’Julkisuuteen on viime aikoina noussut raketin lailla venäläinen kirjailija, jolle povataan jopa Nobelin palkintoa lähitulevaisuudessa. Omassa maassaan hän on kahminut jo kaikki mahdolliset palkinnot. Mihail Šiškin on kirjallaan Neidonhius noussut lukevan maailman tietoisuuteen räjähdysmäisesti. Kun kirjan suomennos huhtikuussa julkaistiin, myytiin ensi painos loppuun hetkessä. Kirjaa on verrattu moneen kirjalliseen merkkiteokseen ja sen suomentamista pidetään kulttuuritekona. Varmaan myös politiikka on tähänkin asiaan sotkeutunut, sillä kirjailija on tunnettu Putinin Venäjän arvostelija ja uudistusten vaatija. Itse luin kirjaa liiankin kauan, enkä ole tyytyväinen lukemaani. Tuntui liian vaikelta minulle.’
Kirjailija on noussut otsikoihin vahvana Venäjän arvostelijana. Hän asuu Sveitsissä ja on toiminut siellä mm. pakolaisten tulkkina, juuri niin kuin tässä kirjassakin päähenkilö toimii. Šiškiniä on verrattu suuriin venäläisiin kertojiin Tolstoihin ja Tsehoviin mutta myös Joyceen ja nykykirjailijoista Orham Pamukiin ja J. M. Coetzeehen. Hän siis jatkaa vahvan draaman jalanjäljissä. Neidonhius on vaativa kirja, niin lukijalta, kirjoittajalta kuin kääntäjältäkin. Kaksi jälkimmäistä ovat onnistuneet, ensimmäinen joutuu kyllä toteamaan, ettei ole minun makuuni. Liian vähän tiedän taustoista, myyteistä, historiasta, kirjallisuudesta. Varmaankin kirja tulisi lukea uudelleen, sillä ensi kerralla sen ovi ei aukea kuin raolleen. Jotain siitä voin kuitenkin sanoa yhden lukukerrankin valossa.
Kirja muodostuu kolmesta kerroksesta. Tulkki toimii Sveitsissä vastaanottokeskuksessa, jossa kuulustellaan Venäjältä paenneita maahanmuuttajia. Pietari, vastaanoton johtaja, vaatii turvapaikanhakijalta tarinan, joka kuvaa hänen pakonsa syytä ja sitä vaaraa, johon hän on joutunut maassaan. Näin tämä osio muodostuu kuin tarinakokoelmaksi mitä kummllisimmista kohtaloista. Tulkki puolestaan värittää vielä tarinoita ja johdattelee kertojat avaamaan kaikki sanaiset luukkunsa. Monet tarinat ovat kammottavia, raakoja ja epäinhimillisiä, mutta on joukossa kauniitakin tarinoita.
Tämän kerroksen rinnalla kulkevat tunnetun venäläisen laulajan päiväkirjamerkinnät. Ne pohjaavat todellisuuteen eli laulaja Isabella Jurjevan elämäkertaan. Tämä osio kulkee tulkin tarinan kanssa ristiin ja niissä on paljon yhtymäkohtia, vaikka aika on täysin eri. Laulajatar tilittää ensin lapsenomaisesti elämäänsä, sitten nuoruuden rakkauksiaan ja lopuksi taiteilijan tuskaa esiintymisten välillä.
Kolmas osio kulkee taas tulkin mukana ja siinä käydään läpi hänen hajoavaa avioliittoaan. Tämä tarina keskittyy Roomaan, sen nähtävyyksiin ja mytologiaan.
Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta ja siksi sen lukeminen on vaikeaa. Jossain kohtaa saattaa pudota aivan kärryiltä, kun sivu kaupalla kirjailija tulittaa lauseilla, jotka jokainen liittyy täysin eri asiaan. Lopulta jokainen lause on kuin aforismi, ajatelma, jolla ei olekaan tarkoitus kiinnittyä mihinkään. Lukijalle se on raskasta ja suoraan sanottuna aika puuduttavaa. Varsinkin kun muisti ei ole sellainen, joka painaa kaiken mieleen.
Luin kirjaa vähitellen ja yritin saada siitä tolkun jo ensi lukemalta. Koen kuitenkin epäonnistuneeni ja moneen kertaan ajattelin, että onkohan tässä keisarilla vaatteita ollenkaan. Kun pääsi kirjan loppuun ja alkoi silmäillä sitä nopeasti uudelleen, alkoi se myös aueta. Ne kohdat, joita ei ymmärtänyt, saattoi sivuuttaa ja vähitellen yhä useampi kohta nivoutui toiseen ja kokonaisuus hahmottui. Kun Šiškiniä verrataan suuriin venäläisiin kertojiin, niin ehkä siinä on myös sitä, etteivät nekään ole helppoja. Muistan, kuinka tuskastuin Dodstojevskin Idiootin kanssa ja tunsin itseni idiootiksi, kun en jaksanut vatkata niitä juonenkäänteitä, joita kirja on täynnä. Tässä on siinä mielessä samaa.
Tämä vuosi on tärkeä venäläisen kirjallisuuden teemavuosi Suomessa. Helsingin kirjamessuilla syksyllä teemana on Venäjä. Niinpä tätä kirjaa hehkutetaan kulttuuritekona senkin vuoksi. Ihailtavalla tarmolla kääntäjä Vappu Orlov on paneutunut asiaan ja siitä hienona näyttönä on kirjan lopun selityskokoelma täynnä myyttejä, kirjallisuutta, uskontoa.
Mikä sitten on neidonhius. Kasvitutkijana tiesin sen olevan hiussaniaisen, joka kasvaa Etelä-Euroopan muureilla ja valleilla, seinän koloissa ja katukivien välissä rikkaruohon tapaan. Kirjan lopussa symboliikka paljastuu ja voi sanoa kirjan olevan kuin neidonhius kivenkolossa täynnä symboliikkaa, mystiikkaa, uskontoa, hengellistä pohdintaa, pakolaisuutta, muukalaisuutta, filosofiaa, syyllisyyttä ja syyttömyyttä, sortoa ja kuolemaa, elämää ja rakkautta. Kirja kuljettaa mukanaan koko elämän kirjoa ja kaataa sen lukijan syliin – ota siitä ja nauti. Mutta niin kuin sanoin, pitäisi tietää entuudestaan enemmän ja lukea koko opus moneen kertaan läpi huolella ja harkiten. Maksaako vaivan, en tiedä?
Mihail Šiškin: Neidonhius. WSOY, 2015, suom. Vappu Orlov. 568 s.
