’Finlandia-voittaja tuntuu olevan syksyn pakollinen luettava, vaikka se ei sitä ansaitsisikaan, onhan se vain kaupallisen kilpailun tuote, jossa kirjan todelliset ansiot saattavat jäädä sivuosaan. Täytyy kyllä tunnustaa, etten ole vuosien varrella kaikkia voittajia lukenut, enkä myöskään kaikista lukemistani pitänyt. Ehkä oma makuni on niin erilainen, sillä kaihdan suurten massojen juttuja muutenkin kuin lukemisessa. No, kirja on luettu ja tässä muutama luonnehdinta siitä.’
Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle vähän ennen Neuvostoliiton hajoamista. Suomalainen opiskelijatyttö matkaa junalla Moskovasta Ulan Batoriin Mongoliaan läpi Siperian. Hän asuu hytissä numero kuusi yhdessä keski-ikäisen venäläisen miehen kanssa.
Kirja keskittyy havaintoihin, joita junasta voi tehdä sen matkatessa läpi taigan, aron, aavikon, kaupunkien. Tyttö kuuntelee miehen juttuja, joita tuntuu riittävän ja kun on kyse entisestä vangista, elämää nähneestä juoposta ja siirtotöissä käyvästä elämänfilosofista, niin juttuja riittää. Ne ovat monet satua ja mies kysyykin usein tytöltä, että uskoitko. Tyttö ei kommentoi. Hän on koko ajan varuillaan, sillä jutustelu ei ole ainoaa, mitä hytissä tehdään. Siellä myös syödään. Ruoka on tuotava mukana eväinä, sillä junaemännältä saa vain teetä ja rinkeleitä. Junassa on kyllä ravintolavaunu, mutta sitä nämä matkaajat eivät juurikaan käytä. He syövät lähinnä miehen eväitä, joita tuntuu riittävän ja ne muodostuvat pääasiassa venäläisistä tuotteista: suolakurkkua, mustaa leipää, borssia, teetä ja votkaa.
Juna pysähtelee suuremmissa kaupungeissa ja viipyy niissä jopa useita päiviä ennen kuin matka taas jatkuu. Tyttö asuu sen aikaa hotellissa. Hän palaa ajatuksissaan menneeseen elämäänsä: lapsuuteen, opiskeluaikaansa ja aikaan Mitkan ja tämän äidin Irinan kanssa. Vähitellen paljastuu hänen taustansa. Mies kertoo omansa vuolaasti eikä kaihda vaikeitakaan asioita. Hänellä on varmat mielipiteet kaikesta eivätkä ne ole aina kovin humaanit. Sellaisia ovat mm. seksi, naiminen ja juopottelu. Niinpä tyttö on todellisessa vaarassa myös tämän suhteen eikä mies yhtään sitä kiellä.
Lopulta juna on perillä ja tyttö majoittuu Ulan Batorin hotelliin. Hänen halunsa on nähdä vanhat kivikirjoitukset, mutta opas ei päästä häntä ulos kaupungista. Taas tarvitaan miestä apuun. Vanhalla autonrämällä he matkaavat vuoriston jurttakyllään ja kuin pienenä häiveenä tyttö saa koskettaa kirjoitusta kiven pinnasta yön pimeydessä. Ikävä ajaa hänet kuitenkin lopulta takaisin Moskovaan.
Kirja sai siis vuoden 2011 Finlandia-palkinnon. Aiheellista olisi kysyä, miksi? Aikanaan minulle opetettiin, että tekstistä on syytä poistaa turhat adjektiivit. Tämä teos olisi näivettynyt tällä menetelmällä alla satasivuiseksi ja menettänyt sen ainoan syynsä olla luettava. Adjektiivit kuvailevat asioita, tässä kirjassa taivasta, aurinkoa, maisemaa, lunta, maata, kaupunkeja, rakennuksia, ihmisiä ja tavaroita. En tiedä ovatko ne kaikki tarpeellisia, monet ovat ainakin selventäviä tai pitkästyttäviä. Onko niitä sitten käytetty oikein? Kun kirjailija kuvaa aurinkoa ja luonnonilmiöitä, ne ymmärtää paremmin ja jopa nauttii rikkaasta kielestä. Se onkin kirjan parasta antia. Siperian taiga, sen avaruus ja sääilmiöt kuitenkin lisäävät sitä surumielisyyttä ja ahdistusta, joka tekstistä huokuu. Slaavilainen elämänlaatu ja alakulo on löydetty taitavasti ja kun siihen sekoittuu vielä neuvostoajan lopputuskat ja yleinen välinpitämättömyys, niin kirjan sanoma ei jää epäselväksi.
Harri Haanpää, kirjan kustannustoimittaja, myönsi Suomen Kuvalehden haatattelussa pyyhityttäneensä käsikirjoituksesta puolet pois, mm. kaikki sivuhenkilöt saivat lähteä. Ovatko kirjailijan kotisivuillaan tarjoamat extrat juuri näitä poistettuja jaksoja? Olisi hauska, ihan vain mielenkiinnon vuoksi, lukea koko alkuperäinen teksti. Olisiko se voittanut palkintoa? Sekä kirjailija että kustantaja kiittivät tehtyä ratkaisua. Olisiko kirjaa julkaistu ilman leikkausta? Onko kirjailija pakon edessä? Monet kirjantekijät kiittävät toimitustyötä siitä, että se on avannut heidän silmänsä ja parantanut tekstiä. Syystä kuitenkin kysytään, kenen teksti se sen jälkeen on. Toimittajaa ei mainita kirjan kannessa eikä edes sisäsivuilla.
Hytin juonen rakennetta verrataan Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Tyttö on todellisuudessa vanki, niin kuin mielisairaskin. Hän ei pääse miehestä eroon, koska hän hakee tästä myös turvaa. Tässä lieneekin kirjan uskottavuusongelma. Suomalainen opiskelijatyttö seikkailee keskellä Siperiaa yksin väkivallan ja välinpitämättömyyden keskellä. Vain mies välittää hänestä, ehkä liikaakin. Turvan hakeminen ei ole ongelma, vaan se, ettei hänelle tapahdu mitään. Kun yhteiskunta hajoaa, pahuus saa sekasorrossa vallan ja elämä ei ole turvassa missään. Tyttö saa kokea sen Mongoliassa, mutta selviää sieltäkin, pikkulasten tungettelevasta kivityksestä huolimatta.
Koko kirjasta ei selviä se, mikä on matkan tarkoitus. Tytön piti tehdä matka Mitkan kanssa ja hänen piti mennä katsomaan kivikirjoituksia, mutta minusta ne ovat kirjassa vain sivujuonteita, eivät todellisia syitä ottaa tällainen riski. Kirjassa jää monta muutakin kohtaa vaille selitystä ja tarkoitusta. Nykykirjallisuuden pakollinen lesbosuhde kuitataan kuin olankohautuksella, vaikka se voisi olla syy ja seuraus, Afganistanin sota ja pelko samalla tavalla. Mikä ajaa tytön matkalle? Seikkailunhaluko, siihen hänen luonteensa on kuvattu väärin, vai pako, mutta mitä hän pakenee ja lopussahan hän haluaa palata Moskovaan. Ehkä tässä on se tavallisin ulottuvuus, kasvutarina. Tyttö ottaa mittaa itsestään ja kasvaa henkisesti kohtaamaan tulevan elmänsä.
Kirjasta jää monta kohtaa epäselväksi. Se on aivan kuin yhteiskuntakin. Me Neuvostoajan lapset ja nuoret saimme maasta virallisesti sen kuvan kuin se olisi ollut ihannevaltio, sitä ei saanut julkisesti arvostella ja sen oppeja levitettiin kouluopetusta myöten. Salassa kuitenkin kerrottiin aivan muuta ja meidät pumpattiin täyteen juuri tätä, mitä tassä kirjassakin esitetään. Ei siinä ole siis meille mitään uutta, onko sitten nuoremmillekaan. Neuvostoliiton romahdettua 90-luvulla paljastui kaikki maan sisäinen mätä ja siitä kirjoitettiin aivan tarpeeksi kauhistellen ja ehkä myös liioitellen. Ehkä se, mikä kirjasta jäi mieleen uutta, oli miehen loppujen lopuksi suoma suoja ja hyvyys tytölle. Hän jopa kunnioitti tyttöä niin paljon, että luovutti tälle rakkaimman aarteensa, veitsen. Yleensä venäläinen mies on kuvattu rikolliseksi ja pahaksi. Tämä mies oli rikollinen, mutta lopulta hyvä.
Mikä on kirjan jännite: löytääkö tyttö kirjoitukset, selviääkö hän vai saako mies sen mitä haluaa? Jännite ei näiden kysymysten varaan rakennu ja niinpä huokailin jo sadan sivun jälkeen, vieläkö tämä matkakertomus jatkuu, eikö jo löydy jotain? Jokin muu juju kirjassa täytyy olla tai sitten en ymmärrä yhtään mitään, tai sitten kirja on vain kertomus, kasvusellainen. Sellaisenaan hyvä, vaikka pettynyt olinkin.
Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011. 187 s.
