’Retkeilin eilen kosteissa ympäristöissä ja sain tuntea sen ihollani. Kesän ensimmäiset hyttyset ovat pahimpia hieman allergiselle. Pistokset ovat tulisia ja paukamat kutiavia. Yleensä loppukesästä niitä ei edes huomaa ja hyttysmyrkky jää monesti kotiin. Nyt sitä tarvittiin. Muuten olisikin ollut aika tuskaista ottaa kuvaa lovisammalen (Lophozia sp.) itiöpesäkkeistä kyyryssä lahokannon vieressä hitaasti virtaavan puron yläpuolella.’
Kuvassa on pienen maksasammalen itiöpesäkkeitä. Perän korkeus on sentistä kahteen. Itse sammal on saman kokoinen suikertava ja alustaansa litteästi kiinnittynyt, lehdet mikroskoopilla tutkittavia. Joskus tuntuu aika vaikealta ymmärtää, kuka aikoinaan on lajittanut kaikki nämä mitättömän pienet sammalet, kun niiden lajeja erottavat tuntomerkit ovat vähäistäkin vähäisemmät. Lovisammalillakin, kun ensin on todettu, että sammal todellakin on lovisammal, määritys tapahtuu mikroskoopilla ensin gemmojen värin perusteella, sitten solujen koon ja muodon ns. trigonien perusteella ja lopuksi sitten valitaan näytteestä parhaiten kaavaan sopivat asiat määritystä varten, sillä usein kaavan ilmoittamat tuntomerkit menevät ristiin. Kuitenkin, kun sitten on päätynyt johonkin lajiin, niin se tuntuu aivan oikealta ja tuntomerkit istuvat paikalleen. Voi innoissaan todeta löytäneensä etsimänsä, kunnes sitten joku toinen määrittääkin näytteen uudelleen ja laji muuttuu toiseksi. Turhauttavaa mutta opettavaista. Kokonaan toinen juttu onkin sitten se, onko tässä mitään järkeä. Eräs viimekesäinen pieni maksasammal muutti nimeään kolme kertaa enkä vieläkään ole aivan tyytyväinen määritykseen.
Kuvassa on todennäköisesti ehkä kaikkein yleisin lovisammal, kantolovisammal (Lophozia ventricosa) ja se kasvoi nimensä mukaisesti kannon päällä. Kirjallisuus kertoo kuitenkin tämän sammalen mieluimmin kasvavan multavilla kallioseinämillä, niiden tyvillä ja kostealla maalla kuin lahopuulla, josta sen kyllä voi myös löytää. Itse eilisellä retkellä löysin sitä vain lahopuulta, tosin en liikkunut lähelläkään kallioita.
Sammalia oppii tuntemaan vain etsimällä ja määrittämällä uudelleen ja taas uudelleen. Lopulta huomaa ja oppii jonkin itselle sopivan tuntomerkin, joka kertoo jo kaukaa katsottuna, mistä lajista on kyse. Joku on sanonut, että sammaltuntijan tietää päteväksi vasta sitten, kun hän seisaaltaan erottaa toisistaan niitty- ja korpiliekosammalen. Itse en erota niitä kunnolla edes kädessä, mikroskooppi vasta kertoo lajin. Ehkä joskus koittaa sekin aika, että tuon taidon osaan. Lovisammalilla sekään ei taida auttaa, liian usein joudun nostamaan kädet pystyyn ja turvautumaan ystävien apuun.
