Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Kärpässieni

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

karpassieni2’Kaikkihan me tunnemme punaisen kärpässienen. Se on syksyisen metsän kaunistus: kirkkaanpunainen lakki valkoisin hiutalein, ylväs pysty kasvutapa ja siisti ulkonäkö. Entisajan parantajat vaivuttivat itsensä loveen, kuten sanottiin, sen avulla ja ennustivat sen jälkeen tulevia. Shamaanien matkat tuonpuoleiseen tehtiin juuri kärpässienen voimalla. Kärpäsiäkin sillä tapettiin, koska se siihen hyvin kelpasi, siitä lienee nimikin tullut, vaikka monesti kasvien tai sienten myrkyt eivät hyönteisiin tai lintuihin tehoakaan samalla tavalla kuin meihin ihmisiin. Etanakin rouskuttaa hyvällä ruokahalulla kärpässienen lakkia, liekö se jatkuvasti lovessa. Tuskin, sehän on sen syksyinen herkku.

karpassieni1Kärpässieniä on muitakin kuin tämä mainittu punainen kaunotar. Kuvien sientä en tunne varmuudella, joten se saa ainakin ruokasienenä jäädä metsään, enpä kärpässieniä muutenkaan kerää. Epäilen sientä rusokärpässieneksi (Amanita rubescens). Sen tuntomerkit sopivat kirjallisuudesta löytämiini tietoihin, mutta varmuutta minulla ei ole. Kärpässienet (meillä yli 20 lajia) ovat lähes kaikki myrkyllisiä. Valko- ja kavalakärpässienen solumyrkyt tuhoavat ja tappavat uhrinsa. Punakärpässienen hermomyrkyt aiheuttavat pahoinvointia ja hallusinaatioita. Herkkusienistä ne erottaa parhaiten itiöiden väristä, kärpässienten itiöt ovat valkoisia herkkusienten mustia. Ukonsienistä erona on paitsi koko niin myös lakin koristeet. Ukonsienillä ne ovat suomuja, kärpäsäsienillä nuoruusajan suojuksen jäänteitä.

Näin syksyllä, kun metsissä on sieniä pilvin pimein, etsin usein sellaisia sieniä, joita en tunne. En aio niitä ruoaksi laittaa vaan katsoa, mitä ne ovat ja näin laajentaa tietoutta. Juuri pari viikkoa sitten ilmestyi Satu Timosen ja Jari Valkosen toimittama kirja Sienten biologia. Olen sitä vasta alustavasti selaillut ja sieltä täältä lueskellut, mutta jo nyt se vaikuttaa todella hyvältä ja mielenkiintoiselta. Hyvin tieteellinenhän se on, mutta löytyy sieltä kansantajuistakin asiaa. Odotan mielenkiinnolla, kunhan talvi-iltoina pääsen sitä kunnolla lukemaan. Ehkä sitten kerron kirjasta lisää.’

Tutkimus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tutkija1’Kun aikoinaan aloin kerätä tietoa Luopioisten kasvillisuudesta, ajattelin tehdä sitä vain omaksi ilokseni. Kun ruutujen määrä sitten vuosien saatossa lisääntyi ja tuli miltei pakkomielteen mukainen olo saada kaikki ruudut tehtyä, mietin myös sitä, miten koko suunnatonta työtä voisi hyödyntää. En ole koskaan laskenut työtunteja, koska en ole mieltänyt tehneeni työtä. Harrastustuntien laskeminen sekin on tuntunut pöhköltä. Niinpä, kun minulta kysyttiin, voiko aineistoa käyttää tutkimukseen, en pistänyt vastaan. Itse en sitä pystyisi käyttämään, enkä olisi halunnutkaan, koska en sitä varten sitä alunperin ollut kerännytkään. Jossain blogin postauksessa aikaisemmin kerroinkin, kuinka aineistosta oli tehty gradu-tutkielmia. Luin yhden läpi, enkä ymmärtänyt siitä tosiasiassa mitään. Ajattelin jopa kerettiläisesti, ymmärsikö tekijäkään.

Pari viikkoa sitten sain vieraakseni tutkijoita kuin Havukkaahon ajattelija konsanaan. ”Lisenssit” halusivat päästä paikan päälle katsomaan, mistä aineisto on kerätty ja mitä he siitä ymmärtäisivät. Kiersimme ensin Kuohijoen Natura2000-alueen kalkkilouhosta ja juttelimme sen historiasta. Sitten piipahdimme Haikanvuoren laelle ja silmäilimme Kukkian uljasta maisemaa, sekin Natura2000-aluetta. Lopuksi vein heidät Padankosken Kuparikalliolle ja katselimme, mitä emäksinen kivilaji saa aikaan niin putkilokasveissa kuin sammalissakin. Tutkijat tekivät kysymyksiään, minä vastailin tietoni ja taitoni mukaan. Lopulta palasimme pirttiin ja selvittelimme retken ja tutkimusten tuloksia.

Aineistosta valmistuu väitöskirja ensi kesänä. Siinä pohditaan paitsi kasvilajien esiintymistä, myös niiden paikkaa ja paikkatietojärjestelmän toimivuutta ympäristön laaduntamisessa. Monesti aivan pienet kohteet jäävät huomaamatta ja saattavat siksi tulla tuhotuiksi ikään kuin vahingossa. Kun paikka tiedetään tarkasti ja se voidaan mallintaa jo ennen toimenpiteitä, on se paremmassa turvassa kovin massiivisilta muutostoimilta. Kaikkihan tietävät, mitä avohakkuu tai maan auraaminen tekee maisemalle, mutta se mitä se tekee maaperälle ja sen eliöstölle on moninkertainen. Jospa näillä tutkimuksilla ja saaduilla tuloksilla päästäisiin paremmin perille luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta.

Juttujen lomassa pohdittiin myös tulevaisuutta. Aineisto kiinnostaa myös geologeja. Nyt kävimme sekä kalkkialueella että gabroalueella. Molemmat kivilajit antavat oman lisänsä maisemaan ja kasvillisuuteen. Geologit ovat tehneet vastaavilla aineistoilla tutkimuksia Pohjois-Suomessa ja saattaisivat olla halukkaita laajentamaan aluettaan myös etelään. Aika näyttää, nouseeko tästä vielä uuttakin tutkittavaa. Näköjään, vaikka alkujaan ei aina tiedä mitä tapahtuu, niin loppu voi olla hyvinkin yllättävä.’

Pelin henki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

08PV_Pelin kansi.indd’Syystoimien vuoksi kirjojen lukeminen on jäänyt vähemmälle. Joka ilta tartun johonkin luettavaan, mutta jo parin sivun jälkeen kirja putoaa rinnalle ja kuorsaus kertoo muille pelin hengen. Niinpä Chad Harbachin kirja Pelin henki on pyörinyt pöydällä monta viikkoa, mutta loppuun sain sen luettua vasta eilen. Siksi siitä ei muodostunut oikein kunnon kuvaa  vaan hyvinkin kaksijakoinen. Kehuttu kirja ei vakuuttanut. Vastaavaan ja parempaan ovat pystyneet niin monet, John Irving etunenässä. Näitä yliopistokuvauksia vaivaa liika kliseisyys ja kaksinaismoralismi, mutta ehkä tämä on sitä amerikkalaisuutta ja se on sellaisena otettava vastaan.’

Tämä on tarina ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä yliopistomaailmassa ja baseballista. Näistähän on kirjoitettu maailman sivu, paljon ja hyvin. Miksi sitten tämä kirja nousisi muiden edelle, paremmaksi kuin muut? Henry Skrimshander on ilmiömäinen polttaja, joka vaistonvaraisesti osaa asettua pallon eteen ja heittää vuorenvarmasti sinne minne tahtoo. Hän ei halua tehdä mitään muuta elämässään kuin pelata, treenata ja pelata, voittaa itsensä ja voittaa joukkueelle. Hän ystävystyy Mike Schwartzin kanssa, joka on joukkueen kapteeni ja vaatii pelaajilta enemmän kuin he ovat valmiit antamaan. Hän itse uhrautuu pelaajien menestyksen puolesta ja ottaa erityisesti Henryn suojatikseen. Kirjan henkilöihin kuuluu myös Owen, Henryn kämppäkaveri, jota toiset kutsuvat Buddhaksi. Owen on homo, ja muut hyväksyvät sen. Neljäs nuori on koulun rehtorin tytär Pella Affenlight, joka palaa Kaliforniasta epäonnistuneen avioliittonsa jälkeen isänsä opinahjoon jatkamaan opintojaan. Hän ajautuu värikkääseen suhteeseen Mike kanssa. Nuorten nelikkoa täydentää rehtori Affenlight, joka ihastuu ja lopulta rakastuu Oweniin. Hän on koko uransa varonut suhteita opiskelijoihin ja nyt hän lankeaa poikaan eikä osaa pitää varaansa.

Henryn vaikeudet alkavat, kun kykyjenetsijät saapuvat ja alkavat tarkkailla häntä. Henry tulee epävarmaksi ja siinä ei auta yhtään se, että hänen harhaheittonsa osuu Owenin kasvoihin ja tämä loukkaantuu. Henryn elämä menee sekaisin ja lopulta hän eroaa joukkueesta. Mike prässää porukan kuitenkin kunnianhimoisesti voitosta voittoon ja lopulta mestaruustaistoon saakka. Henry ei ole mukana, rehtori jää kiinni suhteestaan ja saa sydänkohtauksen, elämä mutkistuu ja romahtaa monen kohdalla, mutta peli jatkuu. Lopussa Miken ja Henryn ystävyys korjaantuu, Pella jatkaa opintojaan, Owen saa stipendin Japaniin.

Niin, miksi tämä kirja nousee Suomen Kuvalehden arvijoijan mielestä vuoden parhaaksi kirjaksi ja miksi se USA:ssa saa ylistystä ja hehkutusta ylenmäärin? Kirjaa on kirjoitettu kymmenen vuotta, joten sen jokainen sana on mietitty, sen juoni on tarkkaan harkittu ja sen kieli on erinomaista, mutta tällaisia kirjoja on paljon. Yliopistomaailmasta ja kirjallisuuden opiskelusta on kirjoja vinot pinot ja parempia. Tässä on paljon höttöä, jonka olisi voinut jättää pois, on paljon amerikkalaisuutta, joka on meille vierasta, osin epäuskottavaakin. Henkilöt jäävät ohuiksi ja sävyttömiksi. Kirja on miehinen. Ainoa nainen, Pella, jää väistämättä sivuun pomppimaan osin marionettina miesten maailmassa. Päähenkilöiden suhteet on kuvattu kyllä tarkasti, kerrottu surut ja ilot, erot ja uudelleen löytymiset, ehkä hyvinkin amerikkalaiseen tapaan, mutta jotain menee yli ja jotain puuttuu.

Itse basebal kulkee läpi kirjan punaisena lankana, mutta jää lopulta toissijaiseksi, kirjalilijan kahlatessa läpi päähenkilöiden ihmissuhdeviidakkoa. Nykytrendien mukaan yhdeksi teemaksi muotoutuu homous ja se lieneekin asia, joka nostaa tämän kirjan muista vastaavista erilleen, vaikka onhan näitäkin kuvauksia ollut. Rehtorin rakastuminen Oweniin kuvataan naivisti. Tuntuu kuin aikuinen mies olisi menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hänhän on ollut naimisissa ja hänellä on tytärkin. Rehtorin suhde opikelijoihin ja näiden suhde rehtoriin lienee amerikkalainen, sillä ei tällaista avoimmuutta näe meillä, enkä näe edes tarpeelliseksi. Yliopistossa on tuhansia opiskelijoita, mutta rehtori puuhastelee vain muutaman kanssa jopa intiimeissä suhteissa. En pidä sitä uskottavana juonen kannalta. Se kuitenkin lienee syy kirjan suosioon. Joku uskaltaa sanoa asiat näin. Kaikki kunnia kirjailijalle, asiat on kerrottu luontevasti ja jopa kauniisti. Kokonaan eri asia on, suhtautuisivatko kirjan nuoret tähän näin ymmärtäväisesti vai pitäisikö heidän suhtautua siihen niin kuin koulun johto vaatiessaan rehtorin eroa. Ehkä nykyään on vihdoin päästy eroon fobioista, Amerikassakin.

Kaikesta puutteistaan huolimatta kirja on ihan luettava, vaikka en sitä kehuisi vuoden parhaaksi.

Harbach, Chad: Pelin henki (The Art of Fielding, 2011). Suom. Tero Valkonen. Otava, 2013. 468 s.

Sitkeyttä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

manty1

’Lokakuu on alkanut uskomattoman kauniina täällä Sydän-Hämeessä. Puut ovat nyt parhaassa loistossaan, pihlajat, haavat, koivut. Ensin näytti siltä, ettei ruskaa tule ollenkaan, mutta vihdoin se puhkesi, kuitenkin lyhyeksi aikaa. Lyhyeksi siksi, että lehdet varisevat kiihtyvällä vauhdilla maahan ja koristavat kohta vain myyrän valtakuntaa. Eilen olin ystäväni kanssa sammalretkellä. Kiersimme lähipitäjien kallioita tehden mielenkiintoisia löytöjä. Niitä varmaan löytyikin, mutta näytteet ovat vielä pusseissa eikä niitä ole ehditty määrittää. Sen sijaan kameran kortilta löytyi kaksi mukavaa kuvaa, jotka osoittavat kasvien sitkeyttä. Vieressä pieni männyntaimi yrittää juurtua puhtaaseen kallioon tai siltä se ainakin näyttää. Kai tuossa kohtaa on jokin rako ja siellä ripaus multaa sen juuria varten. Usein näkee käkkyräisen männyn sinnittelevan kallionraossa vuosikymmenestä toiseen. Juuret ovat tunkeutuneet sananmukaisesti kallion sisään kyhmyisinä ja kiemuraisina. Lapsena kerran katkaisin tällaisen männyn saadakseni siitä mukavan käyrävartisen kepin itselleni. Nyt sellaista voisin jo tarvitakin, mutta mitä kymmenvuotias koltiainen sillä teki, se on jäänyt arvoitukseksi. Mutta tarinan juju on siinä, että laskin suurennuslasin kanssa vuosirenkaat ja otin sitten lakin päästäni. Olin kaatanut itseäni kymmenen kertaa vanhemman vanhuksen äkkinäisen päähänpiston seurauksena. Eli nuo kivenkoloissa sinnittelevät puut voivat olla uskomattoman vanhoja.

pihlaja1Toinen kuva on samalta retkeltä. Siinä pihlaja on juurtunut myös kallionrakoon ja murtanut koloa suuremmaksi saadakseen juurilleen kasvutilaa. Onpa tuosta lohjennut oikein palakin pois. Se ei kuvassa näy, mutta lojui maassa pihlajan alla. En tietenkään varmuudella tiedä, onko se pihlajan saavutuksia, mutta hyvällä mielikuvituksella sen voisi niin uskoa. Onhan vanhassa laulussakin tarina samanlaisesta tapauksesta, jossa pihlaja mursi muurin.

Kalliot rapautuvat paitsi kasvien toimesta niin myös veden voimasta. Vesi laajenee jäätyessään ja kun rako täyttyy vedellä, jäätyy, sulaa ja jäätyy uudelleen lukemattomia kertoja, alkaa rako vähitellen laajeta ja lopulta kalliosta irtoaa pala. Aikaa näihin muutoksiin menee, mutta luontohan ei aikaa kysele, sehän on ihmisen luoma mittari menemisille ja tulemisille, ainaiselle kiireelle. Kun puut meidän mielestä kituvat kallionkoloissa, ne todellisuudessa tekevät omaa työtään, uurastavat tietämättään ja elää sinnittelevät paljon pidempään kuin me luomakunnan kruunuiksi kutsutut konsanaan.’

 

Lokakuu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruusuruoho’Syyskuu kääntyi lokakuuksi ihan huomaamatta. Olin niin tohkeissani onnistuneesta linturetkestä, etten  muistanut tehdä kukkakävelyä vanhalla reitilläni. Syksyn eteneminen kukkivien kasvien seurantana on kivaa puuhaa. Niinpä laskin kukat tänään vähän myöhässä.

Olkoon lokakuun nimikkokukkana viereinen ruusuruoho, joka on yleensä kukassa heinäkuun puolesta välistä elokuun loppuun. Tänä vuonna löysin ensimmäisen kukkivan ruusuruohon toukokuun viimeisenä päivänä ja edelleen se kukkii. Tämä on kyllä ollut täysin poikkeuksellista, enkä tiedä, mistä se johtuu. Kasvi on kaakkoinen laji ja täällä Hämeen sydänmailla paikoin hyvinkin yleinen, mutta on harvinainen jo esimerkiksi Hämeenlinnan ympäristöstä ja Tampereella. Sen voi löytää hiekkaisilta pientareilta, pihoilta ja vanhoilta laidunmailta. Minusta sen kukka on yksi kauneimpia luonnonkasvien joukossa. Kannattaa vielä etsiä ja kokea löytämisen riemua.

Mutta ne löydetyt muut kukkivat kasvit. Laskentakriteerinä oli se, että piti löytää ainakin yksi kukka, jossa oli vielä jäljellä terälehtiä. Ne tulevat tässä: 

Syyskuun lopun kukat: peurankello, harakankello, huopakeltano, valkoapila, alsikeapila, puna-apila, ruusuruoho, metsätähtimö, peltovalvatti, kylänurmikka, hopeahanhikki, peltohanhikki, ketoneilikka, vesiheinä, punapeippi, ahdekaunokki, siankärsämö, jättipalsami, voikukka, syysmaitiainen, linnunkaali, tarhaorvokki, valkoailakki, otavalvatti, nurmitädyke, nokkonen, pelto-ohdake, pelto-orvokki, lutukka, liuskapeippi, pihasaunio, hentosavikka, punasavikka, juolavehnä, timotei, savijäkkärä, peltohatikka, peltovirvilä, pujo, peltolemmikki, pihatatar, niittyleinikki, kurjenkello, niittynätkelmä, kurjenpolvi, ketohanhikki, saunakukka, sarjakeltano, pukinparta, keltasauramo, saksanhanhikki, päivänkakkara, peltovillakko, nurmihärkki, rentohaarikko, ojakärsämö, kirjopillike, rätvänä  58 lajia

Kun listaa vertaa edellisiin, niin ei siinä paljon ole muutoksia tullut. Joitain lajeja on jäänyt huomaamatta, joitain on tullut uusina. Kokonaismäärä viime vuonna oli hieman pienempi, 50 lajia. Seuraava laskenta on kuukauden kuluttu, jos ei lumi ole maassa.

Linturetkellä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

hanko1

’Viikonvaihde meni etelässä, tosin vain Suomen eteläisimmässä osassa, Hangossa. Olin linturetkellä Jyvskylän yhdistyksen kanssa seuraamassa syysmuuttoa. Tulliniemen kärjessä auringon noustessa seisoi toistakymmentä retkeläistä rivissä kaukoputket tanassa ottamassa vastaan tulevaa, ja sitä tuli. Aamupäivän aikana lauantaina lensi niemen päällä lintuparvi toisensa jälkeen, pensaista kuului tirskuntaa ja merenselältä kaukoputket erottivat vesiäisparvia yhden toisensa perään. En ole varmaan nähnyt niinkin tavallista lintua kuin närhi yhtä paljon samalla kertaa koskaan. Sinitiaisia pyöri ilmassa sadoittain, varpushaukkoja kymmeniä niiden kimpussa ja pähkinähakkejakin useaan otteeseen. Lauantaipäivän kohokohdaksi itselleni muodostui muuttohaukka, joka istui hetken äärimmäisellä kalliokinkamalla ja lähti sitten pyyhältämään meren yli kohti Viroa. Enpä ole sitä Suomessa ennen nähnytkään. Sunnuntaiaamuna sää oli erilainen ja linnusto myös. Silloin niemenkärjen ohitti lähempää ja kauempaa satojen hanhien aurat ja jonot. Aina ei edes kaukoputkella saatu määritettyä tai laskettua menijöiden määrää. Kaiken kaikkiaan parin päivän aikana näin tai kuulin 88 eri lintulajia ja se on minusta paljon, kun ottaa huomioon ajankohdan jo melko myöhäisen syksyn.

Koska en ole lintukuvaaja enkä omista siihen tarvittavaa kalustoa, tyydyin kuvaamaan maisemia ja kasveja, joita niitäkin vielä näkyi ihailtavan paljon. Yläkuvassa aurinko nousee ja punastuttaa maiseman, värit vaalenivat heti kuvanottohetken jälkeen latteammiksi, mutta tuo pieni hetki jäi muistoihin. Alakuvassa on harvinainen kalliotuhkapensas marjoineen. Se on maamme ainoa luonnonvarainen tuhkapensaslaji enkä ole sitä ennen tätä nähnytkään muualla kuin Karkalin luonnonpuistossa Karjalohjalla ja Ahvenanmaalla. Vieressä kasvoi myös kiiltotuhkapensas, joka on yleinen koristepensas ja saattaa villiytyä sopivan tilaisuuden tullen. Kiitos retkiseurasta ja upeasta retkestä kaikille osanottajille.’

hanko2

Syötävää?

Julkaistu , kirjoittanut
1

akansieni2’Metsässä kohdatessaan oudon sienen miettii sen mahdollisuutta tulla syödyksi. Voiko syödä vai ei? Varmuudella kärpässienet pudotan korista pois, samoin kaikki seitikin näköiset, liian vaarallista. Takaraivossa takoo myös lause: Älä syö tuntemattomia sieniä. Siitä huolimatta haluaisi löytää uusia ja tietää, mitä niistä voi käyttää.

Eilen raivatessani taimikkoa kohtasin kuvan sienen. Se vaikutti jotenkin tutulta ehkä herkulliselta ehkä tutustumisen arvoiselta, mutta siinä oli liikaa kärpässienen tuntomerkkejä. Jalkaa koristi komea rengas, lakkia suomumainen peite, lakin alla oli säteittäin teräväreunaisia helttoja. Katselin sitä hetken ja kummarruin sitten ottamaan siitä kuvia. Lopuksi keräsin sen, mutta vain tutkiakseni sitä lähemmin kirjan ääressä. akansieni1

Kaunishan tuo oli pinnaltaan ruskeanharmaine kuvioineen, mutta vieläkään ei päässä raksuttanut, mikä ihmeen sieni se on. Selasin kirjaa ja päättelin, ettei se ainkaan kärpässieni ole. Suomuorakas vilahti mielessä, mutta ei helttasieni ole orakas, jolla lakin alla on piikkejä. Pitkään katselin tapionherkkusienen kuvaa, mutta itiöt eivät olleet mustia vaan värittömiä. Annoin sienen kuivahtaa lasilevyn päällä ja tutkin sitten itiöt mikroskoopilla. Ennestään minulle tuttu sieni vilahti kirjan sivulla, nimittäin harvinaisena niityillä kasvava isokokoinen ukonsieni. Se muistutti tätä, mutta koko ja väritys eivät kuitenkaan täsmänneet. Mutta sitten täsmäsi, kun viereisellä sivulla oli akansieni. Siinä oli sieneni.

Akansieni (Macrolepiota shacodes) on yleinen havumetsäsieni koko maassa. Sen saattaa löytää myös puutarhoista tai vanhoista muurahaispesistä. Oikeastaan ihmettelin, etten ollut tähän sieneen aikaisemmin törmännyt. Sieni on syötävä, mutta saattaa aiheuttaa joillekin pahoinvointia. Siispä jätän sen metsän komistukseksi ensi kerralla ja tyydyn muihin sieniin, onhan turvallisiakin yllin kyllin. Mukava tuttavuus kuitenkin tämä akalle omistettu komistus. Hyvin nimi sille sopii, onhan se kuin hienosteleva pienikokoinen ukonsieni.’

 

Löytö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lapiosammal

’Sammalen maastokuvasta ei paljon selvää saa, mutta pistän alas toisen vähän paremman työpöydän ääressä otetun. Sammal on tavallisesta ulkonäöstään huolimatta huippuharvinaisuus, vain kahdelta paikalta ennen tätä Suomesta löydetty laji. Sen määrityksen oikeellisuus varmentui tänään, kun sain sp-viestin Oulusta. Kyseessä on nuokkulapiosammal (Tortula cernua). Sammal löytyi reilun viikon takaisen sammalretkeilyn aikana kalkkilouhoksesta Keski-Pohjanmaalta. Aikaisemmat löydöt on tehty Kymenmaalta ja Oulun pohjoispuolelta Kiimingistä. Sammal kasvaa hyvin kalkkipitoisessa maassa louhosten ja kalkkiuunien läheisyydessä eikä se missään ole runsas. Niinpä se onkin äärimmäisen uhanalainen eli CR-laji.

Kun huomasin sammalen kasvupaikallaan, luulin sitä aivan tavalliseksi lajiksi. Otin kuitenkin tapani mukaan siitä pari kuvaa ja näytteen. Vasta kotona katsoin keruuta tarkemmin ja huomasin ensin leveät ruusukkeiset lehdet ja sitten kaarevan pitkänokkaisen itiöpesäkkeen. Molemmat ovat juuri tämän lajin tuntomerkkejä. Kooltaanhan se ei ole juuri senttiä korkeampi, siis hyvin helposti ohikäveltävä ja huomaamaton. Jälleen voi vain todeta, että parhaat löydöt tekee sattumalta ja että pienimpienkin puoleen kannattaa kumartua ja suhtautua niihin tietyllä vakavuudella.’

lapiosammal2

Jänönkorva

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

jänönkorva

’Supikkaat vievät näin syksyllä sienimetsään. Hyvää kannattaa kerätä ja vaikka kuivata talvea varten. Sen verran löysinkin, että pari kuivurillista säilöin purkkiin. Mutta mitä muuta supikasmetsässä näkee? Kuvassa on sieni, jota en tuntenut. Nopeasti katsottuna se muistuttaa maljakkaita, mutta sitten huomasin, että toinen sivu on halki liki maahan asti. Sieni kasvoi ryhmänä vanhassa muurahaispesässä juuri parhaiden supikasryppäiden keskellä. Kuvan oton jälkeen kaappasin myös tämän sienen mukaani. Hämärä muistikuva minulla oli aasinkorvasta, mutta varmistuksenhan se vaatii. Suomen sieniopas antoi tuntomerkkejä ja aasinkorva putosi pois pelistä, koska tämä löytösieni oli vain alle kaksisenttinen ja ulkopinnaltaan täysin karvaton. Niinpä päädyin kekojänönkorvaan (Otidea formicarum). Voihan se olla jokin muukin saman suvun laji, mutta tämä kyllä muistuttaa kirjan kuvaa suuresti ja itiöt, joita katselin mikroskoopilla, olivat kuvauksen mukaisia. Sieni elää vanhoissa muurahaipesissä kangasmetsissä ryhminä. Sen levinneisyys on puutteellisesti tunnettu (DD), joten sellaisenaan hyvä löytö. Tein keruustani näytteen, vaikka sieniä onkin aika vaikea säilöä muuksi kuin ruoaksi. Ne on valmisteltava niin, että ne myös säilyvät, leikeltävä ja kuivattava ohuina kerroksina. Onneksi tämä on jo valmiiksi aika ohut ja pieni.’

Uusi karkulainen?

Julkaistu , kirjoittanut
2

viinisuolaheinä

’Hämmästyin aika lailla, kun puutarhasta löytyi kuvan kaltainen kasvi. Katselin sitten ympärilleni vähän tarkemmin ja huomasin samoja kasveja useampiakin kasvilavan ympärillä ja kauempanakin. Yksi taimi löytyi pihanurmikolta ja muutama porkkanapenkistä pihan toiselta puolelta. Enkö ole omaa kotipaikkaa vieläkään tutkinut tarpeeksi tarkkaan, että näin pääsee käymään. Koristeellisia lehtiä tunki maasta joka puolelta enkä ensin päässyt vähääkään jyvälle, mistä kasvista on kyse. Sitten muistin, että muutama vuosi sitten minulla oli yrttilaatikossa juuri tällainen kasvi, joka sitten syksylllä riehaantui kasvamaan oikein kookkaaksi ja kukkivaksi. Kaupassa sitä oli kutsuttu kiinansuolaheinäksi. Googlasin kasvin ja sain sille nimeksi viinisuolaheinä (Rumex sanguineus). Sen siemenkarkulaisia olin löytänyt. Kuinkahan usein tämä kasvi villiintyy ja kuinka kauan se sinnittelee meidän ilmastossamme? Nyt ainakin sen itäminen oli runsasta ja pakkastalvista se ei ole piitannut tuon taivaallista. Tuleeko tästä uusi puutarhakarkulainen luontoomme yhtenä muiden joukossa. Näyttää kuitenkin siltä, etteivät nyt taimella olevat suolaheinät ehdi kukkaan, joten kasvi häviää, ellei se mokoma ole monivuotinen muiden suolaheinien tapaan. Täytyypä googlata lisää tietoa.’

Suolaheinän käytöstä mainitaan, että se käyttö kuuluu ranskalaiseen keittiöön ja se on suosittu mm. salaateissa, joihin se antaa pirteän ja raikkaan maun. Sitä käytetään myös mausteena kylmiin kastikkeisiin. Lisäksi sitä voidaan kasvattaa pöydän koristeeksi ja jopa huonekasviksi. Sillä lailla, perin monipuolinen kasvi siis.

Keskustelupalstoilla kehutaan kasvia helpoksi kasvattaa, joka lähtee nopeasti kasvuun siemenestä. Sen kasvu on kuitenkin hidasta ja se saattaa pysyä taimivaiheessa monta viikkoa, sen vuoksi suositellaan sen esikasvattamista ikkunalaudalla. Talvehtimisesta näytetään olevan eri mieltä. Jotkut eivät ole saaneet talvehtimaan, joidenkin taimet ovat kestäneet talven koettelemukset vielä viitosalueellakin. Omani näyttivät ainakin pärjäävän hyvin. Olipa jonkun kasvi puutarhassa siementänytkin samalla tavalla kuin omani. Joku varoitteli kasvin leviävän liki ruton lailla. Onkohan suolaheinästä useita eri lajikkeita tai peräti muunnoksia, joista toiset kestävät talvea toiset eivät? Joku kertoi, että jos sen varmasti haluaa saada säilymään yli talven, se kannattaa istuttaa ruukkuun ja nostaa viileään sisätilaan talveksi. Tämä siis todentaa, että se on monivuotinen kasvi. Siemenpussiseloste kyllä kertoo toista: Punahierakka eli viinsuolaheinä on yksivuotinen. Omani ei ainakaan ole. Wikikko-sivusto kertoo kasvilla olevan ainakin kolme tieteellistä nimeä (Rumex sanguineus, Rumex condylodes ja Rumex nemerosus), joten tässä voi olla selitys sen erilaiseen talvenkestävyyteen. Lajeja onkin useita. En tosin viitsinyt googlata jokaista erikseen, joten ne voivat olla hyvinkin erinäköisiä.

Mutta mistä tämä kasvi on kotoisin? Taas tämä kaikkitietävä google kertoo, että kasvi on kotoisin Välimeren alueelta ja Afrikasta. Tämähän tarkoittaa sitä, että se on lämpimän ilmanalan kasvi eikä sen pitäisi talvehtia eikä ainakaan villiintyä täällä pohjolan perukoilla. Kertooko tämäkin ilmastonmuutoksesta? Kaiken maailman eliöitä on viime vuosina rantautunut maahamme joko ihmisen mukana tai itsekseen, kuuluuko tämä samaan sakkiin? Täytyypä pitää tulokasta silmällä. Vaikka se onkin itsekseen siirtynyt kasvilavasta puutarhaan ja jopa porkkanamaalle, en vielä tee siitä uutta kasvilajia Luopioisiin, mutta jos se mokoma kaikesta huolimatta vielä ensi kesänäkin löytyy samalla tavalla, niin asiaa täytyy harkita uudelleen. Onhan kasvion lajiluettelossa jo muitakin puutarhan tuotteita, kuten palsternakka ja tomaatti. Ne tosin on löydetty satunnaiskasviluonteisesti kaukaa puutarhasta, jonne ne ovat päätyneet liikenteen tai eläinten mukana.