Aihearkisto: Retket

Aarnialue

Julkaistu , kirjoittanut
2

sallaajärvi1

’Kävin tänään, kun vihdoinkin aurinko näyttäytyi ja oli muutenkin uskomattoman komea päivä, Sallaajärven aarnialueella Jyväskylän Taka-Keljossa. Tämä on vuosittainen pyhiinvaellukseni mennä katsomaan vanhaa metsää ja nauttimaan sen rauhasta. Alue on pieni ja vaatimaton, kaupungin kumina kantautuu sen joka kolkkaan eikä pitkällekään tarvitse kävellä, kun törmää alueen rajaan ja hakkuuaukkoon. Kuitenkin se on pala vanhaa ikimetsää ja sellaisenaan komea.

Kuten kuvasta näkyy, ovat myrskyt runnelleet aluetta mennen tullen. Kaatunutta ja kallellaan olevaa puuta riittää lahoamaan ja tikkojen nakuteltavaksi. Näinhän vanhassa metsässä pitääkin olla, mutta… Niin mielessä käy muunkinlaisia ajatuksia. Miksi sitä puuta on niin paljon nurin? Onko juuri tälle alueelle pitänyt sen trombin sattua? Onko muualta puut korjattu tyystin talteen, niin ettei tällaista rytöä enää näe? Vai onko siihen jokin muu syy, että juuri suojelualueilta puuta kaatuu harvinaisen paljon? sallaajärvi2Aikoinaan myrsky pyyhkäisi Sinivuoren luonnonpuiston poikki ja kaatoi hakkuiden keskelle jääneen metsän nurin laajalta alueelta. Näin ei olisi käynyt tässä mitassa, jos ympärillä olisi ollut metsä pystyssä. Tuuli saa aukoilla kovan voiman ja kun se törmää puiston tiiviiseen puuseinään, tulee pahaa jälkeä. En harmittele tätä oikeastaan muusta syystä kuin siitä, että puuta kaatuu niin paljon.

Retkellä kuulin kaupungin kumun lisäksi tuulen suhinaa haapojen latvuksissa, havupuiden napsahtelua pakkasessa, puron solinaa, hippiäisen viheltelyä (en olekaan vielä niin vanha) ja sokerina pohjalla, pohjantikan naputtelua kuivuneen kuusen rungolla. Pohjantikkahan on nykyään lähes riippuvainen aarnialueista ja niiden lahoavista kuusikoista. Pohjantikalle myrskyjen kaatamat ja vahingoittamat puut ovat elinehto. Niinpä olin iloinen, että myrsky oli kattanut tikoille ruokapöydän. sallaajärvi3Naapurimetsänomistajat todennäköisesti valittaisivat  koppiksista, jos heidän metsänsä olisivat vielä pystyssä. Viime aikoinahan on paljon valiteltu kirjanpainajan tekemistä tuhoista. Mutta niitähän tikat juuri syövät ja samalla suojelavat eläviä puita. Näin kaksi tikkaa koppispyynnissä, mutta kummastakaan en saanut kelvollista kuvaa. Niinpä tässä saadaan tyytyä vain ruokapöytäkuvaan, jossa tikat ovat jo käyneet.

Yllättävän paljon tällainen kaunis aurinkoinen ilma vaikuttaa mielialaan. Vaikka en viipynyt kuin pari tuntia ulkona, jäi siitä koko päiväksi hyvä mieli. Nyt kun tulisi vielä luntakin enemmän kuin tuo pari senttiä, niin pääsisi hiihtämään ja laajentamaan sillä lailla liikkuma-aluettaan.’

Suuri myrsky

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

 

’Ennustivat täksi päiväksi syksyn tähän mennessä pahinta myrskyä ja niinhän se taisi ollakin. Se piti kokea ulkona. Siispä kamera reppuun, lämpimät vaatteet päälle ja matkaan. Kun pääsin sopivalle paikalla ruovikon laitaan lintutornille, tuuli hoosasi pahimmillaan, puut kallistelivat ja pilvet kiitivät taivaalla. Silloin iski ajatus: Miten tallentaa tuulta, kuvana vai äänenä vai molempina? Suuntasin kameran taivaalle ja näppäsin kuvan, turhaan, kuin kesäinen päivä. Suuntasin kameran ruovikkoon. Aurinko loi sävyjä ja kuvasta tuli hieno pintakuva, mutta ei siinä näkynyt jälkeäkään kovasta tuulesta. Istuin penkille ja mietin. Vieressä kaveri puuhasi oman koneensa kanssa ja näytti myös mietteliäältä.

– Pitäiskö ottaa video? hän tokaisi.

Eipä ollut tullut omaan mieleeni. En edes tarkkaan tiennyt, onnistuuko videokuvaus minun kamerallani. Aikani säätimiä räplättyäni sain säädettyä videoasetukset paikoilleen, ripustin kameran jalustalle ja suuntasin sen alas ruovikkoon. Valtavan kohinan lisäksi sain tallennettua heiluntaa ja huojuntaa, siis ääntä ja kuvaa. Kotona editoin siitä pätkän ja liitin tähän yläpuolelle.

Tämä kokeilu onnistui näin ensi kerraksi mielestäni aika hyvin. Kun vielä harjoittelen lisää, saan toivottavasti kamerankin liikkumaan joustavammin, tsuumaukset kuntoon ja editoinninkin hienoudet esiin. Kannattipa mennä myrskyyn. Muutenkin myrsky ulkona järven äärellä ja vanhassa rapistuvassa luhtametsässä oli hieno kokemus.

Tämä retki oli juuri niitä huonon ilman kuvaushetkiä, joista olen pari kertaa kirjoittanut. Olisihan toki ollut mukavampaa jäädä sisälle lämpimään ja lukea hyvää kirjaa, mutta nyt sain yhden elämyksen lisää ja monta omasta mielestäni kivaa kuvaakin kaupan päälle. Niitä voin esitellä joskus toiste. Tämä video-kokeilu oli nyt tämän session aihe enkä sotke siihen muuta.’

Pientä kaunista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

hopeahiirensammal

’Taidan tänä syksynä olla erikoistunut pieniin sammaliin. Tänään pyörin hetken Rautajärven urheilukentällä ja koukin mukaani kentän pinnalta ohutta sammalmattoa. Kotona sitten tiirailin skoopin läpi löytöjäni. Maailman yleisin sammal, kulosammal, siltä tietenkin löytyi, mutta yllätykseksi se ei ollut suinkaan kentän yleisin sammal. Paljon sillä oli pienen pientä rusohiirensammalta, jonka punaiset lehdet värjäsivät keskikenttää juoksuradan väriseksi. Se on kuitenkin tuttu ja tavallinen. Tavallinen on hopeahiirensammalkin, jonka kuva on yläpuolella, mutta sen itiöpesäkkeitä en ole täällä koskaan nähnyt, muualla kylläkin.

Sammal on hopeanvärinen nimensä mukaan. Tämä johtuu siitä, että lehtivihreähiukkaset puuttuvat lehden kärkipuoliskon soluista. Se on siis hämmästyttävän kaunis sammal. Vielä kun pesäkket ovat punasävyiset ja nuokkuvat kuin pienet pussit periensä päässä, sammal on todellakin perin viehättävä. Ainoa huono puoli koko komeudessa onkin sen koko, sillä se  ylsi kasvupaikallaan pesäkkeineenkin vain senttimetrin korkeuteen maanpinnasta. Ymmärrettävää onkin, että se kasvaa avoimilla paikoilla, kestää kyllä tallaamista, mutta ei suurten kasvien voimaa. Sammal on tyypillinen ihmisen toiminnasta hyötyvä pioneerilaji, se tulee ja menee ihmisen mukana.

Enpä sateisena ja hämäränä syyspäivänä osannut odottaa näin iloista kohtaamista. Eräänlaista tuurihan tähän aikaan pienten sammalten löytäminen on, mutta kun kulkee mahdollisimman erilaisissa paikoissa ja koluaa vain joka paikan, niin tekee näitä miellyttäviä löytöjä. Näin kävi eilenkin, kun kiersin pientä terveleppäluhtaa ihan kodin lähellä. Siellä oli muutama tervalepän kanto lahoavassa tilassa ja kun hämärästi huomasin sen kyljessä itiöpesäkkeellistä sammalta, otin siitä kämmenenkokoisen palan mukaani. Pöydän ääressä totesin löytäneeni taas paikkakunnalle uuden lajin, kantohohtosammalen. Sen tunnistaa noista oudonmallisista pesäkkeistään ja lehtien hieman hotavasta väristä. Kuvan olen ottanut vasta työpöydän ääressä, koska metsässä satoi ja valon määrä oli lähes nollassa. Saahan sitä kuvia näinkin, mutta paikanpäällä otetut olisivat tietenkin autenttisempia.

kantohohtosammal

Ei tämäkään sammal ole koolla pilattu, mutta sentään suurempi kuin edellinen. Toisaalta näitä tämännäköisiä sammalia on useita eikä niitä ole aina helppo erottaa toisistaan ainakaan hämärässä metsässä. Tuuria sitä tähänkin tarvittiin, mutta retkeily kannattaa, vaikka sitten vesisateessa.’

Kummallinen löytö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

torvijkl3’Kävin eilen lyhyellä kasviretkellä pyhäinpäivän kunniaksi. Paikka oli vanha tuttu Leppäjärvi täällä sydänmailla kolmen maakunnan risteyksessä. Matkaa retkipaikalta ei ole kilometriäkään Kanta-Hämeeseen eikä Päijät-Hämeeseenkään. Itse paikka on kuitenkin Pirkanmaata. Olin alkukesästä löytänyt järven rantasuolta muutaman uuden tai harvinaisen sammallajin Luopioisiin (lettokuirisammal, lehtolaakasammal, korpihohtosammal, hetekuirisammal) ja niinpä lähdin katsomaan, josko löytyisi vielä lisää, rehevä suo kun on harvinaisuus täällä etelässä. Jotain löytyikin, mutta siitä olen vielä hiljaa, jospa sen joku minulle ehtisi määrittää tai varmistaa oman määritykseni, etten taas kerran hätiköisi. Kuitenkin, lopulta koko retken huomion vei ylläolevassa kuvassa esiintyvä laji. Ensin hämärässä metsässä en tiennyt edes mihin ryhmään se kuuluu, onko se kasvi, sieni, levä vai jokin täysin outo otus. Työpöydän ääressä se sitten lajittui: norjantorvijäkälä (Cladonia norvegica), eli se on siis sieniin kuuluva jäkälä.’

Torvijäkälät ovat aika vaikeita määrittää lajilleen, niin tämäkin, mutta usein siinä on yksi hyvä tuntomerkki, sehän minutkin herätti sen huomaamaan, nimittäin nuo punaiset laikut sen pinnalla. Torvijäkälä muodostuu alustan pinnalla kasvavasta lehtimäisestä sekovarresta ja pystystä usein pikarimaisesta podetiosta. Tällä lajilla sekovarsi on hienoliuskainen ja vihreä. Sen reunat ovat usein soreidiset ja se pysyy matkassa mukana koko jäkälän kasvukauden. Podetiot ovat vaatimattomia alle kaksisenttisiä vaaleanvihreitä tappeja, joihin ei muodostu minkäänlaista pikaria, kotelomaljatkin ovat harvinaisia. Tuossa kuvassa näkyy yksi tällainen tappimainen podetio keskellä kuvaa.

Niin ja sitten tuo punainen väri. Sitä esiintyy vain tällä lajilla sekovarren pinnalla ja sen aiheuttaa pieni punkki, jonka ärsytyksen seurauksena jäkälän pinta punastuu, näin kertoo Suomen jäkäläopas. Ilman tuota värireaktiota tämä jäkälä on hyvin vaikea huomata ja määrittää lajilleen. Se sotkeutuu helposti toisiin lähes samannäköisiin lajeihin. Väri on siis hyvä tuntomerkki.

Norjantorvijäkälä on suuri harvinaisuus, silmälläpidettävä laji. En ole sitä koskaan aikaisemmin nähnyt. Sen luontaisia kasvupaikkoja ovat vanhat korpimetsät. Sieltä sen saattaa löytää pitkälle lahonneen kuusen rungolta kosteasta ja suojaisasta paikasta. Kooltaa se ei ole suuruudella pilattu, sillä tuokin kuvan kasvusto oli vain sentin kokoinen. Samanlaisia siinä rungolla oli muutama.

Vaikka syksy kääntyy jo lopuilleen ja kohta talvi työntyy päälle, kannattaa vielä lähteä retkille etsimään uutta ja mielenkiintoista. Norjantorvijäkälä on juuri tällainen etsimisen arvoinen laji ja kun sen nyt oppi tuntemaan ja tietää mistä sitä voi etsiä, niin se saattaa tulla jossain vaiheessa uudelleenkin vastaan – niin kuin vanha ystävä.

Linturetkellä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

hanko1

’Viikonvaihde meni etelässä, tosin vain Suomen eteläisimmässä osassa, Hangossa. Olin linturetkellä Jyvskylän yhdistyksen kanssa seuraamassa syysmuuttoa. Tulliniemen kärjessä auringon noustessa seisoi toistakymmentä retkeläistä rivissä kaukoputket tanassa ottamassa vastaan tulevaa, ja sitä tuli. Aamupäivän aikana lauantaina lensi niemen päällä lintuparvi toisensa jälkeen, pensaista kuului tirskuntaa ja merenselältä kaukoputket erottivat vesiäisparvia yhden toisensa perään. En ole varmaan nähnyt niinkin tavallista lintua kuin närhi yhtä paljon samalla kertaa koskaan. Sinitiaisia pyöri ilmassa sadoittain, varpushaukkoja kymmeniä niiden kimpussa ja pähkinähakkejakin useaan otteeseen. Lauantaipäivän kohokohdaksi itselleni muodostui muuttohaukka, joka istui hetken äärimmäisellä kalliokinkamalla ja lähti sitten pyyhältämään meren yli kohti Viroa. Enpä ole sitä Suomessa ennen nähnytkään. Sunnuntaiaamuna sää oli erilainen ja linnusto myös. Silloin niemenkärjen ohitti lähempää ja kauempaa satojen hanhien aurat ja jonot. Aina ei edes kaukoputkella saatu määritettyä tai laskettua menijöiden määrää. Kaiken kaikkiaan parin päivän aikana näin tai kuulin 88 eri lintulajia ja se on minusta paljon, kun ottaa huomioon ajankohdan jo melko myöhäisen syksyn.

Koska en ole lintukuvaaja enkä omista siihen tarvittavaa kalustoa, tyydyin kuvaamaan maisemia ja kasveja, joita niitäkin vielä näkyi ihailtavan paljon. Yläkuvassa aurinko nousee ja punastuttaa maiseman, värit vaalenivat heti kuvanottohetken jälkeen latteammiksi, mutta tuo pieni hetki jäi muistoihin. Alakuvassa on harvinainen kalliotuhkapensas marjoineen. Se on maamme ainoa luonnonvarainen tuhkapensaslaji enkä ole sitä ennen tätä nähnytkään muualla kuin Karkalin luonnonpuistossa Karjalohjalla ja Ahvenanmaalla. Vieressä kasvoi myös kiiltotuhkapensas, joka on yleinen koristepensas ja saattaa villiytyä sopivan tilaisuuden tullen. Kiitos retkiseurasta ja upeasta retkestä kaikille osanottajille.’

hanko2

Salamanperän luonnonpuisto

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

salamanperä1

’Viime lauantain vietin luonnonpuistossa etsien sammalia ja ihaillen koskematonta luontoa. Normaalisti puistoon ei pääse, puhumattakaan, että saisi kerätä näytteitä. Tähän pitää olla lupa ja keräilyn tulee olla tieteellisesti tai opetuksellisesti perusteltua. Meillä oli tällainen lupa. Siitä huolimatta hetken tuntui kuin pyhäinhäväistykseltä edes kulkea polutonta korpimetsää ja rikkoa näin, vaikkakin hyvin vähäisessä määrin, luonnon muovaamaa maisemaa.’

Salamanperän luonnonpuisto on rauhoitettu vuonna 1956 luonnonsuojelualueeksi, jonka ensisijaisena tehtävänä on säilyttää se tulevaisuutta varten koskemattomana tutkimusalueena. Näin se on tuleville sukupolville pala Suomenselän vedenjakajaseudun metsä- ja suoluontoa. Luonnonpuistot ovat tarkoitetut tieteelliseen työskentelyyn ja siksi niihin pääsy on rajattu vain tähän tarkoitukseen. Kansallispuistot ovat kaikille avoimia ja niissä saa kulkea ja nauttia maisemista vapaammin. Luonnonpuistoihin pääsee vain joko kulkemalla merkittyä polkua pitkin tai sitten luvan kanssa.

Salamanperä sijaitsee Suomenselällä, joka on vedenjakaja-aluetta Pohjanmaan ja Järvi-Suomen välissä. Monin tavoin tämä alue on erilaista kuin kumpikaan viereisistä alueista. Sen huomaa niin kasvillisuudessa, eläimistössä kuin ilmastossakin. Tällä alueella liikkuessa tulee vääjäämättä mieleen Lappi ja sen karut kangasmaat, suot ja pienet lampareet. Puisto ei varmaankaan poikkea oleellisesti ympäröivästä luonnosta, jos sekin olisi luonnontilaista. Nyt kun näin ei ole, niin se on täysin erilaista niin maisemiltaan kuin eliöstöltäänkin. Täällä saavat elää rauhassa aratkin eläimet, kasvaa harvinaiset vanhaa metsää tarvitsevat kasvit ja pörrätä rauhassa niin hyönteiset kuin linnutkin. Erikoisuutena puistossa liikkuu myös metsäpeura eli petra, joka tuotiin Salamajärven kansallispuistoon Kuhmosta 1970-luvun lopussa. Tällä hetkellä niitä elää puistoissa jo toista tuhatta kappaletta. Lisää petrasta voi lukea, vaikka tästä osoitteesta.

Salamanperän luonnonpuisto on suon ja kangasmetsän mosaiikkia. Kankailla kasvaa järeää kilpikaarnaista mäntyä. Siellä on monen pieneliön tarvitsemaa lahopuuta ja suojaisia koloja niin tikoille kuin oravillekin. Suot ovat karuja rämeitä, nevoja tai hieman rehevämpiä korpia. Niilläkin on oma Lappia muistuttava ulkonäkönsä, kuten suokuvasta kelottuneine mäntyineen näkyy.

salamanperä2

Puiston järvet ovat pieniä ja suoreunaisia. Niissä viihtyvät vain karujen vesien kasvit. Monet järvet ovat vedenjakajaseudulle tyypillisesti laskujoettomia ja veden vaihtuminen tapahtuu suon sisäisesti, niin kuin tässä alakuvan Soidinlammessakin.

salamanperä3

Vierailuni puistossa kesti kuusi tuntia ja siinä ajassa ehdin kiertää vain pienen osan liki 13 neliökilometrin alueesta. Tarkoituksena oli kartoittaa puiston sammallajisto, josta ei ennen tätä ollut juurikaan mitään tietoa. Kymmenen ihmisen voimin tällä hetkellä on kerättyä tietoa huomattavasti enemmän. Uhanalaisia lajeja löytyi runsaasti, samoin muita harvinaisuuksia. Osa määrityksistä on edelleen tekemättä ja yllätyksiä voi löytyä lisää. Kuitenkin jo tällä hetkellä voi sanoa, että puisto on rikas ja antoisa paikka. Siellä ovat turvassa monet Suomenselän alueen harvinaisuudet. Ainoa mikä niitä tällä hetkellä uhkaa lienee ilmastonmuutos, joka voi muuttaa eliöiden elinolosuhteita huonompaan suuntaan. Kasvisivuilleni olen koonnut muutamia löytöjä kuvin ja selostein. Se on kuitenkin vain pieni osa kaikista havainnoista. Peurakin nähtiin, vaadin ja vasa, mutta ne olivat kameralle liian nopeita. Niinpä kuvattavaksi jäi vain jätöksiä.

salamanperä4

Terveiset Salamanperältä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kantoraippasammal

’Pidennetty viikonloppu Suomenselällä oli antoisa. Sammaltutkijat ja -harrastajat tapasivat retkeilyn merkeissä. Tällä kertaa teimme sammalhavaintoja kahden maakunnan Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen alueella. Tarkoitus oli löytää uusia lajeja näihin maakuntiin ja varmentaa kauan sitten löydettyjen sammalten nykyesiintyminen. Toki vilkuilimme myös tutumpia ja tavallisempia lajeja. Itselleni tuli monta hienoa hetkeä milloin lahopuun vieressä milloin suon laidalla tai kalkkiuunin kupeessa. Taisin nähdä toistakymmentä sellaista lajia, jotka aikaisemmin ovat jääneet löytymättä, olipa joukossa sellainenkin, jolla on maassamme vain kaksi tunnettua kasvupaikkaa. Alakuvassa komeilee vesisiiransammal (Nardia compressa), jonka tietoja saa etsiä turhaan vanhoista sammaloppaista, sillä vasta viime keväänä ilmestyneeseen suomenkieliseen kirjaan ne ovat päätyneet. Kuva taitaa olla niitä harvoja, mitä sammaleesta on maassamme otettu. Tosin se on työpöydällä loisteputkien valossa kuvattu, sillä maastossa puolen metrin syvyydessä järven pohjakivillä se muistutti enemmänkin suttuista levää kuin hienoa sammalta. Yläkuvassa on kantoraippasammal (Anastrophyllum hellerianum), jota olen monesti etsinyt, mutta vasta nyt pääsin sitä kunnolla kuvaamaan Salamanperän luonnonpuistossa. Luopioisistakin tämä alle sentin korkuinen punalatvainen lahopuun sammal on löydetty, mutta vain yhdeltä paikalta. Jahka ehdin, täydennän löytyneet lajit kasvisivuille ja kerron hieman itse puistostakin ja sen eliöistä.’

vesisiiransammal

Muutos

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tie2’Sanotaan, että muutos on välttämätöntä, muutos on pysyvää. Kun aikoinaan 70-luvulla aloin kulkea Lapin erämaissa reppu selässä, sain nauttia kuvan kaltaisista poropoluista. Niillä askel oli keveä kumisaappaillakin. Kivet eivät tuntuneet anturan läpi, sillä polun pohja jousti ja mukavasti mutkitteleva reitti sai matkan joutumaan. Kuvan polku ei ole enää porojen tekemä. Takaosassa häämöttää retkireitin keltapäinen tolppa. Monet kaksijalkaiset ovat tallustaneet tämän uran, mutta edelleen se on hyvä kulkea. Se luikertaa pitkin tunturinsivua välttäen pahat paikat, nousematta vaarojen päälle. Suot se kiertää rantoja myöten tai ylittää ne kapeimmasta kohdasta sopivasti myötäillen. Näitä polkuja sai erämaissa kulkea tälle vuosituhannelle saakka.

tie1Mutta uusi vuosituhat toi maastoon mönkijän. Sille vedettiin uudet reitit ja se teki niille uudet urat. Nyt poropolku näyttää viereisen kuvan kaltaiselta. Tunturin kuvetta nousee kaksi raitaa, joissa kivet ja hiekka loistavat kauas. Porot eivät näillä urilla viihdy eikä aina retkeilijäkään. Mutta minkäs voit, toinen vaihtoehto on etsiä omat reittinsä ja jättää urat muiden tallattavaksi. Saappaan pohja on ohut tuollaisessa kivikossa. Jokainen kivennokare tuntuu päkiässä. Sateet ja eroosio kuluttavat uraa syvemmäksi, lopulta puronpohjia ei enää mönkijäkään pääse kulkemaan, vaan on tehtävä uusi ura entisen viereen. Näin vähitellen koko rinne muuttuu urien verkostoksi, joka näkyy kauas ja kauan. Pahinta näissä urissa lienee kuitenkin se, etteivät ne enää kulje sopuisasti rinteitä pitkin, vaan kiipeävät huippujen yli, ylös alas, koska moottorivetoisella on helppo kulkea. Retkeilijän taival taas muuttuu entistä kivisemmäksi.

tie3Kuka näitä sitten käyttää? Kuka saa ajaa mönkijällä tunturissa? Ketä varten nykyään rakennetaan jopa mönkijänmentäviä pitkospuita ja siltoja yli soiden? Retkeni suuntautui lähelle Norjan rajaa, joten siellä liikkuu ainakin rajavartijoita. Porojen määrästä päätellen myös poromiehet käyttävät näitä uria. Metsähallitus huoltaa alueen autiotupia ja tavarat viedään perille moottorivoimin. Tässä ainakin kolme ryhmää, joille urat on tarkoitettu. Turisteja sinne ei ainakaan vielä päästetä kangasta pöllyttämään, onneksi. Miten nämä työt tehtiin ennen mönkijää? Rajavartijat kävelivät sulanmaan aikaan ja hiihtivät talvella. Poromiehillä oli vetoporonsa tai maastomoottoripyörät. Kämpät huollettiin talvella. Voisi sanoa, että mönkijä on turha vekotin tunturissa. Sen jälkiä ei saada piiloon vuosikymmeniin eikä sen tarpeellisuutta pystytä perustelemaan, ainakaan minulle.

tie4Aikoinaan, kun kuljin aitoja poropolkuja pitkin, en aina osannut arvostaa niitä. Muistan, kuinka kaihdoin merkittyjä reitteja ja hain omat polkuni ja omat leiripaikkani, nautin hiljaisuudesta ja koskemattomuudesta. Muutos tällä saralla on ollut raju. Kansallispuistoihin uria syntyy hitaammin, mutta suojelemattomat erämaa-alueet ovat pahassa vaarassa holtittoman maastoajon seurauksena. Vaikka tavallisille ihmisille se onkin luvanvaraista, niin viranomaisetkin saattavat tuhota paljon kaunista ennen kuin herätään huomaamaan tämäkin haitta. Muutos ei minusta ole tässä tapauksessa välttämätöntä. Ennen oli paremmin ja ennen vaelluksesta saattoi nauttia paremmin. Mitä sitten tämän jälkeen? Millä seuraavaksi pitää erämaihin päästä? Helikopterikin kuljettaa jo sinne kalastajia, marjastajia, vaeltajia ja se kulttuurin ääni kantaa paljon kauemmaksi kuin konsanaan rinkkaselkäisen puuskutus tunturikoivikossa.’

Retken jälkeen

Julkaistu , kirjoittanut
3

tsuomas

’Viikko vierähti joutuisasti kuin huomaamatta, vaikka paljon ehti tapahtuakin. Kuva on otettu retken tukikohdasta Tsuomasvarrin harjanteelta kohti samannimisiä järviä ja autiotupaa. Se näkyy järvien välisellä niemekkeellä. Muutaman päivän vierailulla maisema tuli tutuksi, samoin alueen kasvit. Kiersin vaaran rinteet ja juuret etsien sammalia ja kartoittaen kasvillisuutta. Alue on melko huonosti tunnettua ja siksi olin erityisen kiinnostunut löydöistäni. 

Tsuomasvarri sijaitsee reilun kymmenen kilometrin päässä Pulmankijärven eteläpuolella Utsjoen kunnassa. Päästäkseen sinne on ajettava aivan maamme pohjoisimpaan kolkkaan Nuorgamiin ja sieltä tunturien yli järven eteläpäähän. Retken ajaksi sattui kovin helteinen sää ja kuudentoista kilometrin taivallus yli tunturien autiotuvalle ei ollut ihan helppo juttu. Kuumuus ja kostea ilma väsyttivät. Kuvan maisema on vihreä, mutta vaaralla ja tuvan ympärillä näkyvä ruskeus johtuu kuolleista koivuista. Muutaman vuoden aikana massoittain esiintyneet tunturi- ja koivumittarit söivät koivuista lehdet ja puut kuolivat. Muistan näin käyneen myös aikoinaan Utsjoen länsiosissa 1970-luvun alussa, eivätkä vieläkään kaikki alueet siellä ole tuhosta toipuneet. Näin käy varmaan täälläkin.

tsuomas2

Tältä näytti majapaikka. Tupa on vanha, jo monet ajat kokenut. Uudistuksen myötä se on saanut eteensä toisin päin olevan lisäosan, jossa sijaitsee eteinen, puuliiteri ja yllätys yllätys ensimmäinen autiotuvalla tapaamani sisävessa. Onko se kesähelteillä ihan hyvä ratkaisu, siitä voidaan olla ainakin kahta mieltä. Tuvassa mahtuu nukkumaan säällisesti kuusi henkeä, mutta kuten hyvin tiedetään, sopu sijaa antaa. Meitä oli ekana yönä paikalla kahdeksan henkeä, onneksi osa teltassa. Muuten sainkin sitten pitää kämppää yksin hallinnassani, mitä nyt etiäiset pariin otteeseen uhittelivat lisäväellä. Todellisia ei sitten kuitenkaan ilmaantunut.

Kasveista ja sammalista kerron toisella kertaa, kunhan ensi ehdin ne kaikki käydä läpi. Keruuksia tuli toista sataa ja niinpä rinkka taisi olla paluumatkalla painavampi kuin mennessä. Tsuomasvarri on itäisen Lapin ainoita emäksisiä tuntureita, joten sen kasvillisuuden odottikin olevan erilaista kuin muilla tuntureilla ja olihan se, ainakin rehevämpää ja lähteiden reunat olivat järjestään ravinteisia lettoja. Paljon kauemminkin siellä olisi viihtynyt, mutta nykyihminen on kiireinen, ehkä toisella kertaa. Voin kyllä suositella retkeilyä tuolla alueella, mutta silloin on otettava huomioon, että saappaat ovat melko välttämättömät ja retkipolulla kannattaa pysytellä. Alue on soista ja lukumääräisesti maamme järvirikkainta aluetta. Maisemallisesti se ei ole jylhää, mutta avaraa ja kaunista.’

Kukkakävely

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

raate

’Eilinen kaunis sää antoi Kukkakävelylle hyvät puiteet. Paikalle oli kerääntynyt liki neljäkymmentä  innokasta retkeilijää. Heitä tuli paitsi omalta kylältä niin myös paljon laajemmalta kuin olin osannut odottaakaan, aina Valkeakoskea ja pääkaupunkiseutua myöten. Kiitos kun tulitte.

Kiersimme parin kilometrin lenkin hiljaisessa maaseutukylässä. Menneiden vuosikymmenten vilkas elämä on tauonnut ja monet kylän taloista ovat tyhjillään. Samalla myös ympäröivä luonto on kovin muuttunut. 70-luvun kasvit ovat saaneet väistyä voimakkaampien kasvien tieltä, kun enää eläimet eivät syö metsien aluskasvillisuutta eikä tienreunoja niitetä vasikoille ruoaksi. Vuohenputki, horsma, nokkonen ja kookkaat heinät ovat vallanneet pientareet, viraslajit levittäytyneet rakennusten läheisyyteen, metsiin ovat ilmestyneet vaahteran ja tammen taimet. Luonto on jatkuvan muutoksen vallassa. Esimerkiksi näistä asioista juttelimme kävelyn aikana, samalla kun etsimme ennen yleisiä, mutta nyt kovin vähentyneitä hanhikkeja, mataroita, leinikkejä ja muita piennarkasveja.

Tällainen tapahtuma yhdistää. Sen huomasi, kun juttu luisti aivan kuin tuttujen kesken, vaikka monen kanssa vieraita oltiinkin. Eilen järjestettiin yli sata samanlaista kävelyä eri puolilla maata. Hyvä sää, hienot ihmiset ja yhteinen mielenkiinnon kohde tekivät tästä retkestä onnistuneen. Retken kruunasi vielä kahvihetki kylän yhteisellä kodalla Kukkia- järven rannassa.

Kiitos kaikille osallistujille, ensi vuonna uudelleen!’

P.s. Minulla ei ollut kameraa mukana retkellä, joten kuva on muutaman viikon takaa suolammen rauhasta, missä raate kukki kauniisti kesäillassa. Idyllinen ja harras hetki, jonka olisin myös halunnut näyttää. Ehkä ensi kerralla.