Aihearkisto: Tarinat kuvasta

Mielikuvat, jotka kuva luo

Jäätyminen

Julkaistu , kirjoittanut
2

jäätyvä4

’Pistänpä tähän vielä yhden veteen liittyvän jutun. Jäätyminenhän on olomuodon muutos, jossa neste muuttuu kiinteäksi. Vedellä on erikoinen ominaisuus, joka erottaa sen muista nesteistä ja joka mahdollistaa tämänkaltaisen elämän. Vesi on nimittäin painavinta + 4° lämpötilassa. Lämmin vesi laskeutuu painavana järvien, lampien, lätäköiden pohjalle ja veden jäätyminen alkaa sieltä, missä vesi on nolla-asteista eli pinnalta. Näin jää muodostaa suojaavan katon lämpimälle vedelle, jossa vesielämä voi viettää talven melko mukavissa olosuhteissa. Muussa tapauksessa vedet jäätyisivät pohjaa myöten.

jäätyvä1

Järven jäätyminen on mielenkiintoinen tapahtuma. Jos kylmältä tarkenee, sen seuraaminen kannattaa, vaikka kärsivällisyyttä se kysyykin. Tyynellä ja pakastuvalla säällä jäätä voi muodostua hyvinkin nopeasti. Veden pinnan muuttuminen jääksi näkyy ensin veden samentumisena ja roskien, ruohojen, oksien ympärille alkaa muodostua riitettä, ritinääkin voi kuulua. Vähitellen riite laajenee ja erilliset laikut yhdistyvät muodostaen veden pinnalle yhtenäisen kalvon.

jäätyvä2

Mutta millaisen kalvon? Sen kuviot ovat taas ainutlaatuisia vaihdellen suorista viivamaisista harjanteista tasaisiin levymäisiin kenttiin, joita saattaa peittää hyvinkin hienokuvioinen rasteri. Pinta on usein säihkyvän kaunis kokonaisuus kuin kristalli eikä paraskaan valokuva anna sille sen ansaitsemaa oikeutta. Tapahtumaa katsellessa ihmettelee, mikä ohjaa minkinlaisen kuvion syntyä. Ihan samoin kuin vaahdon osalta ja lätäkköpeitteiden osalta nämäkin kuviot vaihtelevat paikan, tapahtuman nopeuden, sään tai pinnan laajuuden mukaan, eikä kahta täysin samanlaista pintaa löydy.

jäätyvä3

Sen sijaan en ole huomannut, että kuvioissa olisi kovin ratkaisevia eroja siinä, syntyykö jää syksyllä ensijäänä vai keväällä yöpakkasten seurauksena, toisaalta ensijäätä sekin. Näistäkin kuvista osa on otettu syksyllä marraskuussa ja osa keväällä huhtikuussa. Ehkä valaistusolot saattavat paljastaa kuvan ottoajankohdan. Kyllä jää on upea aine ja aina siitä löytyy jotain uutta ihmeteltävää. Ajatellaanpa lisäksi vaikka kosken partaalle muodostuvaa roiskejäätä tai tuntureiden paannejäätä, jääpuikkoja tai jäätyneitä koskia, outoja koristeellisia muotoja niistäkin löytyy, mutta olkoot ne rauhassa tällä kertaa.’

Lätäkkötaidetta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pinta1

’Edellisessä jutussa oli puhe vaahdosta veden pinnalla. Sen monet koukerot viehättävät silmää. Samanlainen tunne tulee ensipakkasten jälkeen, kun vesilätäköt jäätyvät. Tuskin näkee kahta samanlaista kuviointia. Olen vuosia kuvaillut jäätyneiden lätäköiden pintoja ja etsinyt niistä inhimillisiä tai eläimellisiä piirteitä.

pinta2

Lätäkkö tuntuu olevan loppumaton taidegalleria. Yleisin kuvatyyppi on ylimmän kuvan kaltainen rengasmainen rakenne, jossa ilmakuplat asettuvat sisäkkäisiksi renkaiksi jääkalvon alle. Hyvin usein näkee myös palapelikuvioita. Niistä voi jo hyvällä mielikuvituksella löytää selviä kuvioitakin, kuten yläkuvan paljaat jalkapohjat. Nämä kuviot syntyvät, koska jää ottaa suuremman tilan kuin vesi ja väliin jää silloin ilmaa.

pinta3

Mielenkiintoisimpia ovat hyvin mataliin lätäköihin kalliopohjalle muodostuvat kuviot, joiden alla on ohut ilmakerros mutta ei vettä. Niistä löytää hyvällä mielikuvituksella tunnistettavia hahmoja, kuten tämä selällään naurava kettu. Naurun voi miltei kuulla ja nähdä sätkivät takajalat. Tämän löydettyäni nauroin itsekin.

pinta4

Joskus kuva on niin selvä, että sitä jää haltioituneena ihmettelemään. Jäinen lehti kalliolla säilyi vain muutaman hetken ennen kuin se himmeni sulaessaan. Mikä saa veden kiteytyessään muotoutumaan aivan lehden malliin, suonineen kaikkineen? Onko siinä ytimenä jokin pinnanmuoto vai roska vai mikä?

Tässä alapuolella on toinenkin lehtikuvio suonineen. Toisaalta itse näen tässä kuvassa myös linnun, jonkinlaisen kuningaskalastajan, joka sopiikin hyvin näihin vetisiin kuvioihin. Siinä se vaanii kalaa puron partaalla ja yrittää samalla naamioitua muilta saalistajilta. Vai onko siinä perhoskotelon malli suonineen ja rihmoineen. 

pinta5Hyvin usein jääkuvion näkee muodostuneen pohjan rakenteen ympärille, kuten viimeisessä kuvassa. Kosken partaalla pyöreäksi hioutuneet jyväset antavat jäällekin oman pumpulimaisen rakenteensa jäädessään jään alle.

pinta6

Jos vaahto on ihmeellistä, niin sitä samaa voi sanoa lätäkköjäästäkin. Kokonaan oma juttunsa on sitten kiteytyminen, lumitähdet, jääkukat, ikkunakoristeet. Sanotaan, ettei kahta samanlaista ole. Ei turhaan ole todettu, että vesi on maailman ihmeellisin aine. Nyt on hyvä aika käyttää mielikuvitustaan ja etsiä muotoja luonnon ehtymättömästä aarrearkusta.’

Pitsiä – vaahtoa

Julkaistu , kirjoittanut
2

vaahto3

 ’Usein kuvaan purojen, ojien tai pienten lampien pinnalla olevaa vaahtoa. Jokin siinä kiehtoo. Onko se kohteen liike, keveys, repaleisuus vai sen sadunomaisuus? Se on kuin pitsiä, joka muotoutuu aina uudelleen. Mutta miten se muotoutuu, osaisiko joku fyysikko tai graafikko tai matemaatikko sanoa tai laskea sen, mallintaa sen? Tuskin! Minusta tuntuu, että tuo vaahdon koukeroisuus on kuin sormenjälki, jokainen koukero on uusi ja erilainen.

vaahto4Veden liike luo vahdon vuonteessa tai pienessä koskessa. Ilmaa joutuu veden alle ja se kuplii pintaan muodostaen vaahtoa. Siinä voi olla pieniä tai suuria kuplia sen mukaan, kuinka paljon ilmaa veden alle kertyy ja kuinka pintajännitys pystyy pitämään kuplan kasassa. Kaikki tämä lienee selvää, mutta sitten tuleekin se mysteeri: kuinka vaahto muodostaa kuvionsa.vaahto5

Yllä oleva kuva on otettu kosken alapuolisesta suvannosta ja siinä vaahto tuntuu kuin leikkivän itsensä kanssa. Virtaus käy joessa hieman akanvirran suuntaan ja pyörii sitten takaisin joen kulkusuuntaan, mutta vaahto ei noudata pelkästään näitä virtauksia. Se tuntuu pyörivän ja kulkevan oman päänsä mukaan. Kuka sitä käskyttää?vaahto1Vaahdon leikki veden pinnalla on tunnelmallinen syksyisessä metsässä. Keltaiset lehdet korostavat vielä veden tummuutta. Joskus jään katsomaan pyörimistä ja vaahdon muodostumista minuuttikausiksi. Kohta tämäkin poukama jäätyy ja jää muodostaa omat kuplansa ja muotonsa, joissa niissäkin on mielenkiintoisia kuvioita – kaikki omanlaatuisiaan.’

Symboliikkaa

Julkaistu , kirjoittanut
2

muoto1

’Kun pari viikkoa sitten kävin Kuhmoisten Pyhänpäällä ja sen jälkeen mietin ja katselin kalliomaalausten kuvioita, tuli mieleeni se symboliikka, mikä niihin oletetaan kuuluvan. On varmaan hyvinkin totta, että maalaukset liittyivät metsätykseen tai kalastukseen. Niillä toivottiin parempia saaliita, lepyteltiin jumalia anteliaiksi ja turvattiin metsästysretkien joskus hyvinkin pitkät matkat.

Itse en ole koskaan löytänyt kalliomaalausta, vaikka olenkin niitä toisten löytämiä katsellut, niin täällä Luopioisten Kuivassalmessa kuin muuallakin. Toisaalta samanlaisia merkkejä löytyy myös luonnosta. Ne eivät varmaankaan symboloi mitään, vaan ovat syntyneet sattumalta erilaisten matriaalien jouduttua toistensa läheisyyteen. Olen niitä aina silloin tällöin kuvannut kulkiessani ja miettinyt sitten mielikuvituksen rajoissa niiden sanomaa.

Yläkuva on otettu Laipan erämaa-alueen polulta ja siinä puun juuret risteilevät vihreällä sammalmatolla. Jotenkin minulle tulee siitä mieleen Lappi, poro, vene ja kalastus. Ehkä ajattelen poron sarvia ja sitä kautta Lappia, toisaalta tuulastusta ja sitä veneen keulassa olevaa telinettä, johon ennen kalastajat pistivät palavia puita. Joku toinen saattaa nähdä tuossa kuvassa muuta, vaikka aitauksia, lasten leikkipaikan, nuotionpohjan, elämän puun.muoto2

Tämä toinen kuva on kuin edellisen vastakohta. Nyt sammal (mahdollisesti hohtovarstasammal) on se joka muodostaa kuvion ja kivipinta taustan. Kuva on otettu sammalretkellä Keski-Pohjanmaalla syyskuun alussa. Mitä tuossa sitten saattaisi nähdä: norsu kiipeää mäkeä ylös, avaruuden peto valloittamassa maata, muurahaiskarhu, joka on syönyt liikaa ruohoa, ikkuna, pikkutyttöjen ruutuhyppely. Keksipä itse lisää.

Luonto on täynnä samanlaista symboliikkaa, kun vain jaksaa etsiä ja katsoa. Kun sitten mennään mikromaailmaan, niin tämänkaltaiset viestit lisääntyvät valtavasti. Kun katsoo punkkia mikroskoopilla, voisi luulla kohdanneensa ilmestyskirjan pedon tai kun tuijottelee sammalen soluja, elää kuin pilvilinnoissa kummallisten utumerkkien keskellä. Normaalistihan emme siihen maailmaan pääse, ehkä se tekeekin siitä niin salaperäisen ja viehättävän.

Luonnon symboliikka on syntynyt sattumalta, mutta sen jäljittely ihmisen tekemissä erilaisissa merkeissä ja piirroksissa on harkittua. Niinpä myös kalliomaalausten merkit ovat saattaneet saada symboliset kuva-aiheensa näistä luonnon merkeistä. Entisajan ihmisillä oli tarkka silmä ja jokainen vähänkin poikkeava oli merkillepantavaa ja sille oli löydettävä selitys, mystinen, jumalainen, enteellinen tai symbolinen.’

Viitseliäisyys

Julkaistu , kirjoittanut
2

puu2’Olen seurannut muutaman vuoden ajan useitakin vastaavanlaisia blogeja kuin omani. Yleisenä huomiona näyttää olevan se, kuinka merkinnät harvenevat aina kun sää muuttuu. Kauniilla ilmalla kestää lyhyemmän ajan, ennen kuin kuvat ja tekstit löytävät perille, mutta viive siinäkin aluksi on. Synkemmällä syyssäällä tähän menee huomattavasti kauemmin. Tämä lienee aivan luonnollista, vai onko?

Olen valokuvannut luontoa ja muutakin vuosikymmeniä ja vaikka en ole koskaan erikoisemmin sanonut itseäni valokuvauksen harrastajaksi, valokuvaajasta puhumattakaan, olen pitänyt yllä kuvaamisen taitoa, sitä mikä vuosien saatossa on kehittynyt. Niinpä tavaksi tuli, että jonkinlainen kamera aina liikkui mukana retkillä, joskus jopa rasitteeksi saakka. Kävin mielessäni filosofista pohdintaa kuvien tarkoituksesta ja kuvauksesta ylipäänsä. Kuka niitä tarvitsee, kuka katsoo, mihin ne joutuu lopulta jne.? Varmaan tuttua aivotyötä muillekin. Nykyään en sitä enää niin ajattele. Sekin on varmaan digiajan tuoma muutos. Yksi sormen lipsahdus voi tuhota kaiken, joten kun haavoittuvuus on lisääntynyt, ovat kysymyksetkin väljentyneet. Kun alkusyksystä koneeni varmuuskopio hajosi, otti sydän yhden ylimääräisen muljauksen lisää ja kädet hikosivat, ahdistus nousi. Kun uusi kopio oli valmis, kaikki palasi omiin uomiinsa. Joku sanoi, että levyn tuhoutuminenhan on hyvä asia, se vähentää työtä. Ei tarvitse enää murehtia sekaisesta kuva-arkistosta. Varmaankin vitsi, mutta totta toinen puoli.

Mutta palaanpa siihen sään vaikutukseen kuvaamistapahtumassa. Kelopuun kuva tuli otettua vesisateessa, harmaana marraskuun aamuna, kun kaikkein mieluummin olisi jäänyt peiton alle uinumaan kuin lähtenyt koiran kanssa lenkille. Se kuitenkin vaati ja silloin oli mentävä. Kuva ei ole hienoista hienoin, sen tummuus kuvastaa paitsi syysharmautta niin myös ahdistusta metsiemme nykytilasta. Se on yksinäinen säästöpuu hakkuuaukealla, joka ei onneksi näy kuvassa. Kuitenkin pidän kuvasta. Se on viitseliäisyyden tuotos. Kun lähdin ja kun otin kameran mukaan ja kun viitsin suunnata sen kohti tuota puuta ja painaa vielä laukaisijaakin. Se antoi muiston hetkestä, joka säilyy tässä kuvassa. Itselle se merkitsee tätä muistikuvaa. Mitä se voisi merkitä muille? Tunnelmaa, ankeutta, kauneutta, viitseliäisyyttä… En tiedä.

Paljon enemmän pitäisi liikkua ulkona ns. huonolla säällä, sateessa, tuulessa, hämärässä, loskakelissä. Silloinkin löytyy kuvattavaa, silloinkin on jotain sanottavaa. Ehkäpä blogikirjoituksetkin tulisivat näin monipuolisemmiksi ja mielkkäämmiksi.’

Syksyn synkkyys?

Julkaistu , kirjoittanut
2

Pyhänpää

’Näin syksyllä usein synkistellään ja aivan suotta. Podetaan kaamosmasennusta ja valon kaipuuta ja aivan suotta. Olen vähän sitä mieltä, että se on asennekysymys. Kyllähän se täytyy myöntää, että paljon mieluummin katselee maisemaa kesäisen aurinkoisena päivänä tai kuulaana keväisenä aamuna kuin marraskuun pimeydessä. Yllä oleva kuva on otettu muutama päivä sitten, kun ystäväni kanssa olin sammalretkellä Kuhmoisissa. Kuva on otettu Pyhävuorelta, Pyhänpäästä, Päijänteelle ja sen yli. Tämä vuori nimensä mukaan on ollut ihmisille pyhä. Siitä kertovat 1990-luvulla löydetyt kalliomaalauksetkin, joita Pekka Kivikäs löysi sieltä kahdestakin eri paikasta. Muistan olleeni kerran tilaisuudessa, jossa hän esitteli ja kertoi näistä kivikautista maalauksista. Tuo kuva voisi olla kesäkuvakin miksei myös syyskuva. Alhaalla selällä troolattiin kalaa ja harmaalokit kärkkyivät saalista verkonperältä. Aurinko paistoi, oli lämmin, hyvä olo. Emme me mitään erikoisia sammalia löytäneet, karuilta kallioilta, emme edes noita maalauksia, mutta hetki oli kaikkea muuta kuin synkkä ja pimeä.

Saana2

Tämä toinen kuva on otettu seuraavana päivän metsäautotieltä aamulenkillä. Koira juoksi innoissaan edestakaisin myyrän tai hiiren perässä, hävisi sitten sumuun ja putkahti vettävaluvana takaisin tielle. Tämä on enemmänkin kuva oikeasta syksystä, voisi sanoa ankeasta syksystä. Kuitenkin  pidän myös tämänlaisesta säästä ja maisemasta. Kuinka paljon siinä loppujen lopuksi on värejä, tunnelmaa, elämääkin. Sumu kietoo sisäänsä ja estää näkemästä Päijänteen toiselle puolelle. Kuusimetsä ääntelee tippuvan veden äänellä ja viirupöllö liitää äänettömästi puusta puuhun vierellämme. Koira sen ensin huomasikin ja näytti minulle. Kuljin ja nautin.

Molemmat kuvat kuuluvat syksyyn. Molemmista tilanteista voi todellakin nauttia. Joskus tuntuu, että syksyn hämäryys ja tihkusade virkistävät samalla tavalla kuin keväinen sadekuuro. Liekö elämä koskaan sitä parasta mahdollista. Olemme varmaan rakentuneet sen varaan, että aina pitää miettiä parempaa. Miettiä voi ja kaivatakin, mutta myös nauttia olevasta.’

Marraskuu

Julkaistu , kirjoittanut
2

marraskuu1

’Sana marras tarkoittaa kuollutta, eli marraskuu on kuollut kuukausi. Tänään on pyhäinpäivä, vanhalta nimeltään pyhäinmiestenpäivä. Se on ikivanha kirkollinen juhla, lienee juhlista vanhin ihan ajanlaskun alkuajoilta. Silloin muisteltiin pyhiä, jotka olivat tehneet jotain merkittävää toisten hyväksi tai puolesta. Monesti heistä tuli lopulta pyhimyksiä katolisen kirkon hierarkiaan. Nykyään pyhäinpäivä on juhla muiden seassa ja on sekin kaupallistettu Halloween-touhun kautta. Tuo nimihän tulee sanoista kaikkien pyhien ilta (all hallows eve).

Yllä oleva kuva kertoo paljon marraskuusta, on pimeää, märkää, synkkää. Ei yhtään ihme, että tähän aikaan liitettiin kaikkea salaperäistä, pahaa ja mystistä. Haamut ja noidat liikkuivat pimeän suojissa ja niitä piti olla hätistelemässä pois. Karjaa suojeltiin pahalta, ihmisiä peloteltiin ja elämää asetettiin vähitellen talvilepoon. Karhut ovat menneet jo talvipesiinsä, lepakot riippuvat pää alaspäin kattoparrussa ja siili on löytänyt, toivottavasti, turvallisen pesäkolon sekin. Ihminen käpertyy tulen ääreen, ottaa jotain luettavaa, tai käsityön käteensä ja viettää rauhaisaa hiljaiseloa. Vai onko tänään näin? Monessa kohdin on, mutta ihmisen kohdalla ei. Meille ei tahdo tuota lepohetkeä siunaantua, vaan puskemme eteenpäin pysähtymättä. Näin ei saisi olla, vaan kuitenkin on.

Kuvan pimeä metsä on myös turvallinen paikka. Kukaan ei näe sinne ja siellä saa olla rauhassa. Hyvin usein lähden kävelemään tuttua tietä pimeään metsään vain sen vuoksi, että saan olla pimeän sisällä rauhassa. Loppujen lopuksi tutulla tiellä jalat löytävät sokkonakin reittinsä ja katse kantaa juuri siihen saakka, mihin pitääkin. Metsä on hiljainen, kuin kuollut, mutta sitä se ei ole. Jos pysähtyy kuuntelemaan, voi kohdata näinkin synkällä ajalla metsän elämän, pöllön huuto, linnun räpistely, kettu tai hiiri on liikkeessä. Kaikki ei nuku maraskuunkaan yössä. Elämä jatkuu ja synkän metsänkin takaa löytyy valoa. Reilun kuukauden päästä käännytään kohti kesää!’

marraskuu2

Madoille ruokaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kasvimaa

’Muutama päivä sitten arvuuttelin syksyisten kuuralehtien alkuperää. Lupasin palata myöhemmin kommenteissa asiaan, mutta teenkin siitä ihan oman jutun.

Kun näkee päivänkakkaran, sen yleensä tuntee ja ilahtuu sen näkemisestä. Mutta kun katsoo päivänkakkaraa, jossa ei ole kukkaa, ohittaa sen helposti rikkaruohona, tavallisena lehtenä tai ei yksinkertaisesti edes huomaa sitä. Sama juttu on hyvin monen muun kasvin kohdalla. Tunnemme siitä yleensä vain yhden piirteen ja määritämme koko kasvin sen pohjalta. Yleensä tämä piirre on kukka. Jotkut kasviotkin perustavat määrityksensä vain kukkaan, usein jopa vain sen väriin. Hyvä näin, mutta rikas luontomme tulee vielä rikkaammaksi, kun yrittää löytää muitakin piirteitä. Joskus kuljen metsässä ja yritän määrittää kasveja lehtien perusteella, en edes vilkaise niiden kukkaa. Näin syksyllä, kun kukkaa ei enää näy, se käy hyvin päinsä, ja koko ajan oppii lisää.

No, sitten niihin lehtiin nurmikolla. Kuvissa olleet kasvit voi määrittää ja oikeastaan on pakkokin määrittää lehdistä. Ylemmän kuvan lehdet muistuttavat raidan tai lepän lehtiä, mutta kun katsoo kuinka vino on lehden kanta eli kiinnittymiskohta ruotiin, pääsee oikeaan ryhmään. Kyseessä on jalava. Kerroin lehtien olevan pihasta, joten oikea laji on vuorijalava. Toisen kuvan lehdet ovat kerrottuja, mutta kun katsoo tarkasti, niin lehdykät eivät ole irrallaan lehden loppuun saakka kuten kotipihlajalla tai saarnella. Ylimmät lehdykät kasvavat kiinni toisissaan ja päättölehdykässä. Kyseessä on aika harvinainen pihapuu, mutta Ahvenanmaalta ja Varsinais-Suomesta luonnonvaraisenakin löydettävä suomenpihlaja. Kun katselee kasvinosia pitkään ja yrittää etsiä niistä sopivia tuntomerkkejä uudelleentunnistusta varten, ovat juuri lehden muoto, hampaisuus, väri ja suonten määrä hyviä muistitukia.

Tämän kirjoituksen yläosassa olevassa kuvassa nuo samat lehdet ovat päätyneet viimeiselle sijoituspaikalleen. Vetelin lehdet pressun avulla kasvimaalle ja aion vielä ennen talvea levitellä ne tasaiseksi kerrokseksi ja ajaa jyrsimellä maan sisään. Siinä on sitten madoille ruokaa talven ajaksi ja samalla tulee kasvimaa lannoitettua luonnonmukaisesti. Eipä ole tarvinnut juurikaan lannoitteita kaupasta ostaa.’

Elämää metsässä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

orava

’Muuttolintujen mentyä alkaa metsässä katsella muitakin kuin siivekkäitä. Niiden näkeminen tuntuu olevan vaikeaa. Hirvet ovat metsästyksen alettua aivan säikkyjä, ne harvat, jotka vielä liikkuvat lähimetsissä. Muita eläimiä pääsee näkemään vain sattumalta. Paremmin huomioi niiden jätöksiä ja siitä tietää, että vielä on metsässä elämää. Yläkuvassa näkyy ruokailupaikka. Piikikäs ranka ja kasa suomuja on jäänyt jäljelle, kun kuusenkäpyä on silputtu. Syöjänä lienee itse heiluhäntä orava. Niitä on ilahduttavasti näkynyt tänä syksynä. Talon kulmalla näin yhden ilman häntääkin ja katselin ihmeissäni, miten se aikoo selvitä talvesta saalistajien keskellä. Niin ja kuka siltä oli hännän vienyt? Orava Töpöhännästä en saanut kuin kännykuvan eikä sekään ollut kaksinen, varsinkin kun se häntä puuttui.

polloViereistä kuvaa saakin katsella kunnolla. Itse pelästyin, kun hämärissä sen näin tillittävän puun kyljestä. Pöllökö siinä vai mikä kummajainen? No, joku on joskus rouhinut kuusen kylkeä ja pihkavuoto on sitten täydentänyt siihen pöllön naaman. Joskus näkee kylestymiä, jotka valitettavasti nykyään ovat hyvän metsänhoidon ansiosta harvinaisia metsän aarteita. Niissä näkyy usein pöllön naamakiehkura paremmin, mutta vain toiselta puolen, sillä harvoin kylestymä on kahdella puolella symmetrisesti.

Yksi parhaista löytämistäni metsän elämästä kertovista kummajaisista on alakuvan muumipappa, joka löytyi lähimetsästä hakkuun jäljiltä. Aika vain puree näihinkin hienouksiin. Tänä päivänä muumipappa lienee jo aivan kuoreton ja kääpien syömä. Jos vaikka muumia ei olisikaan, niin tällainen lahokanto sisältää puun kuolemasta huolimatta runsaasti elämää, niin lahottajasieniä kuin muitakin pieneliöitä. Sellaisenaan se on metsässä arvokas ja onhan se hauskan näköinenkin.’

Muumipappa muumi2

Zorron merkki

Julkaistu , kirjoittanut
2

zorro

’Aamulla kaunis syksyinen taivas peittyi vauhtiviivoihin tai lentokoneiden aiheuttamia tiivistymisjuoviahan (engl. contrail) nuo ovat. Ne sisältävät hiilidioksidia, vettä ja epäpuhtauksia eli ovat ihmisen muodostamia pilviä. Vesi tietenkin kiteytyy näkyväksi yläilman kovassa pakkasessa epäpuhtauksien toimiessa kiteytymisytiminä. Sama ilmiöhän on nähtävissä maan pinnallakin autojen käynnistyessä pakkasella tai hengityksen huurutessa.

Paljon on käyty keskustelua siitä, mikä vaikutus näillä viivoilla on ilmastoon. Kun ensimmäisen kerran kuulin niistä, taisi olla jostain Risto Isomäen kirjoituksesta, ajattelin, että höpön höpöä, ei noin vaatimaton viiva voi aiheuttaa ilmaston lämpenemistä tai viilenemistä. Viivahan viipyy taivaalla vain muutaman minuutin ja haipuu sitten pois. Todellisuudessa se saattaa kadota näkyvistä, mutta vesihöyry jatkaa tiivistymistään ja vana muuttuu harsomaiseksi untuvapilveksi, joka puolestaan jo vaikuttaakin maapallolle tulevaan säteilyyn. Eri asia on sitten tällaisen pilven vaikutus: Toiset ovat sitä mieltä, että se voimistaa kasvihuoneilmiötä, toiset että se todellisuudessa viilentää maanpinnan ilmaa. Ristiriitaista tietoa!

Zorron merkki oli Z-kirjan, joka ilmaantui yllättäen aina sinne, missä tämä tarunhohtoinen sankari ratsasti. Hän toimi tavallisten kansalaisten asialla sortajia vastaan. Zorro, oikealta nimeltään Don Diego de la Vega, taisteli Meksikolle kuuluvassa Kaliforniassa 1800-luvun alussa ja antoi aiheen lukemattomiin kirjoihin, sarjakuviin, elokuviin ja TV-sarjoihin. Z-kirjaimestä tuli käsite. Kuvassa näkyvä kirjain voisi olla merkki meidän tavallisten ihmisten puolesta maailmanlaajuista ilman saastuttamista vastaan, juuri niin kuin Zorrokin parisataa vuotta sitten tarkoitti. Joskus vain tuntuu siltä, että meidän tavallisten ihmisten tai Zorrojen mahdollisuus vaikuttaa näihin nykyjättiläisiin on niin perin, perin vähäinen. ’