Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Ajuruoho

ajuruoho

’Kesä on löytöjä täynnä ja yllätyksiä! Tämän sain kokea tänään, kun olin tekemässä ruutua Lauri Oeschin kanssa Luopioisten Haltian kylällä. Hän oli nähnyt siellä tien varrella kasvia, joka ei ollut ihan tavallinen. Eikähän se sitä ollutkaan.’

Kuva ei ole kaksinen eikä siitä varmaan selviä laji ellei osaa katsoa tarkkaan kasvin kukkia ja vartta. Kukat ovat ajuruohon kukat, siniset ja liuskateriöiset, mutta varsi kertoo, ettei kyseessä olekaan tavallinen kangasajuruoho (Thymus serpyllum), vaan sen lähisukulainen nurmiajuruoho (Thymus pulegioides). Kasvin varsi on karvainen vain särmiään pitkin. Lisäksi sen lehdet ovat ruodilliset ja öljytäplät lehdillä ovat punertavia. Itse pidin kasvia maastossa kangasajuruohona ja olin iloinen, kun sekin vihdoin löytyi Luopioisten kasvistoon, se kun on viime vuosina voimakkaasti taantunut ja hävinnytkin useilta vanhoilta kasvupaikoiltaan eteläisessä Suomessa. Lähimmät nykyiset kangasajuruohon kasvupaikat taitavat olla vanhan Pälkäneen puolella.

Nurmiajuruoho on kotoisin Etelä- ja Keski-Euroopasta ja on meillä heinänsiementulokas, joka on kotiutunut tienpientareille, puistonurmikoille ja satamiin. Missään se ei ole yleinen, mutta on kuitenkin tavattu paikoitellen Etelä- ja Keski-Suomesta. Itse en ole sitä aikaisemmin tavannut, joten ei yhtään ihme, ettei heti tullut mieleen kasvin nimi. Seuraavalla kerralla osaan kiinnittää huomion oikeisiin tuntomerkkeihin.

Ajuruoho on aromaattinen kasvi. Niinpä sen toista sukulaista timjamia (Thymus vulgaris) käytetään mausteena eikä meirami (Origanum  vulgaris) ole sekään kaukana tästä kasvista. Menneinä aikoina ajuruohoa onkin käytetty mausteena. Nykyään se on siihen aivan liian harvinainen ja on siksi paras jättää rauhassa kasvamaan harjukankaille.

Tuntemattoman miehen elämä

tuntemattoman_miehen_elama’Kesällä tulee luettua vähän, on niin paljon muuta. Nytkin yöpöydällä on pölyttynyt pino hyviä kirjoja odottamassa syksyn hämäriä iltoja ja aikaa… Kunpa sitä olisi tuplasti! Olen lukenut kaikki Makinen suomennetut kirjat ja pitänyt suuresta osasta, vaikka ne ovatkin melko epätasaisia. Ranskalaisen testamentin veroista ei vielä ole tullut ja sen saakin unohtaa, kun lukee näitä muita. Joka tapauksessa kesäisten helteiden painottama lukukokemus tämäkin.’

Kirjailija Ivan Šutov asuu Pariisissa ja päätyy eroon nuoresta naisystävästään Léasta. Tämä elämänmuutos saa hänet päättämään etsiä menneisyyttään Venäjältä Pietarista, jossa hän oli kolmekymmentä vuotta sitten kokenut suuren rakkauden kokonaan eri maailmassa kuin nykyinen. Niinpä hän palaa Venäjälle ja etsiytyy nykyiseen Pietariin sen 300-vuotisjuhlien aikaan ja yrittää sopeutua asiaan, ettei enää ole Neuvostoliitoa eikä Leningradia. Hän kohtaa siellä entisen rakastettunsa, mutta tämä asia jää sivuun, kun hän tapaa kuuromykän Volskin. Ja nyt kirja vasta alkaa.

Volski on tuntematon neuvostosankari, joka eli nuoruuttaan sodanaikaisessa Leningradissa. Nyt häntä odottaa siirto vanhainkotiin pois nykyisyyden jaloista ja häntä pidetään kuuromykkänä, koska kenelläkään ei ole aikaa hänelle, ei kuunnella eikä auttaa. Šutov kuuntelee ja kuulee sykähdyttävän tarinan. Se on kertomus sodasta, Leningradin piirityksestä, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Volski kertoo siitä kuinka hän piiritetyssä kaupungissa järjesti nuoren Milan kanssa teatteriesityksiä viihdyttääkseen nälkäänäkeviä kaupunkilaisia ja oli lopulta yksi kaupungin puolustajista. Sodan tiimellyksessä nuoret joutuvat erilleen: Mila toimii edelleen kaupungissa, mutta Volski lähtetään rintamalle. Täällä hän sotii itsensä aina Berliiniin saakka.  Palattuaan sodan jälkeen takaisin Leningradiin hän etsii Milan ja he asuvat onnellisina yhdessä kaupungin laidalla, kunnes joutuvat Stalinin uhreiksi ja heidät tuomitaan leireille Siperiaan. Volski selviää. Hän katselee päivittäin taivaalle, koska Mila oli niin kehoittanut: ”Katso joka päivä taivaalle, edes hetken ajan, minäkin katson…”. Leirin jälkeen Volski palaa Leningradin seudulle etsimään Milaa, mutta kuulee tämän surmatun jo leirin alussa. Lopun elämäänsä Volski auttaa lapsia. Hän laulaa nuoruutensa operetin säveliä ja saa lapset rauhoittumaan, oppimaan ja luottamaan itseensä. Vanhuudessa on itse on yksin.

Tarinan kuultuaan Šutov pakenee takaisin Pariisiin. Hän on nyt kokemusta rikkaampi, mutta käynyt läpi myös jotain unohtumatonta. Tšehovin kertomus kahdesta rakastavaisesta on alkanut elää hänen päässään.

Makinen uusin kirja jää rakenteellisesti puoliväliin. Hänen kuvauksensa Venäjän ja Ranskan oloista, asukkaiden elämästä ja kohtaloista kantavat komeasti hänen edellisissä teoksissaan, mutta tässä tarina hieman ontuu. Pitkä johdantokertomus kirjailijan elämästä Pariisissa jää irralliseksi ja taas pitkä tarina tuntemattoman miehen elämästä Leningradissa valtaa suuren osan koko tarinasta. Tasapaino puuttuu. Kirjailija Šutov on valju henkilö, joka ei nouse kovinkaan esiin tarinasta. Sen sijaan Volskissa olisi ainesta suurempaankin. Tämän kuvauksessa Makine on parhaimmillaan ja se nousee samaan luokkaan kuin Ranskalaisessa testamentissa, joka mielestäni on edelleen parasta Makinea.

Makine yrittää kirjassaan enemmän kuin saavuttaa. Vertaukset Tšehovin novelliin kulkevat läpi koko tarinan, mutta tsehovilaisuus ei muuten pääse tässä esiin. Ehkäpä muut venäläiset kertojat, kuten Gogol, ovat enemmänkin läsnä. Leningradin piirityksestä on kerrottu ennenkin ja sen kauheudet ovat edelleenkin vavahduttavia. Tässä kerronassa on toisaalta samaa raakuutta ja julmuutta kuin hänen kirjassaan Vain rakkaus, mutta myös runollista kauneutta. Kun luin Volskin kertomusta, soi päässäni Šostakovitšin Leningrad-sinfonian boleromainen jyskytys. Musiikki ja kertomus nivoutuivat toisiinsa. Siinä Makine oli onnistunut ja siitä olisi saanut koko kirjan eikä siihen olisi tarvinnut sotkea pitkää kehyskertomusta. Toisaalta nyt vastakohta nykyisen Pietarin elämän ja silloisen Leningradin kohtalon välille korostuu ja lukija pääsee itse kokemaan sen mullistuksen, jonka kaupunki on sodan jälkeen saanut kokea. Kirjailijan vanha rakastettu on pettymys, liikenainen pahimmasta päästä, myös kaupunki on pettymys viettäessään 300-vuotisjuhlaansa. Hänen muistoissaan elää vanha Leningrad ja sen neuvostoaikainen elämä. Tässäkin vastakohdassa olisi ollut enemmän kertomisen varaa.

Kuitenkin puutteistaan huolimatta Makinen uusin kirja on lukemisen arvoinen. Sen kaunis pitkä rakkaustarina, tuntemattoman miehen elämäkerta, tekee siitä hienon ja vivahteikkaan.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä (La vie d’un hommeinconnu). Suom. Ville Keynäs. WSOY. 224 s.

Sorsimo

sorsimo

Kesä on niin kiireistä aikaa, ettei ehdi edes blogiaan päivittää, vaikka haluaisi. Nytkin tämä Luopioisten uusi laji on jäänyt kirjaamatta useaksi viikoksi. Ehkä jatkossa voisi vähän terästäytyä.

Lähdin heinäkuun puolivälin paikkeilla Kurkisuolle tarkastamaan uhanalaisia lajeja ja niiden lukumääriä. Samalla oli tarkoitus poimia hillojakin, jos niitä löytyisi, mutta pääasia ainakin minun puoleltani oli kasveissa. Kuljin kaikessa rauhassa vanhan pellon laitaa miettien suo-ohdakkeen suurta määrää ja peltojen nykytilaa Suomessa. Yhtäkkiä havahduin katselemaan jalkoihini. Mikä on tämä vaalean kellertävä heinä, jota tamppaan? Kouraisin röyhyjä käteeni ja hämmästyin: sorsimo. Nopea vilkaisu ympärilleni ja totesin kulkeneeni samassa kasvustossa jo hyvinkin viisikymmentä metriä. Sitten alkoikin kuumeinen miettiminen, mikä sorsimo on kyseessä. Viime vuosikymmenien aikana Suomeen on ilmaantunut useampiakin sorsimoita, joiden levinneisyydessäkin taitaa olla epätietoisuutta, on savi-, viiru-, kanadan- ja pikkusorsimoa sekä lännenisosorsimoa tavallisten oja-, korpi- ja isosorsimon lisäksi. Aloin poistaa niitä lajeja, jotka tunsin ja silloin tavalliset karsiutuivat heti. Isosorsimoa mietin hetken ja päädyinkin jo siihen, mutta kasvin koko oli pienempi ja kasvupaikka vallan väärä, joten kaivoin kasvikirjan esiin ja aloin uudelleen määrityskaavan avulla. Nyt päädyin nopeasti lännenisosorsimoon, vaikka kukkaperät olivatkin hieman karheat, niin kaikki muu täsmäsi hämmästyttävän hyvin (Kotona vielä vertasin isosorsimon karheuteen ja olihan siinä aivan selvä ero.)

Näin löytyi Luopioisiin taas uusi laji, numeroltaan 722. Lännenisosorsimo on täällä satunnaiskasvin luontoinen, vaikka Etelä-Hämeen luonnonmaakuntaan se onkin merkitty vakinaisena ja harvinaisena uustulokkaana. Kasvihan on Retkeilykasvion mukaan löydettykin vain kahdesta maakunnasta, molemmista Hämeistä. Itse olen sitä nähnyt aikaisemmin Hankasalmella ja kerännyt pienen näytteenkin sieltä, joten saatoin verrata nyt löytämääni siihen. Kovin olivat samannäköiset, vaikka Hankasalmen näyte olikin selvästi pienempi, ehkä olin kerännyt tarkoituksella pienen näytteen.

Kasvi on alkujaan peräisin Pohjois-Amerikasta ja kulkeutunut tänne nurmisiemenen mukana. Sen muut tunnetut kasvupaikat ovat samanlaisia kuin nyt löytynyt: suopellon laitoja, kosteita joutomaita. Kurkisuon laitapellolla sitä kasvoi noin sadan metrin matkalla kymmenisen metriä leveänä nauhana ja se näytti voivan erinomaisesti kasvupaikallaan. Kasvusto ei ole varmaankaan tämänkesäinen, sillä peltoa ei oltu muokattu muutamaan vuoteen. Seuranaan sorsimolla olivat heinistä nurmilauha ja juolavehnä, kukkakasveistä suo-ohdake, karhunputki ja mesiangervo.

Taas kerran huomaa, että kasveja löytyy, kun vain jaksaa kulkea ja pitää silmänsä auki. Retken päätarkoitus oli katsastaa uhiksia vai oliko se hillojen etsiminen vai mikä, mutta kohokohdaksi muodostui uusi laji. Uhanalaisista tullee myöhemmin oma juttunsa ja mainittakoon sekin, että hilloja löytyi yhden kakun päällisen verran, joten sekin oli myönteinen asia näin kuumana kesänä.

Orkideojen saari

pesäjuuri1

Pari viikkoa siten vihdoinkin pääsin kanootilla liikkeelle ja suuntasin nokan kohti yhtä Kukkian suurimmista saarista, Iso-Vekunaa. Ennestään tiesin saaren hyväksi kasvipaikaksi onhan suuri osa sen sisäosista rauhoitettu lehtojensuojeluohjelman turvin ja saaren vieressä pienet karit ja luodot kuuluvat rantojensuojeluohjelmaan. Saari on kuitenkin yllätyksiä täynnä, vai mitä tuumaatte ylläolevasta kuvasta.’

Saaret ovat aina kiehtoneet minua, sillä niihin kätkeytyy usein salaisuuksia. Muutama vuosi sitten piipahdin Kuohijärven Nurmisaaressa enkä ole koskaan nähnyt niin runsaasti mustatorvisieniä kuin tässä saaressa tapasin, eivät tahtoneet muovikassin sangat kantaa. Toinen yllätys silloin oli lehtoneidonvaippa, orkidea, jota en ollut aikaisemmin nähnyt luonnossa kuin muutaman kerran. Viime kesänä Kukkiasaari tuotti myös iloisia yllätyksiä, joten osasin odottaa jotain uutta myös Iso-Vekunasta. Vanhoista raporteista olin lukenut, että ainakin soikkokaksikkoa ja lehtoneidonvaippaa voisi olla tarjolla. Saaresta on myös 1980-luvulla löydetty pesäjuurta ja vielä aikaisemmin metsänemää. Näitä kaunottaria en uskaltanut edes toivoa. Niinpä koin onnellisen hetken, kun katselin kuvan kasvia silmästä silmään. Pesäjuuren tapaa varmimmin Ahvenanmaalta tai Turun saaristosta ja silloin pähkinälehdoista tai kalkkipitoiselta maalta. Sisämaassa se on hyvin harvinainen ja on tavattu nykyään aina vain harvemmin. Pirkanmaalla vaarantuneeksi luokitellun kasvin voi löytää muutamalta muultakin paikalta, mutta aina saaresta.

Pesäjuuri kasvoi oksakasassa saaren keskiosissa parhaassa lehdossa. Yksitöitä löysin vain kolme, mutta ne kuitenkin kolmeen kertaan, sillä ensi kerralla riemun tauottua huomasin kameran jääneen kanoottiin ja jätin muistiinpanot kasvin kasvupaikalle ja lähdin noutamaan kameraa. Sitten huomasin, että näin menetellen saattaisin kadottaa tärkeät muistiinpanoni ja palasin niitä hakemaan. Pitkän kierron jälkeen ne löytyivät orkidean vieresta ja sitten taas kameraa hakemaan ja sen jälkeen taas uusi etsintä. Ei ole helppoa, kun oikein koheltaa. Mutta se suotaneen, kun näkee ensi kerran täällä jotain tällaista. Ehkäpä se metsänemäkin vielä saaresta löytyy, kunhan aika kuluu ja retkiä tulee tehtyä sinne useampia.

Iso-Vekunan parhaat löydöt olivat siis orkideoja: pesäjuuri, lehtoneidonvaippa, soikkokaksikko ja valkolehdokki. Mutta myös hienoja sammalia löysin kalliojyrkänteistä, pahtaomenasammal etunenässä. Sitä en ole muualta Luopioisista löytänytkään, joten sekin tulee mainita hienoutena, joka ei ihan joka päivä kävele vastaan. Eikä sammalessa muutenkaan mitään vikaa ollut, komea kasvusto pahdan alaosassa.

Uusi kasvi Luopioisiin

masmalo

’ Olin eilen palaamassa Tampereelta kasviyhdistyksen suoretkeltä ja ajellessani illan lähestyessä kohti Padankoskea sattui silmiini Aitoossa tienpenkalla outo kasvi. Auto ympäri seuraavassa risteyksessä ja takaisin. Taas ympäri ja pysähdyin kasvin kohdalle. Pari kunnon tuuletusta kuin jalkapallomaalin jälkeen ja päälle tasajalkatanssia. Masmalo oli löytynyt!’

Tätä hernekasvia olin osannut jo odottaa Luopioisiin, mutta silti sen löytyminen oli iloinen yllätys. Kasvi kasvaa harvinaisena Hämeen harjuilla, mutta leviää melko helposti soran mukana tien- ja radanvarsiin. Viime tai oliko se jo toissa kesänä Aitoon ja Silmon risteysten välillä tehtiin tietöitä, asfalttia kuorittiin pois ja routavaurioita korjattiin. Uusi sora tuotiin varmaankin Pälkäneen Kollolanharjusta ja samalla tuotiin soran mukana monta hienoa kasvia. Tällä samalla paikalla, mistä masmalo nyt löytyi, kasvaa harvakseltaan myös parin viime vuoden aikana Luopioisiin levinneet keltamaite ja tunturikurjenherne. Molemmat ovat samalla tavalla soratulokkaita ja niitä tavataan vanhan Pälkäneen puolella melko yleisenä tienvarsista.

Ketomasmalo (Anthyllis vulneraria) jaetaan useaan alalajiin, joiden erottaminen toisistaan ei aina ole helppoa, sillä kasvi muuntelee voimakkaasti. Suomessa alkuperäisiä alalajeja ovat idänmasmalo (ssp. polyphylla) ja lapinmasmalo (ssp. lapponica). Tulokkaita ovat ketomasmalo (ssp. vulneraria) ja isomasmalo (ssp. carpatica). Aitoosta tienvarresta löydetty kasvi on nimirotua eli ketomasmalo. Kasvi on alalajista riippumatta rauhoitettu.

Masmalo on aina ollut meillä harvinaisuus eikä sille ole siksi kehittynyt kansanomaisia nimityksiä. Ämmänhampaaksi sitä on kutsuttu, mutta samaa nimeä on käytetty myös keltamaitteesta. Kirjallisuuden mukaan masmalo on vanha lajina, mutta hyvin muuntumiskykyinen ja siksi sen taksonomia on vaikea. Tutkijat ovat erotelleet milloin minkinlaisia muotoja lajista sen esiintymisalueiden mukaan. Lapinmasmalo lienee selvinnyt jääkaudesta Lapissa korkeilla jään yläpuolelle ulottuvilla nunatakeilla ja levinnyt sitten jääkauden jälkeen paljastuneille soraharjuille, joista sitä edelleen tavataan harvakseltaan koko maasta. Keski-Euroopassa nimirotu ketomasmalo on hyvin yleinen ja myös monimuotoinen. Etelä-Suomen ketomasmalot ovat todennäköisesti saapuneet siltä suunnalta.

Luopioisten kasvistosivuilla ei vielä ole masmalon sivua, mutta se ilmestyy sinne seuraavan päivityksen yhteydessä ensi syksynä. Kasvi on löydettävissä tienpenkereeltä, kun sitä lähtee etsimään, mutta toivon sen saavan kasvaa siellä rauhassa, onhan se luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu kasvi. Sen tulevaisuus on sitten eri asia. Nyt se kasvaa äärimmäisen uhanalaisessa paikassa asfaltin viereisellä soralla. Toisaalta se leviää helposti siemenestä ja niinpä tämä yksi kasvi voi levittää kasvustoa laajallekin tienvarteen. Toivotaan sitä, sillä masmalo on loppujen lopuksi hyvin kaunis hernekasvi.

Viimeinen yö Twisted Riverillä

VIIMEINEN_Y_TWISTED_RIVERILL_pieni’ Taas yksi järkäle. Kun kävin kesän alussa kirjakerhon myymälässä ja tartuin Irvingin uuteen kirjaan, henkäisin huomatessani kirjan ohuuden: Vihdoinkin Irving on tehnyt pienen kirjan. Sitten katsoin sivumäärän ja totesin kirjakerhon postitusten ym:n syiden vuoksi ohentaneen paperin miltei Raamatun luokkaan ja niin yli 600-sivuinen opus mahtuu alle kahteen senttiin. No, luettavaa riitti kesäöihin ja aikaa kului. Nyt luenta on takana, enkä antaisi sitä pois. Kokemus tämä oli taas ja kirjan loputtua suun veti virneeseen juuri niin kuin ennenkin hänen teostensa jälkeen. Tässä muutama kommentti tuoreeltaan.’

Tarina alkaa nuoren kanadalaispojan Angel Popen hukkumisesta Twisted Riverillä New Hampshiressä. Tarina päättyy puoli vuosisataa myöhemmin samalla joella kirjailija Daniel Baciagalupon romaanissa. Välille mahtuu tarina, joka kertoo nuorena rammaksi tulleen kokin Dannyn isän tarinaa, mutta myös metsuri Ketchumin ja poliisi Carlin, Six-Pack Bamin ja intiaani Janen tarinaa. Se kertoo kokin vaimosta Rosiesta, Dannyn äidistä, Dannyn vaimosta Katiesta ja pojasta Joesta ja lopussa myös Taivasnaisen paluusta Dannyn elämään. Kirja siis alkaa Angelin kuolemalla, josta muodostuu yksi lanka läpi koko kirjan. Tukkijoella kokki Dominic Baciagalupo valmistaa herkullisia aterioita työmiehille Kokintalossa. Hän ystävystyy paitsi Ketchumin kanssa niin myös intiaani Janen kanssa, mistä taas seuraa ikävyyksiä poliisi Carlin kanssa, jonka tyttöystävä tämä on. Danny on silloin hieman toisella kymmenellä ja luulee illan pimeydessä intiaani Janea karhuksi, joka on hyökännyt isän kimppuun. Niinpä hän läjäyttää Janelta hengen pois raskaalla paistinpannulla. Peittääkseen tapahtuman kokki raahaa Janen Carlin keittiöön ja sen jälkeen hän pakenee poikansa kanssa paikkakunnalta. Carl luulee vuosikaudet tappaneensa Janen juovuspäissään, mutta kun totuus paljastuu, alkaa hän etsiä kokkia pahoissa aikeissa. Ketchum toimii kokin auttajana ja varoittajana. Kokin pako jatkuu läpi kirjan ensin Bostoniin, sitten Vermontiin, Iowaan, taas Vermontiin ja lopulta Torontoon, jossa pako päättyy traagisesti. Matkan aikana kokki työskentelee useissa ravintoloissa, saa uusia ystäviä, elää Angel Popen äidin kanssa monta vuotta, kasvattaa poikansa Dannyn aikuiseksi. Dannysta tulee kuuluisa kirjailija, joka ottaa kirjoihinsa aiheet omasta lapsuudestaan ja elämästään niin, ettei kukaan usko niitä tosiksi. Hän muuttaa nimensä Danny Angeliksi, ettei Carl pääse heidän jäljilleen. Hänen vaimonsa jättää hänet Joen ollessa vielä pieni eikä Danny pääse siitä oikein koskaan yli. Hulvattomissa juhlissa taivaalta laskeutuu laskuvarjolla alaston Amy keskelle sikolättiä ja tästä Joen nimeämästä Taivasnaisesta Danny haaveilee eläessään yksin kaikkien muiden kuollessa hänen ympäriltään. Kirjan lopussa Carl pääsee perille, mutta onnistuu aikeissaan vain puolittain. Ketchum elää Dannyn suojelijana ja ystävänä elämänsä loppuun saakka, mutta ei koskaan kerro todellista syytä siihen, miksi hän haluaa päästä eroon vasemmasta kädestään. Dannyn viimeinen kirja valmistuu kaikesta huolimatta Torontossa autiolla erämaa-alueella ja kun kirja on valmis, on tarinakin loppunut.

Kun olin päässyt tarinan loppuun, jäin hetkeksi istumaan paikalleni suosikkituoliin ja katsoin kaukaisuuteen: juuri näin, juuri näin kirja pitää kirjoittaa, jotta siitä tulee kokonainen kantava tarina. Tästäkin kirjasta voisi sanoa, ettei juoni ole tärkeä vaan itse tarina. Irvingmäiseen tyyliin se pursuaa vuolaana virtana kuin Twisted River kevättulvassa, se rönsyilee kuin keväinen kukkaketo joka suuntaan ja se palaa lopulta alkuun juuri niin kuin hyvä tarina tekee. Tarinassa ei tällä kertaa kovin paljon painita, mutta ainakin Dannyn poika Joe harrasti painimista, karhu sen sijaan sai taas keskeisen roolin kirjan juonen etenemisessä. Danny kolauttaa tarinan vauhtiin paistinpannulla tragikoomisesti ja sen jälkeen karhuja kaihdetaan koko tarinan ajan. Myös kirjoittaminen ja kirjan tekeminen ovat keskeistä tarinassa. Irving oikeastaan kuvaa omaa itseään ja kirjoittamistaan: Danny on kuin Irving itse ehkä epäonnisempi vain. Lehtihaastatteluissa Irving on kertonut, että hän kuvaa kirjassa omia pelkojaan. Dannylle tapahtui elämässä kaikki se paha, mitä Irving ihmisenä pelkää. Ehkäpä siinä on se yhtymäkohta kirjan juonen ja kirjailijan välillä. Tarina on sekoilua alusta loppuun ja siksi ehkä jonkin verran epäuskottavakin, mutta sellaistahan elämä on ja Danny kirjoittaa kirjoissaan omasta elämästään, ehkäpä Irvingkin.

Kirjassa ei nyt ole edellisten tapaan suuria kummallisuuksia, ei sirkuslaisia, ei seksuaalivähemmistöjen edustajia, ei järkyttävän erikoisia henkilöitä, mutta kyllä tästäkin löytyy outoutta. Väkivalta on koko ajan läsnä mutta piilossa. Se esiintyy jatkuvana pelkona paon muodossa ja kun Carl ampuu kokin, ei oikein osaa enää olla surullinen, sitä kun odotti koko kirjan ajan. Taivasnaisen hulvaton alastulo on Irvingin humoria parhaimmillaan, groteskia ja absurdia yhtäaikaa. Eikä taida Katien toimintakaan olla aivan jokapäiväistä, kun hän pelastaa Dannyn Vietnamista ja hylkää hänet sitten tehdäkseen saman tempun jonkun toisen kanssa. Koko kirjan värikkäin hahmo on Ketchum, rääväsuinen metsuri, joka vanhalla iällään opettelee lukemaan voidakseen kommentoida Dannyn kirjoja. Lukijalle jää epäselväksi kolmiodraama Dannyn lapsuudesta: kuka on kuka ja kuka rakasti ketä, miksi Rosie meni jäälle, miksi Ketchum ei pelastanut häntä?

Kirja oli kuitenkin näin kesälukemiseksi hivenen liian pitkä ja raskas. Se olisi vaatinut enemmän keskittymistä ehkä ankarampaa toimittamista. Voin kuitenkin suositella sitä lämpimästi kaikille Irvingin kirjojen ystäville. Siihen ei pidä kuitenkaan suhtautua liian vakavasti, vaan ottaa se sittenkin ainoastaan kesälukemisena.

Irving, John: Viimeinen yö Twisted Riverillä. Tammi 2010 (2009). 610 s.

Hoitohakkuu

kalkkialue

’Kuohijoen kalkkilehtoa ja kalliolouhosta muutama viikko sitten otetussa kuvassa. Silloin valo pääsi vapaasti aina pohjakerrokseen asti, tällä hetkellä puiden lehdet estävät valon pääsyn maahan, vai estävätkö?’

Olin kuvaamassa kalliosammalia Kuohijoen Natura-alueella, kun törmäsin Metsähallituksen metsureihin. He olivat tekemässä alueella hoitohakkuita. Paljon puita ja pensaita oli nurin sikin sokin louhoksen pohjalla. Kohtaamishetkellä he tekivät aitaa jyrkänteiden laidoille, ettei kukaan alueella liikkuva suistuisi alas kivikkoon. Pian paikalle saapui myös heidän työnjohtajansa. Keskustelu vei hoitohakkuiden laatuun ja tarpeeseen. Olimme niistä paljolti yhtä mieltä: varjostavia puita tulee poistaa, että pohja- ja kenttäkerros saavat valoa. Muistan itsekin joskus raporttia alueesta tehdessäni ehdottaneeni vastaavia hoitotöitä. Niinpä nyt alueelta poistettiin pienet puumaiset kuuset sekä suuri osa lehtopensaista. Kuuset on ihan hyvä juttu, mutta lehtokuusaman, humalan, taikinanmarjan, tuomen ja pihlajan täydellinen poisto ihmetyttää. Tosin ne kasvavat kyllä muutamassa vuodessa uudelleen ja valtaavat takaisin kasvualueensa. Syy näiden pensaiden näin laajamittaiseen poistoon oli Museovirasto. Jäin huuli pyöreänä kuuntelemaan, kuinka Museoviraston mielestä louhokset on saatava paremmin näkyviin ja niitä haittaava pusikko on sen tähden raivattava pois. Ihmettelin asia työnjohtajalle, kun sentään ollaan Natura-alueella. Tällöin kuulin, että Museoviraston päätökset menevät luonnonsuojelu- ja Natura-päätösten edelle. Samalla tavallahan myös kaivoslaki ohittaa luonnonsuojelulain eli räikeimmillään kansallispuistoon voidaan perustaa kaivos, jos sieltä vain löydetään tarpeeksi rikas esiintymä.

Katselin ammattimiesten työn jälkeä, eikä minulla ollut siitä mitään huomautettavaa. Katselin omilla silmilläni työn jälkeä ja ajattelin, etten olisi toiminut ihan noin. Risujen poltto oli tuhonnut osan kallioseinän kasvillisuudesta, onneksi ei juuri siitä kohdin, missä kaikkein uhanalaisimmat sammalet kasvavat. Osa suurista haavoista oli kaulattu lahopuun lisäämiseksi. Kauhulla etsin niiden emäksisiltä pinnoilta harvinaisia lajeja. Onneksi, kuin vahingossa, viuhkasammalet olivat säästyneet, samoin hyytelöjäkälät ja löysinpä lukinsammalenkin vielä voimissaan. Aika näyttää, syntyykö uutta lahopuuta, tikoille koputeltavaksi, sammalille kasvualustaksi. Nyt puukiipijä pesi harmaalepän irronneen kuoren alla ja liito-oravan papanat täplittivät useammankin haavan tyveä.

Kuitenkin jäin mielessäni pohtimaan marssijärjestystä. Museovirasto vai luonnonsuojelu, ihmisen tekoset vai luonnon koskemattomuus. Kun metsuri osaa ammattinsa, puu kaatuu oikeaan suuntaan, tuli polttaa oikeat risut ja kirveellä kolotaan oikeat puut, mutta lajien asiantuntija osaisi sanoa, missä pitää varoa ja mitä ei saa missään nimessä tehdä. Näin olisi ehkä säästytty kalliosammalten tuholta, raidankeuhkojäkälän ainoan puun kaatamiselta ja ehkä muiltakin arvaamattomilta seuraamuksilta.

Aika näyttää, toivotaan parasta!

Kaupunki nimeltä Onitsha

kaupunki nimeltä Onitza’Joskus tuntuu, että Nobel-kirjailijat ovat yliarvostettuja, varsinkin jos komitea päättää antaa palkinnon sellaiselle, josta ei niin kovin paljon ole kuullut tai ei ole välittänyt. Luin aikoinaan 80-luvulla Le Clézion Autiomaan ja pidin siitä. Niinpä oli helpompi tarttua hänen muihin kirjoihinsa palkinnon myöntämisen jälkeen. Tosin onhan siitäkin jo kulunut pari vuotta, mutta kuitenkin. Harhaileva tähti oli herkkä ja mieleenjäävä teos, Kaupunki nimeltä Onitsha upea pienoisromaani.’

Tarina alkaa matkalla Afrikkaan. Surabaya kyntää Atlanttia, poikkeaa satamissa ja saapuu lopulta Nigeriaan. Fintan-poika saa nähdä Afrikan, jossa hänen isänsä elää. Maou-äiti löytää kauan sitten matkalle lähteneen puolisonsa Onitshan kaupungista United Africa-kappahuoneen virkailijana. Fintan kokee maan aivan eri lailla kuin äitinsä. Kirja seuraa pojan sopeutumista pienen kylän elämään, tutustumista sen asukkaisiin, uskomuksiin ja tarinoihin. Äiti ei sopeudu, hänellä on ollut aivan erilaisia käsityksiä Afrikasta eikä hän tahdo hyväksyä sitä pikkuporvarillisuutta, mikä kaupungissa vallitsee. Hän kaihtaa ja epäilee kaikkia valkoisia ja pelkää mustia. Kymmenvuotias Fintan tutustuu kalastajan poikaan Bonyyn ja alkaa kulkea tämän kanssa viidakossa ja savanneilla, ilman kenkiä, ilman sukkia, ilman vaatteitakin ukkosen riehuessa sademetsän päällä. Hän puhuu pidgimenglantia asukkaiden kanssa ja oppii koko ajan uusia asioita avoimella mielellä. Niinpä hän ei haluaisi lähteä pois, kun sen aika tulee.

Isä Geoffroy hoitaa virkaansa, mutta tutkii samalla seudun menneisyyttä, rituaalimerkkejä asukkaiden kasvoissa, muinaisen egyptiläisen kuningattaren matkaa halki aavikon ja oraakkelin ennustuksia. Hän yrittää löytää kuningattaren jälkeläisten piirteitä paikallisista asukkaista, mutta ei saa tutkimuksiaan valmiiksi ennen lähtöä. Mystinen ja salaperäinen Oya lumoaa hänet, samoin nuori Okawho. Yön selkään nämä pakenevat Oyan synnytettyä lapsensa, jota Geoffroy pitää muinaisen tarun ruumiillistumana. Taru ja tosi sekoittuvat ja saavat sadunomaisen mutta traagisen sävyn.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Fintan opiskelee Englannissa lakia ja opettaa latinaa entisessä koulussaan kuullessaan Biafran väkivaltaisesta itsenäisyyskamppailusta ja siitä kuinka Onitshan kaupunkia pommitetaan. Hän muistaa kaiken ja ajattelee Oyan ja Okawhon pojan olevan jo kaksikymmenvuotias, ehkä kapinallinen. Hän suree Onitshaa matkatessaan isänsä kuolinvuoteen ääreen.

Kaunis ja mukaansatempaava tarina Afrikasta, missä kirjailija vietti osan lapsuuttaan. Niinpä tarina onkin osittain kerrottu niistä kokemuksista, joita hän silloin koki. Le Clézio on kirjoittanut ennenkin Afrikasta. Luin Autiomaan uudelleen sen jälkeen kun hänelle myönnettiin Nobelin palkinto vuonna 2008. Kirjailija osaa asettua alkuperäisen ihmisen paikalle ja kuvata sitä, mitä tämän maailmassa tapahtuu. Niinpä tässäkin kirjassa oikein kirkkaana kulkee se salaperäisyys, joka tulee Geoffroyn tutkimusten kautta Arsinoesta muinaisesta kuningattaresta ja Meruen valtakunnasta. Se on kuin kaunis satu, jolla on kokonaan oma maailmansa ja joka hyvin istuu pienen pojan maalilmaan. Isä varmaankin haluaisi tulla pieneksi jälleen ja uskoa siihen tarinaan. Autiomaassa nuori Lalla taistelee olemassaolostaan samalla tavalla ja päätyy eurooppalaisten hyväksikäyttämäksi, paeten lopulta synnyttämään lapsensa viikunapuun alle Afrikkaan. Tässä Fintan eurooppalainen haluaa elää kuin afrikkalainen, mutta päätyy lopulta hänkin takaisin omaan elämäänsä ja kulttuuriinsa.

Le Clézio kuvaa aivan upeasti ihmisten pyrkimyksiä, vaikka niiden todellinen päämäärä ei aina tulekaan selville. Se on kuin etenemistä pimeässä ja se otetaan, mikä vastaan tulee. Sellaistahan monen alkuperäiskansan vaellus on ollut: Autiomaan siniset miehet katoavat kangastukseen, Onitshassa itsi-merkit uurretaan esikoisten kasvoihin suojaamaan pahalta ja muistuttamaan menneestä. Elämää suuremmat voimat vievät kuitenkin mennessään. Shell ja kumppanit eivät todellakaan tiedä, mitä kaikkea he tuhoavat saadakseen öljyn esiin suomudasta, globaalisuus ei ole onni, se ei ole ratkaisu, pikemminkin se on tuho, ainakin kaupungille nimeltä Onitsha.

Le Clézio, J. M. G.: Kaupunki nimeltä Onitsha. Otava, 2008. 191 s.

Imikkä

imikkä1

’Kevät on jo pitkällä, kun imikän kukka on sininen. Tämän kuvasin Myllyojan puronotkosta helatorstaina kosken kohistessa taustalla ja auringon lämmittäessä mukavasti selkää.’

Imikkä on sinivuokon tapaan Etelä-Suomen sisämaan tyypillisiä lehtokasveja. Luopioisissa olen havainnut sen olevan melko yleinen ja runsas. Kasvin löytää parhaiten tuoreista lehdoista, sellaisista jossa kasvaa myös vuokkoja, lehto-orvokkia ja keväistä linnunhernettä. Imikkä kukkii aikaisin muiden lehtokukkijoiden tapaan ja sen kukat lakastuvat jo ennen varsinaista kesää, jolloin vasta kasvin kasvulehdet pääsevät vauhtiin. Imikän kasvualue on rajoittunut pääasiassa Uudellemaalle ja Hämeeseen. Niinpä sitä saa turhaan etsiä Keski-Suomesta ja pohjoisempaa, myös rannikkoalueita se kaihtaa.

Imikän kukat vaihtavat muiden lemmikkikasvien mukaan kukan kehittyessä väriä punaisesta violetin kautta siniseen. Siksipä sen kukinta näyttää täällä Hämeen sydänmailla olevankin jo ohi tältä keväältä. Nyt jäämme odottelemaan sen leveitä herttatyvisiä kesälehtiä, joista kasvi on myös helppo tunnistaa. Linné antoi sille aikoinaan nimen Pulmonaria officinalis eli rohtoimikkä, mutta myöhemmin tämä nimi meni Keski-Euroopasta kotoisin olevalle lajille, jolla on laikukkaat kesälehdet. Meidän imikkämme erotettiin omaksi lajikseen ja se sai nimen P. obscura, vaikka kyllä siltäkin joskus löytyy laikukkaita lehtiä, olen löytänyt sellaisia Luopioisistakin. Nimitys rohto viittaa lääkinnälliseen käyttöön. Näin onkin, sillä laikukkaiden lehtien on ajateltu kuvaavan keuhkoja ja lehdistä keitetyn teen auttavan keuhkotautiin. Siis samanlainen ajatusrakenne kuin sinivuokon lehdilläkin maksasairauksien hoidossa.

Kun helatorstaina kuljin Myllyojan laaksossa kuvaamassa sammalia (löysin muuten upeita lajeja), kukkivat imikät valtoimenaan ympärilläni enkä ollut saada silmiäni irti niistä. Jokainen olisi pitänyt kuvata ja jokaista kumartua tarkastelemaan läheltä. Tuo viehko kasvi on ollut ennen kaupustelulta kielletty, mutta sinivuokon tapaan se on nykyään vapautettu tästä määräyksestä. En kuitenkaan lähtisi niitä noukkimaan suuria määriä, sillä kauniimpana se on luonnossa kuin nuutuneena maljakossa. Nykytekniikalla siitä saa ihan kelvollisia kuvia vaikka pyörimään tietsikan ruudunsäästäjäksi, joten annetaan kasvin kukkia rauhassa hämäläisissä lehdoissa.

Sinivuokko

sinivuokko1

’Äitienpäiväkukkanen, kirsikukka, suvenihanainen, siniorvokki, vilukukka, ristinlehti! Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin sinivuokollakin. Olen tämän viikon etsinyt Hämeen lehdoista erilaisia kukkamuotoja sinivuokolle. Tähän mennessä vastaan ovat tulleet eriväriset kukat, kerrottuteriöistä vielä etsitään.’

Sinivuokko on ollut meille suomalaisille perinteisesti kevään ensiairut vähän samaan tapaan kuin västäräkki pihamaalla. Sitä on menty etsimään metsistä ja ihmetelty sen kukkien määrää, lehtien vihreyttä ja sitä voimaa, millä se tunkee itsensä esiin karikkeen alta jo varhain keväällä. Nuo monet kansanomaiset nimet kertovat, että kukasta on pidetty ja se on haluttu tuntea. Kasvin lehdet ovat myös herättäneet paljon pohdintaa, siihenhän viittaa jo nimi ristinlehtikin. Ristiähän ne muistuttavat, mutta myös maksaa. Niinpä kasville on annettu tieteelliseksi nimeksi Hepatica, joka viittaa maksaan, lajinimi nobilis taas kertoo kasvin jaloudesta. Ennen vanhaan oli tapana parantaa sairauksia kasvien avulla ja jos jokin kasvinosa muistutti jotain elintä, niin sehän myös paransi sen elimen. Näin uskottiin ja kun uskottiin tarpeeksi voimakkaasti, niin asiahan toteutui. Joissakin kodeissa sinivuokon lehtiä murskattiin menneinä vuosina sappi- ja maksavaivoihin mutta myös hengityselintulehduksiin. Mihin se sitten perustui, siitä ei ole tietoa?

Parhaiten sinivuokon löytää lehdoista ja tuoreista kangasmetsistä Etelä-Suomessa. Pohjoisempana se on yleensä koristekasvi tai puutarhakarkulainen. Jyväskylän korkeudella tapasin sinivuokkoa mm. Ainolan lehdosta ennen kuin se rakennettiin asuntoja täyteen. Siellä niin kuin muuallakin Keski-Suomessa kaikki sinivuokot ovat viljelykarkulaisia. Täällä Hämeen sydänmailla vuokon voi nähdä parhaiten lehtorinteillä juuri nyt kun haavat ja muut lehtipuut eivät vielä varjosta sen kasvua. Täällä se kukkii kuvan kaltaisesti huppusenaan kukkia. Täältä olen löytänyt myös violetteja kukkia, liloja, vaaleita ja jopa valkoisia kukkia. Kaikki tämä kertoo kasvin suuresta muuntelusta.

Sinivuokko on jonkin verran kärsinyt asutuskeskusten läheisyydessä poiminnasta ja siirroista puutarhoihin. Se lisääntyy hitaasti ja poissiirretylle paikalle harvoin ehtii tulla uutta sinivuokkoa ennen kuin muut kasvit ovat vallanneet paikan. Kasvi vaatii jopa kymmenen vuoden siementaimivaiheen ennen kukkimista. Vielä muutama vuosi sitten sinivuokko oli joidenkin muiden kevätkasvien tapaan rauhoitettu kaupustelulta, mutta koska EU-lainsäädäntö ei tunne sellaista rauhoitustapaa, niin nykyään kasvia saa vapaasti poimia. Täydellistä rauhoitustakin kyllä silloin harkittiin. Myös sinivuokon tapauksessa on syytä muistaa, että paras ja kaunein kukka on luonnossa vapaasti kasvava kukka. Siellä sitä voi käydä ihailemassa vuodesta toiseen ja sinne voi viedä äidinkin sitä katselemaan, mieluummin niin, kuin että tuo sinivuokon äidin eteen kuihtumaan.

Hyvää äitienpäivää!