’Tartuinpa minäkin tähän bestselleriin. Se lienee enemmänkin naisille suunnattu romaani, vaikkei meitä miehiäkään pahenna. Kirja kertoo lestadiolaisuudesta, joka minulle on tuttu ennen kaikkea liikkeen perustajasta ruotsalaisesta Lars Levi Laestadiuksesta (1800-1861). Hän toimi Kaaressuvannon kirkkoherrana ja ehti elämänsä aikana tehdä muutakin kuin hoitaa laajan seurakuntansa sielunpaimenen virkaa. Hän perusti paitsi yhden laajimmalle levinneistä herätysliikkeistä niin sen lisäksi keräsi, nimesi ja tallensi valtaisan kokoelman Lapin kasveja. Hänen merkitystään kasvitieteilijänä ei voi väheksyä. Niinpä ainakin harvinainen turjanhorsma (Epilobium laestadii) kantaa hänen nimeään. Myös tunturiunikoita kutsuttiin aikoinaan lestadiuksenunikoiksi. Lestadiolaisuus on kuitenkin se, mistä hänet yleisimmin tunnetaan, sillä tämä liike vaikuttaa edelleen vahvana maassamme.’
Kirja kertoo siis vanhalestadiolaisuudesta Oulun seudulla nykypäivän Suomessa. Se on oikeastaan kahden nuoren rakkaustarina, tarina heidän haaveistaan, elämänsä onnesta ja onnettomuudesta. Aleksi kohtaa Viljan seuroissa ja vähitellen tutustuu unelmiensa tyttöön. He perustavat perheen ja saavat lapsia. Koska heidän uskontonsa kieltää monia asioita, ei elämä ole aina samanlaista kuin muilla. Esimerkiksi ehkäisyä ei sallita. Niinpä lestadiolaispiireissä on hyvin tavallista, että lapsia perheessä on liki kymmenen ja enemmänkin. Perheen arkeen ei myöskään kuulu televisio eikä viihde. Jokakesäiset Suviseurat on yksi elämän kohokohtia, samoin yhteiset kokoontumiset. Yhteisö on ottanut myös tavakseen huolehtia perheiden jumalisuudesta ja vahtivat, että yhteisesti luotuja sääntöjä myös noudatetaan. Rikkomuksista seuraa julkinen tunnustus ja anteeksipyyntö. Jos tähän ei suostu, saattaa seurauksena olla yhteisöstä poissulkeminen. Vilja sairastui masennukseen odottaessaan viidettä ja kuudetta lastaan eli kaksosia. Aleksi yritti auttaa, mutta eivät hänenkään voimansa kaikkeen riittäneet. Hän alkoi ajatella liikkeen oikeutta ja yksilön vastuuta elämästään. Se tietenkin oli ristiriidassa yhteisön sääntöjen kanssa ja johti sairauttakin pahempaan kriisiin.
Kirja on saavuttanut esikoiseksi tavattoman suuren suosion ja maineen. Yhtenä syynä tietenkin on kirjan arka aihe ja uskonnollisen yhteisön ulkopuolisille käsittämättömät tavat. Lestadiolaisuus on laajalle levinnyt herätysliike, jossa on monia suuntauksia. Jyrkimpänä ne esiintyvät vanhalestadiolaisten piirissä. Tilanne on ristiriitainen, sillä liikkeen moraaliarvot ja elämäntavat ovat hyvää tarkoittavat ja yhteisölliset, mutta joustamattomuus ja tuomiohenkisyys johtavat ylilyönteihin ja jopa henkiseen väkivaltaan. Kirja varmaankaan ei kaunistele eikä kauhistele tilannetta, mutta kuvatessaan yhden perheen elämää, se nostaa esiin ristiriidat vain heidän kannaltaan. Saattaa olla, ettei vastaavia ongelmia ole kaikissa perheissä ja asiat voivat sujua onnellisestikin, epäilen kyllä.
Kirjassa uskovien ja uskottomien vastakkainasettelu on hillittyä, ehkä paljon hillitympää kuin se todellisuudessa onkaan. Me olemme niin sokeita lyödessämme leimoja ihmisiin ja syyllistymme itse samansuuntaiseen väkivaltaan kuin liikekin haukkuessamme lähimmäisiämme. Erityisen julmaa tämä on lasten keskuudessa. Koulussa syrjintä ja kiusaaminen jäävät usein piiloon pinnan alle, mutta samalla ne haavoittavat ja nakertavat lapsen itsetuntoa ilman että kukaan huomaa mitään.
Uskonto on aina ollut hyvä lyömäase, eräänlainen suvaitsemattomuuden linnake puolin ja toisin. Uskonto on pyrkinyt rajoittamaan ihmisten elämää synnin tuomiolla. Eriuskoiset haukkuvat toisiaan, räksyttävät kuin rakkikoirat unohtaen uskonnon syvimmän olemuksen: rakastakaa toinen toistanne. Kuinka helppoa on tuomita lestadiolaisuus, kuinka helppoa on tuomita uskottomat? Kirja antaa hyviä näkökulmia ymmärtää, tai ainakin yrittää ymmärtää.
Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu. Gummerus, 2013. 284 s.
