’Ihastuin tämän kirjan kansikuvaan, silkkihaikaroihin ja tyyliteltyihin vesihyasintteihin. Minulle käy usein niin ja luulen, etten ole ainoa. Siksi kustantajien pitäisikin kiinnittää asiaan huomiota, mikäli aikovat saada kirjojaan kaupaksi. Eikä ihastus jäänyt vain kanteen. Kirja on valloittava tarina rakkaudesta, surusta, uskollisuudesta ja ahdistuksesta, elämän osia jokainen. Jhumpa Lahirilta on suomennettu nyt neljä teosta ja taidanpa jossain välissä tutustua muihinkin. Helppoa kesälukemista tämä teos ei ole, vaan vaatii keskittymistä ja ajatusta. Suosittelen kuitenkin, lukunautinto saattaa odottaa näiden kansien sisällä.’

Kirja kertoo kahdesta intialaisesta veljeksestä, Udayanista ja Subhashista. Heidän lapsuutensa on leikkiä Kalkutan esikaupunkialueella eikä heitä erota mikään. Myöhemmän elämän kannalta tärkeä on heidän käyntinsä tarkkaan vartioidulla golf-clubilla, sillä siellä he kohtaavat itsensä, erilaisuutensa ja maailmoiden erot. Vanhempana Udayan ajautuu ääriliikkeeseen naksaliitteihin ja suunnittelee väkivaltaisia iskuja maan hallitusta vastaan. Subhash taas matkustaa Amerikkaan opiskelemaan meribiologiaa. Udayan menee naimisiin Gaurin kanssa, mutta saa pian sen jälkeen surmansa poliisin iskussa. Gauri jää yksin ja hän odottaa lasta. Subhash palaa kotiin ja näkee tilanteen vaikeuden. Hän nai Gaurin ja ottaa syntyvän lapsen, Belan, omakseen. He muuttavat Amerikkaan ja Belasta muodostuu nyt koko tarinan keskus.

Perhe asuu Rhode Islandissa, mutta ei ole onnellinen. Onnellisia eivät myöskään ole veljesten vanhemmat Intiassa. Äiti suree poikaansa hautaan saakka, isä harmaantuu ennen aikojaan. Lopulta ei ole enää surijoita ja Subhashin ja Gaurin liitto hajoaa. Kirja etenee aina nykyaikaan saakka siihen kuinka Bela yrittää selvitellä välejä äitiinsä ja kuinka hänellekin on vaikeaa elää kahden kulttuurin rajapinnassa, vaikka hän ei koskaan ole elänytkään Intiassa. Onko hänen tyttärensä Meghna jo päässyt vapaaksi sukupolvien taakasta?

Kirjailija on itse taustaltaan intialainen, vaikka onkin syntynyt Lontoossa ja kasvanut Rhone Islandissa. Hän tuntee kahden kulttuurin eron ja on osannut tuoda sen onnistuneesti esiin kirjassaan. Poikien erilaisuus, heidän ajatuksensa, haaveensa, toimintansa on hyvin kuvattu. Elämä vuosisataisten perinteiden puristuksessa ei mene jättämättä jälkiä. Gauri kärsii anopin surun ja vihan keskellä, Subhash kokee velvollisuutta ja ottaa veljensä lesken mukaansa, mutta ei hänkään pysty muuttamaan sitä ilmapiiriä, mikä on kasvanut kiinni intialaiseen naiseen ja perinteeseen.

Kirjan onnettomin on Gauri, joka yrittää vimmatusti elää länsimaalaisittain, opiskella filosofiaa, tehdä tutkimusta, lukea ja taas lukea, mutta joka ei sitä kautta löydä onneaan. Hän repii itsensä väkisin eroon ja yrittää löytää elämän, mutta jää yksin, totaalisen yksin. Toinen nainen, veljesten äiti, ei koko loppuelämässään pääse irti kuolleesta pojastaan, vaan pesee tämän muistokiven joka päivä tulvaniityllä ja vie tuoreet kukat kivelle pojan muistoksi, joka päivä. Kolmas etsijä on tytär Bela, joka etsii itseään maatiloilta, toreilta ja kiertolaisen elämästä, mutta löytää sen vasta kun saa tietää totuuden.

Kirjan yksi keskeinen aihe onkin salailu. Onko se yleismaailmallinen ilmiö? Kun Bela ei tiedä oikeaa isäänsä, hän on tavallaan onnellinen, mutta etsivällä kannalla. Kun hän saa sen vihdoin kuulla, hän suuttuu, mutta löytää itsensä. Kirjan kaikki henkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joilla on puutteensa ja mahdollisuutensa. He eivät osaa käyttää niitä, eivät löydä itseään elämän rattaissa, vaan ajautuvat virran mukana, ottavat vastaan kolhuja ja epäonnistumisia, ovat mukana elämässä voimatta siihen kovinkaan paljon vaikuttaa. Ehkä aika tyypillistä elämää, ei sankareita, ei luusereita.

Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Se avaa onnistuneesti kahden kulttuurin ristiriitaa ja antaa lohtua myös omaan vajavaiseen elämään.

Lahiri, Jhumpa: Tulvaniitty. Tammi, 2014, (suom. Sari Karhulahti). 438 s.