Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Jääräpäistä aikaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa
Viherjäärä

Viherjäärä

’Maassamme tavataan yli kahdeksankymmentä sarvijäärää, joista monet ovat näin kesäisin usein nähtävillä. Nyt onkin ehkä paras aika tutustua näihin kiehtoviin kovakuoriaisiin, sillä ne viihtyvät usein pihan ja pientareen kukilla. Niiden suosiossa ovat etenkin putkikasvit, päivänkakkarat, angervot ja kärsämöt.

rusokukkajäärä

Rusokukkajäärä

Kovinkaan pitkään ei tarvitse kulkea niittytien laitaa, kun tapaa jo ensimmäisen sarvijäärän. Yleensä se kuuluu kukkajääriin, jotka käyttävät ravinnokseen kukkien siitepölyä, vaikka niiden toukat elävätkin usein metsissä puuravinnolla. Tällöin ainakin täällä Hämeen sydämessä hoikkakukkajäärää löytää kukista yhtenään. Laskin eilen saman kärsämön kukasta kymmenen jäärää, naaraita ja koiraita.

sinijäärä

Sinijäärä

Pienemmät jäärät ilmestyvät yleensä juhannuksen aikaan ja suuremmat näin heinäkuun puolivälissä. Nyt voi löytyä nelivyöjääriä, viherjääriä ja juomujääriä kukilta. Toiset jäärät syövät aikuisenakin puuta lähinnä kaarnan alla olevaa nilaa. Sarvijaakot ja räätälit voivat olla jopa pahoja tuholaisia metsässä. Löytyypä sellainenkin jäärä, joka ei aikuisena syö enää mitään, nimittäin jymyjäärä, joka on koostaan huolimatta aika lempeä otus, mutta saattaa pihdeillään tarttua hätistelijänsä sormeen ja nipistää.

hoikkakukkajäärä

Hoikkakukkajäärä

Mikäs on sen mukavampaa näin kauniina päivinä kuin tutustua näihin valloittaviin hyönteisiin!’

juomujäärä

Juomujäärä

jymyjäärä

Jymyjäärä

Iloinen yllätys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Luopioisten kasvikartoituksen viimeiset ruudut on tarkoitus tehdä tänä kesänä ja saattaa projekti päätökseen siltä osin. Tällä viikolla vihdoin rohkaistuin ja menin Aitoon Halisevanjärvelle. Olen ajatellut, että järvellä tarvitaan vene tai ainakin suosukset kartan mukaan, mutta niin huonosti olen karttaa lukenut, etten tajunnut, ettei suo ole suota kummempi, vaikka sen nimessä onkin sana järvi.

Halisevanjärven länsipää on hyvin vetinen ja siellä kävin jo muutama vuosi sitten, mutta itäpää on hyvinkin kulkukelpoinen ja avoin suo, jossa kasvaa käkkäräistä rämemäntyä, mutta myös mesotrofiaa ilmentäviä koivuja ja pajuja. Ehkä tuon osan suota voisi tyypittää jonkinlaiseksi luhdaksi. Tämän itäpään suosta siis kiersin kartoitusmielessä.

Iloinen yllätys odotti lähes heti, kun avosuolle astui, mättäillä kasvoi laajalti hanhenpajua, sen kapealehtistä muotoa. Sitä aina silloin tällöin kohtaa, mutta nyt mukana oli myös tavallistakin hanhenpajua ja sehän onkin jo harvinaisuus sisämaassa. Muutama metri eteenpäin ja paju muuttui juolukkapajuksi. Se onkin jo sellainen, jota löytyy vain Kurkisuolta eikä sieltäkään kovin laajalti. Hieno löytö siis.

HalisevaParas oli kuitenkin vielä edessäpäin. Kun lähestyin suon itälaitaa, oli pakko huokaista ja hieraista silmiä, saraikosta pisti esiin kämmekän jo ohikukkineita versoja. Nopea tartkistus kertoi, että Luopioisiin oli löytynyt kolmas paikka, missä kasvaa punakämmekkää. Vanhastaan sitä on Kurkisuolla ja on ollut myös Häyläsuolla. Laskin reilun aarin alueelta 50 kukkinutta vartta ja suuren joukon steriilejä versoja sen lisäksi. Kasvit olivat kookkaita ja elinvoimaisia, joskin jostain syystä osa niistä oli taipunut maata vasten. Liekö hirvi tallannut, sillä makuu- ja ruokailujälkiä suolla oli runsaasti. Yhden kookkaan uroksen näinkin raatetta rouskuttamassa. Osa suosta jäi vielä sateen vuoksi katsomatta, joten sinne on vielä palattava. Mitä hienoa löytyykään?

Eniten asiassa minua ihmetytti se, ettei tältä suota oltu ilmoitettu mitään erikoista kasvirekisteriin eli siellä ei oltu käyty. Oliko karttanimi pelottanut muutkin harrastajat karttamaan paikkaa liian vaikeakulkuisena? Kämmekät eivät olleet nimittäin uusia tulokkaita eikä suo näyttänyt muuttuneen lähiaikoina, joten olisin luultavasti voinut nämä valtakunnallisesti uhanalaiset (VU) kasvit löytää jo kymmeniä vuosia sitten. Hienoa, että edes nyt!’

Pikimustikka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Kaikista pessimistisistä ennustuksista huolimatta mustikkasadosta taitaa tulla varsin hyvä. Olen tällä viikolla kierrellyt Luopioisten viimeisiä tekemättömiä kasviruutuja Aitoon suunnalla ja seurannut mustikan kypsymistä. Alkuviikosta vielä vihertävät mustikat ovat alkaneet saada vähitellen väriä ja tänään näin jo ensimmäiset poimijat koppineen mättäikössä. Kaikki marjat eivät vielä ole kypsiä, joten poimurin kanssa ei kannata marjaan lähteä. Piirakkamarjat sieltä kyllä saa. Marjaa tuntuu olevan erityisesti mäkien rinteillä varjoisilla kohdilla tai ainakin sellaisilla olen niitä itse nähnyt.

Mustikkaa voi poimia vielä pitkään. Viime syksynä keräsin poimurilla pari sangollista mustikkaa samaan aikaan kuin puolukkaakin. Hieman ne olivat vetisiä, mutta hyvää mehua niistä tuli. Radiossa kuulutettiin, että poimijat ovat lähtökuopissaan Thaimaassa ja yli 3000 työviisumia on myönnetty tänä vuonna uutterille matkaajille. Marjaa riittää meille kaikille, jos vaan haluamme niitä poimia.

Tänään tuli Tiede-lehden heinäkuun numero, ja siinä kerrottiin, että huippuvuosina metsämme tuottavat yli 300 miljoonaa kiloa mustikoita, josta ihmiset keräävät alle 15 %, eläimet syövät lopuista osan ja vihon viimeinen osuus tippuu maahan, josta pieneliöt pistävät sen poskeensa. Kaikki käytetään.

Mustikalla on parikin värimuotoa. Yleisempi on kuvan pikimustikka, jossa marjan pinnalle ei muodostu sinertävää vahapeitettä ollenkaan ja mustikka on silloin kuvan näköinen. Näitä mustikoita tapaa metsistä vuosittain. Harvinaisempi värimuoto on väritön tai vihertävä mustikka. Siihen ei sinistä eikä mustaakaan väriä muodostu ollenkaan. Sellaisiakin olen pari kertaa tavannut. Ensin luulin marjoja raaoiksi, mutta oikeilta ne maistuivat ja ihan kypsiltä tuntuivat. Kannattaa siis ottaa nekin talteen, jos vastaan tulee. Ravintoarvoista en tiedä, mutta maku ainakin on sama. Hyviä marjareissuja!’

Huhtahanhikki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA’Jo vuosia olen odottanut, koska Luopioisten kasvistoon voin lisätä huhtahanhikin (Potentilla intermedia). Nyt juhannuksen aikaan tämä odotus palkittiin. Olin käyttämässä vieraitani Pytingin kaviossa olevassa valokuvanäyttelyssäni ja siinä jutellessa parkkipaikan vieressä katse kiinnittyi portin pielessä olevaan kookkaaseen hanhikkiin. Kumarruin katsomaan tarkemmin ja totesin kauan etsityn löytyneen. Kuvaaminen ei oikein onnistunut, mutta sen voi uusia myöhemmin, jos eivät liian innokkaat siistijät vain ehdi ensin.’

Huhtahanhikki on maassamme itäinen laji, jonka levinnäisyysalue pääasiassa rajautuu Päijänteen itäpuolelle. Niinpä olen sen tavannut Jyväskylästä monelta paikalta, samoin Itä-Suomen kaupungeista, mutta tältä puolen en ollenkaan. Ystäväni kertoi, että kasvia on löytynyt Orivedeltä muutamalta paikalta ja Tapereella sitä tiettävästi myös on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKasvin tunnistaa alalehdistä. Ne ovat sormiliuskaiset ja sormia on viidestä seitsemään. Lehdet ovat vaaleanvihreitä, myös alta. Kasvi on pystykasvuinen ja sen kukan terälehdet ovat verholehtiä lyhyemmät. Sen voi sekoittaa yleiseen peltohanhikkiin, jolla kuitenkin on kolmilehdykkäiset alalehdet tai harvinaiseen saksanhanhikkiin, jonka kukka on verhiötä pidempi ja kasvi on ’pensasmaisempi’. Hopeahanhikilla lehdet ovat alta hopeanväriset ja muutenkin pienemmät.

Huhtahanhikki kasvaa satunnaisen luonteisesti pientareilla, joutomailla, ratapihoilla ja lastauspaikoilla, mutta saattaa jäädä kasvupaikalleen pysyväksi, jos olosuhteet säilyvät suotuisina. Luopioisiin se on tullut varmaankin liikenteen mukana ja säilyy, jos saa rauhassa kasvaa. Paikka on tosin äärimmäisen uhanalainen, kun pihoista halutaan tehdä steriilejä viherkenttiä. Toivotaan kuitenkin uudelle tulokkaalle parasta.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rajatrilogia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA’Nuorena tuli luettua, niin kuin varmaan monien muidenkin minunikäisteni miesten, Zane Greyn, J. O. Curwoodin ja J. F. Cooperin kirjoja. Niissä seikkailtiin Amerikan erämaissa, milloin Appalakkien vuoristossa intiaanien kanssa tapellen, milloin etelämpänä suurilla preerioilla, missä purppurarinteet  ja rakkaus loistivat karjarancheilla. Joskus luen niitä vielä uudelleenkin ikään kuin nostalgiamielessä. Gormac McCarthya voisi kutsua nykyajan Zane Greyksi. Hänen synkät ja veriset romaaninsa tuovat vanhan maailman nykyaikaan, onnistuneesti. Siitä hienoin saavutus on ns. Rajatrilogia.’

Ensimmäinen osa (Kaikki kauniit hevoset) kertoo John Grady Colesta, 16-vuotiaasta pojasta, joka karkaa ystävänsä kanssa kotoaan sen mentyä myyntiin. Hän seikkailee ratsunsa kanssa Yhdysvaltain ja Meksikon rajan molemmilla puolilla, pääasiassa Meksikossa, jossa hän toimii hevosten kouluttajana ja rakastuu tulisesti omistajan tyttäreen. Rakkaus kuitenkin tapetaan ja siinä samalla myös Cole on menettää henkensä. Palattuaan kotiin hän huomaa olevansa koditon.

Toinen osa (Matka toiseen maailmaan) kertoo 16-vuotiaasta Billy Perhamista, joka pyydystää karjatiloja vainoavan naarassuden ja kuljettaa sen takaisin Meksikoon. Palattuaan kotiin hän saa kuulla, että hänen perheensä Boyd-veljeä lukuunottamatta on murhattu ja hevoset varastettu. Veljekset lähtevät hakemaan hevosia takaisin Meksikosta ja siiitä muodostuu paitsi vaarallinen myös pitkä taivallus erämaissa. Veli rakastuu meksikolaistyttöön ja karkaa. Billy palaa vielä kerran Meksikoon, nyt hakemaan veljeään. Siitä tulee matkoista vaikein.

Päätösosa (Tasangon kaupungit) sitoo yhteen nämä kaksi tarinaa. Nyt edellisten osien päähenkilöt työskentelevät vanhan Macin karjatilalla ystävinä. Maailma muuttuu heidän ympärillään eikä vanhoja tiloja enää tarvita. Armeija on laajenemassa tämänkin tilan alueelle. John on nyt parikymppinen ja rakastuu tulisesti meksikolaiseen prostituoituun. Hän haluaa tämän omakseen ja on päätöksessään tinkimätön kaikkien muiden varoituksista huolimatta. Niinpä asiat ajautuvat umpisolmuun, josta päästään vain väkivallan kautta. Kirja päättyy lohduttomasti nykyaikaan, jolloin vanhaa ei enää ole.

Kirjailijan tavaramerkki on kerronnan ääretön karuus ja toisaalta sen pelkistys. Niinpä nämäkin kirjat luovat ympärilleen tunnelman, joka säilyy mielessä varmaan pitkään. Vaikka päätarinassa ei paljon tapahdu ja se on ennalta arvattavissa, niin sen edetessä kerrotaan muita tarinoita, unia, haaveita, juttuja niin leirinuotioilla kuin kapakan tiskin ääressäkin. Vuoropuhelu rönsyää joskus sellaisella vauhdilla, ettei lukija tahdo pysyä perässä, kuka kertoo, kuka kuuntelee, missä ollaan, varsinkin kun kirjailija jättää systemaattisesti pois niin lainauksesta kertovat merkit kuin johtolauseetkin. Tämä kuitenkin luo hyvin kiinteän tunnelman, tuntuu kuin lukija olisi kärpäsenä istumassa baarijakkaralla lupsakan keskustelun kuuntelijana.

Oman erikoisuutensa tähän tarinaan tuo rajan Meksikon puolella käytettävä espanja. Kirjailija käyttää vuorosanoissa kieliä sekaisin ja suomentaja on jättänyt espanjalaiset kohdat kääntämättä. Ne voi katsoa kirjan lopussa olevasta sitaattisanastosta, jos ei espanjaa osaa. Kolmannen osan loppupuolella huomasi osaavanasa jo suuren joukon kommentteja ilman sanastoakin. Si, si! Nada. Aika veikeä tapa opettaa samalla kieltä.

Kirjat ovat aika joutuisia lukea eikä tarvitse ajatella, että aika menee hukkaan noiden tiiliskivien ääressä. Suosittelen, varsinkin vanhojen inkkari- ja cowboykirjojen ystäville. Muutenkin tämä kirjailija on ihan mukava tuttavuus. Kannattaa tutustua myös kirjoihin Tie, Veren ääriin ja ja Menetetty maa. Monet hänen teoksensa ovat saaneet arvostettuja palkintoja, mm. Pulizerin (Tie).

McCarthy, Gormac: Kaikki kauniit hevoset (All the Pretty Horses, 1992). WSOY (2014), suom. Kaijamari Sivill. 358 s.
McCarthy, Gormac: Matka toiseen maailmaan (The Crossing, 1994). WSOY (1995), suom. Erkki Jukarainen. 504 s.
McCarthy, Gormac: Tasangon kaupungit (Cities of the Plain, 1998). WSOY (2015), suom. Kaijamari Sivill. 350 s.

Muotoja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Näin juhannuksena koivu on tärkeä koriste-elementti juhlistamaan keskikesää, sen valoa ja vihreyttä. Tuomme tuoreita koivunoksia sisälle niin saunaan kuin pirttiinkin. Ne antavat hyvän tuoksun, puhtaan ja raikkaan. Vanha perinne on myös pystyttää limot eli nuoret koivut portaiden pieleen kertomaan suuresta juhlasta. Näinhän tehtiin ennen maalla myös kesähäissä ja seuroissa. Keveydessään ja herkkyydessään koivu antoi juhlallekin keveän tunnun toisin kuin vuoden pimeimmän ajan juhlapuu, kuusi.

Itsekin olen hakenut joka vuosi koivut portaiden pieleen. Vesurin kanssa lähdin rantametsään pienet pojat mukanani. Tuosta otamme komean limon, sanoin ja kumarruin iskemään rungon poikki. Vesuri jäi koholle ja katse kiersi puun lehvistöä. Tätä puuta ei kyllä kaadetakaan, sanoin ja menin seuraavan luo. Kaatamatta jääneen puun lehdet olivat pienet, voimakkaan sahalaitaiset ja tyviliuskat olivat kiertyneet sirppimäisesti ylöspäin. Jossakin mielen sopukoissa oli näkymä kirjan kuvasta, jossa kerrottiin koivun erilaisista muodoista. Niinpä, kun limot oli pystytetty, oli hetki aikaa syventyä verrattomaan kirjaan Suomen puu- ja pensaskasvio. Sieltähän se kuva löytyi. Rannassamme kasvoi loimaankoivu (Betula pendula f. crispa), tai ainakin minä niin päättelin tuntomerkkien täsmätessä. Pirkkalankoivun B. p. f. bircalensis) liuskat olisivat ehytlaitaiset ja taalainmaankoivun (B. p. ’Dalecarlica’) paljon pidemmät ja epämääräisemmät.

Loimaankoivu sai nimensä puun löytöpaikan mukaan. Sitä on sen jälkeen jalostettu koristepuuksi, koska sen oksat riippuvat hauskasti ja lehdet ovat liuskaisuudessaan hienot. Loimaankoivu kasvaa harvinaisena Etelä-Suomessa, nyt siis myös Luopioisissa. Hienoa!

Pikkupojat eivät taineet inoani ymmärtää, katsoivat vain pitkään, taas se ukki höpsöttää!’

Keskikesän juhla

Julkaistu , kirjoittanut
2

juhannus

’Olen kesän alussa ihaillut pilviä, pieniä ja suuria. Niistä löytyy aina uusia muotoja ja uutta ihmeteltävää. Tasainen pilvikatto ei näytä mielenkiintoiselta, sen värit sen sijaan näyttävät. Poutapilvet, kumpupilvet jopa ukkospilvet sen sijaan kiinnostavat muodoillaan. Toisaalta niistäkin löytyy hienoja värejä. Näin juhannuksen aikaan kannattaa tähystää taivaalle ja ihailla, varsinkin yön kuulaina hetkinä. Monesti me nukumme kaikkein hienoimman ajan harrastaa pilvibongausta. Kymmenkunta vuotta sitten ilmestynyt Pilvibongarin opas (Ateena, 2007) auttaa tunnistuksessa ja antaa paljon tietoa erilaisista pilvistä. Siihen kannattaa tutustua.’

Lämmintä ja aurinkoista juhannusta lukijoille!

Kukkakävely

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Padankoski

’Valtakunnallinen kukkakävely eli luonnonkukan päivän retki käveltiin taas viime sunnuntaina. Itse olen vetänyt tapahtumaa Sydän-Hämeessä nyt kuusi kertaa. Kuva on muutaman vuoden takaa, kun saapastelimme pellonreunaa etsien reittiä seuraavaan kohteeseen. Tänä vuonna oli sen verran kiireistä, etten edes kuvia ehtinyt ottaa.

Leppäjärvi

Kävelyn tarkoitus on perehdyttää osallistujia luonnon monimuotoisuuteen ja kasvien hienoon elämään. Meitä oli tänä vuonna juuri sopiva määrä 23 innokasta kävelijää ja seikkailimme paitsi kyläteiden niin myös taimikoiden ja kuusimetsien kätköissä. Mitään huippuhienoa emme tavanneet, mutta monelle taisi sinijäärä ainakin olla uusi tuttavuus. Itsekään en sitä ole kovin usein nähnyt. Kukkien puolelta etsimme kulleroita, metsäruusua, orvokkeja ja tutustuimme erilaisten putkikasvien tunnistamiseen, olihan päivän nimikkokasvina koiranputki.

Padankoski

Koiranputki lopetteli jo kukintaansa, joten yleisempi taisikin olla vuohenputki. Retkemme kesti yllättäen tasan kolme tuntia ja tuntui, että monet hienoudet jäivät vielä odottamaan seuraavaa kertaa. Kyläyhdistys järjestänee retken myös ensi vuonna, joten jäämme sitä odottamaan ja miettimään uusia retkikohteita.’

Mustikkaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Sm

’Kun pakkanen paukutteli tammikuussa kolmenkymmenen asteen lukemia mittariin, moni epäili, etteivät mustikat tee marjaa seuraavana kesänä ollenkaan, koska lumi ei ollut suojaamassa kukkasilmuja. Niin minäkin. Toisin kävi. Mustikka kukki komeasti keväällä, tosin pari viikkoa etuajassa, niin kuin monet muutkin kukat. Kukkia oli joka varvussa ja uusia puhkesi koko ajan. Eipä pakkanen ollutkaan vienyt kukkasilmuja.

Kun katselin kukintaa metsän hämäryydessä, kuuntelin laulurastaan ohjeita, punarinnan solinaa ja peipon ponnekasta säveltä, muuta en kuullut. Kimalaisen surina puuttui, maamehiläiset olivat poissa, kukkakärpäsiäkään ei näkynyt. Monien muiden tavoin olin sitä mieltä, ettei tule marjaa, kun ei ole pölyttäjiä. Kukat riippuivat varvuissa apaattisina, kalpeina.

Eilen Hesarin artikkelissa asiaa vahvistettiin tutkimuksen kautta: mustikkasadosta tulee korkeintaan keskinkertainen, koska pölyttäjät olivat kukinnan aikaan myöhässä. Itse kiertelin aamulla koiran kanssa metsässä katsomassa, pitääkö uutinen paikkansa. Otanta oli vain parin kilometrin matka ja silläkin mustikkametsää vain pieni osuus. Kuitenkin siitä saattoi päätellä, että runsaasta kukinnasta ei ollut kehittynyt vastaavaa määrää raakileita, mutta niitä oli kuitenkin, toisin paikoin runsaastikin. Ehkä keskinkertainen sato, ainakin täällä Etelä-Hämeessä.

Aikaiset keväät sekoittavat luonnon aikatauluja. Hyönteiset eivät näytä lentävän samassa tahdissa kuin kukat kukkivat, ne elävät ikään kuin vanhaa aikaa. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin sopeutuminen tasoittaa rytmiä? Kokonaan toinen juttu on myös se, että kasvien kasvuraja siirtyy koko ajan pohjoiseen. Seuraavatkohan pölyttäjähyönteiset perässä vai löytyykö sieltä uusilta kasvualueilta uusia pölyttäjiä. Kovin voimakkaasti erikoistuneilla kukilla, kuten kämmeköillä, tämä voi tulla ongelmaksi.

Puolukka kukkii paraikaa ja komeasti kukkiikin. Pörriäisiä näyttää riittävän, koska kimalaiset ovat saaneet ensimmäisen sukupolven lentoon. Odotettavissa on hyvää satoa, lämmöstä, sateesta ja pölytyksestä riippuen.

Hyviä marjakausia hetken päästä!’

mustikka2

Palatkaa perhoset

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Palatkaaperhoset’Olen lukenut kaikki Juha Itkosen kirjoittamat kirjat. Aikanaan hämmästelin hänen taitoaan esikoisessa Myöhempien aikojen pyhiä. Sitten tuli Anna minun rakastaa enemmän ja olin vakuuttunut nuoren miehen kertojanlahjoista. Eipä ole tarvinnut mielipidettä vuosien saatossa muuttaa. Siitä on osoituksena tämä keväällä ilmestynyt uutuus Palatkaa perhoset. Suosittelen sitä lämpimästi. Siinä on enemmän kuin yhdellä lukukerralla pystyy sulattamaan, siinä on antia vaikka koko vuodeksi.’

Anna minun rakastaa enemmän ilmestyi 2005 ja saavutti valtaisan suosion. Itsekin pidin sitä yhtenä parhaista lukemistani kirjoista. Kirjan alussa lapsi vapauttaa perhosen. Tässä uutuuskirjassa pyydetään, että perhoset palaisivat takaisin. Perhonen on onnistunut laulu, musiikki, sanoitus.

Palatkaa perhoset on edellisen itsenäinen jatkoteos kymmenen vuotta sen tapahtumien jälkeen. Tutut henkilöt, Suvi eli rocktähti Summer Mable, Leena, hänen äitinsä ja Antti Salokoski, keski-ikäinen eronnut kirjailija ja Suvin entinen poikaystävä. Kirja solahtaa samaan kaavaan kuin edeltäjänsä eikä lukija välttämättä edes huomaa aikaeroa. Itkosella on taito kertoa tarinaa takautuvasti, niin että hän tietää lopputuloksen ja osaa koota tarinan sen mukaan. Upeaa.

Maailmantähti hiipuu, kiertueet ovat rasittavia ja vaativat aina uutta, itsekritiikki nousee ja lopulta seuraa floppi, kun liikaa pohditaan. Leena hoitaa Suvin lasta Rosaa kokopäiväisesti. Mummi on elämälle välttämätön eikä hän itsekään aina tiedä, kenen lapsi on, hänen vai Suvin. Antin elämä kuluu Kaliforniassa haljuillessa. Hän etsii materiaalia uuteen rockmusiikkia käsittelevään kirjaansa. Hän luo kohtauksia tunnetuiden muusikkojen kesken, pureutuu heidän elämäänsä, josta on kirjoitettu hyllymetreittäin aikaisemmininkin. Seurauksena on turhautuminen. Vaimo Elisa on löytänyt uuden miehen ja elää omaa vauhdikasta elämäänsä, johon Antti ei enää kuulu. Vain Niilo, heidän poikansa, on siitä jäljellä ja tätä Antti kaipaa, niin ja tietenkin myös Suvia. Heidän välinsä lämpenevät uudelleen, mutta turhautuminen ja elämän vaikeus tekevät omat sudenkuoppansa rakkauden tielle. Mitä jää jäljelle rakkaudesta, joka Itkosen mukaan on vain ’lihaa ja verta ja limakalvoja… mikään ei satuta ihmistä yhtä paljon kuin rakkaus’?

Kirja on taattua Itkosta, joutuisasti etenevää, selkeää ja konstailematonta kerrontaa. Siinä ei ole mitään sensaatiomaisia juttuja, ei uusia hienouksia eikä elämää suurempia tapahtumia, mutta tavallisen elämän kuvaus luo puitteet hienolle tarinalle. Itse olisin jättänyt musiikkimaailmaa vähemmälle, niin sanoituslainauksien kuin henkilöidenkin osalta, mutta tämä lienee osaltaan se kirja, jota Antti olisi halunnut kirjoittaa Kaliforniassa.

Kirja pohtii taas rakkautta, niin kuin edellinenkin, ihmisten välistä rakkautta, sen vaikeutta ja sen voimaa. Samalla se kuvaa ikääntyvän ihmisen tuskaa keski-iässä, kun ei haluaisi antaa periksi eikä haluaisi luopua nuoruudesta, sen voimasta eikä sen innostuksesta. Perhoset eivät lennä pakolla, biisit eivät synny turhautuneessa olotilassa. Suvi yrittää, Antti yrittää, mutta lopputulos ei ole tyydyttävä.

Joskus ihmettelen, kun kirjailija käyttää useaa kertojaa teoksessaan ja kaikkien heidän osuutensa ovat samanlaisia, samalla tyylillä, samoilla sanoilla ja samalla äänellä kirjoitettuja. Tässä puheenvuoron saavat kirjan kolme päähenkilöä. Suvin jakso kirjan lopussa on aivan erilainen kuin Antin eikä Leenankaan pohdinta ole samaa kuin turhautuneen miehen. Tästä onnittelut Itkoselle. En ymmärtänyt kaikkia Suvin vähän harhaisen tuntuisia ajatuksia, mutta kerronta oli vaikuttavaa, varsinkin kun se oli niin erilaista kuin muiden. Kirjaa olisi varmaankin voinut hieman tiivistää, mutta hyvä se oli tällaisenaankin, ei kuitenkaan sellainen vavahduttava lukukokemus kuin ensimmäinen osa.

Itkonen, Juha: Palatkaa perhoset. Otava, 2016. 415 s.