’Nuorena suosikkilukemistoni oli Martti Linkolan kirjoittama kirja Viimeiset erämaat. Se ilmestyi vuonna 1966 ja esitteli kaikki kansallis- ja luonnonpuistomme. Niitä oli silloin 24 kpl, 15 luonnonpuistoa ja 9 kansallispuistoa. Muistan kuinka haaveilin käyväni niissä kaikissa. Käymättähän se jäi, enkä vieläkään ole käynyt edes niissä kirjan esittelemissä, puhumattakaan kaikista nykyisistä puistoista, joita on 38 kansallispuistoa ja 19 luonnonpuistoa.
1960-luvulla oltiin heräämässä metsien ja kauniiden paikkojen suojeluun ja siksi tuo Linkolan kirja oli tärkeä kannustin uusien puistojen perustamiseen ja myös retkeilyyn niissä. Muistan kuinka silloin puistot olivat vailla mitään palveluita, kartat olivat epämääräisiä ja polut alkoivat ja loppuivat sattumanvaraisesti. Puistovierailussa oli seikkailun tuntua. Toisin on nyt. Jokainen voi turvallisin mielin mennä kansallispuistoon retkeilemään. Metsähallitus on esimerkillisesti opastanut reitit, varustanut nuotiopaikat, rakentanut laavut ja autiotuvat retkeilijöiden käyttöön. Vaan onko kulkijoita? 60-luvulla puistoissa ei tavannut juurikaan ketään, nyt jonkin verran enemmän. Käyttö voisi silti olla suurempaa.
Kävin viikolla Hiidenportin kansallispuistossa kävelemässä vajaan kymmenen kilometrin lenkin. En tavannut oman seurueen lisäksi ketään muita, mutta polun kuluneisuudesta saattoi päätellä, että siellä oli käynyt runsaasti retkeilijöitä. Hiidenporttia ei ollut Linkolan kirjassa, koska puisto perustettiin vasta vuonna 1982, jolloin samalla kertaa rauhoitettiin toistakymmentä uutta aluetta kansallispuistoiksi. 44 km2 aarnimetsää, ojittamatonta suota, pieniä järviä ja lampareita odottavat kulkijaa hyvien yhteyksien päässä Kainuussa Sotkamon kunnassa.
Puisto antaa hyvän kuvan kainuulaisesta luonnonmetsästä, sellaisesta mikä se oli ennen tervanpolttoa ja nykytaloutta. Ensinmainittu tuhosi petäjiköt vähitellen kokonaan ja jälkimmäinen muutti laajat alueet hakkuuaukeiksi ja rääseiköiksi. Tällaisia näkee aivan liikaa ajaessaan pohjoiseen tai oikeastaan missäpäin tahansa maassamme. Aikanaan metsät toipuvat ihmisestä huolimatta, jos niiden annetaan toipua, nyt lehtipuupusikko valtaa hakkuut ja tukahduttaa istutetut taimikot ilman hoitoa.
Linkolan kirja oli aikoinaan hätähuuto viimeisten erämaiden puolesta. Se tepsi samalla tavalla kuin Yrjö Kokon kirja Laulujoutsen, nyt meillä on paljon enemmän näitä erämaita suojelun piirissä, kunhan vain huolehdimme siitä, että ne säilyvät erämaina. Vaaranahan edelleen on metsäalueiden pirstoutuminen tai kaivostoiminnan leviäminen niiden liepeille tai päälle. Talvivaaraan Hiidenportista ei ole kuin 40 km.
Kun aikoinaan ajattelin käydä kaikissa puistoissa, ajattelen nyt ehkä vain käväisemistä. Lapin laajat puistot ovat mahdottomia kaikkinensa kiertää. Talvella suksilla olen kiertänyt niin Saariselkää, Kevoa kuin Lemmenjokeakin, mutta silloinkin näkee vain pienen osan puistosta. Kun istuu Muorravarrakan tuvan rappusilla on erämaan sydämessä, kun keittää pannukahvit Porttilammen laavulla tuntuu aivan samalta. Matka tien päähän ei siis tätä tunnetta ratkaise. Tosin, jos on ponnistellut monta päivää tavoitteen savuttaakseen, se tuntuu paremmalta kuin pieni pistäytyminen puiston sisällä. Tunnelma on kuitenkin sama.
Kaikella tapaa voisi suositella puistoissa piipahtamista, se kannattaa. Jos aikaa on vähän, niin kuin nykyihmisellä tuntuu olevan, pääsee hyvin tunnelmaan vain kymmenen kilometrinkin lenkillä. Tällaiseen retkeilyyn meillä on monia puistoja Lapin eteläpuolellakin ja matka sinne on paljon lyhyempi täältä Ruuhka-Suomesta. Suosittelen vaikka näin ruska-aikaan ennen liukkaita kelejä. Toisaalta nämä puistot ovat hyviä retkikohteita kaikkina vuodenaikoina, kunhan varustautuu sillä mielellä, että polku voi olla liukas tai räntäsade yllättävä.’
