Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Alice Munro

julkisia salaisuuksia’Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa kanadalainen Alice Munro. 82-vuotias novellisti on ollut monesti ehdolla, nyt osui kohdalle. Hänet on palkittu monilla tunnetuilla palkinnoilla niin kansainvälisesti (Booker) kuin myös omassa maassaan. Hänen teoksiaan kuvataan ihmisläheisiksi. Hän valottaa maaseudun ihmisten elämää lämpimästi ja vivahteikkaasti. Joskus häntä on verrattu venäläiseen Tsehoviin.

Itse olen lukenut vain yhden häneltä suomennetuista kahdeksasta teoksestaan, vuonna 1995 suomeksi  ilmestyneen Julkisia salaisuuksia. Luin kirjan vuonna 2003 enkä valitettavasti enää muista siitä juurikaan mitään. Kirjoitin kirjasta silloin seuraavanlaisia huomioita.’

Munron kirja on pitkien novellien kokoelma, jossa tutkitaan saman paikkakunnan tapahtumia pitkällä aikavälillä 1800-luvun lopulta nykypäivään. Tarinoiden henkilöt ovat sukua keskenään tai saattavat esiintyä sivuhenkilöinä jossain toisessa tarinassa. Tarinat kertovat tavallisten ihmisten elämästä, mutta heille sattuu aina jotain sykähdyttävää. Suuria teemoja novelleissa ovat rakkaus, kuolema ja hulluus. Tarinoiden kertojat ovat naisia tai sitten tapahtumat kuvataan naisten kautta. Muutaman novellin juonet lyhyesti:

Tuulentupia: Kirjastonhoitaja Louise saa sodasta kirjeitä, joissa mies tunnustaa rakastavansa häntä ja miltei kosii. Kun sota loppuu, mies menee kuitenkin toisen kanssa naimisiin ja käy lainaamassa salaa kirjaston kirjoja. Lopulta hän saa traagisesti surmansa tehtaalla ja tehtaan johtaja palauttaa kirjat rakastuen kirjastonhoitajaan ja menee tämän kanssa naimisiin.

Oikea elämä: Tarina keskittyy häihin, jossa valmistetaan pukua ja keskustellaan miehistä. Lopulta morsian päätyy Austaraliaan ja on siellä ihan tyytyväinen, vaikka ei ennen sitä ole poistunut kotoaan, jossa on veljensä kanssa ikänsä asunut.

Albanialainen neitsyt: Outo pariskunta muuttaa kaupunkiin. Naisella on hämärä menneisyys. Hän on joutunut vuoristosissien vangiksi Albaniassa ja asunut heidän keskellään vuositolkulla. Hänet yritettiin naittaa muslimille, mutta pappi totesi hänet neitsyeksi ja pelasti, samalla hän rakastui naiseen. He muuttivat yhdessä Kanadaan, jossa pitivät kirjakauppaa.

Julkisia salaisuuksia: Vanha neiti Johnstone vie tytöt leirille joen varteen niin kuin monta vuosikymmentä on tehnyt. Yksi tytöistä katoaa hakiessaan villapaitaa leiristä. Häntä etsitään kaikkialta, mutta ei löydetä. Vanhalta tuomarilta pyydetään apua, mutta hän ei voi auttaa, vaan kehottaa menemään poliisin luo.

Jack Randa Hotel: Gail menettää miehensä nuoremmalle ja jää yksin. Hän matkustaa miehen perässä Australiaan ja asettuu asumaan saman kadun varrelle tekeytyen toiseksi. He kirjoittelevat kirjeitä toisilleen, mutta lopulta mies arvaa ja Gail pakenee. Nyt hän odottaa miestään kotona Kanadassa.

Paikka korvessa: Veljekset matkaavat uudisasutukselle ja vanhempi hankkii sinne orpokodista vaimon. Veli kuitenkin kuolee ja nuorempi nai naapurista vaimon perustaen perheen. Vanhemman veljen vaimo matkustaa kaupunkiin ja ilmoittautuu vankilaan, koska on tappanut miehensä. Lopussa selviää, että veli on tappanut veljensä ja nainen yrittää piilotella asiaa ilmoittamalla itsensä syylliseksi.

’Itselleni jäi silloin kymmenen vuotta sitten hieman hämärä kuva niin kirjailijasta kuin kirjan novelleistakin. En erityisemmin pitänyt niistä. Mielestäni ne olivat vaikeita ja avautuivat hitaasti. Toisaalta ne olivat sujuvasti kirjoitettuja ja niiden tarinat yllätyksellisiä ja epätavallisia. Varmaan nyt tulee luettua joku toinenkin kirja ja samalla voi mielipidekin muuttua. Joka tapauksessa onnea kirjailijalle!’ 

Kaali

kaali1

’Olin eilen paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen syyskokouksessa, jossa katseltiin lopuksi kuvia Saarenmaan kasveista. Siellä oli kesäinen kuva merikaalista, paljon näyttävämpi kuin oma kuvani syksyisestä Hangosta parin viikon takaa. Siinä pohdittiin, onko kasvi syötävä, kun se kerran on kaali. Onhan se ja sitä jopa viljellään esimerkiksi Englannissa ja käytetään joko kaalin tapaan tai parsan korvikkeena. Itse en ole maistanut enkä siksi tiedä, miltä se maistuu. Villivihannes joka tapauksessa, vaikkakin harvinainen eikä siksi ole toivottavaa, että sitä ruoaksi kerätään.

Pohtiessani tätä tuli mieleeni, että monella kasvilla on nimessään sana kaali, vaikka niitä ei ravinnoksi olisi käytettykään. On ajateltu niiden olevan eri eläinten kaaleja. Kasvit kuuluvat jopa hyvinkin erilaisiin heimoihin. Tässä esimerkkinä muutama:

peltokaali (Brassica rapa) – ristikukkaiset
kanankaalit  
(Barbarea vulgaris, B. stricta) – ristikukkaiset
merikaali
(Gramble maritima) – ristikukkaiset
akankaalit (Ajuga reptans) – huulikukkaiskasvit
linnunkaali
(Lapsana communis) – mykerökukkaiset
hetekaali
(Montia fontana) – portulakkakasvit
ojakaali (Lythrum portula) – rantakukkakasvit
vuonankaali (Valeriella locusta) – virmajuurikasvit
hullukaali
(Hyoscyamus niger) – koisokasvit
käenkaalit, ketunleivät 
(Oxalis acetosella, O. fontana) – käenkaalikasvit
kaali, variaatioineen
(Brassica oleracea) – ristikukkaiset

Viimeksimainitustahan löytyvät sitten yleisimmin ruoaksi käytetyt lajikkeet:
keräkaali, lehtikaali, kukkakaali, parsakaali, kyssäkaali, ruusukaali, punakaali, rehukaali.
Ne ovat siis Välimeren alueella elävän alkuperäisen kaalin jalostettuja variaatioita.

Muutama vuosi sitten kohautti nimistökomitean päätös muuttaa vanhoja perinteisiä suomalaisia lajinimiä uusiksi. Silloin mm. maamyyrästä tuli kontiainen ja valkohäntäpeurasta valkohäntäkauris. Perusteluina oli, että maamyyrä ei ole myyrä vaan hyönteissyöjä eikä peurakaan ole sama kuin kauris. Kaalien kohdalla ei ainakaan vielä ole tapahtunut myllerrystä. Oikea kaali saanee pitää nimensä, mutta mitenkäs muiden käy.

Eipä tämä nimistöjuttu ole muuallakaan aivan selvä. Lintuharrastajien yleinen vitsin aihe onkin: onko lintulaudallasi käynyt puutiainen tai lauleskeleeko puutarhassasi leppäkerttu.’

Rikkautta

ruska1

’Elämän rikkautta – luonnon kauneutta!

Yläkuvassa värikkäät tuomenlehdet ovat sitä rikkautta, jota näin syksyllä saa kohdata retkillään. Kun kasvi siirtää vihreän klorofyllin talteen seuraavaa kasvukautta varten, jää lehtiin jäljelle vähemmän tärkeät aineet ja värit, jotka voi huoletta hukata maatumaan ravinnoksi tuleville kasveille. Vain leppä pudottaa lehtensä vihreinä, koska pystyy valmistamaan ilmakehän typestä juurinystyröidensä avulla ravintoa. Me saamme nauttia ruskan väreistä syksyisin aivan ilmaiseksi. Tänä syksynä luulin, ettei ruskaa tule ollenkaan, kun tuuli ravisteli pihapuiden lehdet maahan ennen aikojaan, mutta se oli vain paikallista. Jo naapurikylällä haavat hehkuivat keltaisina, pihlajat punaisina, koivut hillitymmissä vivahteissa. Erityisesti ihailin pihaan istuttamaani pilvikirsikkaa. Sen syvät punavoittoiset värit sykähdyttivät maisemassa. Silloin en ollenkaan muistellut tämän tulokaskasvin satoja siementaimia keväisellä kasvimaalla enkä metrisiä juurivesoja syksyn puutarhassa. Pysyyhän se kurissa, kun vain jaksaa hoitaa.

korte1Myös metsässä ruska näkyy, me vain usein kuljemme sen ohi. Havupuut pysyvät vihreinä, sammalet myös, heinät ruskettuvat, kukkakasvit kuivettuvat tunnistamattomiksi. Oikeastaan metsästä ruskan näkee parhaiten jo elokuun mustikanlehdissä, mutta ne varisevat aikaisin. Lehtipuut tietenkin kellastuvat ja pensaat saavat aikanaan värinsä, itse olen aina ihaillut kortteiden kauniita syysvärejä korpimetsässä, jossa muuten on hyvinkin tummaa ja väritöntä. Lehtokorte muuttuu valkoiseksi ja on kuin haamu maisemassa, kuvan metsäkorte on kauniin kellertävä ilopilkku pilkistellessään muun kasvillisuuden seasta. Kohta sekin maatuu, mutta vielä nyt sen värin helposti huomaa.

Olen aina pitänyt syksystä, ehkä syynä ovat juuri metsän värit. Vaikka kylmän ja pimeän ajan tulo on väistämätöntä, antavat syksyn värit voimia kestää. Turhaan ei puhuta kaamosmasennuksesta, se on monesti ihan todellinen. Muistelemalla syksyn rikkautta, kaamoksen hämärän ja kuoleman ottaa vastaan helpommin.’

Kärpässieni

karpassieni2’Kaikkihan me tunnemme punaisen kärpässienen. Se on syksyisen metsän kaunistus: kirkkaanpunainen lakki valkoisin hiutalein, ylväs pysty kasvutapa ja siisti ulkonäkö. Entisajan parantajat vaivuttivat itsensä loveen, kuten sanottiin, sen avulla ja ennustivat sen jälkeen tulevia. Shamaanien matkat tuonpuoleiseen tehtiin juuri kärpässienen voimalla. Kärpäsiäkin sillä tapettiin, koska se siihen hyvin kelpasi, siitä lienee nimikin tullut, vaikka monesti kasvien tai sienten myrkyt eivät hyönteisiin tai lintuihin tehoakaan samalla tavalla kuin meihin ihmisiin. Etanakin rouskuttaa hyvällä ruokahalulla kärpässienen lakkia, liekö se jatkuvasti lovessa. Tuskin, sehän on sen syksyinen herkku.

karpassieni1Kärpässieniä on muitakin kuin tämä mainittu punainen kaunotar. Kuvien sientä en tunne varmuudella, joten se saa ainakin ruokasienenä jäädä metsään, enpä kärpässieniä muutenkaan kerää. Epäilen sientä rusokärpässieneksi (Amanita rubescens). Sen tuntomerkit sopivat kirjallisuudesta löytämiini tietoihin, mutta varmuutta minulla ei ole. Kärpässienet (meillä yli 20 lajia) ovat lähes kaikki myrkyllisiä. Valko- ja kavalakärpässienen solumyrkyt tuhoavat ja tappavat uhrinsa. Punakärpässienen hermomyrkyt aiheuttavat pahoinvointia ja hallusinaatioita. Herkkusienistä ne erottaa parhaiten itiöiden väristä, kärpässienten itiöt ovat valkoisia herkkusienten mustia. Ukonsienistä erona on paitsi koko niin myös lakin koristeet. Ukonsienillä ne ovat suomuja, kärpäsäsienillä nuoruusajan suojuksen jäänteitä.

Näin syksyllä, kun metsissä on sieniä pilvin pimein, etsin usein sellaisia sieniä, joita en tunne. En aio niitä ruoaksi laittaa vaan katsoa, mitä ne ovat ja näin laajentaa tietoutta. Juuri pari viikkoa sitten ilmestyi Satu Timosen ja Jari Valkosen toimittama kirja Sienten biologia. Olen sitä vasta alustavasti selaillut ja sieltä täältä lueskellut, mutta jo nyt se vaikuttaa todella hyvältä ja mielenkiintoiselta. Hyvin tieteellinenhän se on, mutta löytyy sieltä kansantajuistakin asiaa. Odotan mielenkiinnolla, kunhan talvi-iltoina pääsen sitä kunnolla lukemaan. Ehkä sitten kerron kirjasta lisää.’

Tutkimus

tutkija1’Kun aikoinaan aloin kerätä tietoa Luopioisten kasvillisuudesta, ajattelin tehdä sitä vain omaksi ilokseni. Kun ruutujen määrä sitten vuosien saatossa lisääntyi ja tuli miltei pakkomielteen mukainen olo saada kaikki ruudut tehtyä, mietin myös sitä, miten koko suunnatonta työtä voisi hyödyntää. En ole koskaan laskenut työtunteja, koska en ole mieltänyt tehneeni työtä. Harrastustuntien laskeminen sekin on tuntunut pöhköltä. Niinpä, kun minulta kysyttiin, voiko aineistoa käyttää tutkimukseen, en pistänyt vastaan. Itse en sitä pystyisi käyttämään, enkä olisi halunnutkaan, koska en sitä varten sitä alunperin ollut kerännytkään. Jossain blogin postauksessa aikaisemmin kerroinkin, kuinka aineistosta oli tehty gradu-tutkielmia. Luin yhden läpi, enkä ymmärtänyt siitä tosiasiassa mitään. Ajattelin jopa kerettiläisesti, ymmärsikö tekijäkään.

Pari viikkoa sitten sain vieraakseni tutkijoita kuin Havukkaahon ajattelija konsanaan. ”Lisenssit” halusivat päästä paikan päälle katsomaan, mistä aineisto on kerätty ja mitä he siitä ymmärtäisivät. Kiersimme ensin Kuohijoen Natura2000-alueen kalkkilouhosta ja juttelimme sen historiasta. Sitten piipahdimme Haikanvuoren laelle ja silmäilimme Kukkian uljasta maisemaa, sekin Natura2000-aluetta. Lopuksi vein heidät Padankosken Kuparikalliolle ja katselimme, mitä emäksinen kivilaji saa aikaan niin putkilokasveissa kuin sammalissakin. Tutkijat tekivät kysymyksiään, minä vastailin tietoni ja taitoni mukaan. Lopulta palasimme pirttiin ja selvittelimme retken ja tutkimusten tuloksia.

Aineistosta valmistuu väitöskirja ensi kesänä. Siinä pohditaan paitsi kasvilajien esiintymistä, myös niiden paikkaa ja paikkatietojärjestelmän toimivuutta ympäristön laaduntamisessa. Monesti aivan pienet kohteet jäävät huomaamatta ja saattavat siksi tulla tuhotuiksi ikään kuin vahingossa. Kun paikka tiedetään tarkasti ja se voidaan mallintaa jo ennen toimenpiteitä, on se paremmassa turvassa kovin massiivisilta muutostoimilta. Kaikkihan tietävät, mitä avohakkuu tai maan auraaminen tekee maisemalle, mutta se mitä se tekee maaperälle ja sen eliöstölle on moninkertainen. Jospa näillä tutkimuksilla ja saaduilla tuloksilla päästäisiin paremmin perille luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta.

Juttujen lomassa pohdittiin myös tulevaisuutta. Aineisto kiinnostaa myös geologeja. Nyt kävimme sekä kalkkialueella että gabroalueella. Molemmat kivilajit antavat oman lisänsä maisemaan ja kasvillisuuteen. Geologit ovat tehneet vastaavilla aineistoilla tutkimuksia Pohjois-Suomessa ja saattaisivat olla halukkaita laajentamaan aluettaan myös etelään. Aika näyttää, nouseeko tästä vielä uuttakin tutkittavaa. Näköjään, vaikka alkujaan ei aina tiedä mitä tapahtuu, niin loppu voi olla hyvinkin yllättävä.’

Pelin henki

08PV_Pelin kansi.indd’Syystoimien vuoksi kirjojen lukeminen on jäänyt vähemmälle. Joka ilta tartun johonkin luettavaan, mutta jo parin sivun jälkeen kirja putoaa rinnalle ja kuorsaus kertoo muille pelin hengen. Niinpä Chad Harbachin kirja Pelin henki on pyörinyt pöydällä monta viikkoa, mutta loppuun sain sen luettua vasta eilen. Siksi siitä ei muodostunut oikein kunnon kuvaa  vaan hyvinkin kaksijakoinen. Kehuttu kirja ei vakuuttanut. Vastaavaan ja parempaan ovat pystyneet niin monet, John Irving etunenässä. Näitä yliopistokuvauksia vaivaa liika kliseisyys ja kaksinaismoralismi, mutta ehkä tämä on sitä amerikkalaisuutta ja se on sellaisena otettava vastaan.’

Tämä on tarina ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä yliopistomaailmassa ja baseballista. Näistähän on kirjoitettu maailman sivu, paljon ja hyvin. Miksi sitten tämä kirja nousisi muiden edelle, paremmaksi kuin muut? Henry Skrimshander on ilmiömäinen polttaja, joka vaistonvaraisesti osaa asettua pallon eteen ja heittää vuorenvarmasti sinne minne tahtoo. Hän ei halua tehdä mitään muuta elämässään kuin pelata, treenata ja pelata, voittaa itsensä ja voittaa joukkueelle. Hän ystävystyy Mike Schwartzin kanssa, joka on joukkueen kapteeni ja vaatii pelaajilta enemmän kuin he ovat valmiit antamaan. Hän itse uhrautuu pelaajien menestyksen puolesta ja ottaa erityisesti Henryn suojatikseen. Kirjan henkilöihin kuuluu myös Owen, Henryn kämppäkaveri, jota toiset kutsuvat Buddhaksi. Owen on homo, ja muut hyväksyvät sen. Neljäs nuori on koulun rehtorin tytär Pella Affenlight, joka palaa Kaliforniasta epäonnistuneen avioliittonsa jälkeen isänsä opinahjoon jatkamaan opintojaan. Hän ajautuu värikkääseen suhteeseen Mike kanssa. Nuorten nelikkoa täydentää rehtori Affenlight, joka ihastuu ja lopulta rakastuu Oweniin. Hän on koko uransa varonut suhteita opiskelijoihin ja nyt hän lankeaa poikaan eikä osaa pitää varaansa.

Henryn vaikeudet alkavat, kun kykyjenetsijät saapuvat ja alkavat tarkkailla häntä. Henry tulee epävarmaksi ja siinä ei auta yhtään se, että hänen harhaheittonsa osuu Owenin kasvoihin ja tämä loukkaantuu. Henryn elämä menee sekaisin ja lopulta hän eroaa joukkueesta. Mike prässää porukan kuitenkin kunnianhimoisesti voitosta voittoon ja lopulta mestaruustaistoon saakka. Henry ei ole mukana, rehtori jää kiinni suhteestaan ja saa sydänkohtauksen, elämä mutkistuu ja romahtaa monen kohdalla, mutta peli jatkuu. Lopussa Miken ja Henryn ystävyys korjaantuu, Pella jatkaa opintojaan, Owen saa stipendin Japaniin.

Niin, miksi tämä kirja nousee Suomen Kuvalehden arvijoijan mielestä vuoden parhaaksi kirjaksi ja miksi se USA:ssa saa ylistystä ja hehkutusta ylenmäärin? Kirjaa on kirjoitettu kymmenen vuotta, joten sen jokainen sana on mietitty, sen juoni on tarkkaan harkittu ja sen kieli on erinomaista, mutta tällaisia kirjoja on paljon. Yliopistomaailmasta ja kirjallisuuden opiskelusta on kirjoja vinot pinot ja parempia. Tässä on paljon höttöä, jonka olisi voinut jättää pois, on paljon amerikkalaisuutta, joka on meille vierasta, osin epäuskottavaakin. Henkilöt jäävät ohuiksi ja sävyttömiksi. Kirja on miehinen. Ainoa nainen, Pella, jää väistämättä sivuun pomppimaan osin marionettina miesten maailmassa. Päähenkilöiden suhteet on kuvattu kyllä tarkasti, kerrottu surut ja ilot, erot ja uudelleen löytymiset, ehkä hyvinkin amerikkalaiseen tapaan, mutta jotain menee yli ja jotain puuttuu.

Itse basebal kulkee läpi kirjan punaisena lankana, mutta jää lopulta toissijaiseksi, kirjalilijan kahlatessa läpi päähenkilöiden ihmissuhdeviidakkoa. Nykytrendien mukaan yhdeksi teemaksi muotoutuu homous ja se lieneekin asia, joka nostaa tämän kirjan muista vastaavista erilleen, vaikka onhan näitäkin kuvauksia ollut. Rehtorin rakastuminen Oweniin kuvataan naivisti. Tuntuu kuin aikuinen mies olisi menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hänhän on ollut naimisissa ja hänellä on tytärkin. Rehtorin suhde opikelijoihin ja näiden suhde rehtoriin lienee amerikkalainen, sillä ei tällaista avoimmuutta näe meillä, enkä näe edes tarpeelliseksi. Yliopistossa on tuhansia opiskelijoita, mutta rehtori puuhastelee vain muutaman kanssa jopa intiimeissä suhteissa. En pidä sitä uskottavana juonen kannalta. Se kuitenkin lienee syy kirjan suosioon. Joku uskaltaa sanoa asiat näin. Kaikki kunnia kirjailijalle, asiat on kerrottu luontevasti ja jopa kauniisti. Kokonaan eri asia on, suhtautuisivatko kirjan nuoret tähän näin ymmärtäväisesti vai pitäisikö heidän suhtautua siihen niin kuin koulun johto vaatiessaan rehtorin eroa. Ehkä nykyään on vihdoin päästy eroon fobioista, Amerikassakin.

Kaikesta puutteistaan huolimatta kirja on ihan luettava, vaikka en sitä kehuisi vuoden parhaaksi.

Harbach, Chad: Pelin henki (The Art of Fielding, 2011). Suom. Tero Valkonen. Otava, 2013. 468 s.

Sitkeyttä

manty1

’Lokakuu on alkanut uskomattoman kauniina täällä Sydän-Hämeessä. Puut ovat nyt parhaassa loistossaan, pihlajat, haavat, koivut. Ensin näytti siltä, ettei ruskaa tule ollenkaan, mutta vihdoin se puhkesi, kuitenkin lyhyeksi aikaa. Lyhyeksi siksi, että lehdet varisevat kiihtyvällä vauhdilla maahan ja koristavat kohta vain myyrän valtakuntaa. Eilen olin ystäväni kanssa sammalretkellä. Kiersimme lähipitäjien kallioita tehden mielenkiintoisia löytöjä. Niitä varmaan löytyikin, mutta näytteet ovat vielä pusseissa eikä niitä ole ehditty määrittää. Sen sijaan kameran kortilta löytyi kaksi mukavaa kuvaa, jotka osoittavat kasvien sitkeyttä. Vieressä pieni männyntaimi yrittää juurtua puhtaaseen kallioon tai siltä se ainakin näyttää. Kai tuossa kohtaa on jokin rako ja siellä ripaus multaa sen juuria varten. Usein näkee käkkyräisen männyn sinnittelevan kallionraossa vuosikymmenestä toiseen. Juuret ovat tunkeutuneet sananmukaisesti kallion sisään kyhmyisinä ja kiemuraisina. Lapsena kerran katkaisin tällaisen männyn saadakseni siitä mukavan käyrävartisen kepin itselleni. Nyt sellaista voisin jo tarvitakin, mutta mitä kymmenvuotias koltiainen sillä teki, se on jäänyt arvoitukseksi. Mutta tarinan juju on siinä, että laskin suurennuslasin kanssa vuosirenkaat ja otin sitten lakin päästäni. Olin kaatanut itseäni kymmenen kertaa vanhemman vanhuksen äkkinäisen päähänpiston seurauksena. Eli nuo kivenkoloissa sinnittelevät puut voivat olla uskomattoman vanhoja.

pihlaja1Toinen kuva on samalta retkeltä. Siinä pihlaja on juurtunut myös kallionrakoon ja murtanut koloa suuremmaksi saadakseen juurilleen kasvutilaa. Onpa tuosta lohjennut oikein palakin pois. Se ei kuvassa näy, mutta lojui maassa pihlajan alla. En tietenkään varmuudella tiedä, onko se pihlajan saavutuksia, mutta hyvällä mielikuvituksella sen voisi niin uskoa. Onhan vanhassa laulussakin tarina samanlaisesta tapauksesta, jossa pihlaja mursi muurin.

Kalliot rapautuvat paitsi kasvien toimesta niin myös veden voimasta. Vesi laajenee jäätyessään ja kun rako täyttyy vedellä, jäätyy, sulaa ja jäätyy uudelleen lukemattomia kertoja, alkaa rako vähitellen laajeta ja lopulta kalliosta irtoaa pala. Aikaa näihin muutoksiin menee, mutta luontohan ei aikaa kysele, sehän on ihmisen luoma mittari menemisille ja tulemisille, ainaiselle kiireelle. Kun puut meidän mielestä kituvat kallionkoloissa, ne todellisuudessa tekevät omaa työtään, uurastavat tietämättään ja elää sinnittelevät paljon pidempään kuin me luomakunnan kruunuiksi kutsutut konsanaan.’

 

Lokakuu

ruusuruoho’Syyskuu kääntyi lokakuuksi ihan huomaamatta. Olin niin tohkeissani onnistuneesta linturetkestä, etten  muistanut tehdä kukkakävelyä vanhalla reitilläni. Syksyn eteneminen kukkivien kasvien seurantana on kivaa puuhaa. Niinpä laskin kukat tänään vähän myöhässä.

Olkoon lokakuun nimikkokukkana viereinen ruusuruoho, joka on yleensä kukassa heinäkuun puolesta välistä elokuun loppuun. Tänä vuonna löysin ensimmäisen kukkivan ruusuruohon toukokuun viimeisenä päivänä ja edelleen se kukkii. Tämä on kyllä ollut täysin poikkeuksellista, enkä tiedä, mistä se johtuu. Kasvi on kaakkoinen laji ja täällä Hämeen sydänmailla paikoin hyvinkin yleinen, mutta on harvinainen jo esimerkiksi Hämeenlinnan ympäristöstä ja Tampereella. Sen voi löytää hiekkaisilta pientareilta, pihoilta ja vanhoilta laidunmailta. Minusta sen kukka on yksi kauneimpia luonnonkasvien joukossa. Kannattaa vielä etsiä ja kokea löytämisen riemua.

Mutta ne löydetyt muut kukkivat kasvit. Laskentakriteerinä oli se, että piti löytää ainakin yksi kukka, jossa oli vielä jäljellä terälehtiä. Ne tulevat tässä: 

Syyskuun lopun kukat: peurankello, harakankello, huopakeltano, valkoapila, alsikeapila, puna-apila, ruusuruoho, metsätähtimö, peltovalvatti, kylänurmikka, hopeahanhikki, peltohanhikki, ketoneilikka, vesiheinä, punapeippi, ahdekaunokki, siankärsämö, jättipalsami, voikukka, syysmaitiainen, linnunkaali, tarhaorvokki, valkoailakki, otavalvatti, nurmitädyke, nokkonen, pelto-ohdake, pelto-orvokki, lutukka, liuskapeippi, pihasaunio, hentosavikka, punasavikka, juolavehnä, timotei, savijäkkärä, peltohatikka, peltovirvilä, pujo, peltolemmikki, pihatatar, niittyleinikki, kurjenkello, niittynätkelmä, kurjenpolvi, ketohanhikki, saunakukka, sarjakeltano, pukinparta, keltasauramo, saksanhanhikki, päivänkakkara, peltovillakko, nurmihärkki, rentohaarikko, ojakärsämö, kirjopillike, rätvänä  58 lajia

Kun listaa vertaa edellisiin, niin ei siinä paljon ole muutoksia tullut. Joitain lajeja on jäänyt huomaamatta, joitain on tullut uusina. Kokonaismäärä viime vuonna oli hieman pienempi, 50 lajia. Seuraava laskenta on kuukauden kuluttu, jos ei lumi ole maassa.

Linturetkellä

hanko1

’Viikonvaihde meni etelässä, tosin vain Suomen eteläisimmässä osassa, Hangossa. Olin linturetkellä Jyvskylän yhdistyksen kanssa seuraamassa syysmuuttoa. Tulliniemen kärjessä auringon noustessa seisoi toistakymmentä retkeläistä rivissä kaukoputket tanassa ottamassa vastaan tulevaa, ja sitä tuli. Aamupäivän aikana lauantaina lensi niemen päällä lintuparvi toisensa jälkeen, pensaista kuului tirskuntaa ja merenselältä kaukoputket erottivat vesiäisparvia yhden toisensa perään. En ole varmaan nähnyt niinkin tavallista lintua kuin närhi yhtä paljon samalla kertaa koskaan. Sinitiaisia pyöri ilmassa sadoittain, varpushaukkoja kymmeniä niiden kimpussa ja pähkinähakkejakin useaan otteeseen. Lauantaipäivän kohokohdaksi itselleni muodostui muuttohaukka, joka istui hetken äärimmäisellä kalliokinkamalla ja lähti sitten pyyhältämään meren yli kohti Viroa. Enpä ole sitä Suomessa ennen nähnytkään. Sunnuntaiaamuna sää oli erilainen ja linnusto myös. Silloin niemenkärjen ohitti lähempää ja kauempaa satojen hanhien aurat ja jonot. Aina ei edes kaukoputkella saatu määritettyä tai laskettua menijöiden määrää. Kaiken kaikkiaan parin päivän aikana näin tai kuulin 88 eri lintulajia ja se on minusta paljon, kun ottaa huomioon ajankohdan jo melko myöhäisen syksyn.

Koska en ole lintukuvaaja enkä omista siihen tarvittavaa kalustoa, tyydyin kuvaamaan maisemia ja kasveja, joita niitäkin vielä näkyi ihailtavan paljon. Yläkuvassa aurinko nousee ja punastuttaa maiseman, värit vaalenivat heti kuvanottohetken jälkeen latteammiksi, mutta tuo pieni hetki jäi muistoihin. Alakuvassa on harvinainen kalliotuhkapensas marjoineen. Se on maamme ainoa luonnonvarainen tuhkapensaslaji enkä ole sitä ennen tätä nähnytkään muualla kuin Karkalin luonnonpuistossa Karjalohjalla ja Ahvenanmaalla. Vieressä kasvoi myös kiiltotuhkapensas, joka on yleinen koristepensas ja saattaa villiytyä sopivan tilaisuuden tullen. Kiitos retkiseurasta ja upeasta retkestä kaikille osanottajille.’

hanko2

Syötävää?

akansieni2’Metsässä kohdatessaan oudon sienen miettii sen mahdollisuutta tulla syödyksi. Voiko syödä vai ei? Varmuudella kärpässienet pudotan korista pois, samoin kaikki seitikin näköiset, liian vaarallista. Takaraivossa takoo myös lause: Älä syö tuntemattomia sieniä. Siitä huolimatta haluaisi löytää uusia ja tietää, mitä niistä voi käyttää.

Eilen raivatessani taimikkoa kohtasin kuvan sienen. Se vaikutti jotenkin tutulta ehkä herkulliselta ehkä tutustumisen arvoiselta, mutta siinä oli liikaa kärpässienen tuntomerkkejä. Jalkaa koristi komea rengas, lakkia suomumainen peite, lakin alla oli säteittäin teräväreunaisia helttoja. Katselin sitä hetken ja kummarruin sitten ottamaan siitä kuvia. Lopuksi keräsin sen, mutta vain tutkiakseni sitä lähemmin kirjan ääressä. akansieni1

Kaunishan tuo oli pinnaltaan ruskeanharmaine kuvioineen, mutta vieläkään ei päässä raksuttanut, mikä ihmeen sieni se on. Selasin kirjaa ja päättelin, ettei se ainkaan kärpässieni ole. Suomuorakas vilahti mielessä, mutta ei helttasieni ole orakas, jolla lakin alla on piikkejä. Pitkään katselin tapionherkkusienen kuvaa, mutta itiöt eivät olleet mustia vaan värittömiä. Annoin sienen kuivahtaa lasilevyn päällä ja tutkin sitten itiöt mikroskoopilla. Ennestään minulle tuttu sieni vilahti kirjan sivulla, nimittäin harvinaisena niityillä kasvava isokokoinen ukonsieni. Se muistutti tätä, mutta koko ja väritys eivät kuitenkaan täsmänneet. Mutta sitten täsmäsi, kun viereisellä sivulla oli akansieni. Siinä oli sieneni.

Akansieni (Macrolepiota shacodes) on yleinen havumetsäsieni koko maassa. Sen saattaa löytää myös puutarhoista tai vanhoista muurahaispesistä. Oikeastaan ihmettelin, etten ollut tähän sieneen aikaisemmin törmännyt. Sieni on syötävä, mutta saattaa aiheuttaa joillekin pahoinvointia. Siispä jätän sen metsän komistukseksi ensi kerralla ja tyydyn muihin sieniin, onhan turvallisiakin yllin kyllin. Mukava tuttavuus kuitenkin tämä akalle omistettu komistus. Hyvin nimi sille sopii, onhan se kuin hienosteleva pienikokoinen ukonsieni.’