’Hetkeksi tuli kesä. Sunnuntaina oli lämpö hellelukemissa ja auringonpaistetta. Tosin aamulla, kun pisti päänsä pihalle, tuntui kuin olisi kulkeutunut tropiikkiin, niin oli kosteaa ja kuumaa. Mutta eipä valiteta, kun kerrankin lämpö helli. Kaunnista säästä huolimatta tai ehkä siitä syystä käväisin pikaisella rekellä Kuohijoen vanhalla kalkkikaivoksella. Kosteus tihkui jokaisesta lehdestä, oksasta, ruohonkorresta ja kasteli housunlahkeet. Hiki pursusi silmiin, korviin, suuhun ja kasteli kaiken sisältäpäin. Tämän kesän inisijät pitivät huolen muusta mukavuudesta. Kaikesta huolimatta retki oli kesän paras, sammalia, sieniä, jäkäliä, uusia ja vahoja tuttuja, useita lajeja. Yksi niistä oli kuvan tihkulehväsammal (Rhizomnium elatum).”

Lehväsammalen oli käynyt etsimässä jo alkukesästä, kun kuulin siellä sitä mahdollisesti olevan. Silloin siitepöly sotki kuvaamisen, koko kasvi oli keltaisen pölyn peitossa. Nyt sen versot olivat kasvaneet pituutta ja tulleet näyttävämmän näköisiksi ja mikä parasta kesän sateet olivat huuhtoneet pölyt pois. Sammal on vaikea erottaa rinnakkaisista lajeistaan iso- ja lehtolehväsammalesta, mutta kotona mikroskoopin ääressä laji varmistui mm. solujen jonomaisen asennon avulla. Sammalen ilmestyminen ELY-keskuksen entisöimälle suolle antaa uskoa, että sinne saattaa palata myös muita 80-luvun ojituksen hävittämiä lajeja.

Kiersin myös louhoksen reunat ja etsin kalkkitammukkasammalta (Hygroamblystegium varium). Sammal on sieltä aikaisemmin löydetty, mutta itse en ollut sitä vielä nähnyt. Pieni kasvusto löytyi miltei heti, mutta lähempi tarkastelu osoittikin sen lenkosammaleksi (Homomallium incurvatum). Tätä olin aikaisemminkin nähnyt, mutta ei ole helppo sekään erottaa muista. Lopulta löytyi myös tammukkasammal eikä se ollut edes vähäinen. Sitä oli monella paikalla. Vierestä löytyi myös havusammalta, jonka päättelin olevan sirohavusammalta (Thuidium assimile), mutta joka taitaakin olla se etsitty lehtohavusammal (Thuidium tamariscinum). Sekin on ainoalla kasvupaikallaan Luopioisissa juuri täällä.

Todellinen uutuus löytyi kuitenkin syvästä louhoskolosta, jonka reunalla kasvoi taas hyvin tavallisen näköistä lehväsammalta. Pienenstä näytteestä varmensin löytäneeni alueelle uuden lajin nokkalehväsammalen (Plagiomnium rostratum). Tämä laji on ollut pitkään puutelistalla ja nyt se sitten löytyi. Ihmetyttää vain, etten ole sitä aikaisemmin huomannut, en ole ehkä tuntenut. Viime kesänä katselin sitä Kuhmalahden vanhalla kalkkilouhoksella ja ehkäpä se sieltä jäi mieleen. Tälle lajille on tyypillistä lehtien hyvin pienet ja tylpät reunahampaat. Ensin, kun lupilla sitä sihtasin, luulin, ettei sillä ole hampaita ollenkaan, vaan se kuuluukin Rhizomnium-sukuun. Lopulta hampaat erottuivat pienenä nyhänä ja osassa lehtiä ei hampaita ollutkaan. Näin ne voivat olla hankalia.

Päivän parin tunnin retken kruunasi vielä lehmuspikari (Holwaya mucida), jota viime vuonna löysin maatuvan lehmuksen rungolta uutena lajina Pirkanmaalle. Nyt sientä löytyi uudelleen, mutta kovin se oli vielä pientä ja kehittymätöntä, vain puolen sentin korkuisia mustia tappeja entisissä kasvustoissa. Sitä on mentävä katsomaan uudelleen syksyllä, silloin se on paremmin nähtävillä ja tunnistettavissa.

Pienet näytteet otin lisäksi parista minulle oudosta sammalesta. Ne saattavat määrityksen kautta päätyä tavallisten kuolevaisten joukkoon, mutta ainakin tylppälehtinen, karvakärjetön kivisammal tuntui mukavasti kutkuttavan, olisiko vai ei ole, aika näyttää.

Näin voi trooppisessa helteessä pienikin retki tuottaa paljon mukavaa katsottavaa. Tarkkana vain saa olla eikä hötkyillä. Kaikki ovat niin pientä ja erottavat tuntomerkit niin vähäisiä. Tästä on taas hyvä jatkaa.