’Näin keväällä, kun kaikki tämä valo tekee hulluksi eikä ulkoa tahdo päästä sisälle, ei tule luettua. Tämän Amos Ozin kirjan kanssa minulta on kulunut liki kaksi kuukautta, mutta täytyy sanoa, ettei se mennyt hukkaan. Voin suositella kirjaa lämpimästi kaikille, jotka pitävät historiasta, elämästä ja kohtaloista. Kirja on valloittava.’
Kirjassa on hyvin tarkka ja kaunis kuvaus kirjailijan ja hänen sukunsa elämästä niin Venäjällä, Puolassa kuin Israelissakin. Oz kertoo omasta lapsuudestaan Jerusalemissa 30- ja 40-luvuilla ja sävyttää kerrontaa takaumilla isovanhempien ja vanhempien elämään diasporassa eli Puolan ja Venäjän oloissa 1800-luvun lopulla ja ennen toista maailmansotaa. Isovanhemmat ovat siirtyneet ajoissa Palestiinaan ja välttyneet siten tuholta, joka kohtasi Hitlerin toimesta heidän kotikyliensä ja kaupunkiensa juutalaisasutusta. Kirjailijan vanhemmat siirtyivät myös Palestiinaan, mutta palaavat tarinoissaan ja muistoissaan kerran toisensa jälkeen lapsuuteensa ja tovereihinsa, jotka ovat kuolleet. Äiti ei kestä tätä, vaan ajautuu vähin erin masennukseen, josta ei enää toivu. Kirjan lukija on alusta lähtien mukana perhettä kohdanneessa tragediassa, joka kohdistuu kirjailijan äitiin. Tämä tekee itsemurhan 1952 ja jättää poikansa selittämättä mitään. Tämä hyvin traumaattinen kokemus on jättänyt pysyvän jäljen kirjailijan elämään ja tuotantoon. Tämäkin kirja purkaa sitä osaltaan.
Elämä Jerusalemissa Kerem Avrahamissa on vaatimatonta ja ainaista pelkoa ensin brittien sitten arabien suhteen. Perhe yrittää elää normaalia elämää, isä on töissä kirjastolla ja haaveilee pääsystä yliopiston opettajaksi, äiti on kotona. Isovanhemmat käyvät heillä ja he käyvät isovanhempien luona. Äidin sisaret asuvan perheineen Tel Avivissa. Joseph-setä on tutkija ja yliopiston professori, häntä käydään katsomassa viikottain ja niillä matkoilla tuleva kirjailija tapaa kuuluisan Nobel-palkitun kirjailija Agnoniin, jolla lienee vaikutuksensa myös Oz:n kirjalliseen tuotantoon. Isä hallitsee suuren määrän slaavilaisia kieliä sujuvasti, samoin arabikieliä. Hän osaa selittää sanojen alkuperää ja opastaa poikaansa kirjojen pariin. Kotikieli on hebrea, mutta kun asiat menevät arveluttaviksi, vanhemmat alkavat puhua venäjää, jota lapsi ei osaa. Kirjan lukemattomat kielelliset selitykset pohjaavat isän elämään ja siihen, mitä hän pojalleen opetti.
Sitten päädytään vuoteen 1947 ja YK:n lausumaan kahdesta valtiosta Englannin mandaatin purkamisen jälkeen. Itse sotaa kuvataan traagisesti hiekkasäkkeineen, kranaatteineen ja pelkoineen. Tragedia toisensa jälkeen vyöryy Jerusalemin yli. Syyttömät kuolevat, sivulliset saavat kärsiä. Lopulta tulee aselepo, rauhaa ei ehkä milloinkaan. Arabipakolaiset siirtyvät leireihin, juutalaiset pakenevat arabialueilta ja sadattuhannet siirtyvät uusille asuinalueille. Palestiinalaiset jäivät leireille Jordaniaan ja Syyriaan, juutalaiset sopeutettiin uuteen maahan ja he sulautuivat muuhun asutukseen. Väkivalta kuitenkin jatkui. Nuori valtio joutui ponnistelemaan monien haasteiden edessä: asuttaminen, hallinto, vihamieliset naapurit, nyreä ulkopuolinen maailma. Kuvaus tulee yhden minä-kertojan kynästä, mutta hän on elänyt sen läpi paikan päällä. Äiti ei kestä kaikkea painetta ja hänen poismenonsa jälkeen myöskään isä ja poika eivät kestä sitä. Heidän välinsä tulehtuu ja kirjailija hakeutuu Huldan kibbutsiin maalle ruumiilliseen työhön. Siitä tulee hänen kotinsa vuosikymmeniksi ja sinne hän rakentaa elämänsä, perheensä ja tulevaisuutensa. Isä ei asiaa ensin hyväksy, koska on suunnitellut pojalle aivan muunlaisen elämän, mutta lopulta hän joutuu nöyrtymään ja matkustaa kibbutsille solmimaan sopua. Äidistä he eivät puhu koskaan, ei edes isän kuoleman aikaan. Trauma jää elämään.
Kirja on upea kuvaus kansakunnan kohtalosta, sen synnystä ja ponnistelusta kohti hyväksyntää. Samalla se on loistava kuvaus juutalaisuudesta 1800-luvulta nykyaikaan. Myöskään ei pidä väheksyä sen dokumentaarista arvoa, silminnäkijän kuvausta sodasta ja elämästä Jerusalemin kaupungissa itsenäistymisen aikoihin. Kirja ei ota kantaa poliittisesti tapahtuneisiin. Tietenkin monet asiat ovat värittyneet juutalaisuuden puolelta, mutta eivät palestiinalaisia vastaan. Oikeastaan konnan roolin kirjassa saavat britit. Heidän toimintansa kuvataan oudoksi ja puolueelliseksi. Heidän toimestaan juutalaiset jätettiin yksin koko arabimaailmaa vastaan ja on suoranainen ihme, että muutama sata tuhatta ihmistä pystyi puolustautumaan kokonaista arabiarmeijaa vastaan. Ehkä arabivaltioiden erimielisyys olikin syynä tapahtuneeseen. Jos arabit olisivat päässeet yksimielisyyteen ja järjestelmällisyyteen, niin historia saattaisi olla aivan erilainen.
Oz kuvaa arabeja ennen sotaa ystävällisiksi ja humaaneiksi ihmisiksi eikä hän heitä tuomitse sodan jälkeenkään. Kirjasta käy hyvin selville se voima ja tahto, millä maata rakennettiin kaikista vastoinkäymisistä ja erimielisyyksistä huolimatta. Se, että kibbutseihin ei suhtauduttu Oz:n perheessä myötämielisesti, oli minulle yllätys. Poika halusi sinne maailman romahdettua äidin kuoleman jälkeen, mutta sekä isä että suku vastustivat sitä. Kuitenkin usein annetaan ymmärtää, että juuri kibbutsessa oli nuoren valtion voima, paremminkin kuin intellektuelleissa, jotka vain kiistelivät hebrean kielestä, uskonasioista ja politiikasta: Menahen Begin vastaa David Ben-Gurion, sapatti vastaan työ ja se lausutaanko jokin sana venäläisittäin vai kreikkalaisittain. Kirjasta kävi ilmi myös se valtava työ, minkä kirjailija joutuu tekemään, tullakseen hyväksi ja hyväksytyksi. Äiti kertoi satuja ja tarinoita, isä selitti asioita ja sanojen merkityksiä, mutta tuleva kirjailija ahmi kirjan toisensa jälkeen, useita päivässä. Hämmästyttävää on se muisti, mikä piti kasassa koko palettia. Tämän kirjan valtava yksityiskohtien määrä, nimet, paikat, asiat, kaikki järjestyksessa pienen pojan päästä nykypäivään ja kerronnan lomassa ne kaikki osuvat kohdalleen. Monet pienet yksityiskohdat palaavat kirjajärkäleessä uudelleen ja taas uudelleen mukaan kerrontaan ja aina paikallaan, vaikka lukija on jo kauan sitten unohtanut moisen pienen vähäpätöisen yksityiskohdan. Joskus lukiessa tuntui, että niitä on aivan liikaa ja tiivistämällä kirjasta saisi luettavamman, mutta näillä avuilla siitä juuri tuli se sen ajan elämän rikas ja runsas kollaasi, jopa niin, että koko tuonaikainen maailma alkoi lopulta elää omassakin mielessä eikä olisi tahtonut kirjan koskaan loppuvan.
Kirjan loppuminen oli kuitenkin minulle helpotus, sillä se vei niin tolkuttoman paljon aikaa muulta lukemiselta. Sitä ei voinut lukea ahmimalla, ei voinut hyppiä eikä jättää tarinaa kesken, koska jokainen yksityiskohta oli lukemisen arvoinen ja rikasti tuon ajan monisäikeistä kuvaa. Kerrassaan upea kirja, niin kuin muutkin Ozin kirjat ovat!
Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2007, 649 s.
