Aihearkisto: Luopioinen

Teksteissä Luopioisten kasveja ja kasvillisuutta.

Uusi kasvi Luopioisiin

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

masmalo

’ Olin eilen palaamassa Tampereelta kasviyhdistyksen suoretkeltä ja ajellessani illan lähestyessä kohti Padankoskea sattui silmiini Aitoossa tienpenkalla outo kasvi. Auto ympäri seuraavassa risteyksessä ja takaisin. Taas ympäri ja pysähdyin kasvin kohdalle. Pari kunnon tuuletusta kuin jalkapallomaalin jälkeen ja päälle tasajalkatanssia. Masmalo oli löytynyt!’

Tätä hernekasvia olin osannut jo odottaa Luopioisiin, mutta silti sen löytyminen oli iloinen yllätys. Kasvi kasvaa harvinaisena Hämeen harjuilla, mutta leviää melko helposti soran mukana tien- ja radanvarsiin. Viime tai oliko se jo toissa kesänä Aitoon ja Silmon risteysten välillä tehtiin tietöitä, asfalttia kuorittiin pois ja routavaurioita korjattiin. Uusi sora tuotiin varmaankin Pälkäneen Kollolanharjusta ja samalla tuotiin soran mukana monta hienoa kasvia. Tällä samalla paikalla, mistä masmalo nyt löytyi, kasvaa harvakseltaan myös parin viime vuoden aikana Luopioisiin levinneet keltamaite ja tunturikurjenherne. Molemmat ovat samalla tavalla soratulokkaita ja niitä tavataan vanhan Pälkäneen puolella melko yleisenä tienvarsista.

Ketomasmalo (Anthyllis vulneraria) jaetaan useaan alalajiin, joiden erottaminen toisistaan ei aina ole helppoa, sillä kasvi muuntelee voimakkaasti. Suomessa alkuperäisiä alalajeja ovat idänmasmalo (ssp. polyphylla) ja lapinmasmalo (ssp. lapponica). Tulokkaita ovat ketomasmalo (ssp. vulneraria) ja isomasmalo (ssp. carpatica). Aitoosta tienvarresta löydetty kasvi on nimirotua eli ketomasmalo. Kasvi on alalajista riippumatta rauhoitettu.

Masmalo on aina ollut meillä harvinaisuus eikä sille ole siksi kehittynyt kansanomaisia nimityksiä. Ämmänhampaaksi sitä on kutsuttu, mutta samaa nimeä on käytetty myös keltamaitteesta. Kirjallisuuden mukaan masmalo on vanha lajina, mutta hyvin muuntumiskykyinen ja siksi sen taksonomia on vaikea. Tutkijat ovat erotelleet milloin minkinlaisia muotoja lajista sen esiintymisalueiden mukaan. Lapinmasmalo lienee selvinnyt jääkaudesta Lapissa korkeilla jään yläpuolelle ulottuvilla nunatakeilla ja levinnyt sitten jääkauden jälkeen paljastuneille soraharjuille, joista sitä edelleen tavataan harvakseltaan koko maasta. Keski-Euroopassa nimirotu ketomasmalo on hyvin yleinen ja myös monimuotoinen. Etelä-Suomen ketomasmalot ovat todennäköisesti saapuneet siltä suunnalta.

Luopioisten kasvistosivuilla ei vielä ole masmalon sivua, mutta se ilmestyy sinne seuraavan päivityksen yhteydessä ensi syksynä. Kasvi on löydettävissä tienpenkereeltä, kun sitä lähtee etsimään, mutta toivon sen saavan kasvaa siellä rauhassa, onhan se luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu kasvi. Sen tulevaisuus on sitten eri asia. Nyt se kasvaa äärimmäisen uhanalaisessa paikassa asfaltin viereisellä soralla. Toisaalta se leviää helposti siemenestä ja niinpä tämä yksi kasvi voi levittää kasvustoa laajallekin tienvarteen. Toivotaan sitä, sillä masmalo on loppujen lopuksi hyvin kaunis hernekasvi.

Hoitohakkuu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kalkkialue

’Kuohijoen kalkkilehtoa ja kalliolouhosta muutama viikko sitten otetussa kuvassa. Silloin valo pääsi vapaasti aina pohjakerrokseen asti, tällä hetkellä puiden lehdet estävät valon pääsyn maahan, vai estävätkö?’

Olin kuvaamassa kalliosammalia Kuohijoen Natura-alueella, kun törmäsin Metsähallituksen metsureihin. He olivat tekemässä alueella hoitohakkuita. Paljon puita ja pensaita oli nurin sikin sokin louhoksen pohjalla. Kohtaamishetkellä he tekivät aitaa jyrkänteiden laidoille, ettei kukaan alueella liikkuva suistuisi alas kivikkoon. Pian paikalle saapui myös heidän työnjohtajansa. Keskustelu vei hoitohakkuiden laatuun ja tarpeeseen. Olimme niistä paljolti yhtä mieltä: varjostavia puita tulee poistaa, että pohja- ja kenttäkerros saavat valoa. Muistan itsekin joskus raporttia alueesta tehdessäni ehdottaneeni vastaavia hoitotöitä. Niinpä nyt alueelta poistettiin pienet puumaiset kuuset sekä suuri osa lehtopensaista. Kuuset on ihan hyvä juttu, mutta lehtokuusaman, humalan, taikinanmarjan, tuomen ja pihlajan täydellinen poisto ihmetyttää. Tosin ne kasvavat kyllä muutamassa vuodessa uudelleen ja valtaavat takaisin kasvualueensa. Syy näiden pensaiden näin laajamittaiseen poistoon oli Museovirasto. Jäin huuli pyöreänä kuuntelemaan, kuinka Museoviraston mielestä louhokset on saatava paremmin näkyviin ja niitä haittaava pusikko on sen tähden raivattava pois. Ihmettelin asia työnjohtajalle, kun sentään ollaan Natura-alueella. Tällöin kuulin, että Museoviraston päätökset menevät luonnonsuojelu- ja Natura-päätösten edelle. Samalla tavallahan myös kaivoslaki ohittaa luonnonsuojelulain eli räikeimmillään kansallispuistoon voidaan perustaa kaivos, jos sieltä vain löydetään tarpeeksi rikas esiintymä.

Katselin ammattimiesten työn jälkeä, eikä minulla ollut siitä mitään huomautettavaa. Katselin omilla silmilläni työn jälkeä ja ajattelin, etten olisi toiminut ihan noin. Risujen poltto oli tuhonnut osan kallioseinän kasvillisuudesta, onneksi ei juuri siitä kohdin, missä kaikkein uhanalaisimmat sammalet kasvavat. Osa suurista haavoista oli kaulattu lahopuun lisäämiseksi. Kauhulla etsin niiden emäksisiltä pinnoilta harvinaisia lajeja. Onneksi, kuin vahingossa, viuhkasammalet olivat säästyneet, samoin hyytelöjäkälät ja löysinpä lukinsammalenkin vielä voimissaan. Aika näyttää, syntyykö uutta lahopuuta, tikoille koputeltavaksi, sammalille kasvualustaksi. Nyt puukiipijä pesi harmaalepän irronneen kuoren alla ja liito-oravan papanat täplittivät useammankin haavan tyveä.

Kuitenkin jäin mielessäni pohtimaan marssijärjestystä. Museovirasto vai luonnonsuojelu, ihmisen tekoset vai luonnon koskemattomuus. Kun metsuri osaa ammattinsa, puu kaatuu oikeaan suuntaan, tuli polttaa oikeat risut ja kirveellä kolotaan oikeat puut, mutta lajien asiantuntija osaisi sanoa, missä pitää varoa ja mitä ei saa missään nimessä tehdä. Näin olisi ehkä säästytty kalliosammalten tuholta, raidankeuhkojäkälän ainoan puun kaatamiselta ja ehkä muiltakin arvaamattomilta seuraamuksilta.

Aika näyttää, toivotaan parasta!

Imikkä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

imikkä1

’Kevät on jo pitkällä, kun imikän kukka on sininen. Tämän kuvasin Myllyojan puronotkosta helatorstaina kosken kohistessa taustalla ja auringon lämmittäessä mukavasti selkää.’

Imikkä on sinivuokon tapaan Etelä-Suomen sisämaan tyypillisiä lehtokasveja. Luopioisissa olen havainnut sen olevan melko yleinen ja runsas. Kasvin löytää parhaiten tuoreista lehdoista, sellaisista jossa kasvaa myös vuokkoja, lehto-orvokkia ja keväistä linnunhernettä. Imikkä kukkii aikaisin muiden lehtokukkijoiden tapaan ja sen kukat lakastuvat jo ennen varsinaista kesää, jolloin vasta kasvin kasvulehdet pääsevät vauhtiin. Imikän kasvualue on rajoittunut pääasiassa Uudellemaalle ja Hämeeseen. Niinpä sitä saa turhaan etsiä Keski-Suomesta ja pohjoisempaa, myös rannikkoalueita se kaihtaa.

Imikän kukat vaihtavat muiden lemmikkikasvien mukaan kukan kehittyessä väriä punaisesta violetin kautta siniseen. Siksipä sen kukinta näyttää täällä Hämeen sydänmailla olevankin jo ohi tältä keväältä. Nyt jäämme odottelemaan sen leveitä herttatyvisiä kesälehtiä, joista kasvi on myös helppo tunnistaa. Linné antoi sille aikoinaan nimen Pulmonaria officinalis eli rohtoimikkä, mutta myöhemmin tämä nimi meni Keski-Euroopasta kotoisin olevalle lajille, jolla on laikukkaat kesälehdet. Meidän imikkämme erotettiin omaksi lajikseen ja se sai nimen P. obscura, vaikka kyllä siltäkin joskus löytyy laikukkaita lehtiä, olen löytänyt sellaisia Luopioisistakin. Nimitys rohto viittaa lääkinnälliseen käyttöön. Näin onkin, sillä laikukkaiden lehtien on ajateltu kuvaavan keuhkoja ja lehdistä keitetyn teen auttavan keuhkotautiin. Siis samanlainen ajatusrakenne kuin sinivuokon lehdilläkin maksasairauksien hoidossa.

Kun helatorstaina kuljin Myllyojan laaksossa kuvaamassa sammalia (löysin muuten upeita lajeja), kukkivat imikät valtoimenaan ympärilläni enkä ollut saada silmiäni irti niistä. Jokainen olisi pitänyt kuvata ja jokaista kumartua tarkastelemaan läheltä. Tuo viehko kasvi on ollut ennen kaupustelulta kielletty, mutta sinivuokon tapaan se on nykyään vapautettu tästä määräyksestä. En kuitenkaan lähtisi niitä noukkimaan suuria määriä, sillä kauniimpana se on luonnossa kuin nuutuneena maljakossa. Nykytekniikalla siitä saa ihan kelvollisia kuvia vaikka pyörimään tietsikan ruudunsäästäjäksi, joten annetaan kasvin kukkia rauhassa hämäläisissä lehdoissa.

Sinivuokko

Julkaistu , kirjoittanut
4

sinivuokko1

’Äitienpäiväkukkanen, kirsikukka, suvenihanainen, siniorvokki, vilukukka, ristinlehti! Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin sinivuokollakin. Olen tämän viikon etsinyt Hämeen lehdoista erilaisia kukkamuotoja sinivuokolle. Tähän mennessä vastaan ovat tulleet eriväriset kukat, kerrottuteriöistä vielä etsitään.’

Sinivuokko on ollut meille suomalaisille perinteisesti kevään ensiairut vähän samaan tapaan kuin västäräkki pihamaalla. Sitä on menty etsimään metsistä ja ihmetelty sen kukkien määrää, lehtien vihreyttä ja sitä voimaa, millä se tunkee itsensä esiin karikkeen alta jo varhain keväällä. Nuo monet kansanomaiset nimet kertovat, että kukasta on pidetty ja se on haluttu tuntea. Kasvin lehdet ovat myös herättäneet paljon pohdintaa, siihenhän viittaa jo nimi ristinlehtikin. Ristiähän ne muistuttavat, mutta myös maksaa. Niinpä kasville on annettu tieteelliseksi nimeksi Hepatica, joka viittaa maksaan, lajinimi nobilis taas kertoo kasvin jaloudesta. Ennen vanhaan oli tapana parantaa sairauksia kasvien avulla ja jos jokin kasvinosa muistutti jotain elintä, niin sehän myös paransi sen elimen. Näin uskottiin ja kun uskottiin tarpeeksi voimakkaasti, niin asiahan toteutui. Joissakin kodeissa sinivuokon lehtiä murskattiin menneinä vuosina sappi- ja maksavaivoihin mutta myös hengityselintulehduksiin. Mihin se sitten perustui, siitä ei ole tietoa?

Parhaiten sinivuokon löytää lehdoista ja tuoreista kangasmetsistä Etelä-Suomessa. Pohjoisempana se on yleensä koristekasvi tai puutarhakarkulainen. Jyväskylän korkeudella tapasin sinivuokkoa mm. Ainolan lehdosta ennen kuin se rakennettiin asuntoja täyteen. Siellä niin kuin muuallakin Keski-Suomessa kaikki sinivuokot ovat viljelykarkulaisia. Täällä Hämeen sydänmailla vuokon voi nähdä parhaiten lehtorinteillä juuri nyt kun haavat ja muut lehtipuut eivät vielä varjosta sen kasvua. Täällä se kukkii kuvan kaltaisesti huppusenaan kukkia. Täältä olen löytänyt myös violetteja kukkia, liloja, vaaleita ja jopa valkoisia kukkia. Kaikki tämä kertoo kasvin suuresta muuntelusta.

Sinivuokko on jonkin verran kärsinyt asutuskeskusten läheisyydessä poiminnasta ja siirroista puutarhoihin. Se lisääntyy hitaasti ja poissiirretylle paikalle harvoin ehtii tulla uutta sinivuokkoa ennen kuin muut kasvit ovat vallanneet paikan. Kasvi vaatii jopa kymmenen vuoden siementaimivaiheen ennen kukkimista. Vielä muutama vuosi sitten sinivuokko oli joidenkin muiden kevätkasvien tapaan rauhoitettu kaupustelulta, mutta koska EU-lainsäädäntö ei tunne sellaista rauhoitustapaa, niin nykyään kasvia saa vapaasti poimia. Täydellistä rauhoitustakin kyllä silloin harkittiin. Myös sinivuokon tapauksessa on syytä muistaa, että paras ja kaunein kukka on luonnossa vapaasti kasvava kukka. Siellä sitä voi käydä ihailemassa vuodesta toiseen ja sinne voi viedä äidinkin sitä katselemaan, mieluummin niin, kuin että tuo sinivuokon äidin eteen kuihtumaan.

Hyvää äitienpäivää!

Ryhmy

Julkaistu , kirjoittanut
1

umbilicaria_hyperborea1

Tämä ei ole ihan sitä miltä se näyttää. Tälläkin kuvalla on tarinansa ja ainakin minä innostuin siitä ja sain uutta puhtia kevääseen. Aina kannattaa kumartua, pienenkin puoleen.

Kuva on otettu tämän viikon alkupuolella, kun kokeilin uutta makro-objektiivia. Halusin kuvailla sammalia ja jäkäliä läheltä, jospa saisin joskus sellaisia kuvia, jotka voisi liittää Luopioisten kasvistoon sammal- ja jäkäläosastolle. Niinpä ryhdyin tarkastelemaan pellon reunassa olevan kiven päälyskasveja, epifyyttejä, lähempää. Viritin kameran jalustalle ja suuntasin kohti kiven pintaa. Siinä kasvoi komea tupas tinajäkälää, lajia, joka aina on kiehtonut minua koristeellisuutensa ja korumaisuutensa vuoksi. Kuva tuli otettua ja koska en tarkalleen tiennyt, mistä tinajäkälälajista olikaan kyse, niin koppasin koko tuppaan taskuuni pöydän ääressä tapahtuvaa lähempää tarkastelua varten.

Illalla sitten löysin jo pahoin ruttaantuneen jäkälän taskustani ja aloin lupin kanssa tutkia sen rakennetta. Jäkälä osoittautui suomutinajäkäläksi, mutta se ei saanut minua huudahtamaan ihastuksesta, vaan se, mitä löysin sen alta. Jostakin jäkälän sekovarren kätköistä pyörähti pöydälle noin puolen sentin pituinen pala jotain aivan muuta kuin tinajäkälää. Se oli kuin muovinpala ja hetken luulinkin taskuuni joutuneen jotain roskaa, mutta sitten näin sen pinnassa outoja kuvioita kuin hieroglyfejä. Otin lupin uudelleen käteeni ja katsoin. Silmieni eteen levisivät napajäkälä itiöpesäkkeet, joita olin edellisen kerran ihaillut pari vuotta sitten Lapin tuntureilla. Mistä tuo jäkälänpala oli taskuuni joutunut? Oliko se tullut tinajäkälän mukana? Vai oliko se jo aikaisempaa perua, olihan takki ollut mukana silloin Lapissakin? Kirjojen avulla määritin palasen ryhmynapajäkäläksi, joka ei suinkaan ole harvinaisuus Etelä-Suomessakaan, en vain ole koskaan sitä täältä löytänyt.

Vielä samana iltana kävelin takaisin pellonreunaan kiven äärelle ja aloin etsiä. Tinajäkälän kasvupaikka löytyi helposti, mutta ei siinä nopeasti katsottuna näyttänyt mitään muuta olevankaan. Sitten kumarruin nenä kiinni kiveen ja löysin etsimäni. Yksi parisenttinen pala ryhmynapajäkälää nökötti aivan silmieni edessä ja aivan samannäköisenä ja -värisenä kuin ympäristönsä muutkin jäkälät. Turhaan etsin muita yksilöitä siltä kiveltä ja turhaan muiltakaan lähikiviltä. Tämä oli yksi ja ainoa, lajinsa viimeinen tai ensimmäinen edustaja sillä pellonreunalla. Nyt kun tiedän sitä Luopioisissa kasvavan, niin olenpa tarkempi ja kumarrun toisenkin kerran lähemmäksi kiven pintaa löytääkseni sen uudelleen tai huomatakseni muita mielenkiintoisia lajeja.

Kuvan etualalla näkyy vaaleana viiruna se kohta, mistä levymäinen napajäkälä on revennyt tinajäkälää ottaessani. Se ei siitä tuhoudu eikä muustakaan, sillä tuskin kukaan muu on yhtä höpsö ja kumarru juuri samaan kohtaan jäkälää kupsuttamaan. Ryhmynapajäkälän ei pitäisi olla mikään suuri harvinaisuus Etelä-Hämeen (EH) kasvimaakunnassa, mutta minulle sen löytyminen oli eka kerta, toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen.

Leskenlehti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

leskenlehti

Kevät tulee leskenlehden myötä. Tämä iloinen kukkija on kuvattu tänä aamuna Laukaan Vuonteelta lintutornin juurelta. Kukan lisäksi tuli nähnytä hanhia, metsävikloja, kiuruja, töyhtöhyyppiä, kuoveja ja niittykirvisiä.

”Sekä lehtiä että juuria on jo muinaisista ajoista kiitetty yskässä ja muissa rintataudeissa, ja pitkittyvässä vatsurissa. Lehdistä varsinensa ja juurista saadaan erinomaista taulaa, jos niitä kuivattuna muokataan ja vatkataan vähän ruutin kanssa. Tätä kasvia pidetään hyvänä kaivopaikan osoittajana.”

Näin Elias Lönnrot kuvaa leskenlehden käyttöä kasviossaan jo 1800-luvulla. Nykyään kasvin hyötykäyttö on olematonta ja sitä taidetaan pitää enemmänkin kiusallisena rikkakasvina puutarhoissa ja pelloilla kuin hyödyllisenä rohtona. Leskenlehti lisääntyy nopeasti paitsi siemenistä niin myös kasvullisesti maavarsiensa avulla. Maavarsiin kehittyvät kukkasilmut jo syksyllä ja heti kevään auringon sulatettua hanget, alkavat silmut turvota ja kasvi kukkii ensimmäisissä pälvipaikoissa jo huhtikuulla. Muutenkin leskenlehti on turvannut huolellisesti lisääntymisensä. Harva kasvi panostaa kahdenlaiseen lisääntymiseen näin voimakkaasti. Maavarret suikertavat varsinkin savensekaisessa puutarhamaassa laajalle ja ristipölytyksen kasvi varmistaa eriaikaisilla hede- ja emikukilla. Viimeinen keino on myös itsepölytys, joten lenninhaivenellisia siemeniä syntyy joka kukinnosta runsaasti.

Leskenlehden nimi viittaa elämän kaksijakoisuuteen: kukat ensin nuorena keväällä ja lehdet sitten vanhempana kesällä, kun lisääntymisasiat on jo hoidettu kuntoon. Kasvilla on monia kansanomaisia nimiä johtuen sen ulkonäöstä, käytöstä ja elintavoista. Viluruoho se on siksi, että sen lehtiä on aikoinaan käytetty yskäntroppina. Tämä juontaa juurensa jo kreikkalaisilta, jotka käyttivät kuivattua leskenlehden lehteä hengityselinsairauksien parantamiseen ja torjuntaan. Varsankavioksi kasvia on kutsuttu suurten lahtiensä vuoksi, jotka kieltämättä hyvää mielikuvitusta käyttäen hieman muistuttavat hevosen jalanjälkeä soratiellä. Kasvin latinalainen suvun nimi Tussilago viittaa sekin yskänrohtoon.

Luontaisena leskenlehti on vaatelias kasvi. Sen voi löytää silloin rannoilta, lähteiköistä, ravinteisilta soilta tai puronvarsilta. Luopioisista voisi kuvitella tällaisia kasvupaikkoja löytyvän runsaasti, mutta kasvi on silti täällä hyvinkin harvinainen näillä luontaisilla paikoilla. Oikeastaan olen löytänyt sen vain muutaman kerran sellaiselta paikalta, jonka voisin kuvitella olevan todella luontainen: Kuohijoen kalkkialueen kosteikolta ja Kyynärön Saarijärven lähteiköstä. Rikkakasvina ja uustulokkaana se on kuitenkin Luopioisissa hyvin yleinen pelloilla, puutarhoissa, pientareilla ja pihoilla. Ensimmäisenä kukkijana se yleensä myös huomataan ja sen esiintymistä ihastellaan. Myöhemmin kesällä harva huomaa sen suuria kulmikkaita lehtiä samoilla paikoilla ja myöhemmin kesällä sitä jo vihataan, kun se kiusallisena rikkana tukahduttaa alleen juurikasvit ja kukkaistutukset.

Silloin kun ruoka oli vähissä ja me suomalaiset etsimme luonnosta jatketta niukkuuteen, käytettiin leskenlehden lehtiä salaatteihin ja kääryleisiin ihan kaalin ja salaatin tapaan. Tässäpä kokeilemisen arvoinen resepti Toivo Rautavaaran kirjasta Mihin kasvimme kelpaavat:

Leskenlehtikääryleet: Puhtaat lehdet kiehautetaan pehmeiksi. Täyte valimistetaan ryyneistä (riisi, ohra tai kaura), sipulista, nokkosesta ja tillistä. Ne silputaan ja käristetään kevyesti pannulla. Käriste keitetään puuromaiseksi maidossa, joka suurustetaan korppu- tai perunajauholla ja munalla. Mukaan voidaan pistää soijarouhetta tai jauhelihaa, mieltymysten mukaan. Täyte kääritään leskenlehtiin kaalikääryleen tapaan ja paistetaan uunipannulla kypsiksi. Mausteita lisätään maun mukaan.

Rucola

Julkaistu , kirjoittanut
3

rucola

Palasin Lissabonista muutama päivä sitten. Siellä torit olivat jo auki ja tuoreet vihannekset pöydillä odottamassa ostajaa. Kuva on kauppahallista, jossa myyjät jo lopettelivat myyntiä. Rucolan sain kuitenkin varmennettua.

Viime syksynä kierrellessäni Luopioisten Evinsaloa ruutukartoituksen merkeissä tapasin mökkitien laidassa vihannesmaan, jossa kasvatettiin perunaa, juureksia, salaatteja ja mansikkaa. Tähystin tieltä kasvimaata rikkaruohojen toivossa. Siitä löytyikin ruutuun ne tavalliset peipit ja pillikeet, puutarharikat ja muutama kestorikkakin. Mansikkamaan laidassa kasvoi kuitenkin minulle tuntematon ristikukkainen kasvi. Pidin sitä ensin peltoretikkana, mutta lehtien outo muoto sai epäilemään määristystä. Niinpä kurkoitin käteni kasvimaalle ja otin kasvista näytteen.

Talvella olen sitten pyöritellyt näytettä käsissäni usammankin kerran. Se ei näytä miltään tuntemaltani kasvilta. Kukat ovat hailakan keltaiset, alalehdet mutkalaitaiset, ylälehdet oudon liuskaiset ja liuskat tasasoukat, varsi alaosastaan puutunut. Mielessäni pyöri jokin kauan sitten keräämäni kasvi, mutten saanut sitä palautettua mieleeni. Selviä lituja näytteessä ei vielä ollut, joten kirjan määrityskaavasta ei ollut paljonkaan hyötyä. Lopulta kävin läpi ulkomailta keräämiäni ristikukkaisnäytteitä ja sieltä löytyi Ruotsin Gotlannista jo 1980-luvulla kerätty näyte, joka muistutti erehdyttävästi Evinsalon kasvia: isohietasinappi (Diplotaxis tenuifolia). Se ei vain ollenkaan sovi Suomesta löydettäviin kasveihin. Tämä kasvi on nimittäin ikivanha painolastikasvi, eli se on kulkeutunut aikoinaan Suomeen purjelaivojen painolastina olleen maan mukana ja löydetty siksi vain rannikolta eikä sieltäkään enää moneen vuosikymmeneen, siis todella harvinainen satunnaiskasvi.

Lähetin kyselyn Helsinkiin ja kasvimuseolta tuli sitten maaliskuussa Raino Lampisen arvelu rucolasta, joka on kaupallinen nimitys hietasinapille. Hänelle oli ilmoitettu vastaavalla tavalla muutama vuosi sitten löytö, jonka oli lopulta todettu olevan viljellyn rucola-salaatin.

Rucola on kotoisin Etelä-Euroopasta ja sitä on siellä kasvatettu jo kauan salaatti- ja lääkekasvina, liekö ihan antiikin ajoista saakka. Aikaisemmin sen nimikin oli Rucola selvatica. Suomessa tämän kasvin viljely on viime vuosina nopeasti yleistynyt ja sen siemeniä saa nykyään jokaisesta hyvinvarustetusta siemenkaupasta. Esikasvatus voidaan aloittaa jo huhtikuussa tai siemen voidaan kylvää suoraan avomaalle. Esikasvatettuna kasvi itää 20 asteen lämpötilassa 5-10 vrk:ssa. Ulkona, kun yölämpötilat ovat nousseet yli +7 asteen, taimet ilmaantuvat parissa viikossa. Itävyys vaihtelee suuresti, ollen alimmillaan jopa alle 30%. Satoa voidaan leikata monta kertaa kesän aikana. Peitettynä talvehtiminen saattaa onnistua. Kasvin kiusana ovat kirpat ja kaaliperhoset, kuten muillakin ristikukkaiskasveilla. Siemen on hyvin pieni: 1 g:ssa on n. 10 000 kpl siemeniä. Kukat ovat hyväntuoksuiset ja kiinnostavat siksi hyönteisiä.

Mielenkiintoista tässä koko jutussa on se, etten ole tullut ajatelleksi, että salaatit eivät olekaan kaikki sikurikasveja. Tavallinen salaattihan on voikukan sukulainen ja muuttuu samalla tavalla kitkeräksi, jos se pääsee kasvamaan kukkivaksi, maitiaisnestettäkin siitä löytyy. Rucola on siis ristikukkaiskasvi kaalien sukulainen, joten sieltäkin löytyy ihan kunnollisia salaattikasveja.

En vielä lisää hietasinappia Luopioisten kasviksi, koska löytö tuli tehtyä kasvimaalta, jossa sitä oli kesän aikana kasvatettu. Kasvi on siis viljelyjäänne enkä ole muitakaan näin selviä viljelykasveja ottanut kasvilistaan mukaan. Jos se kasvaa siellä vielä ensi kesänä, niin sitten asia onkin jo ihan eri. Täytyypä käydä vilkaisemassa, mutta pahoin pelkään kovan talven tuhonneen tämän viljelykarkulaisen.

Kasvistokuulumisia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kukkia

Pala kauneinta Suomea, mutta mistähän valokuva on otettu?

Kotisivulleni on tarkoitus rakentaa Luopioisten pitäjänkasvio. Olen sitä jo pitkään suunnitellut, mutta aika ei ole antanut periksi saattaa sitä vielä julkaistavaan muotoon. Siksi sivulla on vain alkukuva. Tämä blogi palvelee myös tätä sivustoa. Täällä on tarkoitus kertoa mukavista retkistä, hupaisista tapahtumista ja uusista lajeista. Sivun tarkoitus on kertoa kaikille halukkaille kasveista kiinnostuneille, mitä kaikkea nykyään Pälkäneen kuntaan kuuluvalta Luopioisten alueelta löytyy. Olen kartoittanut ruutukartoituksella aluetta yli 25 vuotta idästä länteen ja nyt alkaa kolme neljännestä ruuduista olla valmiina. Siksi sen julkaiseminen tässä vaiheessa olisikin perusteltua. Seuraavien vuosien kuluessa toivon mukaan loputkin ruudut tulevat tehdyiksi ja alue kokonaan kartoitetuksi. Apunani työssä ovat olleet alueella vierailleet kasviharrastajat, jotka ovat ilmoittaneet havaintojaan Helsingin Kasvimuseon Kastikka-tietokantaan sekä etenkin Hannu Alen, joka on tehnyt useita ruutuja pääasiassa Aitoon suunnalta. Kiitos kaikille auttajille. Apua otetaan vastaan jatkossakin.

Tässä vähän tilastoa tältä hetkeltä:

Ruutuja on tehty 335/455 eli 120 ruutua on tekemättä (n. 26 %).

Alueelta on löydetty 720 kasvilajia. Tässä ovat mukana myös kesän 2009 uudet lajit. Mahdollisuuksia uusien lajien löytymiseen on vielä runsaasti, sillä joka kesä listaan on kertynyt aina muutama lisäys. Viime kesän uutuuksia olivat mm. Lauri Oeschin Rautajärveltä löytämät ristilimaska ja pihakurjenpolvi sekä hietapitkänpalko ja rönsyakankaali. Viimemainittu on koristekarkulainen.

Vaikka talvi on tulossa, otan vastaan havaintoja edelleenkin, esimerkiksi tämän blogin kautta.