Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2014

Heinäkuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

karhunsammal1

’Juuri nyt kannattaa katsella karhunsammalia. Niiden heleänvihreät versot peittävät maan pintaa kattavana kerroksena ja niiden sotilaallisen suorat itiöpesäkkeet kohoavat tiheinä mattoina kohti valoa. Nyt voi kerrankin sanoa, että kuukauden sammlena on kaikille tuttu lajiryhmä. Nimenomaan ryhmä, sillä tähänkin porukkaan kuuluu pitkälle toistakymmentä enemmän tai vähemmän vaikeasti toisistaan erotettavaa lajia. Mutta kuitenkin, ehkä yleisin niistä on valittu tämän kuun mannekiiniksi.’

Kangaskarhunsammal (Polytrichum juniperinum) kasvaa yleensä kuivilla kankailla, kallioilla ja kalliopainanteissa, teiden varsilla ja metsän kivillä koko maassa. Se on selvästi kuivan paikan kasvi, toisin kuin useat muut karhunsammalet, karvakarhunsammalta (P. piliferum) lukuunottamatta, joka kasvaa vielä kuivemmilla paikoilla. Nämä kaksi erottaa lehden kärjestä: kangaskarhunsammalella siellä on ruskea piikki, karvakarhunsammalella pitkä vaalea karva.karhunsammal3

Muuten kuukauden laji muistuttaa hyvin yleistä korpikarhunsammalta (P. commune). Tämä kasvaa kuitenkin nimensä mukaan soilla. Lisäksi pesäkkeen päällä oleva huppu on nyt hyvä tuntomerkki. Kangaskarhunsammalella huppu ylettyy koko kulmikkaan pesäkkeen yli ja on kaksivärinen: kärjestä ruskea, alempaa vaalea. Juuri nyt huput ovat paikoillaan kertomassa lajista.

Yleisistä lajeista vielä vastaan saattaa tulla rämekarhunsammal (P. strictum), mutta se on niin puhdas suolaji, ettei sitä senkään vuoksi voi kuukauden lajiin sotkea. Muut karhunsammalet ovatkin sitten enemmän tai vähemmän harvinaisia tai kasvavat tyystin erilaisilla kasvupaikoilla.karhunsammal4

Karhunsammalta käytetään usein esimerkkilajina, kun kerrotaan sammalten elämänkierrosta ja lisääntymisestä. Siihen se onkin hyvä laji. Sammalen vihreä lehdekäs osa on varsinainen sammal, jonka kromosomisto on yksinkertainen ja jossa sukusolut syntyvät, kun taas itiöpesäke perineen on varustettu kaksinkertaisella kromosomistolla ja muistuttaa siksi rakenteeltaan siemenkasvia. Kun hedelmöitys on tapahtunut, kasvaa tuplakromosomistoinen itiöpesäke perineen. Itiöt pesäkkeessä ovat taas varustettu yksinkertaisella kromosomistolla. Itiöt leviävät ympäristöön ja kasvattavat suotuisissa olosuhteissa alkeisvarsikon, josta kasvaa taas uusi sammalkasvi. Vaikuttaa monimutkaiselta, mutta näyttää toimivan hyvin, onhan sammalia joka puolella, monenlaisia ja paljon.

Nyt on hyvä aika bongata karhunsammal. Jos olet tarkkana ja omistat hyvän lupin, voit löytää kaikkikin tässä mainitut lajit. Onnea yritykseen!karhunsammal2

27: metsäapila

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

metsäapila1

’Heinäkuu alkaa ja olisi ollut varmaan paikallaan esitellä jokin heinäkasvi, mutta en löytänyt sopivaa kuvaa. Heinät on vaikeita kuvattavia. Usein kuvasta ei saa mitään selvää tai sitten tuntomerkit ovat niin vähäisiä, ettei kuva edes pysty niitä kertomaan. Niinpä heinäkuun ensimmäiselle viikolle valikoitui perin tuttu kasvi – vai onko se sittenkään tuttu? Katsotaanpa.’

Ainoastaan metsäapila (Trifolium medium) on maassamme alkuperäinen apila, muut ovat tuontitavaraa. Ne ovat saapuneet meille yleensä ihmisten mukana tai viljojen rikkakasveina ja kotiutuneet sitten maisemaa koristamaan. Edelleenkin monia apiloita viljellaan tuorerehun ainesosiksi tai kylvetään nurmikkokasveiksi kuten valkoapila (T. repens). Puna-apila (T. pratense) ja alsikeapila (T. hybridum) ovat kehittäneet erilaiset muodotkin rehukasville ja luonnonkasville. Rehumuodot ovat rehevämpiä ja suurempia kuin luontoon jo karanneet.metsäapila2

Metsäapila kasvaa nimensä mukaan metsissä ja metsänlaidoilla, mutta myös pientareilla ja niityillä yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa. Harvinaisena sitä voi tavata aina Napapiirille saakka, mutta siellä se lienee sotatulokas ja hyvin harvinainen. Kukan punainen väri erottaa sen kaikista muista apiloista paitsi puna-apilasta. Näiden kahden ero näkyy parhaiten lehdissä. Puna-apilan lehdessä on kiilamainen vaalea laikku, kuten allaolevista kuvista näkyy.metsäapila3puna-apila1

Apiloita on pidetty hyvinä mesikasveina ja niinpä mehiläishoitajat mielellään kiikuttavat pesän apilapellon laitaan. Hyöty on molemminpuolinen. Apila on myös maaperää ravitseva kasvi ja siksi maanviljelijä suosii sitä nurmissa ja jopa peltoa kesannoidessa. Hernekasvin juurinystyrät tuottavat maahan typpeä muidenkin kasvien hyödyksi. Lisäksi apila on karjataluden suosikkikasvi, koska siitä on helppo tehdä tuorerehua ja karja sitä mielellään syö. Kaikin puolin hyödyllinen kasvi.

Tällä viikolla kannattaa tutustua erilaisiin apiloihin. Ne kukkivat paraikaa hienosti. Harvinaisemmat kelta-apila (T. aureum), jänönapila (T. arvense) ja musta-apila (T. spadiceum) ovatkin sitten täällä Hämeen sydämessä jo sieltä hienommasta päästä havaintoja, joiden löytymisestä kannattaa erityisesti riemuita. Minun oma suosikkini apiloiden joukossa on kuitenkin meidän oma metsäapilamme. Se on siisti ja ryhdikäs kasvi niin pientareen koristuksena kuin kukkamaljakossakin.

Ilta on julma

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ilta on julma’Juhannuksen jälkeisen viikon sadesäät pitivät pirtillä ja oli aikaa lukea kesän pakollinen jännityskirja/dekkari/ salapoliisiromaani, tällä kertaa ehkä jotain siltä väliltä. Karo Hämäläinen tunnetaan paitsi kirjailijana myös talousasioihin perehtyneenä toimittajana ja arvostelijana. Hänen viime kesänä ilmestynyttä kirjaansa kuvataan irtiotoksi hänen edellisistä talousasioita pohtineista kirjoistaan. En ole niitä lukenut, joten en osaa ottaa siihen kantaa. Ilta on julma on julma kirja. Sen tarina jäi moneksi päiväksi kummittelemaan mieleen, enkä tiedä, oliko se sen arvoista. Lukekaa ja kokekaa – mitä siitä sitten saattekaan irtti!’

Kirja on alaotsikoitu tragediaksi ja sitä se onkin. Kun puhutaan pohjoismaisesta jännitysromaanista, yleensä ajatellaan rikoksilla ja verellä mässäileviä ruotsalaisia tai norjalaisia kirjailijoita. Hämäläisen teosta voitaisiin verrata lähinnä Agatha Christien tuotantoon. Tapahtumapaikka on agathamaisesti suljettu lontoolaisen pilvenpiirtäjän luksushuoneisto, johon kaksi suomalaista pariskuntaa asettuu syömään hyvin ja viettämään kosteaa iltaa.

Robert on menestynyt ja rikastunut keinottelija, joka on nainut itselleen luksusvaimon Elisen. Tämä tuntuu olevan tarinassa kuin väärään paikkaan sijoitettu koriste-esine. Siitä huolimatta Mikko on rakastunut häneen ja he ovat viettäneet aikaansa lähinnä helsinkiläisessä hotellissa. Mikko, Robertin koulutoveri ja ystävä, on tutkiva journalisti, joka kaivaa esiin ihmisten väärinkäytöksiä ja salaisuuksia tehdäkseen niistä sensaatiojuttuja mediaan. Hänen vaimonsa Veera on ronski lääkäri, jolla vuorostaan on intiimi suhde Robertin kanssa. Salaisuuksia on siis ihan tarpeeksi ja vanhoja luurankoja kaapit täynnä. Menneisyydestä nousee hetkellisesti esiin myös kuollut Maarit, Robertin rakastettu ja Veeran paras ystävä. Kun sekaan sotketaan lisäksi myrkkyjä, syanidia, shamppanjamiekka ja epämääräinen ruisleipä, on soppa katettu nautittavaksi runsaan alkoholin kera. Kustantajan esittelyn mukaan jälkiruokaa saavat nauttia vain eloonjääneet.

En ihan ymmärrä, miksi tällaisia kirjoja kirjoitetaan. Taas kerran totean, etten ole rikos- enkä salapoliisikirjojen ystävä, petyn ja tulen huonolle tuulelle. Elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi myrkkyihin ja juonitteluihin. En usko todellisen elämän olevan millään asteella tällaista enkä jaksa kiinnostua myöskään tämäntapaisista saduista. Olen varmaan tosikko.

Kirja on tragedia Shakespearen pahimpaan näytelmätyyliin. Jo kirjan alkulehdiltä saa lukea, että vain yksi pakenee, vain yksi selviää hengissä, mutta kirjan lopulla vasta selviää, kuka se neljästä on ja samalla voi arvata, mitä hänellekin tapahtuu. Jääkö kentälle ketään pystyyn kunnon kreikkalaiseen tragediatyyliin, eikä nyt voi syyttää asioista jumalia vaan itseään.

Kirjan henkilöt ovat stereotypioita, valheellisia, pinnallisia ihmisiä, joiden ajatus humalassa ei kulje järjen mukana. Kun nainen heiluttelee shampanjamiekkaa tappaakseen, tulee mieleen Uma Thruman elokuvassa Kil Bil. Yhtä absurdilta se tuntuu tässäkin. Kun kuppeihin ripotellaan syankaliumia tulee mieleen Agatha Christien ylhäisöpiirien murhat kuun kumottaessa verhojen takaa ja kynttiän luodessa varjoja seinille. Kun syanidikapseli piilotetaan taskuun ja haetaan hetkeä rikkoa se toisen juomalasiin, tulee mieleen 2. maailmansota ja sen loppuasetelmat.

Onko kirja kirjoitettu symbolistisesti kuvaamaan ihmisen tyhmyyttä? Nykyaikana ei kukaan voi kuvitella pääsevänsä pakoon turvakameroiden täyttämästä maailmasta, jossa jokainen ostos, jokainen matka reksiteröityy tietokoneille, vaikka kuinka ajattelisi olevansa syytön. Enää ei voi anonyyminä matkata piiloon, sen luulisi niin toimittajan, pörssimeklarin kuin lääkärinkin tietävän. Niin humalassa ei kukaan ole matkatessaan kuitenkin selväjärkisesti halki Euroopan. Kirjassa on varmaan jokin juju, jota en tajua. Toinen asia on sitten, onko syytä tajutakaan. Kirja saattaa olla hyvin kirjoitettu. Sitä oli helppo lukea vaikka minäkertojat vuorollaan menivätkin joskus sekaisin. Loppukaneettina voisi sanoa, että rakenne on hyvä, sanoma ei.

Hämäläinen, Karo: Ilta on julma. WSOY, 2013. 345 s.

Pöhötystä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pursunpöhö1

’Lomalaiset manailevat märkää kesää ja kylmiä ilmoja. Niin minäkin siihen aikaan, kun se loma oli määrämittainen. Näin eläkkeellä se ei tunnu niin tärkeältä. Yrittää elää sään mukaan, vaikka ei silti, kyllä retkelläkin on mukavampi olla, kun ei koko ajan valu jotain kylmää kauluksesta sisään pitkin selkää. Joka tapauksessa tällainen sää on suosinut pienten mikrosienten kehittymistä kasvien lehdille ja varsille. Meillä ilmisillä on omat riesamme, metsän eläimillä omansa. Usein ei tule ajatelleeksi, että kasveillakin on sairauksia ja vihollisia. Milloin jokin eläin syö suihinsa, milloin toukka nakertaa lehteä tai äkämäsääski istuttaa jälkeläisensä lehtisolukkoon. Myös erilaisia loisia viihtyy kasvien pinnalla, etenkin sieniä. Nehän viihtyvät kosteassa ja paahteettomassa ilmastossa.’

Kuvassa on suopursunpöhösieni (Exobasidium ledi), jonka löysin eilen uutena lajina Luopioisiin. Suopursuhan (Ledum palustre) on yleinen rämeiden ja soistuvien metsien laji, hyväntuoksuinen ja kauniskukkainen. Sitähän on yritetty viedä alppiruusujen (Rhododendron) sukuun, koska se on niille hyvin läheinen laji, mutta nykyään taas palautettu Ledum-sukuun. Retkillä olen etsinyt siltä ruostetta, koska kuusensuopursuruoste (Chrysomyxa ledi) on hyvin yleinen sieni kuusen neulasilla loppukesästä. Turhaan olen kuitenkin tähän asti sientä etsinyt. Niinpä nyt luulin sen löytäneeni, mutta kirjat kertoivat toisin. Kyseessä on pöhösieni, joka onkin sitten yleisyydeltään ihan eri luokkaa eli harvinainen sieni. Vaikka sitä on tavattu pohjoiselta pallonpuoliskolta sirkumpolaarisesti eli ympäri maapallon, ei se ole tutkituilla alueilla kovinkaan yleinen. Laji puuttuu muista Pohjoismaista, muutamaa Pohjois-Norjan esiintymää lukuunottamatta ja suuresta osasta Eurooppaa. Suomessa sitä tavataan itäpainotteisesti, mikä kertoisi siitä, että Venäjän laajoilla saloilla se saattaa olla tavallisempikin. Sienen harvinaisuudesta kertoo sekin, ettei aina niin ’viisas’ Googlekaan näytä siitä yhtään kuvaa eikä suomenkielistä artikkelia. Kuitenkin sieni on Karstenin toimesta kuvattu aikoinaan Mustialasta eli ensimmäinen tunnistettu löytö on tehty täällä Etelä-Hämeessä. pursunpöhö2

Pöhösienet ovat usein niitä mikrosieniä, joista kysellään, mitä ne ovat. Jokainen marjanpoimija on törmännyt puolukanpöhöön (E. vaccinii). Sienen sairastuttamat lehdet, paksuuntuneet, päältä punaiset ja alapinnalta valkoiset, tarttuvat helposti poimuriin. Soilla liikkuvat karpalonpomijat ovat saattaneet ihmetellä suokukanpöhön (E. karstenii) helakanpunaisia latvalehtiä. Myös muilla kanervakasveilla on omia pöhösieniään, toista kymmentä lajia. Näyttää siltä, ettei sienestä ole kasville sanottavampaa haittaa, vaikka se loinen onkin. Terveitä versoja ja lehtiä tuntuu rittävän aivan tarpeeksi marjantuotantoon ja kasvuun.

Näitäkin luonnon erikoisuuksia on mukava seurata. Viime talvena kokosin kuva-arkistostani n. 150 mikrosientä ja tein niistä kasvisivuille oman osionsa. Sieltä voi käydä katselemassa, mitä muuta on vielä löydettävissä. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että nämä esimerkinomaiset lajit ovat vasta pieni osa koko hieman epämääräisestä mikrosienten ryhmästä ja että ne kaikki eivät suinkaan ole kovin kauniita. Lisäksi on muistettava, että ne ovat kasvin loisia tai taudinaiheuttajia. Maanviljelijä yrittää suojata viljelyksensä niiltä myrkytyksin ja peittausaineilla, puutarhuri tappalee niitä vastaan saadakseen hyvän sadon puutarhastaan. Mielenkiintoinen eliöryhmä kuitenkin!

Perunkirjoitus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Perunkirjoitus’Kesällä ei kauhean paljon ehdi lueskella, mutta jotain kevyttä kumminkin. Roope Lipastin Rajanaapurit oli sen verran hulvaton kirja, että tartuin innolla hänen toiseen kirjaansa. Naapurikirjassa pilailtiin täysin erilaisten naapurusten kustannuksella ja samalla filosofoitiin ja maisteltiin elämää. Nyt mukana ovat veljekset, jotka matkaavat perunkirjoitukseen toiselle puolelle Suomea. Mutta ehkä enemmän ajatuksia tuohon alapuolelle. Kannattaa tutustua tähän hauskaan veikkoon.’

Jalmari on kuollut ja perunkirjoitus on suoritettava. Nelikymppiset veljekset, Janne ja Teemu, matkaavat halki Suomen Imatralle suuren perinnön toivossa ja luotaavat samalla mennyttä elämäänsä verrattuna Jalmarin elämään. Jalmari ei ole heidän sukulaisensa vaan isoäidin vanhalla iällä ottama puoliso. Testamentti kuitenkin on laadittu niin, että veljekset ovat perijöiden joukossa.

Matkalla sattuu kaikenlaista: liftarit osoittautuvat narkkareiksi, motellissa väännetään kättä ja hankitaan yökaveria, ollaan kolarissa ja romutetaan auto, tullaan kolhuille yltä ja päältä, moneenkin kertaan. Yllätys toisensa jälkeen paljastuu niin Jalmarin elämästä kuin nuoremman veljen Jannekin elämästä, eikä vanhempi velikään, joka toimii minä-kertojana kirjassa, jää muita huonommaksi. Lapsuuden traumat muistuvat mieleen, saavat selityksiä ja aiheuttavat edelleen katkeruutta veljesten välille. Koko ajan matkassa on myös Jalmari, uurnassa, menossa kohti lopullista sijoituspaikkaansa. Hän unohtuu milloin minnekin, huoltoaseman vessasta baarin tiskille, mutta seuraa uskollisena loppuun saakka. Onhan hänelle näyetttävä paikat, jotka ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä.

Mukana kulkee myös Elli, Jannen ex-puoliso, johon myös Teemu on rakastunut ja myös osaltaan aiheuttanut eron. Elli on veljesten puheissa ja ajatuksissa mukana, mutta salaisuutensa Ellilläkin on eikä nekään ole niitä pienimpiä. Lopulta päädytään Imatralle, kaikki neljä. Perunkirjoitus voidaan suorittaa, tosin vähän epätavallisessa paikassa, sairaalassa. Toimitus tuo odotetusti uusia yllätyksiä eivätkä ne lopu edes siihen, kun Jalmari vihdoin viimein päästetään Puruveden aaltoihin.

Kirjalla Rajanaapurit debyyttinsä tehnyt Lipasti päästää tässäkin kirjassa hulvattoman huumorinsa valloilleen. Joka luvun lopussa on uusi yllätys ja koukku viemään lukijan seuraavaan lukuun. Elämänviisaus, tulkinnat ja yleistykset seuravat mukana tässä kuten edellisessäkin teoksessa. Veljekset näkevät elämän nyt toisenlaisena kuin lapsena, jolloin kaunat ja riidat luotiin. He olivat ja ovat erilaisia lähes vastakohtia toisilleen. Tässä toistuu Rajanaapureiden vastakkainasettelu.

Kun elämää on virrannut runsaasti ohi puhumattomuuden, on yllätyksiä selvästi odotettavissa ja niitä myös tulee eikä Teemu aina ymmärrä niistä puoliakaan. Miksi Jannen taskumatissa on mansikkamehua? Miksi Jalmari ei kertonut mitään perheestään? Miksi Elli on niin vaitonainen? Kumpi todellisuudessa on isä? Miksi poliisi on kiinnostunut Jalmarin kuolemasta? Kuka kävi ketäkin katsomassa, niin äitiä kuin Jalmariakin? Kuka oli oikeassa, kuka väärässä? Kaikkiin kysymyksiin kirjassa ei ole vastauksia ja hyvä onkin, jää myös lukijalle jotain mietittävää. Teksti on hiottua ja sujuvaa, huumori hersyvää ja vertaukset sattuvia. Voiko hyvältä kesäkirjalta muuta toivoa?

Lipasti, Roope: Perunkirjoitus. Atena, 2013. 288 s.

Talvituhoja ja ilmastonmuutosta

Julkaistu , kirjoittanut
2

mustikka3

’Keväällä kirjoittelin varpukasvien talvehtimisesta ja olin huolissani erityisesti kanervan ja puolukan suhteen. Nyt, kun kesä on jo pitkällä ja tutkimuksiakin on asiasta ilmaantunut, on huomattu, että huonoimmin näyttääkin talvehtineen mustikka. METLA on tehnyt kattavan tutkimuksen asiasta ja todennut tiedotteessaan, että jopa 50 % mustikkakasvustoista on tuhoutunut tai kärsinyt lumettomasta talvesta. Yllä olevan kuvan kaltaisia kuivuneita mustikkakasvustoja metsässä näkee yhtenään. Vaikka uutta kasvustoa pitäisi jo työntyä kovalla vauhdilla kuolleiden varpujen keskeltä, näyttää sekin olevan kovin vähäistä, eli talvi on kohdellut kasvustoja todella pahoin.

Jos tuo tutkimustulos pitää paikkansa, saamme tänä vuonna etsiä mustikoita ahkerammin kuin ennen. Jokainen marja on metsässä tärkeä, eikä ainoastaan ne, joita itse keräämme. Mustikka on metsän kenttäkerroksen tärkein kasvi. Se on ravintona paitsi linnuille niin myös monille selkärangattomille, jotka syövät marjojen lisäksi myös lehtiä. Suuremmatkin otukset, kuten karhut, saavat syysravinnostaan melkoisen osan mustikasta. Sanovat, että tulevaisuus on tällainen, jos ilmastonmuutos etenee ennustetulla tavalla.mustikka2 (1)

Kun olen liikkunut koiran kanssa metsässä, olen törmännyt yhä useammin ylläolevan kuvan kaltaisiin laikkuihin. Tummalla alueella pitäisi kasvaa heleänvihreitä mustikanvarpuja, mutta kun ei kasva. Vihreät varvut kyllä ovat jäljellä, mutta lehdet ovat ruskettuneet ja varisseet pois. Joissakin korpimaisissa kuusikoissa yli puolet metsämaan pinnasta on näiden tummien aukkojen peitossa. Alimmassa kuvassa näkyy läheltä, kuinka lehdet alkavat tummua ja lopulta koko lehti on aivan ruskea ja valmiina varisemaan. Onko kyse pakkasvauriosta? Niin luulin ensin, mutta ruskettuminen alkoi jo ennen näitä yöpakkasia. Voivatko talven vauriot näkyä vasta nyt, kun lehdet ovat saavuttaneet oikean kokonsa? Mistä on kyse? Onko tässä ollut asialla jokin sieni vai hyönteinen, virus vai epidemialuonteinen sairaus? Kuka selittäisi? Googlasin asiaa, mutta siellä puhuttiin vain varpujen ruskettumisesta ja pakkasen vaikutuksesta niihin, lehdistä ei kerrottu mitään. Kertokaa ihmeessä, koska ainakin EH:n alueella tällä tavalla kärsineitä mustikkakasvustoja näyttää olevan paljon.’

mustikka1 (1)

 

Hirveä peto

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

puutiainen

’Kun äskettäin aurinko helli luontoa ja vesisade pysyi loitolla, ryömi nurmikosta koiran turkkiin punertavia 8-jalkaisia otuksia. Tuo parin millin mittainen otus on hämähäkkeihin kuuluva puutiainen eli lyhyesti punkki. Parin viime vuosikymmenen aikana siitä on tullut yksi kuuluisimmista eläimistä maassamme, todellinen julkkis. Syynä tähän on sen levittämät sairaudet: borrelioosi ja puutiaisaivotulehdus.’

Puutiainen (Ixodes ricinus) on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, varsinkin Ahvenenmaalla ja saaristossa. Taigapunkki (Ixodes persulcatus) on viime vuosina levittäytynyt Itä-Suomeen ja Pohjanmaan rannikolle. Molemmat levittävät paitsi borrelia-bakteeria myös vaarallista virusta, joka saattaa aiheuttaa puutiaisaivotulehduksen. Itäisen lajin viruskanta on vaarallisempaa. Lajeja ei voi luonnossa erottaa toisistaan, joten kaikkiin puutiaisiin on suhtauduttava samalla vakavuudella.

Borrelioosi eli Lymen tauti on bakteerin aiheuttama. Se kulkeutuu hitaasti puutiaisen syljen mukana uhrin verenkiertoon ja aiheuttaa ensin tulehduksen ja myöhemmin muita oireita. Punkin täytyy olla kiinni useampi tunti ennen kuin bakteeri pääsee vereen, joten sen vuoksi punkin poistamisessa ei ole tulenpalavaa kiirettä. Aivokuume sen sijaan tarttuu nopeammin. Borrelioosin torjuntaan käytetään voimakkaita antibiootteja. Siitä huolimatta se saattaa aiheuttaa pitkäaikaisia nivel- ja hermostosairauksia. Arviolta toista tuhatta ihmistä saa tartunnan maassamme vuosittain. Tiettävästi tautiin ei ole kuollut ihmisiä.

Puutiaisaivotulehdus eli Kumlingen tauti on virustauti. Sitä esiintyy Ahvenanmaalla ja rannikkoalueilla. Sitä vastaan voidaan suojautua rokotteella. Tauti itää viikon parin ajan ja saattaa sen jälkeen oirehtia aiheuttamalla päänsärkyä ja kuumetta sekä niskan jäykkyyttä. Vain kolmasosa viruksen saaneista oireilee, joten sairastuneiden määrä on pieni, vain muutama kymmenen henkilöä vuosittain. Kuolleisuus tautiin on Pohjoismaissa vähäinen, parin prosentin luokkaa.

Puutiainen tarvitsee kolme veriateriaa elämänsä aikana: toukkavaiheessa, nymfinä ja aikuisena. Yleisimmin nymfit kiinnittyvät ihmiseen, muut saavat ateriansa eläimistä, lähinnä jyrsijöistä. Aikuinen puutiainen synnyttää kerralla 1000-3000 uutta toukkaa kasvamaan, joten iholta irroitettu puutiainen kannattaa tuhota. Paras tapa on polttaa se.

Kun mietitään Suomen vaarallisinta eläintä, on puutiainen lähellä kärkeä. Suurpedot jäävät kauas sen taakse. Lisäksi tulee muistaa, että puutiaisen aiheuttamista sairauksista ei suinkaan vielä tiedetä kaikkea. Borrelioosi koteloituu antibioottikuurinkin jälkeen ja saattaa aiheuttaa myöhemmin kummallisia oireita, joita ei aina osata yhdistää tautiin. Aivotulehdus on yhtä arvaamaton, vaikka sairaus jättääkin ihmiselle pysyvän immuniteetin.

Kun maastoretki on takanapäin, kannattaa suorittaa punkkisyyni, kaiken varalta, varsinkin jos on liikkunut sopivilla ruohoisilla ja kosteilla alueilla. Itse, kun usein ryömin kasvien tasolla kameran kanssa, teen tarkastuksen aina. Tänä kesänä vasta kaksi punkkia on päässyt kiinni, loput olen saanut tuhottua niiden ryömiessä vaatteilla tai kutinan perusteella käsivarsilta ja jaloista. Paniikkiin niiden suhteen ei kannata mennä eikä jättää retkeä tekemättä. Pahempiakin asioita tässä maailmassa on.

Väitös

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

syynisaari

’Pari viikkoa sitten oli Jyväskylässä FM, YTM Aleksi Räsäsen väitöstilaisuus. Tutkimuksessaan hän tarkasteli uusia menetelmiä luontoarvojen kartoitukseen (Developing and comparing methods for mapping habitat types and conservation values using remote sensing data and GIS methods). Mielenkiintoiseksi tutkimuksen tekee se, että siinä on osamateriaalina käytetty Luopioisista kerättyä kasviaineistoa. Sama aineisto on nähtävillä omien kasvisivujeni levinneisyyskartoissa. Tässä muutama huomio tehdystä työstä referoiden Jyväskylän Yliopiston tiedotetta väitöstilaisuudesta.’

Väitöskirjassa tutkija on kehitellyt menetelmiä elinympäristötyyppien ja luontoarvojen kartoitukseen paikkatietomenetelmien sekä kaukokartoituksen avulla. Tutkimuksessa todetaan, että esim. sateliittikuvien avulla voidaan ennustaa elinympäristötyyppien esiintymistä ja siten myös kartoittaa luonnonsuojelullisia arvoja. Näin voidaan vähentää maastotyön määrää, joskaan ei kokonaan poistaa sitä.

Tutkimuksessa huomattiin eri luokitteluvaihtoehtoja vertailemalla, että elinympäristötyyppien kartoituksessa tarvitaan monenlaisia aineistoja: sateliittikuvia, ilmakuvia, maastokartoitusta, laserkeilausaineitoja jne. Näistä laskettavat piirteet kuvaavat esimerkiksi maaston muotoja, puuston rakennetta ja kohteiden heijastavuutta.

Saamiensa elinympäristötyyppikarttojen avulla tutkija kartoitti alueen luonnonsuojelullisia arvoja ja vertaili erilaisia kartoitusmenetelmiä toisiinsa. Eri menetelmin tehdyt luontoarvokartat poikkesivat huomattavasti toisistaan. Räsänen havaitsi, että kartoituksessa ja karttoja tutkittaessa tulee kiinnittää huomiota tapaan, millä kartat on luotu. Tutkimuksen yhtenä osana oli saada selville, miten tyyppikartta toimi neliökilometriruutukartoituksessa havaittujen putkilokasvien lajirunsauden selvittäjänä. Tutkimuksen mukaan putkilokasvien lajirunsautta selittivät parhaiten elinympäristötyyppien runsaus ja kohteen korkeus merenpinnasta.

On ollut suuri kunnia olla mukana osana tätä tutkimusta. Toivottavasti sillä on myös jonkinlaisia seurauksia käytännön luonnonsuojelutyössä. Onnea tuoreelle tohtorille tulevaisuuden haateiden edessä.

 

26: kurjenmiekka

Julkaistu , kirjoittanut
4

Pirttilahti

’Nyt on kesän kaunein aika, jos malttaa vain lähteä ulos ja katsella ympärilleen. Kiersin juuri koiran kanssa aamuisen metsälenkin kylmässä vesisateessa. Jalat olivat märät, vesi valui sadetakin helmasta reisille, kasvot kastuivat, mutta kurjenpolvet, koiranputket, ojakellukat kukoistivat ja rannassa kukki suurin keltaisin kukin viikon kasvi.’

Keltakurjenmiekka (Iris pseudacorus) on ainoa luonnonvarainen Iris-suvun kasvi maassamme. Koristekasveina viljellään monia muitakin, kuten kuvassa oleva saksankurjenmiekan (Iris germanica) jokin sinikukkainen risteymälajike. Kurjenmiekan voi siirtää puutarhaan, jos on perustanut sinne lammikon tai vesialtaan vesikasveja varten. Kuivalla maalla kukkapenkeissä se ei sukulaistensa gladiolusten tapaan viihdy. Kurjenmiekka on lähes vesikasvi. kurjenmiekka3Sen löytää rannoilta, mutahaudoista, tervaleppäluhdista, vesijätöiltä ja ojanvarsista. Kulleron tapaan sitä on siirretty koristeeksi lähemmäs taloja rannan koristeeksi ja sieltä se on levinnyt taas uusille kasvupaikoille. Kurjenmiekkoja tapaa melko yleisenä Etelä- ja Keski-Suomesta Etelä-Lappiin saakka, mutta se puuttuu karuilta alueilta kokonaan, esim. Suomenselältä. Lehtomaisilla aluelilla se on levittäytynyt vesien rehevöityessä hyvinkin laajalle ja runsaiksi kasvustoiksi.Pirttilahti

Kurjenmiekan lituskaiset leveät lehdet voi sekoittaa osmankäämien lehtiin, mutta ne kiinnittyvät juurakkoon eri tavalla. Kukkivana sitä ei voi sekoittaa mihinkään muuhun luonnonkasviimme siksi erikoinen ja näyttävä sen keltainen kukka on. Hedelmävaiheessa se on myös helppo tunnistaa pulleista kotahedelmistään.

Suuria ja reheviä kasveja on usein käytetty hätäravinnoksi. Ihmiset ovat syöneet niin lumpeen kuin suovehkankin juuria. Osmankäämin juurikin on kelvannut ainakin eläimille. Kurjenmiekkaakin on hyödynnetty, lähinnä rohdoksena. Iridiini-niminen glykosidi on ollut yhtenä osana hammassärkyyn vaikuttavissa hammaspulvereissa. Toisaalta tiedetään kurjenmiekan rohdoksen olleen voimakas ulostuslääke, joten sen nauttiminen ei liene ollut tästä syystä kovin yleistä.

Nyt kannattaa etsiskellä tämän viikon kasvia. Sen kauniit kukat kestävät vertailussa minkä tahansa koristekasvin kanssa. Onnea etsinnöille!

Suven juhla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kokko

’Taas on aika suven ja juhlan. Juhannuksena perinteet kaivetaan esiin: taas poltetaan kokkoa, saunotaan, pystytetään koivuja portaanpieleen, tuodaan kesä sisään. Taas kootaan yhdeksän kukkaa tyynyn alle ja toivotaan helliä unia. Taas toivotaan, ettei kesä koskaan lopu. Juhannus on valon juhla niin kuin joulukin, mutta nyt valo on luonnollista, onhan päivä pisimmillään. Ensi viikolla huokaillaan, kun… mutta eipä ajatella sitä vielä.

Meillä kokko sytytetään illan hämärtyessä rantaan ja ainakin nuorimmaiset paistavat makkaransa. Joskus on kierretty pellon laitaa katsellen suven väriloistoa. Tänä vuonna runsaan sateen vuoksi kasvillisuus ryöppyää joka puolelta ja saattaa olla, että pellonpientareet jäävät koluamatta. Onhan sitä kukkaloistoa tienpenkoillakin. Mitkä ovat sinun kolme suosikkikukkasi tänä juhannuksena? Itse mietin niitä tänään kiertäessäni koiran kanssa vakioreittiämme lähimetsässä. Enpä julkaise omaa listaani vielä.’

Lopuksi toivotan kaikille lukijoille oikein mieliinpainuvaa juhannusta!