’Olen lukenut kaikki Juha Itkosen kirjoittamat kirjat. Aikanaan hämmästelin hänen taitoaan esikoisessa Myöhempien aikojen pyhiä. Sitten tuli Anna minun rakastaa enemmän ja olin vakuuttunut nuoren miehen kertojanlahjoista. Eipä ole tarvinnut mielipidettä vuosien saatossa muuttaa. Siitä on osoituksena tämä keväällä ilmestynyt uutuus Palatkaa perhoset. Suosittelen sitä lämpimästi. Siinä on enemmän kuin yhdellä lukukerralla pystyy sulattamaan, siinä on antia vaikka koko vuodeksi.’
Anna minun rakastaa enemmän ilmestyi 2005 ja saavutti valtaisan suosion. Itsekin pidin sitä yhtenä parhaista lukemistani kirjoista. Kirjan alussa lapsi vapauttaa perhosen. Tässä uutuuskirjassa pyydetään, että perhoset palaisivat takaisin. Perhonen on onnistunut laulu, musiikki, sanoitus.
Palatkaa perhoset on edellisen itsenäinen jatkoteos kymmenen vuotta sen tapahtumien jälkeen. Tutut henkilöt, Suvi eli rocktähti Summer Mable, Leena, hänen äitinsä ja Antti Salokoski, keski-ikäinen eronnut kirjailija ja Suvin entinen poikaystävä. Kirja solahtaa samaan kaavaan kuin edeltäjänsä eikä lukija välttämättä edes huomaa aikaeroa. Itkosella on taito kertoa tarinaa takautuvasti, niin että hän tietää lopputuloksen ja osaa koota tarinan sen mukaan. Upeaa.
Maailmantähti hiipuu, kiertueet ovat rasittavia ja vaativat aina uutta, itsekritiikki nousee ja lopulta seuraa floppi, kun liikaa pohditaan. Leena hoitaa Suvin lasta Rosaa kokopäiväisesti. Mummi on elämälle välttämätön eikä hän itsekään aina tiedä, kenen lapsi on, hänen vai Suvin. Antin elämä kuluu Kaliforniassa haljuillessa. Hän etsii materiaalia uuteen rockmusiikkia käsittelevään kirjaansa. Hän luo kohtauksia tunnetuiden muusikkojen kesken, pureutuu heidän elämäänsä, josta on kirjoitettu hyllymetreittäin aikaisemmininkin. Seurauksena on turhautuminen. Vaimo Elisa on löytänyt uuden miehen ja elää omaa vauhdikasta elämäänsä, johon Antti ei enää kuulu. Vain Niilo, heidän poikansa, on siitä jäljellä ja tätä Antti kaipaa, niin ja tietenkin myös Suvia. Heidän välinsä lämpenevät uudelleen, mutta turhautuminen ja elämän vaikeus tekevät omat sudenkuoppansa rakkauden tielle. Mitä jää jäljelle rakkaudesta, joka Itkosen mukaan on vain ’lihaa ja verta ja limakalvoja… mikään ei satuta ihmistä yhtä paljon kuin rakkaus’?
Kirja on taattua Itkosta, joutuisasti etenevää, selkeää ja konstailematonta kerrontaa. Siinä ei ole mitään sensaatiomaisia juttuja, ei uusia hienouksia eikä elämää suurempia tapahtumia, mutta tavallisen elämän kuvaus luo puitteet hienolle tarinalle. Itse olisin jättänyt musiikkimaailmaa vähemmälle, niin sanoituslainauksien kuin henkilöidenkin osalta, mutta tämä lienee osaltaan se kirja, jota Antti olisi halunnut kirjoittaa Kaliforniassa.
Kirja pohtii taas rakkautta, niin kuin edellinenkin, ihmisten välistä rakkautta, sen vaikeutta ja sen voimaa. Samalla se kuvaa ikääntyvän ihmisen tuskaa keski-iässä, kun ei haluaisi antaa periksi eikä haluaisi luopua nuoruudesta, sen voimasta eikä sen innostuksesta. Perhoset eivät lennä pakolla, biisit eivät synny turhautuneessa olotilassa. Suvi yrittää, Antti yrittää, mutta lopputulos ei ole tyydyttävä.
Joskus ihmettelen, kun kirjailija käyttää useaa kertojaa teoksessaan ja kaikkien heidän osuutensa ovat samanlaisia, samalla tyylillä, samoilla sanoilla ja samalla äänellä kirjoitettuja. Tässä puheenvuoron saavat kirjan kolme päähenkilöä. Suvin jakso kirjan lopussa on aivan erilainen kuin Antin eikä Leenankaan pohdinta ole samaa kuin turhautuneen miehen. Tästä onnittelut Itkoselle. En ymmärtänyt kaikkia Suvin vähän harhaisen tuntuisia ajatuksia, mutta kerronta oli vaikuttavaa, varsinkin kun se oli niin erilaista kuin muiden. Kirjaa olisi varmaankin voinut hieman tiivistää, mutta hyvä se oli tällaisenaankin, ei kuitenkaan sellainen vavahduttava lukukokemus kuin ensimmäinen osa.
Itkonen, Juha: Palatkaa perhoset. Otava, 2016. 415 s.
’Jo vuosia olen odottanut, koska Luopioisten kasvistoon voin lisätä huhtahanhikin (Potentilla intermedia). Nyt juhannuksen aikaan tämä odotus palkittiin. Olin käyttämässä vieraitani Pytingin kaviossa olevassa valokuvanäyttelyssäni ja siinä jutellessa parkkipaikan vieressä katse kiinnittyi portin pielessä olevaan kookkaaseen hanhikkiin. Kumarruin katsomaan tarkemmin ja totesin kauan etsityn löytyneen. Kuvaaminen ei oikein onnistunut, mutta sen voi uusia myöhemmin, jos eivät liian innokkaat siistijät vain ehdi ensin.’
Kasvin tunnistaa alalehdistä. Ne ovat sormiliuskaiset ja sormia on viidestä seitsemään. Lehdet ovat vaaleanvihreitä, myös alta. Kasvi on pystykasvuinen ja sen kukan terälehdet ovat verholehtiä lyhyemmät. Sen voi sekoittaa yleiseen peltohanhikkiin, jolla kuitenkin on kolmilehdykkäiset alalehdet tai harvinaiseen saksanhanhikkiin, jonka kukka on verhiötä pidempi ja kasvi on ’pensasmaisempi’. Hopeahanhikilla lehdet ovat alta hopeanväriset ja muutenkin pienemmät.
