Aihearkisto: Eläimet

Luonnon ihmeitä ihmeteltävänä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

CR-kaimaani

’Lupailin pari päivää sitten vähän muitakin Costa Rican luonnon ihmeitä kuin vain värikkäitä lintuja. Sademetsät pitävät sisällään hyvinkin eksoottisia eläimiä, mutta niitä pääsee ani harvoin näkemään, koska suuri osa niistä liikkuu öisin ja silloin ei ole ollenkaan turvallista olla yksin pimeässä. Mölyapinoiden lähentely ei liene mukavaa eikä myöskään kohtaamiset kissapetojen tai matelijoiden kanssa. Kuvan peto syö kuitenkin vain pikkukaloja ja äyriäisiä. Silmälasikaimaani (Caiman crocodilus) on ihmiselle melko vaaraton parimetrinen otus, jota pääsimme veneestä tarkkailemaan noin metrin päästä. Eipä silti tehnyt mieli lähteä pulikoimaan jokeen. Kaimaani oli rauhallinen, jopa flegmaattinen, sillä sen ilme ei koko aikana värähtänytkään, vaikka mahdollinen saalis työnsi  kameran putkea liki kuonoon kiinni. Olikohan se muovia?

CR-iguaaniCR-basilisko

 

 

 

 

 

Vaikka myrkyllisiä käärmeitä onkin paljon, emme niitä nähneet. Sen sijaan liskoja rapisi ja vilisi yhtenään. Vasemmanpuoleinen on iguaani (Iguana iguana), joka elelee puiden oksistoissa jokien yläpuolella. Kooltaan tämä leguaaneihin kuuluva lisko voi tulla metrin mittaiseksi ja painaa kymmeniä kiloja. Oikeanpuoleinen on Harry Potter-kirjoja lukeneille tuttu basiliski. Se on eräänlainen taruolento antiikin kirjallisuudessa, mutta täällä vihreä basiliski (Basiliscus plumifrons) on liskoihin kuuluva eläin. Paikalliset intiaanit ovat pitäneet sitä upeine kauluksineen pelottavana sekasikiönä, jonka kohtaaminen tiesi näkijälleen pikaista loppua. No, hengissä edelleen ollaan. 

CR-morphoCR-greatowlPerhosmaailma oli tietenkin monilaijnen ja värikäs. Niitä vaan ei päässyt kameran kanssa kovinkaan lähelle. Ajan kanssa väsyttämällä saattoi jonkin heilahtaneen kuvan saada, mutta se ei paljon tyydyttänyt. Kuvan perhoset ovat päiväunilla ja siksi lepoasennossa. Vasemmanpuoleinen on sininen morphoperhonen (Morpho helenor), jonka säihkyvänsiniset siivet ovat monelle tutut. Olisipa se vain avannut ne. Oikeanpuoleinen on pöllökäs (Caligo sp.), joka kuuluu suurimpiin päiväperhosiin. Näiden siipien läpimitta voi olla jopa 20 cm. 

CR-aguti

Sademetsän hämärässä liikkui myös tämä jäniksen kokoinen otus. Korvansa se on lyhentänyt ja häntänsä hukannut. Eläin on jyrsijoihin kuuluva keskiamerikan aguti (Dasyprocta punctata). Sen varpaat päättyvät kaviomaisiin kynsiin ja muutenkin sitä oli hieman vaikea yhdistää jyrsijöihin. Sadematsän pimeydessä se viihtyi ja hypähti heti varjoon, jos valo osui sen kohdalle. 

CR-pekari

Kauluspekari (Tayassu tajacu) vastaa vanhalla mantereella elävää villiä sikaa. Se liikkuu usein monen kymmenen eläimen parvissa, tonkii ruokansa lehtien alta ja viihtyy usein ihmisasemusten lähellä. Luonteeltaan se on rauhallinen. Tämä eläin käveli vastaan La Selvan biologisen aseman pihassa.

CR-coati

Tämä hyvinkin seurallinen otus pyrki auton kyytiin, kun siitä yritti ottaa kuvaa. Koati (Nasua narica) kuuluu puolikarhuihin ja saattaa tulla toista metriä pitkäksi. Turistipaikoissa se oli puolikesy ja hyväntapainen, mutta sen ruokkiminen oli ehdottomasti kielletty. Ehkä siitä ei haluttu maanvaivaa. Viidakossa näin sen kerran kulkemassa häntä pystyssä kasvillisuuden keskellä. Luulin sitä ensin isoksi kissaksi. Salaperäinen ja mukavanoloinen tuttavuus, mutta ei liian läheltä.

CR-sammakko

Viimeisenä kuvana kaikkein pienin eläin, josta kuvan otin. Se voitti jopa lehtiluteen ja koppiksetkin. Termiitit ja muurahaiset jätän nyt pois. Mansikkasammakko (Oophaga pumilio) kuuluu nuolimyrkkysammakoihin, jotka ovat maailman myrkyllisimpiä ja kauneimpia eläimiä. Ne elävät Keski- ja Etelä-Amerikan sademetsissä. Intiaanit pyörittivät nuolenkärkeä sammakon iholla ennen kuin ampuivat nuolen puhallusputkella saaliiseen. Batrakotoksiini on vahva hermomyrkky ja joidenkin lajien yhden ainoan sammakon myrkkylima pystyisi surmaamaan 1500 ihmistä. Onneksi en koskenut tuohon sentin mittaiseen harmittoman tuntuiseen otukseen.

Tässä muutamia luonnon ihmeitä, joita Costa Rican matkalla satuin kohtaamaan.’

Syyslintuja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

höyhen

’Olen onneton lintujen valokuvaaja ja sain etsiä kuvatiedostoistani pitkään kelvollista lintukuvaa. Tänään metsässä aamulenkillä näin sekä metson että korpin ja närhenkin, mutta eihän niistä onnettomista kuvaa saa hämärän metsän siimeksessä. Niinpä tyydyin pieneen sulkaan, joka muutama viikko sitten lojui kivenkupeessa. Se lienee viirupöllön sulka tai ainakin jonkin pöllön, sillä niitä on pyörinyt tässä yhtenään, erilaisia.

Laskin aamusella muistivihostani marraskuun aikana liikkumallani alueella havaitut lajit. Tein eräänlaisen syyslintulaskennan, vaikka se onkin tyystin erilainen kuin lintuharrastajien talvilintulaskennat. Nyt en laskenut määriä ainoastaan lajeja enkä miltään tietyltä reitiltä. Lajeja kertyikin ilahduttava määrä, kokonaista 27 kpl seuraavan listan mukaan:

talitiainen, sinitiainen, naakka, harakka, varis, korppi, hiiripöllö, viirupöllö, punatulkki, mustarastas, käpytikka, harmaapäätikka, palokärki, viherpeippo, laulujoutsen, pyy, teeri, varpuspöllö, sinisorsa, kanahaukka, hippiäinen, keltasirkku, töyhtötiainen, pyrstötiainen, hömötiainen, urpiainen, metso

Ilahduttavaa listassa ovat ainakin kanalinnut ja pöllöt. Niitä harvemmin pääsee näkemään ja tällä kertaa jopa useamman kerran. Naakka on lisääntynyt räjähdysmäisesti tällä vuosituhannella, samoin korppi, joka ei enää olekaan pelkkä erämaalintu. Eilenkin se söi jäniksenraatoa keskellä kylää kuin varis konsanaan. Varsinaisia muuttolintuja listassa ovat laulujoutsen ja mustarastas. Täällä Luopioisissa metsän keskellä joutsenet pysyvät jäidentuloon saakka, mustarastas saattaa sinnitellä kevääseen, mutta epäilen. Tiaiset ovat edelleen metsässä samoin punatulkku ja tuskin ne pihapiiriin tulevatkaan, jos täällä ei ole ruokintaa. Pihapiiriä hallitsevat tällä hetkellä viherpeipot. Pyrstötiainen veikeine ulkomuotoineen on aina iloinen näky ja se tuntuu lisääntyneen mukavasti. Niinpä voisi kuvitella, että samat lajit jatkavat elämistään läpi talven ja tervehtivät meitä tänne palaavia taas keväällä.’

Nyt se sitten…

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

insinööri3

’Nyt se sitten tuli meidänkin metsään, majava nimittäin. Viime keväänä kirjoitin löytämästäni kaadetusta puusta ja sen aiheuttajasta. Majava oli ollut silloin asialla. Silloinen puun kaato oli vanha, mutta yläkuvan jäljet ovat tuoreet. Siinä talttahammas on katkonut koivusta sopivankokoisia pätkiä kuljetettavaksi pesäänsä. Lastut ovat usean sentin pituisia ja levyisiä, eikä puremajälki puussakaan ole mitään hiiren jyrsintää. Kovasti on töitä tehty. Kun pölkyt sitten on saatu poikki, ne raahataan veteen. insinööri2Viereisessä kuvassa näkyy taustalla osa kanaalia, jonka majava on kaivanut ja jota pitkin puu kulkee, isokin runko. Jotta vettä kanavassa piisaisi, eläin tarvitsee padon. Pato on rakennettu puron poikki asettamalla ensin tuoreita pajunoksia ja rankoja ristikkäin penkasta penkkaan. Sen jälkeen rankojen väliin virran puolelle on aseteltu pienempiä oksia, puunkappaleita ja sammalta, turvettakin. Savea ja multaa majava on raahannut penkoista tilkkeeksi. Sitä mukaa kun vesi padon takana nousee, eläin korottaa patoa ja saa näin kuljetusreitit jatkumaan kauemmaksi metsään. Nyt sillä on vettä pölkkyjen, oksien ja rankojen uittamiseen. Kovinkaan pitkiä ojia majava ei joudu kaivamaan, jos se osaa kaataa puun oikeaan suuntaan ja nostaa veden oikealle korkeudelle ja tämän taidonhan se osaa,

Tässä kohtaa astuin minä mukaan kuvioon, sillä en halua metsän hukkuvan tulvaan. Jokusen puun nakertaja vielä voisikin ottaa, mutta vedenpaisumus tappaa liikaa ja majavallekin vääränlaista pihkapuuta. insinööri1Niinpä tarttuin padosta esiinpistäviin rankoihin ja aloitin purkamisen. Viereisessä kuvassa näkyy jo osittain purettu pato, sen takana olevat vesimassat ja padon korkeus, toista metriä. Tuhansia litroja vettä valui solkenaan alajuoksulle ja metsä alkoi kuivua, kun sain päälimmäiset kerrokset poistettua padosta. Majava ei tästä pitäisi ja tiedän, että tämä on vasta taistelun alkua. Huomenna saan mennä uudelleen padolle. Nyt varaan kuokan mukaani. Saan huhkia olan takaa saadakseni padon taas nurin, sillä sen minkä minä päivällä puran, sen majava yöllä rakentaa uudelleen.

Patohan ei ole majavan pesä. Pesä sijaitsee aivan muualla. Padolla on kaksi tehtävää: ensinnäkin äsken kuvaamani kuljetusveden määrän takaaminen ja toiseksi pesän pitäminen sopivalla korkeudella vedenpinnasta. Kun pesään on ainoastaan vedenalainen kulkureitti, niin vedenpinnan on oltava tarpeeksi korkealla, että sisäänkäynti pysyy veden alla. Toisaalta vesi ei saa nousta pesään eli pesä on kuiva ja puhdas. Pesän alapuolinen pato säätelee vedenpinnan korkeuden millilleen oikeaan kohtaan. Kun nyt hävitin yläpuolisen padon, en tuhonnut pesää, mutta vaikeutin majavien ravinnon ja rakennuspuun saantia. Voi olla, että ne näkevät ensi talvena nälkää pesässään, mutta jos joku hajoittaa pesän alapuolisen padon, ne saattavat joutua petojen saaliiksi tai kuolla kylmään. Eläin on rauhoitettu, mutta miten ovat sen rakennelmat? Valtio korvaa majavan aiheuttamia tuhoja. Siitä huolimatta harva metsänomistaja antaa tahallaan majavan turmella metsänsä saadakseen sitten hakea korvauksia. Niinpä maaseudulla majavan padot hajotetaan sen kummemmin asiaa pohtimatta.’

 

Ei hassumpi pöllö

Julkaistu , kirjoittanut
2

hiiripöllö2

’Tuo sama paju taisi olla jo pari päivää sitten kuvissa mukana, kun esittelin myöhäissyksyn maisemaa ja vertasin sitä eri vuodenaikoihin. No, nyt se saa toimia jalustana linnulle, joka on pyörinyt nurkissa jo viikon verran. Kun tarkaan kuvaa katsoo, niin onhan siellä pensaan latvassa jokin musta piste. Yleensä näin on minun lintukuvissani, kun en omista pitkiä putkia, makroja vain. Tai ainakaan ne pitkät eivät ole silloin saatavilla, kun niitä tarvittaisiin. Usein lintu on jo kadonnut ennen kuin saan putken vaihdettua.

Tämä lintu kuitenkin poseerasi aloillaan hyvinkin uskollisena, vaikka sekä koira että pieni kaksivuotias ja minä rahjustimme sitä kohti. Lopulta seisoimme pajupensaan edessä ja lintu kökötti meidän yläpuolellamme pyöritellen päätään aina siihen suuntaan, minne koira sattui menemään. Silloin oli helppo tunnistaa se hiiripöllöksi, jota olimme jo epäilleetkin, varsinkin kaksivuotias, joka hoki joka toisella askeleella: pöllö … pöllö … pöllö. Sain minä linnusta sitten kuvan vähän lähempääkin, mutta miltäs mustavalkoinen lintu näyttää mustavalkoisessa maisemassa, no tietenkin mustavalkoiselta. Tässä kuitenkin on tarjolla  viikon aluksi hiiripöllö, olkaat hyvät! Niillä näyttää olevan tänä syksynä taas oikein kunnon vaellusbuumi päällä, sen verran runsaasti niistä on kirjattu havaintoja muistiin.’

hiiripöllö1

Pelätäkö?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kasa1

’Viime syksynä kerroin kuvien kanssa karhun vierailusta lähimetsässä. Se oli raapinut kynsillään jurmuja näreiden kylkeen miehenkorkeudelta alkaen. Itse otusta en nähnyt ja raapimisestakin lienee kulunut jo jonkin aikaa. Kun nyt törmäsin tiellä kuvan mukaiseen kasaan, katsoin taas ympärilleni toivossa nähdä jotain muutakin. Pitäisikö pelätä, välähti mielessä, mutta läjästä ei enää noussut lämpöä ja kuoriainen ryömi sen alta esiin kertomaan, että tässä läjä on köllötellyt jo jonkin aikaa, sen jättäjä on jo kaukana.

Niin, onko se karhun vai jonkin muun suuremman eläimen. Mäyrän ulosteita olen katsellut sen vessapolun päässä usein ja eipä niitä tähän yli 20 cm leveään kasaan voi oikein rinnastaa. Hirven, vaikka se olisikin syönyt löysentävää ruokaa, uloste on ihan eri näköinen, samoin kotieläinten. Niinpä päädyin karhuun. Mitä se sitten on syönyt, ulosteessa on isoja suomun näköisiä jäänteitä, samoin marjojen kuoria, enempää en sitä ruvennut tonkimaan. Löytöpaikka aivan lähellä kesämökkiasutusta taas kertoisi jostain muusta. Tosin liikkuuhan karhuja asutuksen lähelläkin, ilman että sitä huomaamme.

Mediassa kohistaan yhtenään eläinten tekemistä tuhoista ja petojen hävittämisestä. Usein keskustelun aiheena on susi. Karhu saattaa syksyisin valmistautuessaan talviuneen hakeutua mehiläispesille tai metsän kätkössä oleville lammaslaitumille, mutta muuten se on piiloutuvampi kuin susi. Voidaankin usein sanoa, että karhu kyllä näkee meidät, mutta me emme sitä. Se osaa suuresta koostaan huolimatta mennä piiloon hiljaa. Hirven rytinän kuulee usein, samoin ihmisten kailotuksen, mutta petoja ei näe ei huomaa. Ikänsä metsiä kirrellleet eivät ole niitä koskaan tämän enempää nähneet.

Matkaan tänään Suomenselälle sammalretkelle, joten blogia päivitän seuraavan kerran vasta ensi viikolla. Salamajärven kansallispuistossa on mahdollisuus nähdä metsäpeuroja, niinköhän se onnistuu. Petojakin siellä liikkuu enemmän kuin täällä Hämeessä, jospa siellä näkisi muutakin kuin kakkaläjiä.’

Liskojen sukua

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vaskitsa1

’Tämän päivän vietin ystäväni kanssa Kuhmoisten metsissä sammaljahdissa. Mitä sitten löytyi, se ei ole vielä tiedossa, mutta yleensä aina jotain mielenkiintoista. Ainakin alustavasti pussin sisältöä penkoessani tapasin joitain itselleni hyvin outoja sammalia. Mutta päivä ei olisi ollut mitään ilman kunnon yllätystä. Aivan viime metreillä luikerteli vastaan maamme ainoa jalaton lisko. Eipä tuo ole vastaani tullut vuosiin. Taitaa olla edellisestä kohtaamisesta liki kaksikymmentä vuotta.’

Vaskitsa (Anguis fragilis) on siis lisko käärmemäisestä ulkonäöstään huolimatta. Se on kokonaan rauhoitettu ja silmälläpidettävä laji harvinaisuutensa vuoksi. Laji on oikeastaan aika puhtaasti eurooppalainen, sillä sen päälevinneisyysalue on juuri Eurooppa. Suomessa sitä tavataan harvinaisena Etelä- ja Keski-Suomesta, linjan Vaasa-Joensuu pohjoispuolella se on hyvin harvinainen tai puuttuu kokonaan. Äkkiseltään sitä ei miellä liskoksi, koska sillä ei ole jalkoja niin kuin yleisellä sisiliskolla. Anatomisesti jalat kuitenkin löytyvät tai jalkojen aiheet ihon alta. Nimensä vaskitsa on saanut väristään, se on siis vaskenvärinen, joskus urosten selässä on sinisiä pilkkuja. Pituudeltaan se jää reilusti alle puolimetriseksi. Vaskitsan liikkeet ovat kankeita ja kömpelöitä. Siksi se jääkin usein muiden eläinten saaliiksi.

Vaskitsa on etupäässä hämäräeläin ja lepäilee päiväsajan jossain kolossa tai kasvillisuuden seassa. Ravinnokseen se pyydystelee matoja ja nilviäisiä. Itse se on kettujen, siilien ja lintujen ravintoa. Vaskitsa on kuitenkin kaikista uhista huolimatta pitkäikäinen eläin. Joidenkin yksilöiden on todettu sinnitelleen hengissä jopa kolmekymmentä vuotta.

Liskoille on tyypillistä, että ne pystyvät katkaisemaan häntänsä ja kasvattamaan uuden sen tialle. Uusi häntä on usein lyhyempi ja typäkämpi kuin alkuperäinen. Alakuvan eläimen häntä on jossain vaiheessa katkennut eikä se ole kasvattanut juurikaan lisää uutta häntää. Hännänkatkaisun merkityshän on kääntää saalistajan huomio kiemurtelevaan häntää niin, että itse lisko pääsee pujahtamaan piiloon.

Vaskitsa on muuttunut silmälläpidettäväksi eläimen voimakkaan vähenemisen vuoksi, mikä taas johtuu lisääntyneestä asutuksesta ja liikenteestä. Vaihtolämpöisenä eläimenä se hakeutuu lämpimille teille ja jää helposti auton alle. Niitä myös edelleen valistuksesta huolimatta tapetaan käärmeinä, mikä on rikollista touhua, sillä vaskitsan tappamisesta on määrätty yli 200 €:n sakko.

Pietäänpä tämän sympaattisen eläimen puolia!

vaskitsa2

Nakertaja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

majava

’Kevään viimeisten hankien aikaan törmäsin kuvan esittämään näkyyn. Joku on nakertanut puun poikki aivan oman laiturini läheisyydestä. Jyrsintäjäljistä voi päätellä, että työ on tehty jo vuosi kaksi sitten. En ole tuota kuitenkaan aikaisemmin huomannut. Seudulla majavat ovat lisääntyneet 2000-luvulla ja etsineet aktiivisesti uusia pesimälampia. Niinpä kuvan kaltaisia puita näkee pienten järvien rannoilla yhtenään. En olisi kuitenkaan uskonut, että aivan kylän keskustaan tullaan metsätöihin.’

Alkuperäinen majavamme metsästettiin sukupuuttoon 1860-luvulla. Sen kohtaloksi muodostui eläimen rasvapitoinen komea turkki, joka suojaa sitä kylmältä pitkinä talvikuukausina ja on samasta syystä ollut suosittu raaka-aine myös ihmisen vaatetuksessa. Nykypäivänä käydään kovaa keskustelua turkiseläinten oikeuksista ja ihmisen vastuusta niiden suhteen, 1800-luvulla toimittiin luonnoneläinten metsästyksessä täysin vastuuttomasti. Silloin varmaankin majavan turkki tuli hyötykäyttöön kylmää vastaan, tänään turkis menee suurelta osin koristeeksi. Kumpi sitten on eettisempää, koristaa vai hävittää?

Majava palautettiin Suomen luontoon 1930-luvulla. Istutukset tentiin silloinkin metsästysmielessä. Ajateltiin, että näin saadaan valtavalle metsästäjien ammatti- ja harrastajakunnalle ammuttavaa. Osa majavista tuotiin Norjasta, osa Pohjois-Amerikasta. Silloin ei tiedetty niiden olevan eri lajia, jotka eivät risteydy keskenään. Niinpä meillä asustaakin nykyään kaksi majavalajia: pohjoisamerikkalainen kanadanmajava (Castor canadensis) ja Norjasta tuotu euroopanmajava (Castor fiber). Kanadanmajava on levittäytynyt istutuspaikaltaan Säämingiltä lähes koko Etelä- ja Keski-Suomeen ja niitä on nykyään 10 000 – 15 000 kpl. Euroopanmajava istutettiin usealle paikkakunnalle, mutta nykyään sitä esiintyy vain Tornionjoella, Hämeessä ja Satakunnassa. Se on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi eikä niitä liene maassamme tuhattakaan eläintä. Syynä on se, että se häviää kilpailussa kanadalaiselle serkulleen. Lajeja on vaikea erottaa toisistaan luonnossa, koska erot ovat ulkoisia mittoja ja ne ovat aina suhteellisia.

Enpä siis tiedä, kumpi majava puun järvellämme on katkaissut. Lammilla oleva Evon metsä oli yksi euroopanmajavan istutuspaikoista. Sinne ei meidän järveltä ole matkaa kuin reilut parikymmentä kilometriä. Piankos sitkeä elikko tuon matkan juoksee. Todellisuudessa taitaa tällä hetkellä olla niin, että kaikki eteläisen Hämeen majavat ovat kanadalaista alkuperää. Kuka sen kuitenkaan varmuudella sanoo, hampaanjäljistä niitä ei pysty erottamaan.

Aina kohdatessani majavan jälkiä luonnossa ihmettelen eläimen viisautta ja sinnikkyyttä. Siinä on meille todellinen esikuva. Puun tämä metsuri osaa kaataa paremmin kuin minä, aina oikeaan suuntaan. Se osaa kaivaa kanavia kuin paraskin arkkitehti uittaakseen rungot avoveteen. Lisäksi tämä pieni rakennusmestari suunnittelee ja toteuttaa patorakennelmansa sellaisella tarkuudella, ettei ihminen siihen tunnu pystyvän. Itse en saanut patoa edes rikki, kun yritin suojella metsääni tulvan alta. Majavan pesäkin on kaikessa karuudessaan mestariluokan työnäyte, jossa eläimen on hyvä viettää talvinen elämänsä turvassa vihollisilta ja pakkaselta. Elintarvikehuollonkin tämä otus taitaa ja osaa säilöä talveksi tarpeeksi tuoretta syötävää ruokavarastoihinsa. Kunnioitettava eläin, jonka soisi menestyvän. Ristiriitaa kuitenkin on, juuri patojen aiheuttamien metsätuhojen vuoksi. Isojärven kansallispuistossa katselin majavanpatoa tyytyväisenä, omassa metsässä en. Näin olemme raadollisia.

Tarkkailija

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

 

tarkkailija’Tämä ei ole mikään piilokuva. Se vain kuvaa tämän vuoden kevättäni. Olen joka aamu kävellyt tietä pitkin metsään ja kiivennyt hakkuuaukolla olevaan parimetriseen hirvitorniin kuuntelemaan, katselemaan, haistelemaan kevättä. Jänön jäljet risteilevät tornin editse, kettu näyttää viipottaneen perässä, hirvi on mutustellut männynversoja ruoakseen. Ilmoja pitkin torniin on kantautunut koppelon kotkotus, harmaapäätikan uikutus ja teeren kujerrus. Varhaiskevään hajut ovat mietoja, ohikiitäviä kuin ajatukset. Hiljaa istuen tornista voi nähdä enemmän kuin kouhkaamalla kovaa kyytiä metsäautotietä pitkin. Tänä aamuna uusi lumi peitti vanhan hangen. Sanotaan sen olevan vanhan surman. Jäljet ainakin näkyivät selvemmin. Hiirikin oli jättänyt jäljen uuteen lumeen ennen kuin se joutui pöllön ruoaksi. Olisikohan ollut se lapinpöllö, jonka kohtasin pari päivää sitten lähistöllä? Pöllö oli jättänyt vain siivenkärkien huitaisut hangen pintaan. Takaisintullessani ketun jälkien rinnalle tiellä ilmestyivät vanhan koiran laahaavat jäljet – oli lähtenyt perääni, muttei jaksanut perille saakka, vaan oli kääntynyt ja palaillut tutuille tanhuville, kuuro ja puolisokea.’

Jälkiä lumella

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

jaljet2

’Jälkien valokuvaaminen talvella ei ole niitä helpoimpia hommia. Sen huomasin taas tänään, kun kiersin kameran kanssa lumista metsää. Jälkiä oli vaikka muille jakaa, mutta kun suuntasi kameran niitä kohti, ne hävisivät, sulautuivat ympäröivään valkoisuuteen. Uutterasti räpsytin kameraa ja työpöydän ääressa ihmettelin sitä latteutta, mikä kuvista löytyi. Sain toki kunnollisiakin, kuten hirvenjäljet yläkuvassa. Ne on kuvattu tieuralta, jossa oli vain ohut kerros lunta auratun pohjan päällä. Hangesta niitä oli turha yrittää kuvata. Siinä kävi näin:

jaljet4Hirvenjäljiksi jäljet tunnistaa kyllä, kun katsoo syötyjä männyntaimia, eipä muuten. Taimikoissa nuo koikkelehtijat ovat saaneet taas tänä talvena aikaan aikamoista tuhoa. Onneksi tuossakin taimikossa on kuusia mukana, niihinhän hirvet eivät koske.

Kuvasin myös jäniksenjälkiä. Ne katosivat kokonaan valkoisuuteen. Onneksi tuuli oli kuljettanut hankea pitkin suuren määrän kuusenneulasia ja muuta roskaa, jotka olivat kerääntyneet jälkiin. Näin ne näkyivät selvänä jotoksena yli hangen:

jaljet1Siinä on jänöjussi loikkinut pakoon. Liekö jokin suurempi peto sitä ahdistanut, sillä kuvan ulkopuolella oli havaittavissa selviä kiihdytyksen jälkiä. Vähän matkan päässä asia sitten selveni, kun hankeen olivat painuneet selvät suuren kissan jäljet. Ne ne vasta vaikeat on kuvata, sillä eläin painaa jo reilusti ja painuu pehmeään lumeen varmaan vatsanahkaansa myöten. Niinpä suuntasin kameran suoraan kohti jäljen pohjaa ja siellä varjoisassa ja puhtaammassa lumessa näkyi selvästi varpaiden painumat. Pyöreä muoto kertoi myös ilveksen saaneen vihiä saaliista. Vähän kauempaa sain sitten seurata kiivasta takaa-ajoa, noin vain jälkien valossa. En lähtenyt umpihankeen katsomaan, kuinka saalistuksessa oli käynyt. Saiko kissa paistin vai pupu pitää pitkät korvansa. Oikeastaan kun tarkemmin jälkiä katsoin, huomasin ne jo ainakin viikon ikäisiksi, joten kauaksi olisin niitä saanut seurata, jos olisin halunnut päästä osingoille, edes näkemään. Opinhan jotain kuitenkin – nimittäin jälkikuvausta.’

jaljet3

Kynsimistä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Kynnet1’Syksy on merkillistä aikaa, sananmukaisesti. Silloin paljastuu monet kesän aikana ilmaantuneet merkit ja jäljet, kun lehdet ovat varisseet ja ensilumi valaissut pimeätkin korpiloukot. Kuljin pienen puron laitaa etsien korpiluppoa, jota olin sieltä reilut kymmenen vuotta sitten löytänyt. Näytteen etiketti ei kertonut aivan tarkkaa paikkaa ja niinpä jouduin hieman kiertelemään. Metsä oli tietenkin hakattu ja suuret luppopuut kuljetettu tehtaalle, mutta aivan puron reunaan oli jäänyt kaistale, jota ei oltu huomattu tai sitten se oli tahallaan jätetty hakkuun ulkopuolelle. Taimikosta oli turha luppoa etsiskellä, joten keskityin tähän unohdukseen. Luppo löytyi, tosin kovin vähäisenä ja kituvana, mutta sen vieressä olikin sitten jotain aivan muuta. Kuvaa voi rauhassa katsella ja miettiä, kuka tai mikä siinä on kuusen runkoa kynsinyt?’

Itse en ole koskaan nähnyt karhua luonnossa, mutta jälkiin olen aina silloin tällöin törmännyt. Tätäkin jälkeä katselin sillä silmällä ja taisinpa katsella ympärillenikin, kunnes huomasin, että raamuista valui jo kuivettunutta pihkaa. Raapija oli vieraillut paikalla jo hyvinkin kuukausia sitten ellei kauemminkin. Tuskin se olisikaan viitsinyt jäädä pensaan taa odottamaan, kuka jäljet löytää. Niin, karhun läjiä näkee Etelä-Hämeenkin metsissä aina silloin tällöin ja tällaisiin raavittuihin puihin olen törmäänyt muutaman kerran. Onko kyseessä karhu? Näin päättelen, sillä jäljet olivat rungolla metristä puoleentoista korkealla ja niissä näkyy selvästi eläimen kynnenjäljet.
Kynnet2Tässä viereisessä kuvassa nuo jäljet näkyvät vielä selvemmin. Hirvi kuorii puita hampaillaan, mutta ne ovat yleensi silloin lehtipuita, koska hirvi käyttää esim. haavan tai raidan kuorta ravinnokseen. Toisaalta hirvi saattaa hangata sarvistaan nahkaa pois alkukesästä ja vaurioittaa jotain pientä närettä pahastikin, mutta tällaisessa puussa ei näy kynnenjälkiä, vaikka kuori onkin irronnut samalla tavalla. Kynsimisen korkeus maanpinnasta sulkee pois pienet eläimet, kuten mäyrän tai supikoiran ja en ole niillä koskaan moisia kynsiä nähnytkään.

Kylillä kuulee usein puhuttavan karhusta, kuinka se oli syömässä marjoja mättään toisella puolella, kun toiselta puolen niitä poimittaan tai kuinka karhu puhaltelee korvessa ja lonksuttaa leukojaan. Harvoin kukaan sitä on todella nähnyt, saatika, että olisi joutunut sen suhteen vaaraan. Sanotaankin, että karhu näkee sinut, vaikka sinä et näe karhua. Se väistää yleensä hyvissä ajoin, kun meluisa ihminen sitä lähestyy. Ainoa vaaratilanne saattaa syntyä, jos karhulla on poikanen ja kulkija joutuu emon ja poikasen väliin. Siihen ei pidä ängetä, johan sen järkikin sanoo.

Itse en siis ole nähnyt koskaan karhua luonnossa. Niitä kuitenkin siellä on, sen kertoo kuvakin. Harvakseltaan maamme on asutettu myös karhuilla. Paraikaa on menossa hirvenmetsästysaika. Pyssymiehet vahtivat lavoilla hirvien liikkeitä ja posauttelevat ylimääräiset pois päiviltä. Niin täälläkin. Hirviä on kuitenkin tällä hetkellä melkein yhtä vähän kuin karhujakin. Koko menneen kesän aikana kulkiessani näin vain pari kertaa metsän sarvipään enkä sen jälkiinkään usein törmännyt. Lehdissä valitetaan, kuinka sudet tai karhut ovat vieneet koiran tai lampaan tai hiehon laitumelta. Hirvi on karhun luontaista liharavintoa. Ehkäpä se tyytyisi siihen, jos sitä olisi enemmän saatavilla. Eikä tarvitsisi sitten niitä viimeisiä karhuja kaataa.

Nyt karhu on mennyt jo talvipesäänsä. Sellaisen löytäminen olisikin mukava juttu, mutta vaikka taas kylillä liikkuu puheita karhun talvipesästä, lienee senkin löytäminen enemmän kuin sattumaa, mutta ainahan voi yrittää.