä jatkuvasti kirjoittavat, voi asiaa miettiä myös näiden kirjojen kautta.’

Tappakaa ne saatanat on jo vanha kirja, mutta se on tänään aivan yhtä ajankohtainen kuin ensi kertaa ilmestyessäänkin. Rasismi ei ole hävinnyt maailmasta, mutta sen alkuperä ja juuret näyttävät hämärtyneen. Tämä kirja valottaa eurooppalaista rasismia Euroopan valtioiden siirtomaapolitiikassa. Jos tänä päivänä jokin valtio käyttäisi rasistista valtaa samalla tavalla kuin vuosisata sitten, se tuomittaisiin yleisesti ja valtio asetettaisiin boikottiin, syrjään, tuomittavaksi ihmisoikeustuomioistuimessa. Kuitenkin silloin niin Englanti, Ranska, Espanja, Belgia kuin Saksakin käyttäytyivät siirtomaidensa kansalaisia kohtaan rikollisesti ja täysin luvallisesti. Vielä 60-luvulla ihannoitiin sen ajan sankareina niin Henry Stanleyä kuin muitakin löytöretkeilijöitä ja lähetyssaarnaajia. Kuitenkin heidän toimensa eivät tämän päivän ajattelun mukaan kestä päivänvaloa.

Lindquist siteeraa sen ajan toisinajattelijoita, jotka kirjallisin keinoin yrittivät avata ihmisten silmiä huomaamaan väkivallan ja terrorin. Joseph Conrad kirjoitti kirjan Pimeyden sydän, jonka ydinlause on päässyt Lindquistin kirjan nimeksi. Tuona aikana rotuoppi rehotti ja tummat luokiteltiin paitsi villeiksi niin myös vähä-älyisiksi, raaoiksi ja vaarallisiksi. Siksi heitä sai surmata ilman rangaistusta ja heidän omaisuutensa ryöstää ilmaan seuraamuksia. Pahimmilleen väkivalta meni Belgian Kongossa, jonka väestön elämällä ja varoilla on kustannettu Brysselin katukuvaa vieläkin hallitsevat monumentit kuningas Leopold II aikaan.

Kirja valottaa monipuolisesti eurooppalaista siirtomaa-ajan rasismia ja sen siirtymistä 1900-luvulle. Kun Hitlerin julmuudet tuomitaan, usein unohdetaan, etteivät muutkaan maat mitään pulmusia olleet. Juutalaisvainot juontavat juurensa ja tarkoitusperänsä siirtomaavallan linnakkeista, joissa Saksa ei suinkaan ollut se pahin toimija. Silloin hävitettiin surutta heimoja jopa kansoja sukupuuttoon pelkästä ahneudesta ja vallanhalusta joko orjuuttamalla tai peräti metsästämällä. Musta ihminen ei ollut ihminen eikä häntä tullut kohdella ihmisenä. Tästä on kulunut vain sata vuotta.

Kun tänä päivänä puhutaan rasismista, se on pientä siihen verrattuna, mitä se oli sata vuotta sitten. Erona on tänään se, että silloin sitä ei pidetty mitenkään vääränä, nyt pidetään. Sen verran ihmiskunta on kehittynyt. Vanhoja tapoja ei poiskytketä nappia painamalla. Hitlerin aikaan Stalin toimi Venäjällä samalla tavalla, se ei vain tullut samalla tavalla julkisuuteen, koska hän hävitti oman maansa rajojen sisäpuolella olevia kansoja. Samaa teki Mao Kiinassa hieman myöhemmin. Kulttuurivallankumouksessa tuhottiin paljon suurempi määrä oman maan kansalaisia kuin Hitlerin aikaan Euroopassa.

Nykyisen rotuvihan ja rasismin juuret ovat siirtomaavallassa, sen ajan hallitsijoiden ’luvallisessa’ toiminnassa. Ihmisessä asuu rasismi kovassa ja kovasti on tehtävä töitä sen poiskitkemisessä. Kun Jugoslavian raunioilla taisteltiin uusien valtioiden synnytyspaineessa 1990-luvulla, syyllistyttiin etnisiin puhdistuksiin samalla tavalla vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Samaa tekee Isis tänä päivänä Syyriassa ja Pohjois-Afrikan maissa. Sama voi nousta esiin eri puolilta maailmaa tulevaisuudessakin. Siksi on tiedettävä menneisyys, jotta voi tajuta nykyisyyttä ja vaikuttaa tulevaisuuteen. Lindquistin kirja on hyvä lukea, siitä saa pohjaa ymmärtämiselle.

Adichien kirja on kaunokirjallinen romaani, mutta se tuo kiinnostavalla tavalla esiin nigerialaisen ihmisen ajatuksia, elämää ja toimintaa nykymaailmassa, jossa ei enää pitäisi olla rasismia. Hyvä ja luettava romaani sekin, niin kuin hänen edellinenkin teoksensa Puolikas keltaista aurinkoa. Ehkä palaan Kotiinpalaajiin blogissa myöhemmin uudelleen, kunhan saan sen kokonaan luettua.

Lindquist, Sven: Tappakaa ne saatanat. Into, 2015 (1992), suom. Antero Tiusanen. 250 s.
Adichie, Chimamanda Ngozi: Kotiinpalaajat. Otava, 2014, suom. Hanna Tarkka. 523 s.

Mittariperhonen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

isomittari

’Tätä perhosta en lakkaa ihailemasta. Vaikka se ei olekaan päiväperhonen, niin se on näyttävän näköinen ja tulee helposti huomatuksi. Perhonen on isomittari (Geometra papilionaria) ja kuuluu siis mittariperhosiin, niihin joiden toukat mittaavat hauskasti matkaansa vetämällä ruumiinsa aina välillä koukkuun. Tämähän on tietenkin vain meidän ihmisten tulkinta toukan toilailuista, mitä se tuolla koukistelulla oikein tarkoittaa, ei se sitä kerro.

Isomittari saattaa tulla jopa kuusi senttiä leveäksi ja muistuttaa tieteellisen nimensä mukaan päiväperhosta. Se lentää kuitenkin yöllä lehtimetsissä ja munii munansa yleensä koivun lehdille, joka onkin sen yleisin ravintokasvi. Tämä yksilö oli kiinnittynyt päiväajaksi kuistin ikkunaverhoon ja odotteli siinä kaikessa rauhassa illan hämärtymistä päästäkseen taas töihin. Jotkin aikuiset perhoset eivät syö enää tässä vaiheessa mitään, koska muniminen on se päätyö eikä sen elämä kestä enää kauaa. Hyönteisillä usein toukkavaihe on paljon pidempi kuin aikuisvaihe. Tämäkin yksivuotinen perhonen talvehtii toukkana ja kotelovaihe on lyhyt. Aikuiset kuoriutuvat heinäkuulla ja viimeisetkin ovat siirtyneet manan maille elokuun loppuun mennessä. Nyt siis on viimeiset ajat nähdä tämä komea perhonen tänä kesänä.

Isomittari on yleinen ja sitä tavataan koko maasta. Kokonaislevinnäisyydeltään se on euraasialainen eli sitä voi tavata Atlantin rannoilta Siperiaan saakka ulottuvalta alueelta. Koska se on yöeläin, pääsee sitä harvoin näkemään sen yleisyydestä huolimatta. Itse olen nähnyt sen yleensä vain kerran kesässä. Perhosharrastajat pääsevät nauttimaan tästä ehkä useammin, vaikka se ei taida valorysiin päätyäkään. Mielenkiintoinen otus siis!’

Lipposammal

Julkaistu , kirjoittanut
4

tenolla

’Joskus etsiminen on työlästä, joskus etsimänsä löytää yllättäen ja hetkessä. Näin voi sanoa pohjoisen retken hienoimmasta löydöstä. Vanhastaan tiedettiin, että lapinlipposammal (Psilopilum cavifolium) on löydetty Tenojoen rantahietikoilta, mutta sitä ei etsinnöistä huolimatta oltu löydetty kymmeniin vuosiin. Meidän retkikuntammekin etsi sammalta useaan otteeseen monelta paikalta ja turhaan. Kunnes sitten tulimme oikealle paikalle, silmät kiinnittyivät oikeaan mättääseen oikeasta suunnasta ja aivoissa välähti, siinä se on.

Sammal ei ole suuruudella pilattu. Verso nousee sentin verran hiekasta ja muistuttaa kovin tavallisen karhunsammalen pientä versoa. Laji kuuluu juuri karhunsammaliin. Onhan sillä eroja, eihän se muuten olisi oma lajinsa, mutta ainakin naalinsammalesta (Oligotrichum hergynicum) se on hyvin vaikea erottaa ilman mikroskopointia. Seitsemän hengen voimin haravoimme Tenon rantaa lähellä Nuorgamin kylää, siis aivan pohjoisimmassa Suomessa. Sammalta löytyi vain muutaman neliödesimetrin alueelta muutama kymmenen versoa. Varmaan sitä on muuallakin, mutta tämä paikka nyt ainakin on varmistettu.

lipposammalVieressä on kuva tästä komeudesta. Sitä on aika turha etsiä täältä etelästä, sillä sen kasvupaikat ovat arktisia niin Siperiassa kuin Kanadassakin. Muissa Pohjoismaissakin sammal on suuri harvinaisuus.

Mitä tällä tiedolla sitten tehdään? Laji on yksi muiden lajien joukossa ja siksi tärkeä. Se on lisä luonnon monimuotoisuuteen. Sen elämä on uhattuna paitsi luonnon itsensä vuoksi (Tenon tulvat, jäät, eroosio) niin myös ilmastonmuutoksen vuoksi. Nämä arktiset lajit pakenevat lämpöä ja muiden lajien kilpailua kohti pohjoista, kunnes tulee Jäämeri vastaan. Tällaisia lajeja on eläimissäkin, esim. naali. Jääkarhuakin uhkaa jäätiköiden sulaminen ja asuinpaikkojen hupeneminen. Eläimet voivat liikkua, kasvien on tyydyttävä sinnittelemään paikallaan tai hävittävä. Lapinlipposammalellakin tulisi olla paikkansa luonnossa. Vielä toistaiseksi onkin.’

Skaidilla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

skaidi1’Kesätauko on takanapäin, samoin matka Kevolle! Viikoksi kokoonnuimme sammalretkille Kevon biologiselle asemalle. Retkeilimme Utsjoen alueella koluten puron varsia, soita ja paljakoita, rantoja ja pihamaita. Itse retkeilin ennen tätä viisi päivää Lemmenjoen kansallispuistossa samoissa merkeissä. Niinpä sammalia tuli nähtyä monenmoisia, suuria ja pieniä, lehtisammalia ja maksasammalia. Itselleni eliksiä eli ensi kerran nähtyjä sammalia kertyi yli 30 kpl. Se on paljon ja varmaan näytteiden joukossa on vielä lisää, kunhan saan ne kaikki käytyä läpi. Siihen kuluu kuitenkin aikaa, sillä jokainen on tarkkaan syynättävä skoopin alla ennen kuin laji selviää.

Säät suosivat retkeilyä. Uskomatonta, että tällaisen kesän jälkeen elokuussa voi seistä skaidin laella ja katsella etäisyyteen t-paidassa ilman, että tuuli tuivertaa tukkaa tai hyttyset syövät ihon rikki. Aurinko paistoi aamusta iltaan. Soilla söimme juuri kypsyneitä hilloja, paljakoilla kaarnikkakin maistui.

Yläkuva on otettu Gistuskaidilta Tenon yli Norjan gaissoille. Oikeassa laidassa komeilee Rastegaissa, jolle joskus olen toivonut vielä nousevani. Alakuvassa on yksi mieluisista löydöistä, kairasammal (Meesia triquetra). Se on alueellisesti uhanalainen suuressa osassa Suomea, vain Lapissa sillä on enemmän esiintymiä. Tämä lettosoiden sammal on vaikea erottaa muista nuijasammalista. Aikanaan teen tästäkin sammalesta sivun Luopioisten kasviston sammalsivuille, vaikka tuskin tätä sammalta täältä löytyy. Kukapa se kuitenkaan varmuudella osaa sanoa, pitää vain kulkea ja etsiä?

Meesia

 

Orvonsammal

Julkaistu , kirjoittanut
2

orvonsammal

’Kesä on ollut niin kiireinen, että suuri osa talvella suunnitelluista pikkuretkistä on edelleen tekemättä. Luopioisten kasvikartoituksen ajattelin saada valmiiksi tänä kesänä ruutujen osalta, mutta edelleen on kymmenkunta neliökilometriä tekemättä ja kesä alkaa auttamatta kääntyä lopuilleen. Myöskään lajilistat eivät ole karttuneet toivotulla tavalla. Putkilokasveja ei ole löytynyt tänä vuonna yhtään uutta, mikä on kait ensimmäinen kerta kartoitusaikana, sammalia on tullut muutamia, samoin jäkäliä ja mikrosieniä.

Niinpä orvonsammalen (Pseudephemerum nitidum) löytyminen viikon alkupuolen kartoitusretkellä Aitoossa oli oikein miellyttävä tapahtuma. Sammal on äärimmäisen pieni, vain muutaman millin korkuinen. Sen itiöpesäke jää lehtien suojaan piiloon, mutta se on juuri se, minkä huomasin. Sammal kasvoi keskellä hakkuuaukeaa savipaakussa kosteassa painanteessa. Luulin löytäneeni taas jonkin nukkasammalen tai karvasammalen, joita tällaisilta paikoilta tavallisesti olen löytänyt. Vasta kotona mikroskoopin ääressä huomasin, ettei tässä ollut kyseessä kumpikaan näistä suvuista, vaan laji on aivan oman sukunsa edustaja.

Orvonsammalta tavataan vain eteläisimmästä osasta maatamme eikä se sielläkään ole mikään kovin yleinen. Se on tyypillinen pioneerilaji, joka ilmaantuu rikotulle maaperälle ja häviää taas, kun paikka kasvaa umpeen. Niinpä vähän ihmetyttää, ettei se katoa kokonaan lajistostamme. Onkohan hakkuuaukeiden aurauksesta sille hyötyä? Saattaa olla, sillä pellonpientareet ainakin ovat niin tukossa, ettei se siellä enää viihdy. Hakkuuaukea säilyy ainakin vuoden avoimena ja hyvänä kasvupaikkana muillekin lyhytikäisille sammalille. Pitääpä muistaa jatkossa tutkia tarkemmin näitä aukkoja.

Nyt lähden pariksi viikoksi sammaljahtiin Lappiin, joten blogi jää tauolle siksi aikaa. Sieltä saan varmaankin uutta aineistoa – toivottavasti.’

Kohtalon tango

Julkaistu , kirjoittanut
2

kohtalon tango’Mikähän näissä espanjalaisissa kirjailijoissa viehättää? Arturo Pérez-Reverte on yksi näistä. Olen lukenut miltei kaikki häneltä suomennetut teokset ja pitänyt niistä lähes poikkeuksetta. Tämä on uudenlaista Pérez-Reverteä, mutta ei yhtään huonompaa. Kun kirjailija perehtyy aiheeseensa kunnolla, on lopputuloskin hyvä. Tässä muutama oma kommentti kirjasta.’

Max on Argentiinassa syntynyt salonkitanssija, Mecha yläluokan kaunotar. Kirja kertoo heidän tarinansa kolmelta ajalta: 20-luvulta laivamatkasta Buenos Airesiin ja tapahtumista itse kaupungissa, seuraavalta vuosikymmeneltä Nizzasta ja 1960-luvulta Napolin Sorrennosta.

Mechan puoliso Armando de Troye haluaa säveltää kuolemattoman tangon. Max vie pariskunnan Buenos Airesin tangokapakoihin, mutta sitoo samalla itsensä Mechaan. Rakkaus on molemminpuolinen, mutta kumpikaan ei halua sitä tunnustaa. Salonkitanssija elättää itseään paitsi tanssimalla myös hurmaamalla partnereitaan pikkurikollisilla keinoilla. Hän varastaa Mechan helminauhan ja katoaa. Seuraavan kerran he tapaavat Nizzassa, kun Espanjan sisällissota ajaa Mechan hakemaan turvallisempaa asuinpaikkaa Armadon jouduttua vankilaan. Maxilla on poliittinen keikka kaupungissa, joka vie heidät uudelleen yhteen ja kiihkeään suhteeseen, mutta myös erottaa. Lopulta Max on 64-vuotiaana rikkaan sveitsiläisen autonkuljettajana Napolissa. Työnantajansa ollessa matkoilla hän palaa vielä kerran entiseen elämäänsä nähtyään sattumalta Mechan. Tämän poika on kuuluisa shakkimestari ja valmistautuu mestaruusotteluun venäläistä mestaria vastaan. Max ja Mecha kohtaavat, rakastuvat uudelleen, muistelevat ja kietoutuvat taas mahdottomuuksiin. Max on autonkuljettaja, Macha ylhäisönainen.

Tarinat kulkevat kirjassa sisäkkäin ja avautuvat lukijalle vähitellen kirjan loppua lähestyttäessä. Kohtalon tango, jonka Armando sävelsi, soi milloin synkkänä milloin toiveikkaana taustalla. Vaikka Max ei enää toimi salonkitanssijana, hän on yhä se hurmaava herrasmies niin käytökseltään, olemukseltaan kuin puheiltaankin. Vaikka Mecha on vanhentunut, hurmaa hän hyvä kauneudellaan ihmisiä. Kirjan lopussa monet asiat loksahtavat kohdalleen. Salaisuudet paljastuvat, vaikka kaikkea ei sanotakaan suoraan. Lukija odottaa, saavatko he lopultakin toisensa, onko kirjassa siirappimainen loppu, löytyykä yhteisen tangon sävel uudelleen?

Kirjailija on hyvin suosittu Espanjassa ja hänen teoksiaan on käännetty lukuisille kielille. Itse olen lukenut toista kymmentä hänen kirjoittamaansa kirjaa, joista salaperäiset pohtivat salapoliisiromaanimaiset kirjat Flaamilainen taulu, Yhdeksäs portti ja Rummunkalvo ovat olleet mielenkiintoisimpia. Kapteeni Alatristesta kertovat neljä teosta olivat enemmän historiallisia veijariromaaneita ja viimeisimmät, joihin tämäkin kuuluu, kunnianhimoisia historiallisia ihmissuhderomaaneja.

Varmaankin lukijasta riippuu, mikä kirjailijan tyyli on itselle sopivin. Kuitenkin kirjailijan tapa kirjoittaa on kiinnostava. Hän osaa sitoa lukijan pitämällä jännitteen vahvana kirjan loppuun saakka. Hän ei myöskään kerro kaikkea puhki, vaan antaa lukijankin ajatella. Toisaalta hänellä on taito löytää mielenkiintoisia aiheita ja perehtyä niihin sellaisella intensiteetillä, että esimerkiksi itse googlasin heti, onko tällainen säveltäjä elänyt, onko tangoa olemassa, onko tällaisia salonkitanssijoita elänyt? Viimeinen googlaus tuotti positiivisen tuloksen. Tarina on kuitenkin hyvin uskottava ja sellaisenaan mahdollinen. Jotenkin tämänlaatuinen historian selventäminen tuntuu mukavammalta kuin todellisen henkilön fiktiiviset sanat tai toiminnat. Tämä ei halvenna ketään eikä myöskään vääristä historiaa. Toki fiktiivisillä henkilöillä voi olla esikuvansa todellisuudessa, kuten shakkimestari Jorge Kellerillä.

Kirja on viihdyttävä. Siksi sitä voi suositella. Ehkä näillä paljon kirjottaneilla on hieman pöhötystautia. Tästäkin kirjasta olisi voinut pyyhkiä joitain juonenkäänteitä pois kirjan siitä yhtään huononematta. Toisaalta vahva tarina vaatii taustoja ja tapahtumia.

Arturo Pérez-Reverte: Kohtalon tango (El tango de la Guardia Vieja). Like, 2013, suom. Sari Selander. 500 s.

Turilas

Julkaistu , kirjoittanut
4

turilas1

’Nuoret silmät huomaavat paremmin, näkevät lähempää ja herättävät katsojan kiinnostuksen. Tämän huomasin taas kerran, kun lapsenlapsi kiikutti kädessään outoa ötökkää. Pistin noin parisenttisen koppiksen kuivuneen lehden päälle ja otin siitä muutaman kuvan. Lapsi tahtoi tietenkin tietää, mikä se on, mistä se tekee, mitä se syö? Kaivelin muistiani vuosien takaa, sitä aikaa kun aktiivisesti keräsin ja katselin, ’tutkin’, kovakuoriaisia. Olin silloin itsekin vielä lapsi. Sieltä muistin lokeroista nousi ensin esiin sana turilas ja sitten kesä ja juhannus. Lopulta päädyin juhannusturilas nimeen ja kerroin siitä lapselle.’

Juhannusturilas  (Amphimallon solstitiale) on lehtisarvisiin kuuluva alle kaksisenttinen kovakuoriainen, joka lentelee puutarhoissa ja pensaikoissa kesä- heinäkuussa ja syö aikuisena puiden lehtiä. Se on melko yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa ja saattaa muodostaa pieniä parvia hämärissä liikkuessaan. Sen toukka elää maan alla kahdesta kolmeen vuotta syöden juuria ennen kuin se koteloituu ja aikanaan sitten kuoriutuu aikuisena jatkamaan sukuaan. Juhannusturilas on nopeasti katsottuna hyvin paljon kastanjaturilaan (Melolontha hippocastani) näköinen, mutta pienempi ja karvaisempi.

Jos haluaa juhannusturilaan nähdä, pitää liikkua kesäyönä ulkona hämärissä. Turilas pitää surisevaa ääntä lentäessään niin kuin muutkin lehtisarviset kovakuoriaiset. Se levittää molemmat siipensä (peitin- ja lenninsiivet) leväälleen, ponnistaa jaloillaan ja surahtaa lentoon toisin kuin kultakuoriaiset, jotka työntävät lenninsiipensä ulos avaamatta peitinsiipiään. Nähdäkseen lähempää tämän turilaan on se pyydystettävä esimerkiksi haavilla. Hämärissä se on kuitenkin vaikeaa. Niinpä aloin itsekin muistella, koska olen sen viimeksi nähnyt. Lentäviä surisijoita on aina silloin tällöin tullut kuultua, mutta itse otuksen näkeminen saattaa mennä vuosikymmenien taakse. Siksi olikin mukava nähdä se uudelleen.

turilas2