Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2013

Nahkaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

nahkajkl1

’Syksyn tullen alkaa olla aikaa myös jäkälille. Nyt ne ovatkin kosteassa metsässä helposti huomattavissa. Joskus joku kysyy, miten ne jäkälät ja sammalet erottaa toisistaan. Pääsääntö voisi olla väri: sammalet vihreitä tai ruskeita, jäkälät harmaita. Mutta eihän tämä kaikkea kerro, koska on paljon ruskeita ja mustia jäkäliä, on vihreitäkin. Toisaalta on monenvärisiä sammaliakin. Kuvan nahkamaiset jäkälät (Peltigera) on kuitenkin ryhmänä helppo huomata jäkäliksi, vaikka ne lajilleen ovatkin hyvin vaikeita määrittää. Näitä maassa kasvavia jäkäliä on Suomesta löydetty 28 lajia. Yläkuvassa on helposti huomattava polkunahkajäkälä (P. degenii), joka muodostaa kauniita rengasmaisia kasvustoja metsäteille ja poluille. Se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisempana harvinainen. Sen harmaiden lehtiliuskojen reunat kääntyvät ylöspäin, josta se on helppo erottaa hyvin yleisestä jokapaikanlajista huopanahkajäkälästä (P. canina), jonka lehtiliuskojen kärjet ovat paitsi huopaiset niin myös kääntyneet kärjestä alaspäin. Metsissä sammalten päällä kasvaa yleisimpänä vihreä pilkkunahkajäkälä (P. aphthosa). Se on myös helppo tunnistaa, koska se on ainoa yleinen vihreä nahkajäkälä. Pistänpä tähän lopuksi vielä sen kuvan. Tarkemmat esittelyt Luopioisista löydetyistä nahkajäkälistä löytyvät kasvisivuilta.

nahkajkl2

Tuttu – tuntematon

Julkaistu , kirjoittanut
1

ojaleinikki

’Näin syksyllä ja miksei myös keväällä moni kasvi on tuntematon, kun se on vasta taimi tai kukkimaton steriili verso. Viimeisimmällä kasviretkellä pähkäilin yläkuvan kasvia ja sen lehtiä. Luulin jo löytäneeni jotain uutta ehkä harvinaistakin, jotain kuitenkin, mitä en ennen ole nähnyt. Pitkän lehtiruodin päässä on lusikkamainen lehtilapa kelluvana veden pinnalla aivan tavallisessa lehdossa metsäkoneen tekemässä painanteessa, johon on sitten kerääntynyt vettä. Alitajunnassa kyllä sykki jokin vanha muistikuva, mutta en saanut langanpäästä kiinni. Olen nähnyt tämän, mutta en osaa yhdistää oikeaan kasviin. Keräsin jo näytteenkin kasvista ja tungin sen muovipussiin odottamaan prässäystä ja määritystä. Veisin sen ehkä jollekin asiantuntijalle katsottavaksi. Sitten lähdin eteenpäin.

ojaleinikki2

Muutaman metrin jälkeen vastaan tuli keltaisia kukkia veden pinnalla. Suu vetäytyi hymyyn. Kappas vaan, täällähän on ojaleinikkiä (Ranunculus flammula). Eipä tähän joka päivä törmääkään. Kasvi ei ole mitenkään harvinainen, mutta sen löytäminen on aina iloinen asia, sillä se jää usein huomaamatta. Sitten pysähdyin sananmukaisesti kesken askelen ja vilkaisin taakseni. Aivan, nuo kelluvat lehdet ja nämä keltaiset kukat kuuluvatkin yhteen. Ojaleinikkihän se onkin, toisessa painanteessa kelluvia alalehtiä ilman kukkaa ja toisessa kukkiva kasvi suikeine varsilehtineen. Näin tuttu voi muuttua tuntemattomaksi aivan tahtomattaan. Tästä opin, että kannattaa katsella tarkemmin ympärilleen. Niin, ja nyt en puhu vielä steriileistä heinistä mitään. Se on kokonaan toisen pakinan paikka.’

Luonnonlähde

Julkaistu , kirjoittanut
1

lahde1

’Minulle lähteet ovat muodostuneet kohteiksi, joita erityisesti etsin ja joille aina palaan. Ehkä siihen on syynä se löytämisen riemu, raikas vesi ja lähteen kasvillisuus. Yläkuvassa on luonnollinen runsasvetinen lähde, joka pulppuaa kirkasta ja kylmää vettä niin runsaasti, että sen alapuolelle on muodostunut pieni puro ja kosteikko. Kuten kuvan vasemmasta laidasta näkyy, johtaa lähteelle polku. Sitä onkin kuljettu vuosikymmenet vesipaikalle, mutta onneksi lähde on säilytetty luonnonmukaisena. Yhtä hyvin tähänkin olisi voitu upottaa pari sementtirengasta ja valaa kansi päälle. Sen jälkeen lähde olisi maisemallisesti ollut entinen. Nyt se palvelee käyttäjiään virkistavänä keitaana vielä pitkään keskellä hämyistä metsää.

Lähteiden ympäristön kasvillisuus on usein erilainen kuin ympäröivän metsän. Niinpä tämänkin lähteen reunamilla kasvoi tavallisten ketunleipien ja oravanmarjojen lisäksi kosteutta vaativaa lehtokasvillisuutta: imikkä, isoalvejuuri, hiirenporras, korpi-imarre ja suokeltto. Sammalmaailmakin oli erilainen, vaikka mitään hätkähdyttävää ei löytynytkään. Valtaosa sammalista oli pieniä maksasammalia pääasiassa seittisammalta ja saksipihtisammalta, mutta myös upeaa haarusammalta ja mitättömän kokoista metsärahtusammalta. Muita maksasammlia olivat kantolovisammal, suippukinnassammal ja purokinnassammal, jota joskus purokivet ovat täynnä. Lehtisammalista kilpilehväsammal täytti mättäät ja vesialueet, purosuikerosammal lähteen laskupuron reunamat ja monet metsän sammalet tunkeutuivat kiviä pitkin kaikkiin tyhjiin paikkoihin.

Vaikka mitään hätkähdyttävää ei tältä lähteeltä löytynytkään, oli se kokonaisuutena kuin pyhä paikka. Tarkkaan katsoin jalansijan lähdepuron kivikossa, etten rouhisi sammalmattoa rikki enkä aiheuttaisi pienmaisemalle vahinkoa. Näin näyttivät vedennoutajatkin toimineen.’

Tihkupinnalla

Julkaistu , kirjoittanut
1

hetehiirensammal2

’Lähteiköt ja tihkupinnat ovat sammalten aarreaitta. Monet pienet ja keskikokoiset lajit viihtyvät kylmässä ja puhtaassa kosteudessa. Etelä-Suomessa vain alkaa olla harvinaista, että löytää luonnontilaisen lähteikön tai tihkupinnan. Usein lähde on otettu käyttöön: sen sisään on upotettu sementtirengas ja vesi johdetaan muoviputkea pitkin lähitalon tai -mökin käyttövedeksi. Hyvä hyödyntämiselle mutta huono lähteen eliöstölle. Monet pienet lajit menettävät silloin kosketuksen veteen ja häviävät. Kokonaan eri juttu on, kun lähde joutuu selkeän tuhoamisen uhriksi. Lähde merkitään karttoihin, se on metsäammattilaisten tiedossa ja sillä pitäisi olla sen kautta suoja, mutta siitä huolimatta usein kartoitusretkillä törmää metsäkoneen tuhoamaan lähteeseen tai runneltuun tihkupintaiseen ojapainateeseen. Kun raskas kone ajaa päältä, ei vesi enää kulje luontaisella tavalla. Se jää painanteisiin seisomaan, muuttuu usein haisevaksi kuravelliksi  ja niin lähde on tuhoutunut. Tällaisia paikkoja on pyritty kunnostamaan ihan onnistuneestikin, mutta miksi se piti alunperinkään tuhota.

Kulkeuduin kartoittaessani pari päivää sitten tihkupintaiseen pellonreunaan. Lehdosta valui vettä savimaalle ja muodosti siihen hyllyvän pinnan, jonka oli kauttaaltaan erilaisten sammalten peitossa. Pääasiassa ne olivat pieniä maksasammalia. Mieleen jäi etenkin röyhelösammal (Blasia pusilla), jota kasvoi tuolla pinnalla röykkiöittäin. Sitä näkyy ylläolevassa kuvassakin hieman. Tosiasiassa kuva on kuitenkin otettu tuon pienen punaisen sammalen vuoksi, sillä se on uusi laji Luopioisiin. Sammal on hetehiirensammal (Bryum weigelii).

hetehiirensammal1Hiirensammalet ovat vaikeasti tunnistettavia sammalia ja lisäksi niitä on maastamme tavattu yli 40 lajia. Hetehiirensammal on ehkä helpoimmasta päästä. Sen latvaosat ovat kauniin punaiset ja se pistää kokemattomankin sammaltajan silmään tihkupinnalta melko nopeasti. Väri johtuu solunesteessä olevasta punaisesta väriaineesta. Niinpä sammalen kuivuessa sen värikin muuttuu eikä se ole enää ollenkaan punainen. Sammal ei ole kovin yleinen Etelä-Suomessa, sen sijaan Lapissa monet tunturipurojen reunat ovat sitä täynnä. Tosin siellä on muitakin punaisia sammalia, joten aina ei voi luottaa pelkkään väriin.

Nyt löytynyt kasvusto sijaitsee Aitoossa vanhan savipellon pientareella. Pelto on edelleen käytössä ja varmaankin taas syksyllä kynnetään ja maasto muuttuu aivan toisenlaiseksi. Rinnettä pitkin pellolle valuu kuitenkin uutta vettä ja luultavasti taas ensi syksynä siinä on uusi kasvusto nopeasti kasvavia kosteikkosammalia. Yleensähän sammalet kasvavat hitaasti, mutta näillä on kiire ja niiden on päästävä nopeasti vauhtiin lyhyen kesän aikana. Tämän kasvuston tuhoksi voi tulla ojan kaivaminen metsän ja pellon väliin. Toivottavasti sitä ei koskaan tehdä.’

Sahalehti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sahalehti1

’Tiedossani on ollut jo pitkään Matti Kouvon 1990-luvulla löytämä sahalehden (Stratiotes aloides) kesvupaikka jossain Aitoon suunnalla. Kasvirekisteri paikansi kasvin Urkanjärven alueelle Kaukkalaan. Vuosien kuluessa on tehnyt mieleni usein lähteä kasvia etsimään, mutta vaikka järven rannalla olenkin käynyt, en ole päässyt sellaisiin paikkoihin, mistä sen voisi havaita. Niinpä pari päivää sitten raahasin kanootin järvelle vetäen sitä perässäni yli kivien ja kannokoiden usean sadan metrin matkan lähimmältä metsäautotieltä. Rantaan olisi toki päässyt myös jonkin kesämökin kautta, mutta kun siihen ei ole lupaa, niin oli paras etsiä muunlainen keino.’

Uurastaminen kyllä sitten palkittiin ylenpalttisesti. En ole missään nähnyt sahalehteä niin paljon kuin Urkanjärvellä. Ensimmäinen ruusuke kellui vastaan jo muutaman konootinmitan päässä avovedessä. Tosin se oli vain viiden sentin mittainen ja kovin harvalehtinen, mutta sahareunaiset lehdet paljastivat etsityn kasvin löytyneen. Kun olin sitten kiertänyt järven rantaruovikon laitaa pitkin, olin löytänyt kasvia sekä yksittäisinä että laajoina peittävinä kasvustoina. Yläkuvassa sahalehteä kasvaa massoittain suojaisessa kasvupaikassaan. Siellä se levittäytyi liki maalle rantapenkan tuntumassa tiheänä ja paksuna kasvustona. Tähän aikaan kesästä sen tapaa parhaiten veden alta pohjasta, jonne se on juurtunut ohuilla jopa puolimetrisillä juurillaan. Vain kukinnan ajaksi se irrottautuu pohjasta ja nousee kellumaan veden pintaan. Tällöin sen terävät joskus jopa puolimetriset lehdet pistävät ruusukkeina näkyviin ruovikon laidasta. Tällaisia pohjakasvustoja etsin jokaisesta vähänkin sopivasta paikasta ja lähes joka kerta sellainen myös löytyi.

Kasvi kukkii harvoin ja silloinkin esiintyy vain emikukkia. Niinpä se ei meillä tee ollenkaan siemeniä, vaan lisääntyy yksinomaan rönsyillä, joita alakuvassakin näkyy pari kappaletta. Kaksikotisena kasvina se vaatisi pölytykseen myös hedekasveja, mutta niitä ei Suomesta ole löytynyt. Kukat ovat pitkäperäisiä, 3 – 4 cm leveitä, valkoisia ja kolmiterälehtisiä. Niitä voisi etsiä heinäkuun alkupuolella.

Kasvupaikakseen sahalehti huolii vain tietyntyyppisen järven. Järven tulee olla rehevä, mutta veden pH:n on oltava lähellä neutraalia ja laadun puhdasta. Lapissa kasvia kutsutaan kievanaksi ja sen asuttamia järviä kievanajärviksi. Näitä löytyy Länsi-Lapin alueelta etenkin Muoniosta. Siellä paikalliset ihmiset ovat vuosisatoja nostaneet talvellakin vihreää kasvia avannoista karjalle rehuksi. Etelämpänä sahalehti yhdistetään monesti ravintopitoisiin altaisiin ja puhdistamoihin tai likaisiin tummiin vesiin. Tunnettuja kasvupaikkoja ovat Kangasalan Taivallampi ja Kirkkojärvi sekä Karjalan Äyräpäänjärvi ja Otsamonjärvi. Niinpä sen löytyminen näin runsaana aivan luonnontilaisesta järvestä Luopioisista on hieno juttu. Kasvi on Suomessa harvinainen, ei tosin uhanalainen, ja sitä tavataan paitsi Lapista niin myös Itä-Suomesta sekä itärajan takaa ja paikoin siis myös Hämeestä. Se on kasvussaan kuitenkin aika oikullinen. En nimittäin löytänyt siitä mitään merkkejä läheisestä Kouvalanjärvestä, jonka myös kanootilla kiersin. Järvet ovatkin aivan erityyppisiä. Toinen on matala ja rehevä toinen kirjas ja syvä.

Kasvin kokonaislevinneisyys käsittää itäisen Euroopan Länsi-Siperiaan saakka.

sahalehti2

Se, mitä ilman…

Julkaistu , kirjoittanut
1

Saana

’Puolitoista kuukautta tuli kipuiltua ja tehtyä surutyötä ystävän vuoksi. Sitten oli aika mennä eteenpäin. Kuukausi näillä, Hillalla ja Saanalla, oli yhteistä elämää, tietämättä toisistaan. Nyt tulokas etsii paikkaansa, nuuskii, teputtaa sängynaluset muurinnurkat, tutustuu pihamaahan, marjapensaisiin. Reilun kahden kuukauden kokemuksella ollaan jo rehvakasta ja kaikkitietävää, mutta kun putos haavasta lehti…

Koirasta sanotaan, että se on ihmisen paras ystävä. Se ei sano vastaan, ei temppuile, ei hylkää ja kuitenkin kaikkea sitäkin se tekee. Liekö kasvatuksella merkitystä, jos koira on itsepäinen tai luonteeltaan jörö. Aika näyttää ja koira näyttää. Molempien kanssa on opittava elämään. Kun on aika lähteä, se otetaan vastaan luonnollisena, surraan hetki ja mennään taas, niin ihmisten kuin koirienkin maailmassa.’

Syyskesän yllätys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ojakaali

’Eilinen päivä toi Luopioisiin uuden kasvilajin. Olin aamulla lähtenyt tarkastamaan vesikasvillisuutta Kaukkalaan Urkanjärvelle, mutta innostuin siinä samalla kartoittamaan kasvillisuutta laajemminkin. Niinpä törmäsin kuvan kasviin aivan yllättäen. Tai ei kai noin pienen kasvin kohdalla voi puhua törmäämisestä. Täytyy tunnustaa, että kumarruin traktorin tekemässä urassa kasvavan kasvi puoleen varmistaakseni siinä kasvavan orvontädykkeen, joka vielä puuttui lomakkeestani. No, eihän se mikään orvontädyke ollut, vaikka sen ehytlaitaiset tehdet muistuttavatkin tätä aika paljon. Kyseessä oli aivan muu kasvi, ojakaali.’

Ojakaali (Lythrum portula) kuuluu rantakukkakasveihin eikä voisi hetimiten ajatellakaan, että iso punakukkainen rantakukka (Lythrum salicaria) kuuluu samaan sukuun ja on siis sen lähilaji. Ojakaali on yksivuotinen, kosteiden alustojen kasvi, joka tekee runsaasti siemeniä turvatakseen olemassaolonsa. Sen kukat ovat pienet, punertavat, terälehdettömät ja sijaitsevat yksittäin lehtihangoissa. Lehdet ovat sentin mittaiset, lusikkamaiset ja usein punertavat. Kasvi esiintyy Suomessa yleisenä vain Lounais-Suomessa. Muualla maan eteläisissä osissa se on harvinainen ja harvalukuinen. Niinpä se onkin luokiteltu uhanlaisuudessa vaarantuneeksi lajiksi (VU) lähinnä sopivien kasvupaikkojen häviämisen vuoksi. Kasvutavaltaan se kuvan mukaisesti rönsyilee pitkin avoimen savi- tai mutamaan pintaa kiinnittyen juurillaan useasta kohtaa maahan.

Löytämäni kasvusto oli melko runsas. Kasvia kasvoi etsinnän jälkeen lopulta useassa paikassa pellon reunapalteessa ja huonokuntoisen peltotien painanteissa. Sen kasvustot olivat tiiviitä kämmenen kokoisia tai suurempia ja kasvi näytti voivan kasvupaikallaan hyvin. Olin kyllä odottanut löytäväni tämän kasvin jostakin Luopioisten alueelta, koska sitä kasvaa harvakseltaan muuallakin Etelä-Hämeen alueella, lähinnä Kuhmalahden Pohjanlahden rantamudalla, mutta siitä huolimatta löytö oli pieni yllätys. Aikaisemmin sitä on löydetty Irja Martikaisen toimesta 1920-luvulla ja Urho Mäkirinnan avulla 1950-luvulla. Kummankaan tarkkaa löytäpaikkaa en tiedä, jotta voisin käydä tarkastamassa paikan uudelleen.

Mikä sitten on ojakaalin tulevaisuus? Ojakaali siementää runsaasti ja leviää sopiville kasvupaikoille laajoiksi kasvustoiksi, mutta se ei kestä isompien kasvien varjostusta eikä kilpailua. Nyt pelto oli kylvetty ohralle ja reunoihin oli jäänyt kasville sopivaa kasvutilaa, mutta jos pellon viljely lopetetaan, niin kuin valitettavasti usein näinä päivinä maaseudulla käy, ei kasvi jaksa sinnitellä heinikossa montaakaan vuotta. Lähistöllä ei ole sille sopivaa avointa aluetta, jossa kasvupaikkavaatimukset toteutuisivat. Silloin sille käy niin kuin toiselle vastaavanlaiselle pienelle yksivuotiaalle hetekaalille (Montia fontana), joka hävisi ainoalta luopioislaiselta kasvupaikaltaan Kuohijoelta juuri pelltojen hylkäämisen vuoksi. Kumpikin saattaa säilyä siemenpankissa pitkäänkin ja kun peltoa taas muokataan, nousee kasvikin kukoistamaan. Toivoa sopii ojakaalille pitkää ikää.

Levää?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

levää

’Melontaretkellä törmäsin Luopioisten kirkonkylän Mikkolanlahdella veden pinnalla ajelehtivaan levään. Se oli kuvan mukaista pyöreää litteää kasvustoa, joka kiinnittyi vesikasveihin ja kerääntyi niiden ympärille ryhmiksi. Ensin luulin sitä surullisenkuuluisaksi sinileväksi ja sillä tonnalla otin siitä myös kuvia. Kun kuitenkin tarkemmin sitä katselin ja googlasin netistäkin, päädyin epämääräisyyteen. Ei se taidakaan olla sinilevää!

levää2

Muistan nähneeni vastaavia möykkyjä aikaisemminkin, mutta silloin on ollut mukana myös juuri sinileväksi ajattelemaani kelmumaista voimakkaasti haisevaa ja limaista kasvustoa. Nämä otukset kelluivat veden pinnalla ja näyttivät hakevan mahdollisimman pyöreää muotoa aivan kuin vesipisara rasvaisella pinnalla. Sinilevät kasvavat ravinnekuorimituksen alaisessa vedessä, joissa on runsaasti fosfaatteja ja nitraatteja. Mikkolanlahden vesi näytti päällisin puolin kirkkaalta ja puhtaalta, mutta voimakas kuvissakin näkyvä ärviäkasvusto kyllä kielii muustakin. Suojaisat lahdet olivat täynnä paitsi ärviöitä myös isoa vesihernettä, uistin– ja heinävitaa, kaita– ja pikkupalpakkoa sekä jonkin verran vesiruttoa ja karvalehteä. Viimeksimainittu saattaa joissain oloissa röyhähtää massaesiintymäksi, mutta ainakaan nyt sitä ei löytynyt muutamaa versoa enempää, ehkä olivat jopa tulleet kauempaa kellumalla. Mutta tuo pallomainen kasvusto jäi arvoitukseksi. Jos joku lukija siitä jotain osaa sanoa tai arvailla, niin otan mielihyvällä kommentteja vastaan.’ 

Syyskuun alkaessa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

heisi1

’Virallisesti kalenterin mukaan kesä on ohi, mutta ainakin täksi viikoksi on vielä luvattu lämpimiä ja aurinkoisia kelejä. Miksi suremaan kesän loppumista, onhan syksy ihan hyvä vuodenaika väreineen, marjoineen ja hämyisine iltoineen? Itse tuskailen usein näkemisen kanssa, kun yrittää tihrustaa pientä sammalta huonossa valossa jossain kallionkupeessa enkä näe, en millään.

Viime lauantaina Suomen luonnon päivä huipensi komean kesän. Säiden puolesta se oli vaihteleva, niin kuin hyvä onkin. Kesään kertyi kuitenkin ennätysmäärä hellepäiviä. Laskin niitä täällä Etelä-Hämeessäkin olleen kolmen kuukauden aikana 24 kpl. Nyt on syksyn vuoro. Olen ottanut jo varaslähdön ja käynyt muutaman kerran puolukassa. Lapsena syyskuun ensimmäinen päivä oli aina se puolukkapäivä. Silloin mentiin lähisuon laitaan eväiden kanssa koko perhe ja noukittiin talven puolukat talteen. Tänä vuonna marjat kypsyivät etuajassa ja niinpä puolukkaa on saanut noukkia jo parin viikon ajan.

Yläkuvan marjat eivät ole syötäviä. Pistin heisipuun marjatertun päivityksen kuvaksi sen vuoksi, että pidän tuosta lehtopensaasta. Sen marjat ovat lievästi myrkyllisiä, niin kuin useimpien lehtopensaiden marjat, eikä niitä kannata noukkia. Parempiakin on saatavilla. Koiranheiden marjat muistuttavat minua kotimaisen luonnon moni-ilmeisyydestä ja kuitenkin yhtäläisyydestä. Joskus olen ihmetellyt erilaisten marjojen määrää ja samankaltaisuutta. Miksi niin useat marjat ovat punaisia? Miksi lehtojen marjat lähes poikkeuksetta ovat myrkyllisiä? Miksi eläimet eivät saa mahankouristuksia ja sairastu myrkyllisistä marjoista? Paljon on suomalaisessa luonnossa ihmeteltävää. Ei tarvitse ollenkaan lähteä merta edemmäksi kalaan löytääkseen innoittavia kokemuksia. Niitä löytyy ihan kummasti omasta takaakin.

Nyt on aika nauttia syksystä, väreistä, marjoista, kuulakkuudesta ja hiljaisuudesta.’