Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Harmaata härmää – mikrosienten maailmaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

paatsamanharma

’Olen kaiken muun ohella etsinyt ja kuvannut myös pienen pieniä sieniä. Jotkut kutsuvat niitä mikrosieniksi toiset piensieniksi, mutta minulla kyseessä ovat sellaiset sienet, jotka kasvavat loisina kasvien pinnalla. Tällaisia ovat ruosteet, härmät, lehtihomeet, pikisienet, pöhösienet yms. Niitä on mukava katsella, koska ne usein värjäävät kasvin aivan erinäköiseksi kuin se luonnostaan olisi. Kyllähän siinä viivähtää mielessä sekin, etteivät nuo kasvit taida aina näistä loisistaan pitää. Mikrosienet ovat kuitenkin helppo ryhmä tutkia, koska suuren osan voi määrittää isäntäkasvin mukaan. Jos sitten perehtyy niihin syvällisemmin, ollaan taas kerran mikroskoopin kanssa tekemisissä.

Nyt on mikrosienirintamalla hyvä aika. Lämmin kesä on kypsytellyt sienet kasvamaan ja niitä näkeekin tällä hetkellä kaikkialla, on heinän härmää ja ruostetta, vaahteran tervätäpläsientä ja pajun pikisientä. Täällä Sydän-Hämeessä yläkuvan paatsamanhärmä saa kasvin lehdet hopeanhohtoisiksi ja alakuvan tuomenpunalaikkusieni värjää lehdet kuin veritäplillä. Nyt löytyy niin härmiä kuin ruosteitakin. Ruttojuurikasvuston lehdet ovat alapinnaltaan ruosteen värjäämät, leskenlehdissä on toisenlaisia ruosteita ja monissa maitikoissa näkyy kuin maalitahroja.

Sieni heikentää isäntäkasvin kasvua. Eilen näin amerikanhorsmalla härmää, joka oli tappanut koko kasvin. Tällainen ärhäkkä härmä voisi tulla isokiertokasvustoihinkin tai jättipalsamin riesaksi. Ei olisi niin paljon kitkettävää, mutta kierrolla on vain laikkusienensä eikä se näytä edes paljon heikentävän kasvua eikä jättipalsamilla ole edes härmää niin kuin serkullaan lehtopalsamilla.

Mikrosieniä on helppo kerätä. Sienen vaivaamia kasvinosia vain hetkeksi prässiin kuivumaan ja sitten paperista taiteltuun koteloon. Hyvä olisi ottaa mukaan myös jotain, josta kasvin voi määrittää, kukka tai hedelmä. Keruutiedot vielä mukaan ja talteen lähetettäväksi vaikka jollekin luonnontieteelliselle museolle. Mikrosienistä on kovin vähän keruuksia ja tietoja niiden levinneisyydestä maassamme. Näin voi auttaa tiedettä eteenpäin.’

tuomi

Joko on myöhäistä?

Julkaistu , kirjoittanut
2

palsami2

’Kaunista ja peittävää kasvustoa – kuka sitä vihaisi? Näin voisi luonnehtia yllä olevan kuvan kasvia. Olen aika monta kertaa kirjoittanut vieraslajeista tälläkin areenalla, mutta kai tänne vielä yksi hätähuuto mahtuu. Valtakunnallisestikin tähän on puututtu ja vain lupiinin osalta lienee kädet nostettu pystyyn. Kun tätä jättipalsamia kitkin eilen monen aarin alalta, niin en voi sille mitään, että tuli samanlainen tunne, joko on liian myöhäistä. 

Jättipalsami on yksivuotinen ja luulisi sen hävittämisen olevan helppoa, mutta tässä viraslajiasiassa mikään ei ole helppoa. Kasvi kasvattaa metrisen varren ja sen päähän lukemattomia kukkia, joista sinkoilee vielä lukemattomampia siemeniä, kauaskin. Jos kasvin niittää nurin, se kasvattaa uuden varren ja haaroo tyveltä voimakkaasti. Vielä saman kesän aikana haarat kukkivat ja tekevät siemeniä. Jos sen repii juurineen maasta, kukat jatkavat kukkimistaan ja siemeniä syntyy edelleen. Jos sen jyrää, se nousee sittenkin. Polttamista en ole kokeillut.

Kasvi on kieltämättä kaunis, mutta kun tuntitolkulla yritin estää sen leviämistä rantaluhdille ja pensaikoihin, en enää nähnyt sen kauneutta. Kaveriltani kuulin hänen olleen samanlaisissa talkoissa ja yrittäneen estää sen pääsyä kotimaisiin lehtopalsamikasvustoihin, jotka se aivan varmasti tukahduttaa massansa alle. Nyt on viimeinen aika tänä vuonna yrittää edes, ettei tarvitse tämänkin suhteen nostaa käsiä pystyyn. Itse raivasin sitä pois vetämällä koko kasvin juurineen maasta ja katkaisemalla sen jälkeen sen kukkatertun pois. Se varmaankin olisi pitänyt pistää mustaan jätesäkkiin ja polttaa nuotiossa, mutta sitä en enää jaksanut tehdä. Suuri osa kukista oli vielä keskeneräisiä. Tämä toimenpide pitäisi sitten tehdä useita kertoja kesässä ja useana vuonna peräkkäin. Tuntuu suurelta urakalta tehdä se yksin. Luonnonsuojelusta kiinnostuneet järjestöt tekevät talkoilla tätä, mutta eivät nekään joka paikkaan ehdi. Jotenkin tuntuu pessimistisenä, että tämäkin kasvi on tullut jäädäkseen ja vähitellen tukahduttaa alleen luhataniittyjemme ja rantojemme kasvillisuuden. Valitettavasti! Jos jokainen tekisi voitavansa oman talonsa läheisyydessä, niin jotain olisi vielä pelastettavissa, mutta se vaatii viitseliäisyyttä ja peräänantamattomuutta, tuntuu, että jonkinlaista hulluutta.’

Punainen humaus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

leppä

’Kahlasin tässä päivänä muutamana vanhan hiekkakuopan pohjalla kymmensenttisessä vedessä. Olikohan siellä kaivettu liian syvälle, pohjavesirajan alapuolelle? No, joka tapausessa hieraisin silmiäni, kun näin oheisen kuvan mukaisen näyn. Mitä tuolla on, mikä väri, mikä kontrasti? Eihän vielä ole ruska-aika eikä mikään muukaan keskikesällä tee tuollaista väriä. Lähempää tarkasteltuna punaiset nauhat osoittautuivat juuriksi, jotka olivat veden korkeuden vuoksi kasvaneet puun varresta ja levittäytyneet veteen. Kuvassa on erheellisesti kiiltopajun lehtiä, sillä puu oli kuin olikin ihan tavallinen harmaaleppä.’

Harmaaleppä (Alnus incana) on yleinen puu tai pensas koko maassa. Pohjoisimmassa osassa maatamme esiityy sen toinen alalaji kuolanharmaaleppä. Kun kasvien tuntomerkkejä luetellään, harvoin esitellään sen juuria. Niinpä etsiessäni harmaalepästä kertovia juttuja netistä, en mistään löytänyt tietoa sen juurista, juurinystyröitä lukuunottamatta. Kaikki muut tuntomerkit kyllä tuli mainittua erikoismuotoja myöten. Varmaankin tuo punainen väri ei ole tyypillinen harmaalepälle, sillä muuten se olisi jossain mainittu. Luulen sen johtuvan siitä, että juuret eivät ole maassa vaan vedessä. Olen nähnyt joidenkin muidenkin kasvien kasvattavan vesijuuria, mutta en koskaan tuon värisiä, vai olenko vain katsonut huolimattomasti. Lepällähän on punaista väriä muuallakin, ainakin kuoren alla ja kukissa, joten ei tuo väri aivan tuntematon sille ole. Lehdethän leppä pudottaa vihreinä, joten varsinaista syysväriä sillä ei ole. Tämä taas johtuu tämänhetkisen tiedon mukaan siitä, että sen ei tarvitse varastoida viherhiukkasia varren varastosoluihin, koska sillä on juurinystyröidensä puolesta omavaraisuus typen suhteen. Jotenkin vain tuntuu oudolta, kun luonnossa ei mitään heitetä hukkaan, niin miksi leppä tekisi tässä poikkeuksen. Niinpä se ei taida tällälailla toimiakaan.

Kummallista kuinka paljon luonnossa on ihmeteltävää ja kuinka vähän sitä todellisuudessa tietää ja ymmärtää. Pitäisi aina Steve Jobsin lailla osata ajatella toisin. Uudet keksinnöt ja uudet oivallukset syntyvät usein poikkeuksellisesta ajattelusta. Ei myöskään saisi hyväksyä ensimmäistä vaihtoehtoa, vaan miettiä muitakin. Lopulta jostain saattaa putkahtaa esiin se aivan uusi innovaatio.

Ilmasto

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ilmasto

’Viime päivinä on taas keskusteltu kiivaastikin ilmastonmuutoksesta ja siitä, kuinka siihen pitäisi suhtautua, ilmasto kun ei olekaan lämmennyt ennusteiden mukaan, vaan lömpötila on polkenut paikallaan. Kuluva kesä on ollut helteinen täällä Suomessa, Keski-Euroopassa ainakin alkuosistaan ennätyskylmä ja sateinen. Ympäristöministeri patistaa edelleen talkoisiin lämpenemisen estämiseksi ja tutkijat harovat harvenneita hiuksiaan. Ilmasto on arvaamaton. Yläkuva esittää yhtä lämmittäjää, lentokoneiden vanoja taivaalla.’

Viimeisimmässä Tiede-lehdessä (7/2013) on Metsäntutkimuslaitoksen professorin Kari Mielikäisen artikkeli lustokalenterista. Tämähän tarkoittaa sitä, että havupuiden lustojen eli vuosikasvun paksuuden mukaan voidaan muodostaa ajallinen jatkumo liki jääkauteen saakka (7640 vuotta). Samalla tästä kalenterista voidaan nähdä ilmastossa tapahtuneet muutokset tuona aikana. Siitä näkyy keskiaikainen lämpökausi, jolloin pohjoisimmassakin Lapissa kasvoi mäntymetsiä ja toisaalta 1600-luvun pikkujääkausi, jolloin katovuodet kaltoin kohtelivat maatamme. Kalenteri kertoo kuitenkin vain osan totuutta.

Ilmastoon vaikuttavat monet tekijät ja aina niitä ei osata ottaa tasapuolisesti huomioon, kun lasketaan maapallon lämpenemisiä ja viilenemisiä. Lustokalenterin avulla voidaan nähdä, että auringonpilkut ovat yksi tekijä lämpötilojen muutoksissa. Kun on runsaasti pilkkuja ja aurinko on aktiivinen, imevät meret lämpöä itseensä. Muutos tulee kuitenkin viiveellä. Samoin pallomme akselikulmalla on merkityksensä, vaikka muutos ei suuri olekaan, niin voidaan laskea, että 2000 viime vuoden aikana sen vaikutus on ollut -0,6 astetta. Koska akselikulma vaihtelee 41 000 vuoden välein, syntyy siitä pitkän aikavälin jaksollista vaihtelua.

Kun puhutaan sitten Fennoskandian ilmastosta eli säästä meillä, on ratkaisevana tekijänä Golf-virran vaikutus ja pohjoisen Atlantin oskillaatio-ilmiö. Kun oskillaatio voimistuu, kääntyvät täällä tuulet länteen ja meille tulee leutoja talvia ja sateisia kesiä, heikentyessään se vaikuttaa päinvastoin ja varsinkin itäisessä Suomessa pakkaset paukkuvat ja kesät ovat kuumia. Vuosilustokalenteri vahvistaa näidenkin ilmiöiden olemassaolon.

Lustokalenteri osoittaa tutkijoille, etteivät kovin lyhyellä aikavälillä tehdyt ilmastoennusteet anna hyvää kuvaa ilmastonmuutoksesta. Vuosituhansien kuluessa kertyneet lustot kertovat, että ilmastossa on vuosituhansien kuluessa tapahtunut suuriakin muutoksia, mutta niiden ennustaminen ei varmaan silloinkaan olisi ollut kovin selkeä juttu. Tällä hetkellä lustot kertovat, että parin viimeisen vuosituhannen aikana ilmasto on täällä Fennoskandiassa todellisuudessa viilentynyt ja sen on saanut aikaan maapallon akselikulman muutos, auringonpilkut ja Atlantti.

Kun nyt ilmasto ei olekaan pariin vuoteen lämmennyt ennustetulla tavalla, lienee ennenaikaista tehdä sitä johtopäätöstä, että ennusteet ovat väärät. Siinä mielessä ympäristöministeri lienee oikeassa. Ei se tosin kerro sitäkään, että ennusteet olisivat oikeassa. Ilmasto näyttää olevan arvaamaton ja ennusteita varten sitä tuleekin tarkastella mieluummin tuhansien vuosien aikavälillä kuin vain muutaman vuoden.

Kasvien elämästä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

196473’En juurikaan lue vieraskielisiä kirjoja, koska siitä jää niin epävarma olo: olenko ymmärtänyt asiat oikein, onko jotain jäänyt pahasti huomiotta? Tänä kesänä olen kuitenkin kahlannut läpi israelilaisen biologin Daniel Chamovitzin kirjaa What a Plant Knows. Aihe oli tarpeeksi suuri yllyke. Vaikeaa se oli ja otti kohtuuttoman paljon aikaa enkä loppujen lopuksi tiedä, jäikö tästä sittenkin se epävarma olo päällimmäiseksi. Tässä muutama hajanainen kommentti kirjasta ajatuksia askarruttamaan tai keskustelun pohjaksi.’

Kasvien elämä on kiehtova salaperäisyydessään ja loppujen lopuksi, kuinka paljon me siitä edes tiedämme. Tämä kirja on tieteen popularisointia juuri tästä aiheesta. Kirja käsittelee sellaisia kasvien rakenteita, joita voisi verrata eläinten aisteihin tai peräti ihmisen muistiin. Koska kasveilla ei ole hermojärjestelmiä, joihin aistien toiminta eläimillä pohjaa, ei voida oikeastaan puhua aistimisesta eikä informaation siirtymisestä yksilön sisällä, puhumattakaan aistitoiminnoista, joilla lähetetään informaatiota yksilöltä toiselle. Kuitenkin kirjan mukaan kasveilla on vastaavanlaisia toimintoja, joita eläimillä kutsutaan näkemiseksi, kuulemiseksi, haistamiseksi tai tuntemiseksi. Kasvi pystyy valitsemaan ja suuntaamaan kasvunsa valon mukaan, vaikka sillä ei ole silmiä. Verson kärki aistii valon suunnan. Kasvi pystyy haistamaan toisen kasvin ympärilleen levittämän hajun ja suojautumaan sen jälkeen vihollisiltaan, esim. hyönteisiltä. Kasvi pystyy tuntemaan kosketuksen ja toimimaan sen suhteen tietyllä tavalla (esim. kärpäsloukku tai mimoosa). Ihmisellä on tasapainoaisti ja tietoisuus kehonsa eri kohtien olemassaolosta, toiminnasta ja sijainnista. Myös kasveilla on vastaavia toimintoja: juuri kasvaa alaspäin, varsi ylöspäin. Pienet mutta painavat molekyylit kasvusoluissa asettuvat painovoiman mukaan solun alaosaan juuri samalla tavalla kuin tasapainoaistissa. Näin todellisuudessa painovoima saa juuren kasvamaan alaspäin. Myös eräänlaisia muistiin liittyviä rakenteita on löydetty. Muisti liikkuu solutasolla aivan kuin eläimillä esim. immunologinen järjestelmä. Kasveilla vain näyttää muisti menevän pidemmälle ja siirtyvän jopa geeneihin, jolloin muisti välittyy sukupolvelta toiselle. Kasvien elämä on siis huomattavasti moni-ilmeisempää kuin yleensä on luultu.

Kun aikoinaan 1970-luvulla ilmestyi Peter Tompkinsin ja Cristopher Birdin kirja Kasvien salattu elämä, herätti se silloin paljon huomiota ja lukijan huomaamaan, ettei kasvi olekaan mitä tahansa massaa. Muistan itsekin ihmetelleeni tapaa, miten kasvi paljasti murhaajan. Evoluution isä Charles Darwin jo aikoinaan tutki kasvien aistitoimintoja ja edelleen monet hänen huomionsa ovat pohjana nykyisille tutkimuksille. Tämä kirja herätti minussa halun löytää lisää tietoa kasvimaailmasta. Enkä pettynyt. Tietenkin monesta kirjassa esitetystä jutusta on tullut ehkä sensaatiomaistakin tietoa julkisuuteen, mutta tässä ne on lyhyesti ja kansantajuisesti kuvattu. Kirja ei kuitenkaan sorru kertomaan vain sensaatioita, vaan antaa lukijalle mahdollisuuden tarkistaa tiedot laajan kirjallisuus- ja lähdeluettelon avulla. Kirja pohjaa tieteellisiin tutkimuksiin ja havaintoihin ja on siksi luotettavan tuntuinen.

Kirja on englanninkielinen, mutta sen tekstistä saa melko helposti pääpiirteet selviksi, vaikka monet yksityiskohtaiset esimerkit ja tieteelliset kuvaukset menivät ainakin minulta ohi. Kirjan kieli on populistista ja se hieman häiritsi, mutta toisaalta helpotti sen lukemista. Saattaa olla, että olen jotkin asiat ymmärtänyt väärin, mutta niihinhän voi aina palata myöhemmin ja tarkistaa.

Jossakin vaiheessa lukiessa tuli sellainen tunne, että pelakuu ikkunalla tarkkailee minua ja kärsii, koska olen unohtanut kastella sen. Onneksi kirja kertoo, ettei kasvi näe, vaikka se toimiikin valon mukaan aivan kuin näkisi. Kasvi ei myöskään tunne samalla tavalla kuin me, eli se ei tunne kipua, kun sen oksa katkaistaan tai se leikataan ruohonleikkurilla poikki. Kasvi tietää, että siihen kosketaan ja toimii sen mukaan, mutta koska sillä ei ole hermostoa, niin tieto ei siirry hermoratoja pitkin mihinkään kipukeskukseen. Sitähän ei sitten tiedä, voiko kasvi kantaa muistissaan myös tuhonsa aiheuttajan muiston ja esim. paljastaa murhaajan. Tutkimukset ovat vaikeita, koska koko järjestelmä on perin toisenlainen kuin eläimillä ja vaatii ihmistä ajattelemaan asioita aivan toisin kuin aikaisemmin. Missään tapauksessa kasvit eivät aistitoiminnoiltaa näytä olevan eläinten luokkaa, mutta eivät eläimetkään pääse kasvien tasolle niiden ehdoilla.

Hieno kirja ja toivoa vain sopii, että joku kustantaja innostuu kääntämään sen suomeksi.

Chamovitz, Daniel: What a Plant Knows. Oneworld Publications, London, 2012. 213 p.

Tapionpöytä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tapionpöytä

’Juuri muutama päivitys sitten valittelin, ettei maastossa enää näe puiden outoja kasvumuotoja samalla tavalla kuin ennen, tapionpöytääkään en ollut nähnyt kuin lapsena. Niinpä ylläolevan kuvan kuusimuodon löytyminen oli iloinen yllätys. Tapionpöytä kasvoi kuivan kallion reunassa ja oli ilmeisesti kasvanut jo jonkin aikaa, koska sen varsi oli melkoisen paksu. Kasvu ylöspäin oli vain jäänyt tulematta ja niinpä puu oli jäänyt pöytämäiseksi laakeaksi lätyksi.

Kansanuskomusten mukaan tällainen puu oli metsänjumala Tapion ruokailupaikka. Se säilytettiin siihen tarkoitukseen. Saatettiinpa heittää kiitoksena marjaretken onnistumisesta muutama mustikkakin pöydälle jumalan mutusteltavaksi. Mitäpä ennen vanhaan tuollaisella puupahaisella olisi tehty? Eihän siitä olisi edes polttopuuksi, saatika muuksi tarvekaluksi. Kasvakoon siis rauhassa metsän kätköissä Tapiolan holvistossa. 

Tapionpöytä eli pöytäkuusi (Picea abies f. tabulaeformis) on tavallisen metsäkuusen muoto, joka on syntynyt todennäköisesti mutaation seurauksena. Kuusen kärkisilmu on joko kykenemätön jatkamaan kasvua tai vioittunut jo varhaisessa vaiheessa. Tällöin oksat jatkavat kasvuaan, vaikka latva ei kasvakaan ja muodostavat pöytämäisen laakean kasvuston. Jostain syystä mikään oksa ei ota uuden latvan virkaa, niin kuin usein näkee tapahtuvan, jos isomman kuusen latva katkeaa. Tällöin varteen tulee yleensä mutka, joka loivenee puun kasvaessa. Nuorena olen nähnyt myös kuusen, jonka oksat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, kuka latvan virkaa alkaisi hoitaa ja niin kuusessa oli kahdeksan latvaa. Jostain sattuman oikusta näistäkin keskimmäinen katkesi, ja taas oksat kilpailivat uuden latvan virasta. Tällainen kynttiläkuusi, jossa oli siis kaksi kertaa kahdeksan latvaa, kasvoi jättisuureksi puuksi kotini lähellä ja oli aikoinaan nähtävyys paikkakunnalla. Nykyään se on myrskyssä kaatunut ja tuhoutunut.’

Paikka vapaana

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

09VR_paikka_vap_kansi.indd’Maaseudun kirjastoauto on hyvä keksintö. Tämä kirja taitaa edelleen olle yksi varatuimmista teoksista suurissa kirjastoissa, nyt sain sen tilaamalla viikon varoitusajalla. Sensaatiokirjallisuus saa yleensä olla minulta rauhassa, en viihdy sen parissa. Nyt tein poikkeuksen. Toinen asia onkin sitten se, onko Rowlingin kirja Paikka vapaana sensaatiokirjallisuutta?’

Rowlingista tulee tietenkin mieleen Harry Potter ja maailmanmaine. Tämä hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu kirjansa herätti ilmestyessään suuria odotuksia ja suuria tunteita. Kirja kertoo pienestä englantilaisesta kaupungista, joka kamppailee olemassaolostaan suuremman ja paisuvan kaupungin puristuksessa. Konservatiivisuus henkii kaupungin kaduilta, suvaitsemattomuus sen asukkaista. Niinpä kaupungin elämä menee sekaisin, kun monessa mukana oleva toimija Barry Fairbrother lyhistyy golfkentän parkkipaikalle aivoinfarktin saaneena. Nyt on paikka vapaana toisille toimijoille ja voimasuteet on luotava uudelleen. Kompastuskivenä on Fieldsin kaupunginosa, jossa asuu köyhää, työtöntä ja toisen puolen mielestä tarpeetonta väkeä. Barry, joka oli sieltä kotoisin, halusi kehittää aluetta ja nostaa sen asukkaita elämään, poistaa huumeiden aiheuttamaa riippuvuutta klinikan avulla ja saada alueen kiinteämmin kaupungin yhteyteen. Toiset halusivat sysätä koko paikan naapurikaupungin niskoille. Jo ennen hautajaisia oli peli paikan täyttämisestä meneillään ja tässä pelissä ei kaihdettu mitään, jopa Barryn haamu nousi huutamaan syytöksiään netin välityksellä. Tarinaan kietoutuu suuri joukko ihmisiä niin Fieldsin vähäosaisista kuin kantakaupungin paremmista piireistä. Kavalkadi voisi olla Englanti pienoiskoossa. Vasta lopun hätkähdyttävät ja traagiset tapahtumat herättävät ihmisiä huomaamaan missä mennään.

Kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Toiset odottivat siltä harrypottermaista menestystä ja sensaatiota, toiset pitivät sitä floppina, jotkut mestariteoksena. Itse en ole lukenut kuin yhden Potterin ja se varmaankin riitti sitä laatua, joten ennakkoluuloja minulla ei ollut. Niinpä tämä kirja ei saavuttanut mitään suurta merkitystä ajatuksissani. Kirjassa on hyvä rakenne ja sen tarina on kerrottu koukuttavasti ja konstailematta. Ensin siinä häiritsi henkilöiden epämääräisyys. Ne menivät sekaisin ja sai jatkuvasti miettiä, kummalla puolella tämä tässä sopassa on tai kenen isä tai äiti nyt kertoo. Sukupolvien välinen viha tuli ehkä liiankin korostetusti esiin kirjan sivuilta. Lapset haukkuivat vanhempiaan aivan kuin nämä eivät olisi ihmisiä ollenkaan ja tasapuolisesti vanhemmat hakkasivat ja solvasivat lapsiaan. Onko näin nykyään Englannissa, onko Suomessa? Edes jonkinlaista normaalia elämää sai etsiä pahoinvoinnin keskeltä. Miten tähän on ajauduttu, vai kärjistääkö kirjailija tahallaan? Muutamassa kohdassa pahoinvointi ja henkinen väkivalta löi mielestäni yli. Ei näin voi olla. Takakannessa luvataan, että kirja on hauska. Sitä siitä saa hakea, jos vähänkin ajattelee ja jos henkilöistä voisi kuvauksen mukaan tunnistaa naapurinsa, niin voi meitä. Toisaalta ainahan pitää korostaa ja tuoda esiin erikoisuutta, eihän tekstiä muuten kukaan viitsi lukea. Kirja ei ole huono, mutta ei hyväkään, se ei ole neutraali eikä sensaatiohakuinen. Rowling on ladannut siihen kaiken sen ilkeyden ja vihan, mitä on löytänyt ja luonut sillä lailla yhteiskunnan, jossa en ainakaan minä haluaisi elää. Kautta aikojen naapurit ovat kadehtineet ja jopa vihanneet toisiaan, mutta sehän ei liene tavoite. Kun sitten saadaan pari ruumista ja ihmiset hätkähtämään, vasta sitten havahdutaan huomaamaan, että naapurissa saattaakin asua ihan kelpo porukkaa ja omat lapset tai vanhemmat ansaitsisivat paremman kohtelun. Eikö aikaisemmin?

 

Meidän Herramme muurahaisia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

murkutb

’Näin kesän ratoksi kaivoin kirjahyllystäni luettavaksi mahdollisimman vanhan kirjan tai ainakin sellaisen, jota en ole pitkään aikaan katsellut. Käsi osui Aapelin (Simo Puupponen) teokseen Meidän Herramme muurahaisia. Liekö sattumaa vai mitä, mutta se sattui aivan nappiin. Riemastuttava kirja, suosittelen!’

Aapelin vanha pakinakokoelma sisältää 43 novellintapaista pakinaa, yksinpuhelua, kavalkadin pienen kaupungin ihmisistä. Jokainen tarina on pieni tiivis yhden asukkaan puheenvuoro. Siinä kertoja kuvailee kaupunkinsa muita asukkaita tai välähdyksiä heidän elämästään. Kertojat edustavat eri ammatteja ja eri ikäluokkia, on miehiä, naisia, lapsia, työläisiä, talollisia ja virkamiehiä. Jokaisella on sanansa sanottavana.

Kirjan pohjana lienee ollut kuulu Edgar Lee Mastersin Spoon River Antologia, jossa samalla tavalla ihmiset kertovat elämästään. Siinä he ovat kuitenkin jo kuolleita, hautausmaan asukkaita, Aapelin teoksessa verrattoman eläviä.

Aapeli antaa jokaiselle hahmolleen oman ilmeen ja oman luonteen. Niinpä hahmot ovat kaikki erilaisia. Joku on häijy joku ahne tai vaivainen. Kirjan tarinoissa he törmäävät toisiinsa ja luonnehtivat toisiaan. Lapsi katselee tapahtumia lapsen silmin, kunnan hoidokki vaivaistalon näkökulmasta. Kaikki he ovat kuitenkin Herramme pieniä muurahaisia.

Aapeli lienee pakinakirjallisuutemme kestolinkki. Hänen pakinoitaan voi lukea kauan niiden kirjoittamisen jälkeen. Totta kai niissä on tänään historiallinen sävy, vanhahtava tendenssi, mutta niissä on myös paljon ajatonta huumoria ja roppakaupalla ihmistuntemusta. Aapeli osaa sanoa lyhyesti ja napakasti asiat, jotka saattavat olla vaikeitakin. Niinpä sitä nytkin oikein ihmetteli, kuinka hyvin hän on asiat oivaltanut. Meillä nykyihmisillä olisi paljon opittavaa tällaisesta kielenkäytöstä. Nykyään kun pitää olla aina niin kieli keskellä suuta, ettei loukkaa ketään tai saa vihoja niskaansa. Niinpä puheesta tai kirjoituksesta tulee helposti kovin latteaa ja mitäänsanomatonta. Ketä sellainen kiinnostaa?

Kirja oli todellakin hyvä välipala, vaikka varmaan unohtuu nopeasti. Kuitenkin siihen kannattaisi palata taas uudelleen ja ammentaa sen hyvänolontunnetta. Kirja henkii ajattomuutta, aivan samalla tavalla kuin Aapelin lapsille kirjoittamat Vinski-kirjat tai Pikku Pietarin piha.

Luonnon oikkuja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

umpipuu’Luonto on täynnä erikoisuuksia. Sellainen lienee myös tämä kuvassa oleva puiden yhteenkasvaminen. Tapasin sellaisen tien vierestä Eurassa. Seisoin pitkään sen vierellä ja yritin selvittää, kumpi puista oli vahvempi tai se, joka huolehti kasvusta, mutta molemmat rungot näyttivät samanpaksuisilta niin sillan ylä- kuin alapuoleltakin. Joka tapauksessa puut olivat yhteydessä toisiinsa ja nesteet todennäköisesti virtasivat siltaa pitkin. Virtaussuunta on varmaankin alhaalta ylöspäin, vaikka alempi oikeanpuoleinen liitos näyttääkin myöhemmin syntyneeltä.

Miten tuollainen sitten syntyy? Etsin tietoa ja oikeastaan ainoa selitys sille oli, että toisen puun osa on katkennut ja alkanut hangata toisen kylkeä, jolloin puu on pyrkinyt korjaamaan vaurion ja alkanut kasvattaa kylestymää vaurion ympärille, etteivät tuholaiset, sienet ja hyönteiset, pääse tunkeutumaan puuhun. Lopulta kylestymä on kiinnittänyt puut toisiinsa ja puiden nesteet ovat lopulta sekoittuneet.

Googlatessani asiaa näin, että useimmat kuvat oli otettu sellaisesta liitoksesta, jossa kaksi puuta olivat jostain syystä kasvaneet yhteen latvoistaan ja jatkaneet kasvua vain yhden latvan turvin. Tällaisen yhteenkasvun muodostuminen lienee samansuuntainen kuin oksastakin syntyneen. Yleisintä tällainen ilmiö on havupuista männyllä ja lehtipuissa sitä ilmenee useammalla lajilla. Samaa ilmiötä käytetään jalostamisessa, jossa esim. hedelmäpuiden villiversoja vartetaan paremman lajikkeen toivossa. Olen tätä itsekin joskus kokeillut ja hyvin se toimii. Tosin myyrät söivät omenapuun ennen kuin se ehti tuottaa hedelmää.

Nykyään toivotaan, että tällaiset erikoisuudet otettaisiin huomioon metsänhoidossa ja jätettäisiin kasvamaan. Samalla tavalla puun erikoiset kasvutavat tai muunnokset tulisi jättää kasvamaan. Valitettavasti tämä toivomus lienee mennyt kuuroille korville, sillä yhä harvemmin metsässä tapaa luonnostaan kasvaneita erikoisia kasvumuotoja. Lapsuudesta muistan, että näin usein metsässä kulkiessani tasalatvaisia Tapionpöytiä tai purppuraisia Kultakuusia. Nykyään niitä näkee vain taimitarhoilla tai talojen puutarhoissa. Valitettavasti.’

Ystävä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

hilla

’Ihmisen paras ystävä, niin sanotaan, joskus enemmänkin. Kun retkikaveri siirtyy toisille retkireiteille, se ei mene ilman ajatuksia. Olen tässä pari päivää pohtinut elämää eläimen kautta. Mitä se tuntee, mitä se tietää? Kun kivut lisääntyvät, hymy muuttuu ja kun loppu lähenee, se tietää sen.

Neljätoista ja puoli vuotta kuljettiin yhdessä. Monet polut koluttiin Lappian myöten, elettiin yhdessä, otettiin toisemme huomioon. Nyt jatkan yksin, muistot mukanani. Poissaoloa ei vielä oikein tajua, mutta aamulla katse etsii ovenpielestä tuttua näkyä. Jossakin vaiheessa tulee vielä aika, jolloin kuulen haukun, näen valkoisen vilauksen, koen läsnäolon. Niin on käynyt ennenkin.

Ystävä ei koskaan häviä, se jää muistoihin, se kulkee mukana.’